Seuraava pohdiskeleva kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyy Skeptikko 4/2015 –lehdessä.
Simpanssilajeja on kaksi (jos ihmistä ei lasketa). Lajeista
rauhanomaisempi on bonobo, jolla on tapana sopia riitoja seksin avulla. Minulta
on muutaman kerran kysytty, voisiko sama sopia ihmiselle. Voiko vihan voittaa
rakkaudella? Seuraava kysymys nousi esiin jopa eräässä turvapaikanhakijoita
koskevassa keskustelussa: onko evoluutiolla jotakin sanottavaa bonobomaisen
rakkauden ja aggressiivisen vihanpidon välisestä ajankohtaisesta kilpailusta.
Ensinnäkin on muistettava, että bonobot (Pan paniscus) ovat apinoita. Ne toki ovat äärimmäisen
seksuaalisia ja elävät sopuisammin kuin yleisempi ja tunnetumpi simpanssilaji (Pan
troglodytes), mutta bonoboidenkaan elämä ei
täyty trooppisesta tantraseksistä. Niillä on valtataisteluita ja koiraiden
välisiä nahisteluita, aivan kuten muillakin kädellisillä. Toiseksi on
huomattava, että ihmisen seksuaalikäyttäytyminen jo muistuttaa bonoboiden
aistillisuutta. Lisääntymistarkoituksen ohella harrastamme seksiä sekä
ylläpitääksemme suhteita että puhtaasti viihtymismielessä.
Bonoboiden hekumallisuus tai rakkaus ylipäätään sopivat
huonosti vihan vastapariksi. Rakkaudesta tullee useimmille mieleen
parisuhderakkaus. Sillä on täysin omanlaisensa tehtävä parisidoksen
muodostumisessa ja lisääntymisessä. Se ei siis ole vihanpidon vastakohta. Ja
seksi on sitä vielä vähemmän; toisiaan vihaavatkin ihmiset kykenevät
keskinäiseen seksiin. Paremmin aseteltuna kysymys voisi kuulua: miten yleinen
hyväntahtoisuus saataisiin leviämään kaikkien ihmisten ja kaikkien kansojen
pariin. Miten saada muukalaisen henki ja omaisuus yhtä pyhäksi kuin oman maan
kansalaisen? Onko universaali ystävyys mahdollista? Miten hävittää
nurkkakuntaisuus ja sotaisia patrioottisuus? Vai halutaanko niistä eroon?
On helppo nähdä, että ihmisellä on taipumus muodostaa
yhteiseen tavoitteeseen pyrkiviä ryhmiä. Lajimme evoluutioympäristössä
yhteistyöllä on saavutettu sellaista turvaa ja sellaisia resursseja, jotka
yksin olisivat olleet mahdottomia. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä oli
käytännössä mahdotonta saalistaa yksin. Toisaalta kilpailevat liittoutumat
halusivat samoja resursseja. Syntyi heimokonflikteja. Tämä läheinen heimomenneisyys
tekee nykyihmisestäkin taipuvaisen nurkkakuntaisuuteen. Meille kehittyi
taipumus etsiä ja löytää yhdistäviä ja erottavia tekijöitä tuntemattomista
henkilöistä. Jonkin SM-liigajoukkueen kannattamista voitaneen pitää
myötäsyntyisen nurkkakuntaisuuden ”modernina” ilmenemismuotona.
Alituisista konflikteistaan huolimatta ihminen toki on
sopuisimpia lajeja maailmassa. Rakastamme rauhaa ja saamme mielihyvää
lajitovereiden hyväntahtoisen toimeliaisuuden katselemisesta. Väkivallan määrä
on myös näihin päiviin asti vähentynyt, käytännössä kaikilla mittareilla.
Länsimainen ihminen näkee lämminhenkistä yhteistyötä ja jonkinasteista
uhrautuvuutta päivittäin. Väkivallattomuudesta on tullut hänelle lähes
itsestään selvää. Paradoksaalisesti ydinaseet ovat malliesimerkki ihmisen
kyvyistä ystävälliseen yhteistyöhön; niiden rakentaminen vaatii äärimmäisen
monimutkaista ihmisjoukkojen verkostoa, jossa poliitikot, tutkijat,
tehdastyöläiset ja monet muut ovat yksituumaisesti omistautuneet yhteisen
tavoitteen saavuttamiseksi. Lajin rauhanomaisuudesta kertoo myös se, että
ryhmätason aggressiivisuus yleensä edellyttää sellaista nuorukaisten
voimaperäistä muokkaamista, joka tähtää refleksinomaiseen tottelemiseen ja/tai
siihen, että yksilön persoonallisuus sulautuu laajempiin institutionaalisiin
rakenteisiin.
Mahdollisia keinoja edelleen vähentää
vihanpitoa/nurkkakuntaisuutta ja lisätä uhrautuvaa avuliaisuutta on
monenlaisia. Konstien tiellä on kuitenkin institutionaalisia, taloudellisia,
psykologisia, ilmastollisia, poliittisia tai muunlaisia esteitä. Kautta
esihistorian kaksi tärkeintä syytä sodalle ovat esimerkiksi olleet kilpailu
eloonjäämis- ja lisääntymisresursseista. Nämä resurssit tulevat aina olemaan
rajallisia. [1] Sodan
nykyaikaisemmat syyt ovat käytännössä niille alisteisia: 1) status, valta ja
arvostus, 2) kosto, 3) tuleva uhka, jonka toinen ryhmä kenties tulee
aiheuttamaan sekä 4) erot maailmankatsomuksissa ja yliluonnollista koskevissa
uskomuksissa.
Tämänkaltaiset syyt mahdollistavat sen, että oikeamielisyyden
tunne voi olla päällimmäisenä julmimpiakin hirmutekoja suoritettaessa. Myös motiivit
ryhtyä sotilaiksi ovat usein hyväntahtoisia; harva haluaa olla tai kestää olla
tappaja. Siksi moni ei edes ymmärrä pyrkimyksiä lisätä hyväntahtoisuutta; hehän
ovat jo oikealla asialla. Käytännön tasolla ongelma on se, että yhteinen
vihollinen on voimakkaimpia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Uhrautuvin
avuliaisuus näyttää aina vaatineen vihanpitoa kilpailevaan ryhmittymään.
Toisaalta vaikka avuliaisuus ja nurkkakuntaisuus viihtyvät yhdessä, se ei
tarkoita, että tilannetta ei kannattaisi yrittää muuttaa.
Seuraavassa on joitakin konsteja, joiden avulla maailmaa
voitaisiin kenties muuttaa rauhanomaisemmaksi ja avuliaisuuden piiriä
laajemmaksi:
1 Rajoja uusiksi
Maailmansotien ja siirtomaasotien jälkeen vedettiin paljon
rajoja, jotka eivät noudattaneet etnisiä, uskonnollisia tai kielellisiä rajoja.
Tuloksena oli joukko konfliktiherkkiä alueita, joita vain despoottimaiset
johtajat ovat kyenneet hallitsemaan. Rajoja luultavasti kannattaisi vetää
uusiksi, ja kansainvälisten joukkojen pitäisi valvoa niitä.
2 Avointa ja vapaata kaupankäyntiä
Kaupankäynnillä on taipumus tuoda rauhaa, sillä
kauppakumppaneilla on intressejä toivoa toisillensa hyvinvointia. Pakotteiden
lamaannuttaman kaupankäynnin vuoksi Venäjä on esimerkiksi voinut olla avoimen
vahingoniloinen Eurooppaan suuntautuneen pakolaisvirran tuomista
kustannuksista.
3 Lisää tasa-arvoa
Taloudellinen tasa-arvo tuo luottamusta, josta versoo sekä
taloudellisia että sosiaalisia etuja. Epätasa-arvo ja taloudellinen sorto taas
lamaannuttaa toimeliaisuutta ja synnyttää purkautumaan pyrkiviä jännitteitä.
4 Uskonnot heikommiksi
Uskontojen tulee maallistua. Ihmisten tulee valistua siitä,
miten mielettömiä pyhät kirjoitukset ja niihin nojaaminen ovat. On osoitettava,
että uskonnollisia dogmeja on helppo valjastaa pahoihin tarkoitusperiin ja että
järkistandardien avulla voidaan päästä yleismaailmalliseen ihmisen
kunnioitukseen.
Ryhmän yhtenäisyys ei toki aina tarvitse sodanuhkaa.
Solidaarisuus on vallitseva strategia erityisesti silloin, kun luonnonympäristö
on vihamielinen. Grönlannin ja Alaskan eskimoiden välinen ero on kuvaava:
Grönlannin eskimoiden ainoa vihollinen oli ilmasto. Tämän seurauksena nämä
ihmiset olivat äärimmäisen yhteistyökykyisiä ja pitivät vieraanvaraisuutta
ehdottomana velvollisuutenaan. Alaskassa sen sijaan eskimopopulaatio oli
tiheämpi, luonnonolot eivät olleet yhtä ankaria, ja pohjoisessa asuvat
intiaaniheimot hyökkäilivät heitä vastaan. Toisin kuin Grönlannissa, Alaskan
eskimot olivat usein sodassa – ei vain intiaanien vaan myös muiden
eskimoheimojen kanssa. Yleismaailmallisen ystävyyden tuojaksi elin- ja
ympäristöolojen heikentymisestä ei kuitenkaan ole. Luonnonkatastrofien
vaikutukset eivät jatkossakaan kohtele kansoja tasapuolisesti.
Yleismaailmallinen avuliaisuus luultavimmin lisääntyisi, jos
ihmiset lakkaisivat näkemästä itsensä jonkin tietyn uhrautumista vaativan
heimon jäsenenä. Ihmisillä on kuitenkin taipumus sortua tällaiseen
mittakaavavirheeseen. Useimmille oma miljoonapäinen isänmaa on se sama pieni
kivikautinen sukulaisyhteisö, jota oli puolustettava muita vastaan. [2] Tähän liittyvä merkittävä seikka on se, että valtioilla/valtaapitävillä on
intressejä ylläpitää vanhakantaista isänmaallisuutta ja uhrimieltä sekä niihin
tähtäävää propagandakoneistoa. (Valtio tietysti pyrkii myös hallitsemaan
itseään koskevaa informaatiota ja todistusaineistoa.) Lisäksi monelle taholle –
esimerkiksi jotkin teollisuudenhaarat, kirkkokunnat ja puolueet – on etua
siitä, että vihollisuuksia ylläpitävät taipumukset jatkuvasti kytevät pinnan
alla. On siis tahoja, joilla on intressejä lietsoa vihaa, kohdistuipa se
ryssiin, jenkkeihin, vinosilmiin tai rättipäihin. Kyse on vihan valjastamisesta
poliittisiin tai taloudellisiin tarkoitusperiin. Poliittisilla markkinoilla
näyttää aina olevan lokeronsa hyville suostuttelijoille, jotka eivät pyri
opastamaan vaan vain vahvistamaan olemassa olevia ennakkoluuloja.
Ihmislajin evolutiivinen painolasti, eloonjäämisresurssien
väistämätön rajallisuus, konflikteja hyväksikäyttävät ja niistä hyötyvät tahot,
mahdolliset ilmastokatastrofit ja todisteet esiteollisten ryhmittymien
kahakoista eivät anna positiivista kuvaa mahdollisuuksista lisätä
yleismaailmallista avuliaisuutta. Evoluutio ei kykene kehittämään aitoa
uhrautuvuutta ja universaalia altruismia. Sen sijaan sisäryhmälojaaliutta
näyttää olevan helppo tuottaa. Etenkin kriisiaikoina kansakuntaa kohtaan
tunnettu lojaalius on vaikea muuttaa maailmanyhteisöä kohtaan tunnetuksi
korkeammaksi uskollisuudeksi. Toisaalta on perusteita olettaa, että ne, jotka
lajihistoriasta eniten ymmärtävät, ovat vähiten siihen sidottuja. Mutta kuinka
pitkälle se riittää? Onko valistuksen tie jo kuljettu loppuun?
Alaviitteet:
[1] Jopa monia moderneja konflikteja voidaan pitää
kilpailuna nimenomaan resursseista, esimerkiksi puutavarasta (Liberia,
Kambodzha), öljystä (Sudan, Irak), oopiumista (Afganistan) tai kokaiinista
(Kolumbia). Israelin konflikteja taas voidaan ymmärtää jokiveden hallinnan
näkökulmasta. Lisäksi kuivuutta tuovasta El Niño –sääilmiöstä tiedetään, että
ilmaantuessaan (50 vuoden seuranta-aikana) se on lisännyt merkittävästi uusien
konfliktien syntyä.
[2] Ratkaisevaa on myös ikivanha
moraalitunne siitä, minkä koetaan olevan ansaittua. Jos esimerkiksi
turvapaikanhakijat näyttäytyvät laiskoina sosiaalipummeina, he eivät
kansalaisten mielestä samalla tavalla ansaitse apua.
