Tiede, moraali ja Herääminen

Sitä, joka ei vaadi todisteita, odottaa typeryyksien ja itsepetoksen täyttämä elämä.

Sam Harris

Olen kohta lukenut kaikki Sam Harrisin suomennetut teokset. Viimeisimpänä luen hänen (ainakin ateistipiireissä) kiistellyintä kirjaansa Herääminen – Opas uskonnottomaan henkisyyteen (Basam Books 2015). Siinä Harris esittelee ja suosittelee meditaatiota ja siitä koituvia etuja. En ole vielä vakuuttunut ajoittaisen ”minän häviämisen” hyödyistä kohdallani – ainakaan siihen hintaan kuin mitä se luultavasti vaatisi –, mutta muutoin tämäkin teos on äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa, taattua Harrisia. (Toki on ihmisiä, joiden soisi mahdollisimman usein harjoittavan hiljaista mietiskelyä.)

Harrisin toinen kiistelty kirja on Moraalinen maisema (Terra Cognita 2010). Sen tiimoilta käyty mielipiteenvaihto on koskenut lähinnä sitä, missä määrin tiede voi määrittää inhimillisiä arvoja. Osittain kyse on määritelmistä. On esimerkiksi ilmeistä, että länsimaissa moraaliset tavat nojaavat yhä enemmän tietoon ja järkeen, yliluonnollisen ja perstuntuman sijasta. Harrisilla on paljon vakavaa ja tärkeää sanottavaa tästä. Moraaliset tavat harvoin kuitenkaan voivat nojata tieteeseen siinä vahvassa merkityksessä, että ne saisivat vaikutuksia siitä, mitä tutkijat kammioissaan kullakin hetkellä puuhaavat. Moraalisessa maisemassa on aina erilaisia huippuja, mutta viime kädessä tiede/tutkimus ei voi määritellä, mikä huipuista kannattaa valita.

Tiede pystyy kertomaan, missä suhteissa ja miksi demokratia on yksinvaltiutta parempi, miten hyvin markkinatalous toimii verrattuna komentotalouteen, millaiset rangaistukset ovat eniten ehkäisseet rikoksia, miksi kuolleista herääminen ei ole mahdollista ja niin edelleen. Tässä tieteellä ja tutkimuksella on tärkeä rooli, puhumattakaan tieteen teknisemmistä saavutuksista, sähköntuotannosta ja tietotekniikasta hygienian hyötyjen ymmärtämiseen. Pointti on se, että tieteellisen ajattelutavan lisääntyminen ilmenee tämänkaltaisissa historiallisissa yksilönvapauksia, inhimillisiä uskomuksia ja elinolosuhteita koskevissa kysymyksissä. Arkisemmassa päätöksenteossa tiede jossakin kohdin väistämättä vaikenee.

Esimerkiksi kelpaa kuvitteellinen tilanne, jossa vain kohtuullisen suuri susikanta pystyy hillitsemään hirvikantaa ja vähentämään hirvikolareita. Oletetaan, että suuri susikanta tarkoittaisi, että ajoittain joku pieni lapsi joutuu suden syömäksi. Mitä tästä seuraisi? Ihmiset luultavasti huomaisivat vain harvinaiset ihmissyöntitapaukset eivätkä sitä, että susien aiheuttama hirvikolareiden väheneminen säästi ihmishenkiä selvästi enemmän. Susikannan voimakasta harventamista perusteltaisiin ihmishenkien säästöllä ja hallinto pitäisi toimenpidettä esimerkkinä menestyksellisestä asiainhoidosta. Oliko susien surmaaminen siis oikein? Tiede ei vastaa kysymykseen. (Tilanne toki on puhtaasti kuvitteellinen: hirvikolarit tai etenkään sudet eivät todellisuudessa ole kovin tappavia ja ihminen pystyy helposti hävittämään hirvet, aivan kuten kyseessä olevat kaksi muutakin lajia sukupuuttoon. Eikä esimerkissä pohdittu kuin paria tärkeintä seikkaa, yksityiskohtia olisi lukemattomasti. Mikä arvo on sillä, että ihminen tietää pystyvänsä yhteiselämään muiden suurten petoeläinten kanssa? Mikä arvo on sillä, että tulevillakin sukupolvilla on mahdollisuus nähdä eläimiä luonnollisessa ympäristössään? Entä susien tappamat kotieläimet? Kuinka kalliita tekniset ratkaisut susivahinkojen ehkäisemiseksi saavat olla? Tai mitä ajatella joidenkin maalaisten peloista tai kaupunkilaisten ihanteista?)

Toisenlainen moraalikysymys koskee nastarenkaiden pakollisuutta. Tiedetään, että nastarenkaiden käyttö talvisin ehkäisee kolareita ja luultavasti joskus pelastaa ihmishenkiä. Toisaalta nastarenkaat irrottavat asfaltista pienhiukkasia, jotka kulkeutuvat hengityksen mukana ihmisten keuhkoihin. Oletetaan, että tämä bitumipöly tappaa vuosittain yhtä monta ihmistä kuin nastarenkaat pelastaisivat. Esimerkistä huomaa helposti, että kysymykseen, onko nastarenkaiden vaatiminen oikein, ei ole oikeaa vastausta. Jokin arvo/hinta pitää laskea myös sille vaivalle, että satoihin tuhansiin autoihin joudutaan vuosittain vaihtamaan renkaat. (Ja toki renkaiden vaihdossakin tapahtuu onnettomuuksia.) Mitä moninaisemmiksi ja hienostuneemmiksi huomioitavat yksityiskohdat vähitellen paljastuvat, sitä ilmeisemmäksi käy, että ratkaisuihin yleensä vain ajaudutaan, lähinnä perinteen ohjaamana, ilman tieteisiin nojaavaa pikkutarkkuutta, kyseenalaistamista tai periaatepäätöstä.

Tilanne on jossakin määrin analoginen sen kanssa, että jokin kaikille annettava rokote estää tuhansien lasten kuoleman, mutta samalla aiheuttaa muutaman sellaisen lapsen kuoleman, jotka olisivat ilman rokotetta jääneet eloon. Tässä tapauksessa useimmat luultavasti äänestäisivät rokotuskampanjan puolesta. Yksilön mielipide tosin saattaisi muuttua, jos hänen pitäisi itse valita lapset, jotka rokotteeseen tulevat kuolemaan. Kauempaa on helpompi ajatella hyötyperusteisesti. On myös mielenkiintoista pohtia, miten ihmiset muodostavat kantansa siihen, että osa vanhemmista haluaa jättää lapsensa rokottamatta. Hehän ovat vapaamatkustajia, jotka eivät ota pientä riskiä rokottamisen mahdollisista haitoista mutta kuitenkin nauttivat rokotusten aikaansaamasta yleisestä tautien vähenemisestä. (Ks. aiempi kirjoitukseni rokotuspakosta. Myöskään perintöverokysymykseen tiede ei anna lopullista vastausta.)

Palataan Herääminen -kirjaan. Harris puhuu pitkästi guruista, kulteista, lahkoista ja hengellisistä yhteisöistä. Hänen mukaansa valtavirran ulkopuoliset hengelliset yhteisöt koostuvat usein tukea kaipaavista ja herkkäuskoisista yhteiskuntapudokkaista, joilla on karismaattinen johtaja, joka joko kärsii psykoosista tai on psykopaatti:

Kun miettii Jim Jonesin johtamaa Kansan temppeliä, Davis Koreshin johtamaa Daavidin oksaa ja Marshall Applewhiten johtamaa Heaven’s Gate lahkoa, on liki mahdotonta ymmärtää, miten ihmiset alun perin joutuivat heidän lumoihinsa puhumattakaan siitä, miten lumous pysyi yllä kammottavissa olosuhteissa, joissa he joutuivat elämään puutteessa ja kokemaan vaaraa. Jokainen näistä ryhmistä kuitenkin osoittaa, että älyllinen eristyneisyys ja hyväksikäyttö voivat saada jopa korkeasti koulutetut ihmiset tuhoamaan itsensä vapaaehtoisesti.

           

Harris jatkaa määritelmistä (korostus lisätty):

Meidän tarkoituksiimme kultin ja uskonnon ainoa ero on kannattajien määrä ja se, missä määrin muu yhteiskunta jättää ne ulkopuolelle. Skientologia on yhä kultti. Mormonismista on (nipin napin) tullut uskonto. Kristinusko on ollut uskonto yli tuhat vuotta. On kuitenkin turhaa etsiä niiden opeista eroja, jotka selittäisivät erot niiden asemassa.

Harris kertoo myös omista kokemuksistaan gurujen ja heidän seuraajiensa kanssa. New Age -hörhö Oshoa hän ei koskaan tavannut, mutta Harris suosittelee videota, josta Oshon mahtaileva itsevarmuus tulee ilmi: ”Hänen tapansa pelata katsekontaktilla on yksinkertaisesti ratkiriemukasta katseltavaa.”

Harris jatkaa Oshosta yllättävän positiiviseen sävyyn: ”Siitä ei ole epäilystä, että lopussa – ja kenties myös alussa ja keskivaiheessa – hän aiheutti monille ihmisille vahinkoa, mutta hän ei ollut pelkkä hullu tai huijari. Osho vaikutti minusta mieheltä, jolla oli erittäin syvällisiä näkemyksiä ja jolla oli paljon opetettavaa, mutta joka huumaantui asemansa tuomasta vallasta aina vain pahemmin ja sekosi lopulta täysin.” Syvällisyys ei estänyt Oshoa esimerkiksi hankkimasta (tai hankituttamasta) lähes sataa Rolls-Roycea.

Harrisin seuraavat varoitukset eivät tee guruista vaarattomia, mutta silti uskon, että nopeutunut tiedonkulku ja Harrisin kaltaiset valistajat tekevät uskontojen ja kulttien johtajista koko ajan vähäpätöisempiä – joskin monissa maailmankolkissa prosessi on tuskin alkanut. Tilanne on erityisen vaarallinen nykyaikana, kun yksilö on samaan aikaan voinut omaksua valtavan (sota)teknologisen tietämyksen ja joukon rautakautisen paimentolaiskansan ikuisia valheita.

Vanhemmuutta lukuun ottamatta luultavasti mikään ihmissuhde ei tarjoa yhtä laajamittaista mahdollisuutta tehdä hyvää tai hyväksikäyttää kuin gurun ja hänen oppilaansa välinen suhde. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että tämän roolin omakseen ottavien miesten ja naisten eettiset erheet voivat olla huomattavia ja tarjota erittäin hyviä esimerkkejä tekopyhyydestä ja petoksesta.

Tässä video Harrisin eräästä esitelmästä:

PS. Löysin hyllyjeni takarivistä hullunkurisen kirjan vuodelta 1893, Miesten siitinelo säännöllisessä ja kivulloisessa tilassa (WSOY, Porvoo, suom. Vihtori Peltonen). Mistä sen mukaan masturbaatio on saanut nimensä? (Ks. toinen kuva.) Löysin kaksi muutakin aihepiiriä käsittelevää teosta, joista toisen olen joitakin vuosia sitten lukenut ja toista olen lähinnä vilkuillut. En tunnista niiden vaikutusta omaan käyttäytymiseeni, mutta missähän määrin tämänkaltainen kirjallisuus vaikutti isovanhempiemme tapoihin? Vai mistä he saivat oppinsa?