Kapinoiva tohtoripunkkari evoluution asialla

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi (kuvituksineen) Skeptikko 3/2016 -lehdessä.

Jos jumala on luoja, kokonainen valtava elämän historia odottaa selitystä. Ennen ihmisen luomista jumala olisi tehnyt käsittämättömän joukon näennäisen järjettömiä kokeita elävillä olennoilla, aiheuttanut joukkosukupuuttoja sekä rajattomasti kipua ja kärsimystä. Miten huolehtivaa ja viisasta se olisi ollut? Teistin on vaikea pitää kiinni uskostaan vietettyään aikaa fossiililöydösten parissa.

Greg Graffin

Moni missi, näyttelijä tai laulaja on tuonut ilmi epärationaalisen ajattelutapansa. Julkkis on saattanut tehdä rokotevastaiset tai homeopatiamyönteiset paljastuksensa ylpeyttä tuntien. Toisinaan ajatusmaailmasta löytyy enkeleitä, kummituksia, meridiaaneja, astrologiaa, henkiparannusta tai sitten ihan vain vanhakantaisia jumalhahmoja.

Tällaisten paljastusten merkityksestä väestön ajatteluun ei ole tietoa. Oletettavasti niillä on jokin vaikutus. Moni seuraa kuuluisuuksien elämää, ja ihmisillä on taipumus mukautua vallitseviin ajattelutapoihin. Etenkin suosittujen muusikoiden edesottamuksilla saattaa olla suuri merkitys – varsinkin teini-ikäisille, joille jopa yksittäinen kappale voi tuntua elämää suuremmalta kysymykseltä. (Mainostajat ovat luonnollisesti huomanneet musiikillisten auktoriteettien vaikutuksen. Suosittuja muusikoita hyväksikäyttävä ruokamainonta keskittyy valitettavasti epäterveellisiin tuotteisiin, ks. Pediatrics -lehti, kesäkuu/2016.) 

Toisinaan julkkiksista paljastuu iloisia yllätyksiä: halua näyttäytyä tieteen ja rationalismin puolustajana. Esimerkiksi suomalainen Nightwish -yhtye on avoimesti fanittanut Richard Dawkinsia. Bändi sai tämän myös keikalleen lausumaan otteen Darwinin Lajien synnystä. Esittelen tässä Bad Religion -yhtyeen keulahahmon, jolla on vastaavia kiinnostuksia [1]. Melodista punkkia soittavan bändin laulaja ja lauluntekijä Greg Graffin opettaa evoluutiobiologiaa Kalifornian yliopistossa ja on kirjoittanut aihetta käsittelevän kirjan Anarkia=evoluutio. Teos on tärkeä, sillä se käsittelee – Bad Religionin alkuaikojen lisäksi – aiheita, joista harva fani muutoin olisi lukenut: evoluutiota, fossiileita, jääkausia, maailmankaikkeuden ikää.

Graffin ottaa kantaa myös ikiaikaiseen kysymykseen tieteen ja uskonnon suhteesta. Hänen mielestään ristiriita on ilmeinen:

Evoluutiotutkijat vaikuttavat innokkaammilta miellyttämään yleisöä kuin vastuullisesti tutkailemaan maailmankatsomuksensa seurauksia. Voi olla, että tieteen ja uskonnon voisi lokeroida siten, etteivät ne kalahtele yhteen, mutta tieteen ja uskonnon mahdollisen törmäyksen välttelijä, vaikeiden kysymysten väistelijä, harhautuu tieteellistä tutkimusta leimaavasta vastakkainasettelun hengestä. Minua kiinnostaa tutkia ja kyseenalaistaa tismalleen niitä väitteitä, joita auktoriteetit esittävät salaa odottaen, ettei heidän väitteitään kyseenalaisteta, koska valtaapitäviä pitäisi kunnioittaa.

Graffin niputtaa muuallakin yhteen kapinallisen ja tieteellisen asenteensa. Tämä tieteeseen kuuluvan auktoriteettikammon korostaminen voisi olla oiva keino saada niskoitteluun taipuvaisia teinejä kiinnostumaan tutkijanammatista. Nythän lienee niin, että sovinnolliset suorittajat ovat yliopistolla yliedustettuina. Graffin jatkaa uskonnon ja tieteen ristiriidasta: ”Jos tutkijat ovat valmiita sulkemaan työnsä ulkopuolelle kokonaisen ihmiselämän saran (uskonnon), vapauttamaan sen omilta tutkimusmenetelmiltään, kuinka he voivat olettaa kenenkään kunnioittavan noita samaisia menetelmiä?”

Toisaalta Graffin ei silti hyväksy jumalanvihaajia. Hänen mukaansa heillä on jopa ”omia keskeisiä tekstejä ja tekouskonnollista yhteisöllisyyden tunnetta”. Kielteistä asennettaan Graffin perustelee sillä, että ”polaarinen väittely ateismin ja teismin välillä” estää tieteellisen perinteeseen kuuluvan harmonisen yhteydenpidon. Harmillisesti Graffin ei esitä konkreettisia esimerkkejä. Keistä ja millaisista jumalanvihaajista hän puhuu? Punkkariyleisöstään vai tieteilijäkollegoistaan? Suorat sitaatit olisivat parempia kuin kaikenlaiset kuiskutukset.

Jumalanvihaajien lisäksi Graffin paheksuu biologeja, jotka korostavat luonnonvalinnan roolia evoluutiossa ja ”haluavat korvata suunnittelija-jumalan suunnittelija-luonnolla”. Graffinin argumentti on, että luonnossa tavatut ”murhenäytelmät” ovat sattumanvaraisempia ja ”anarkistisempia kuin useimmat biologit olettavat”. Tästä huomiostaan Graffin ansaitsee moitteet. Kaikki eliömaailmaa tarkastelleet tietävät, että luonto on ylenpalttisen tuhlaavainen. Jopa kreationistit hyväksyvät asian, herran tiethän ovat tutkimattomia. Sopeutumien kannalta luonnontapahtumien ”anarkistisuus” on myös epäolennaista. Vain pitkään jatkunut systemaattinen karsinta voi tuottaa vaikkapa näköaistin tai moraalitunteiden kaltaisia monimutkaisia ominaisuuksia. Siksi sekasortoisemmat evoluutiovoimat eivät ole biologille yhtä kiinnostavia. Punkkarin ajattelua on tältä osin ihmeteltävä, sillä kiista biologisten ominaisuuksien optimaalisuudesta/”anarkistisuudesta” käytiin tieteellisessä mielessä loppuun jo 1980-luvulla.

Toisaalta Graffinin biologianfilosofinen kepeys on sivuseikka. Kuten todettua, tärkeää on, että hänen kauttaan maallikkofani voi kiinnostua tieteestä ja evoluutiosta. Kapinoiva nuori voi musiikin avulla törmätä tietoon perustuvaan maailmankuvaan. Suomessa evolutiivinen ajattelu ei tietenkään ole kapinallista, mutta bändin kotimaassa Yhdysvalloissa tilanne on monin paikoin toinen.

Kirjan lopussa Graffin paljastuu linkolalaiseksi. Hänen mielestään riittävän suuria maa-alueita tulee jättää luonnontilaan, jotta tulevat sukupolvet pääsevät niistä osallisiksi. Vanhemmalle väelle tuskin tulee tämänkaltainen tulevaisuuteen suuntautuva asenne mieleen, kun he punkkareita joskus näkevät. Graffin jatkaa:

Vaikka naturalistit eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, se ei tarkoita, etteivät he välitä, mitä tapahtuu heidän kuolemansa jälkeen. Minulle esimerkiksi on tärkeää se, onko perheeni poistuttuani onnellinen ja menestyksekäs, vaalivatko ystäväni yhteisiä perinteitämme ja olenko onnistunut teoillani muuttamaan maailmaa paremmaksi paikaksi. Toivon, että teoillani olisi pitkäaikaista vaikutusta maailmanmenoon, vaikka en itse saakaan tietää, olenko onnistunut. Itse asiassa voisi hyvin perustellusti väittää, että naturalistit välittävät näistä asioista enemmän kuin uskovaiset, koska naturalistinen moraali pohjaa tekojemme kausaalisiin vaikutuksiin eikä myyttiseen toiveeseen paremmasta elämästä yliluonnollisessa valtakunnassa. Naturalismin ydin on, että tämä elämä on ainoamme, ja siksi kaikenlaisten parannusten on tapahduttava tässä ja nyt.

Alaviite [1]: Bad Religionin suurin hitti Punk Rock Song on vuodelta 1996, jolloin se oli Suomen sinkkulistalla viidentenä. Eräs tuttavani arvioi yhtyettä Amerikan Apulannaksi. (Greg Graffin (& Steve Olson): Anarkia = evoluutio: usko, tiede ja Bad Religion. Suom. Tarja Lipponen. Like 2011. Helsinki.)

PS. Tavataan ensi viikolla -kirjaani oli arvioitu Maija Haaviston blogilla. 

PS2. Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisussa Opas isovanhemmille sanotaan seuraavasti: ”Ydinperhe, lapsuus ja romanttinen rakkaus ovat parinsadan vuoden ikäinen ilmiö.” Olen kuullut väitteen ennenkin. Tämä joissakin ihmistieteissä vallitseva ajattelu, jonka mukaan kaikki tärkeät/kiinnostavat inhimilliset piirteet – jopa rakkaus – ovat rakentuneet viimeaikaisten sosiaalisten/historiallisten prosessien tuloksena, näyttää levinneen yhä laajemmalle sosiaalitieteiden ulkopuolelle. Mikä väitteessä on vikana? Ihminen on pitkiä parisuhteita muodostava laji, ja rakkauden tuntemukset ovat parisuhteen muodostumisessa olennaisia, jopa metsästäjä-keräilijöillä. Rakkauteen kuuluva romantiikka voitaisiin toki määritellä niin, että keräilijäheimojen, antiikin tai renessanssin romantiikka eivät siihen kuuluisi, mutta tällaisessa rajanvedossa ei olisi mieltä. Vastaavanlaiset huomiot pätevät lapsuuteen. Lapsia on joskus laitettu työhön ja heiltä on joissakin piireissä vaadittu aikuismaista käytöstä, mutta lapsuus on silti tunnistettavissa oleva ihmisen kehitysvaihe. Alison Gopnik kertoo kirjassaan Filosofinen vauva – Mitä lasten mieli kertoo totuudesta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta (Terra Cognita 2010, suom. Kimmo Pietiläinen), miksi lapsuus on ihmislajille kehittynyt:

Eläimellä, joka on riippuvainen menneiden sukupolvien kasautuneesta tiedosta, on oltava hieman aikaa hankkia tämä tieto. - - - Lapsena ihminen on omistautunut maailmasta oppimiselle ja kaikkien vaihtoehtoisten maailmojen kuvittelulle. Kun hänestä tulee aikuinen, hän ottaa kaiken oppimansa ja kuvittelemansa käyttöön.

Ehkä lapsi aikuisena löytää jopa uutta tietoa, eikä vain rakentele sosiaalitieteellisiä haavekuvia.