Kaksi jälkikirjoitusta: multikulturalismi ja sukuelinten silpominen

Edellisessä blogikirjoituksessani pohdittiin, onko multikulturalismi luonut tilanteen, jossa maahanmuuttajille luodut kattojärjestöt ja niiden äärimieliset johtajat ovat saaneet vaikutusvaltaa, joka niille/heille ei kuulu. Onko harjoitettu politiikka jopa johtanut siihen, että etniset ryhmät ovat eriytyneet toisistaan ja samalla tulleet sisäisesti yhdenmukaisemmiksi? Kirjoituksen esimerkit olivat Briteistä.

Suomen Kuvalehdessä olleen puheenvuoron perusteella ainakin osa suomalaisista virkamiehistä on osannut varautua tähän mahdollisuuteen. Helsingin kaupungin nuorisotoimenjohtaja kirjoittaa (SK 33/2015): ”Empaattinen toimija ei voi ajatella, että yksi järjestö on koko vähemmistön ääni. Myös monikulttuurisuudessa on tuettava moniäänistä kansalaisyhteiskuntaa.”

Aiemmin kirjoitin myös lapsille uskonnollisin syin tehdyistä sukuelinten leikkauksista. Eilen törmäsin kahteen aihetta käsittelevään tekstiin muutaman vuoden takaa. Toisessa Ruben Stiller puolustaa toimenpidettä arveluttavalla tavalla, ensinnäkin vihjaamalla, että juutalaisuus ja muslimius olisivat rotuja. Toiseksi hän käyttää (varsin henkilöön käyvästi) lähinnä pelleilyargumentteja (aivan kuten Lasse Lehtinen teki toimiessaan nikotiinimannekiinina, ks. Erkki Aurejärven kirja Tupakkateollisuuden kuolemankauppiaat, Into 2012).

Toinen silpomisia käsitellyt teksti on Hesarissa ollut Virpi Kaukon mielipidekirjoitus, jonka mukaan uskonto ei ole pätevä syy pahoinpitelyyn. Sukuelimiin kajoaminen on perustavanlaatuisten ihmis- ja lastenoikeuksien rikkomista, jota tulisi sellaisena käsitellä, olipa takana uskontoa tai ei. Tässä sitaatti Kaukon kirjoituksesta, hän vertaa poikien ympärileikkausta Kiinassa harjoitettuun tyttöjen jalkojensitomisperinteeseen: ”Pikkupoikien esinahan amputointi vain siksi, että eräs paimentolaisheimo 3000 vuotta sitten kuvitteli jumalansa sitä vaativan, on yhtä julma ja typerä perinne, jonka joutaa katkaista.”

 

Kenan Malik, sananvapaus ja monikulttuurisuus

Olen jonkin verran kirjoittanut siirtolaisuudesta, islamista, rasismista, suvaitsevaisuudesta, sananvapaudesta, fundamentalismista ja kulttuurin monimuotoisuudesta. Kenan Malikin tiivis ja helposti lähestyttävä Monikulttuurisuus -kirja (2016, Suom. Tapani Kilpeläinen. Jälkisanat Pasi Saukkonen. Niin&Näin.) sai pohtimaan kyseisiä aiheita lisää.

Aloitetaan kotimaan tapahtumista, viime aikojen ”Rajat kiinni” -mielenosoituksista ja niihin kohdistetuista ”Ei rasismille” -vastamielenosoituksista. Tällä tavoin nimettynä mielenosoitukset eivät ole toistensa vastakohtia. On mahdollista protestoida ensin ”Rajat kiinni” -mielenosoituksessa ja sitten vaihtaa kadunpuolta ”Ei rasismille” -mielenosoitukseen. Asioilla ei ole loogista yhteyttä.

Osalla maahanmuuton vastustajista toki luultavasti on rotuun perustuvia ennakkoluuloja tai taipumuksia rodulliseen syrjintään. Mutta niitä voi löytyä myös ”Ei rasismille” -mielenosoittajalta. Hänen osallistumismotiivinsa voisi olla lakien ja tapojen muuttaminen niin, että hänen on helpompi hallita omaa rasismiaan. Vastaavasti tupakoitsija voi kannattaa tupakkaveron korottamista tai tupakoinnin täyskieltoa. Ja luonnollisesti ”Ei rasismille” -mielenosoittaja voi kannattaa maahanmuuton radikaalia rajoittamista, vieläpä samoista syistä kuin ”Rajat kiinni” -tyyppi.

Tärkeämpi huomio Malikin kirjan kannalta on se, että sama ihminen voi sekä kannattaa että vastustaa monikulttuurisuutta. Olen esimerkiksi sitä mieltä, että sanan- ja ilmaisunvapauden suhteen ei tule sallia kuin yksi näkemys: kaikesta on voitava puhua, kaikkea tulee saada kritisoida, myös huonolla maulla ja tarvittaessa satiirin ja pilkan keinoin. Huonojen ideoiden huonous on saatava tuoda vapaasti ilmi. Vaikka sananvapauden suhteen siis vastustan kulttuurin monimuotoisuutta, monilla muilla elämänaloilla sitä suosin, esimerkiksi ruokakulttuurissa.

Toisaalta voidaan kysyä, että jos sananvapauden päätarkoitus on kritisoida huonoja ideoita ja estää niitä leviämästä, miksi emme saman tien kiellä huonoja ideoita? Miksi meidän on tyydyttävä vaikuttamaan ihmisiin epämääräisillä ja epävarmoilla keinoilla, kuten suostuttelemalla, valistamalla tai kriittisen satiirin keinoin? Sakot tai vankila olisivat paljon tehokkaampia tapoja.

Vastaus on ilmeinen. Sananvapaus on keino vastustaa sitä, että jokin yksittäinen taho saisi päättää, mikä on hyvä tai huono idea tai mikä on sopivaa ajattelua. Sellainen olisi diktatuuria ja despotismia. Sananvapaus on siis tapa torjua vaarallisia ideoita ja hallintomuotoja. Parhaiten tämä onnistuu, jos yksilöt tietävät, että heillä on oikeus omiin ajatuksiinsa, uskomuksiinsa ja niiden ilmaisemiseen. Mahdolliset haitat, esimerkiksi ajoittainen vihapuhe, on mitätön hinta tällaisesta vapaudesta.

Sananvapauden humaanit periaatteet toimivat myös käytännössä: sellaiset yhteisöt ovat turvallisempia, viihtyisämpiä, valistuneempia, tasa-arvoisempia ja taloudellisesti vauraampia, joissa ihmisiin vaikutetaan avoimen mielipiteenvaihdon ja suostuttelun eikä voimakeinojen kautta. Itse asiassa vasta sananvapaus mahdollistaa tiedon ja ymmärryksen lisääntymisen: ilman avointa keskustelua uskoisimme edelleen loitsuihin, kohtaloon, rukouksiin ja jumallisiin rangaistuksiin. Lisäksi jos sanomisen vapautta rajoitetaan, hallinto pystyy pitämään tyytymättömän kansalaisen tietämättömänä siitä, että muutkin ovat tyytymättömiä. Muutos tulee tällöin vaikeammaksi ja usein myös verisemmäksi. Maailma ei vielä ole nähnyt painostuksen, vaientamisen, vaikenemisen tai muiden diktatoristen keinojen avulla saavutettua rauhanomaista hyvinvointia.

Malikin mukaan profeetta
Muhammadin kuvia
koskeva kielto on varsin
tuoretta perua.

Sananvapaus on läheisessä yhteydessä lastenkasvatukseen. Sellaisen indoktrinaation, jossa lasta opetetaan tyytymään tietämättömyyteen tai jopa vihamielisyyteen muita ihmisryhmiä kohtaan, ei tule olla mahdollista. (Tämä kielletään YK:n lastenoikeuksien julistuksen 10. kohdassa: ”Lasta tulee suojella sellaisilta toiminnoilta, jotka saattavat kasvattaa hänessä taipumuksia rodulliseen, uskonnolliseen tai muunlaiseen syrjintään.” Julistuksen valossa on vaikea uskoa, miten julkeasti joissakin arabimaiden TV:n lastenohjelmissa on opetettu vihaamaan juutalaisia tai uskonnottomia.) Sananvapaus ei siis tarkoita, että opetus saa sisältää mitä tahansa. Koulutuksen on taattava, että ihmiset omaksuvat riittävästi tietoa eri kulttuureista, omasta historiastaan ja oikeusvaltion periaatteista. Kulttuurisen monimuotoisuuden kannattaminen ei tarkoita sivistyksen hylkäämistä ja painostuksen ja dogmaattisuuden hyväksymistä.

Entä kuka on Kenan Malik ja mitä hän ajattelee kulttuurin monimuotoisuudesta? Malik on Intiassa vuonna 1960 syntynyt filosofi, neurobiologi ja tieteenhistorioitsija. Aiemmissa kirjoissaan hän on käsitellyt muun muassa ihmisluontoa, rotukysymyksiä ja biologian filosofiaa. Hänen näkemyksensä ovat aina olleet tarkoin punnittuja ja pitkälti faktaperusteisia.

Suomessa osa monikulttuurisuuden ja siirtolaisuuden kriitikoista on harmitellut, että perussuomalaiset aikanaan omivat aihepiiristä käytävän keskustelun. Kriitikot eivät leimautumisen pelossa halunneet nostaa esiin edes vapautta, tasa-arvoa tai ihmisoikeuksia koskevia kysymyksiä. Malik tavallaan jakaa tämän harmin:

Olen suhtautunut multikulturalismiin kriittisesti jo kauan ennen kuin kriittisyydestä tuli muotia. Mutta minun kritiikkini perustuu täysin erilaiseen näkemykseen kuin useimpien nykyvastustajien. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi. Multikulturalismin ja sen tausta-ajatusten vasemmistolaisella ja edistyksellisellä kritiikillä on pitkä perinne, mutta viime vuosina se on jäänyt oikeistolaisen hyökkäyksen alle. Hyökkäys on sekä siirtänyt multikulturalismikeskustelun uusiin kehyksiin että tehnyt monista vasemmistolaisista vastentahtoisia haastamaan multikulturalismin.

Malikin kirja siis on sekä multikulturalismin kritiikkiä että multikultiralismin kriitikoiden kritiikkiä. Hän haluaa haastaa multikulturalismin ja sen herättämän huolestuneisuuden. Hänen mukaansa tätä haastamista ei voida erottaa sen oikeistolaisten vihollisten haastamisesta. Vastaavasti Malik haastaa monikulttuurisuuden puolustajat toteamalla, että heissä on joitakin epäliberaaleja ja valistusaatetta vastustavia piirteitä:

Viimeksi kuluneiden kahden vuosisadan ajan merkittävät liberaalin ja radikaalin ajattelun juonteet ammensivat pitkälti valistuksen oivalluksista ja katsoivat tasa-arvon edellyttävän, että valtio kohtelee kaikkia kansalaisia samoin heidän rodustaan, uskonnostaan tai kulttuuristaan riippumatta. Monet nykyajan multikulturalistit sen sijaan ajattelevat, ettei ihmisiä pitäisi kohdella samalla tavalla heidän eroistaan huolimatta vaan eri tavoin niiden vuoksi.

Malikin mukaan emme saa harjoittaa niin kutsuttua identiteettipolitiikkaa, jossa ihmisen identiteetti ja häneen suhtautuminen määräytyvät rodun, ihonvärin, uskonnon, kulttuuritaustan, sukupuolen tai etnisen taustan perusteella:

Ihmisten tarkasteleminen kulttuuriolentoina on heidän tarkastelemistaan sosiaalisina ja niin ollen muuttuvina ja muuttavina olentoina. Se antaa ymmärtää, että he pystyvät muuttumaan, edistymään ja luomaan universaaleja moraalin ja politiikan muotoja järjen ja dialogin avulla. Ihmisten tarkasteleminen välttämättä yksittäisten kulttuurien jäseninä sitä vastoin on tällaisen muuttumiskyvyn kiistämistä. Se antaa ymmärtää, että yksittäinen kulttuuri muotoilee jokaisen ihmisen niin perinpohjaisesti, että tuon kulttuurin muuttaminen tai vaarantaminen olisi yksilön ihmisarvon vaarantamista. - - Tässä olisi tolkkua ainoastaan, jos juutalaiset tai bangladeshilaiset olisivat biologisesti erillisiä – jos, toisin sanoen, kulttuuri-identiteetti perustuisi tosiasiassa rotueroihin.

Onkin perusteltua ajatella, että monen multikulturalistin ajattelu on lähellä rasismia. Malik jatkaa:

Sata vuotta sitten intellektuellit olivat huolissaan ”rodun rappeutumisesta”. Nykyisin pelkäämme kulttuurin rappeutumista. Onko kulttuurin rappeutumisen ajatus yhtään johdonmukaisempi kuin rodun rappeutuminen? - - Miten kulttuureille voitaisiin myöntää oikeuksia tai kulttuurit tunnustaa tai säilyttää, jos niillä ei olisi tiukkoja rajoja?

Jos siis halutaan vetää rajoja ja noudattaa identiteettipolitiikkaa, raja tulee käytännössä vedetyksi biologiseen polveutumiseen, siis rotuun. Tämä on lähes väistämätöntä, kun kohteena on kulttuurin kaltainen muuttuva ilmiö. Käytännössä monikulttuurisuuspolitiikka onkin Malikin mukaan juurruttanut ja monessa tapauksessa luonut ne ongelmat, jotka sen oli tarkoitus ratkaista.

Monikulttuurisuuspolitiikka ei siis ottanut huomioon, että eri etnisten ryhmien ja uskontokuntien sisällä on valtavaa vaihtelua. Esimerkiksi Briteissä vähemmistöyhteisöille luotiin uskontoon ja etnisyyteen perustuvia kattojärjestöjä, jotta vähemmistöt olisivat päässeet osallistumaan politiikkaan. Kattojärjestöillä ei kuitenkaan ollut valtuutusta edustaa koko yhteisöä. Malik käyttää esimerkkinä Birminghamin kaupunginvaltuustoa, jonka luomat menettelytavat kohtelivat vähemmistöyhteisöjä kuin ne olisivat homogeenisia kokonaisuuksia.

Tämä on yksi multikulturalistisen näkemyksen paradokseista: politiikan lähtökohtana on yhteiskunnan moninaisuuden hyväksyminen, mutta julkilausumaton oletus silti on, että vähemmistöyhteisöt ovat yhdenmukaisia. Malik jatkaa:

Toisin sanoen monikulttuurisuuspolitiikka ei ole vastannut yhteisöjen tarpeisiin vaan on pitkälti auttanut luomaan nuo yhteisöt pakottamalla ihmiset omaksumaan identiteetin ja jättämään huomiotta luokan, sukupuolen ja uskontokuntien sisäisten erimielisyyksien aiheuttamat sisäiset konfliktit. - - Se ei ole voimaannuttanut vähemmistöyhteisöjä vaan niin sanottuja yhteisön johtajia, joiden asema ja vaikutusvalta perustuvat pitkälti heidän suhteeseensa valtioon. - - Samaan aikaan kun Birminghamin politiikka jätti huomiotta vähemmistöyhteisöjen sisäiset konfliktit, se loi konflikteja vähemmistöyhteisöjen välille.

Tämänkaltainen resurssikilpailua suosiva politiikka sai siis aikaan sen, että ihmiset identifioituivat voimakkaammin etnisiin vähemmistöryhmiinsä: ”Kun poliittista valtaa ja taloudellisia resursseja ryhdyttiin jakamaan etnisyyden perusteella, ihmiset alkoivat identifioida itsensä vain noiden etnisyyksien pohjalta ja samastua vain noihin etnisyyksiin.” Tasa-arvoon tähtäävä politiikka toisin sanoen pakotti ihmiset yksiulotteiseen minäkuvaan. Vähemmistöjä autettiin luomaan järjestöjä, jotka sitten joutuivat tukitoimien takia keskittymään järjestöjen etniseen ja uskonnolliseen jakautumiseen.

Malikin väite on kiinnostava, ja ilmiön – mikäli se on todellinen – seuraukset ovat kauaskantoisia. (Malik saattaisi pitää ongelmana sitäkin, että Suomeen on valtion ja kuntien avustuksella syntynyt etniskulttuurisia yhdistyksiä.) Mutta miten väitteen todenperäisyyttä voitaisiin testata? Testattavuutta ja testejä tulisi vaatia nimenomaan yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Kuten sosiaalitieteissä yleensä, ratkaisevia kokeita on tässäkin tapauksessa hankala järjestää. Malik jatkaa:

Kuvittele olevasi maallistunut bangladeshilainen, joka asuu ränsistyneellä alueella Birminghamissa. Et ajattele olevasi muslimi, et ehkä edes ajattele olevasi bangladeshilainen. Mutta tahdot kaupunginosaasi uuden toimintakeskuksen. Valtuuston huomiota on vaikea saada korostamalla, että alueesi on köyhä tai epäedullisessa asemassa. Mutta jos sanot, että muslimiyhteisö on jäänyt osattomaksi tai kärsii puutteesta, valtuuston rahakirstut avautuvat yhtäkkiä, eivät siksi, että valtuustolla olisi erityinen taipumus auttaa muslimeja, vaan siksi, että muslimius – toisin kuin se, että on ”köyhä” tai ”epäedullisessa asemassa” – hahmottuu byrokraattien mielessä aidoksi identiteetiksi. Ajan oloon alat nähdä itsesi samalta pohjalta, et vain siksi, että nuo identiteetit suovat sinulle valtaa, vaikutusvaltaa ja resursseja, vaan myös siksi, että nuo identiteetit ovat sosiaalisesti todellisia saamalla alituista vahvistusta ja tukea. Näin sinut nähdään; niin sinä siis alta myös nähdä itsesi.

On epäilemättä totta, että taloudelliset ja sosiaaliset seikat luovat identiteettejä. Jos vaikkapa homeopaatti tai tarot-ennustaja laitetaan tilanteeseen, jossa valehtelun tai itsepetoksen sijasta todenpuhumisesta seuraa palkintoja, häneltä kuluisi ehkä vain pari päivää nähdä vääristymiensä läpi. Niin tai näin, hyvää tarkoittava mutta vähemmistöjen sisäisen moninaisuuden kiistävä multikulturalismi saattoi luoda tiukkojen rajojen monokulttuureja ja rajojen sisäistä epäindividualismia. Harjoitettu identiteettipolitiikkaa saattoi myös lisätä etnisten vähemmistöjen toisiaan kohtaan tuntemaa epäluuloa (joka nuorten miesten parissa usein päätyy väkivaltaisuuksiin asti). Onpa kyseisellä politiikalla selitetty Trumpinkin suosiota.* Malik jatkaa: ”Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. - - Tästä seuraa, että konservatiivisimpia ääniä pidetään usein noiden yhteisöjen aidoimpina edustajina, kun taas edistykselliset äänet sysätään marginaaliin.”

Malik ottaa kantaa myös sananvapauteen. Hänen näkemyksensä ei ole viime aikoina nauttinut suosiota Suomessa. Malikin mukaan loukkaaminen ei ole ainoastaan väistämätöntä, vaan se on myös tärkeää: ”Kaikki yhteiskunnallinen muutos tai yhteiskunnallinen edistys merkitsee joidenkin syvään juurtuneiden tunteiden loukkaamista.” Jos siis hyväksyt, että tiettyjä asioita ei voi/tule sanoa, hyväksyt, ettei tiettyjä vallan muotoja voi kyseenalaistaa. Ihmiset kuitenkin muotoilevat tulevaisuutensa kiistelemällä ja haastamalla; eivät taivuttamalla polvensa jumalten tai ihmisten edessä, kuten Salman Rushdie on todennut. ”Et voi sanoa noin” on vallanpitäjän vastaus hänen valtansa haastamiseen. Malik kirjoittaa:

Tämän vuoksi sananvapaus on olennaista paitsi käytännön demokratialle myös niiden ryhmien pyrkimyksille, jotka muodollinen demokratiaprosessi on saattanut pettää: niille, joiden äänen esimerkiksi rasismi on saattanut hiljentää. Toisin sanoen sananvapaus ei ole suurin arvo niille, joilla on valtaa, vaan niille, jotka tahtovat haastaa vallanpitäjät. Ja sensuurilla on todellista arvoa niille, jotka eivät tahdo arvovaltaansa kyseenalaistettavan. Oikeus ”alistaa toistensa perususkomukset kritiikille” on avoimen, moninaisen yhteiskunnan peruskivi. Jos luovumme tästä oikeudesta ”suvaitsevaisuuden” tai ”kunnioituksen” nimissä, rajoitamme mahdollisuuksiamme haastaa vallanpitäjät ja niin ollen epäoikeudenmukaisuus.

Kannattaa siis pohtia, kuka lopulta hyötyy sensuurista ja kuka sananvapaudesta.

Myöhempien polvien maahanmuuttajista Malik toteaa:

1960- ja 1970-luvuilla muslimimaahanmuuttajat eivät isonneet ilmaista eroavuuttaan vaan pikemminkin toivoivat, ettei heitä kohdeltaisi eri tavalla. Vasta myöhemmin muslimit – jotka kuuluivat sukupolveen, joka ironisesti oli paljon integroituneempi kuin vanhempiensa – ryhtyivät painottamaan kulttuurista omalaatuisuuttaan. Tämä on maahanmuuton paradoksi, jota harvat akateemiset tutkijat tai poliittiset päättäjät suostuvat käsittelemään tai edes tunnustamaan.

Lapset todellakin ovat herättäneet maahanmuuttajaperheissä kysymyksen siitä, minkä arvomaailman ja millaisten kulttuuristen käytäntöjen mukaisesti heitä tulisi kasvattaa. Monet halusivat omien traditioidensa säilyvän ainakin jossain määrin. Mutta kuten Malik toteaa, siitä ei tiedetä riittävästi, keille siirtolaisten lapset ovat lojaaleja ja miksi. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Theodoor van Goghin murhannut fundamentalisti oli toisen polven maahanmuuttajamuslimi.

Malik jatkaa siirtolaisuuden synnyttämästä kantaväestön keskinäisestä vihanpidosta:

Multikulturalistit syyttävät sivilisaatioiden yhteentörmäyssotureita rasismin ja islamofobian tukemisesta; sivilisaatioiden yhteentörmäyssoturit syyttävät multikulturalisteja islamismin ruokkimisesta. Vihanpidosta huolimatta kummallakin osapuolella on kuitenkin yhteisiä perusoletuksia kulttuurin, identiteetin ja eron luonteesta. Kumpikin pitää ratkaisevia yhteiskunnallisia jakoja kulttuurisina ja sivistyksellisinä. Kumpikin pitää kulttuureja ja sivilisaatioita yhtenäisinä kokonaisuuksina. Kumpikin korostaa kulttuuri-identiteetin keskeistä merkitystä ja tuon identiteetin säilyttämistä.

Kumpikin osapuoli on siis omaksunut osia takavuosien sosiaalitieteellisestä olettamuksesta, jossa kulttuurin ja ympäristön nähdään rakentavan kaiken inhimillisen, jopa tunteet.

Malikin ratkaisu on torjua sekä multikulturalismia että sen aiheuttamaa tyytymättömyyttä. ”On tullut aika lakata pelkäämästä maailman sotkuisuutta ja alkaa nähdä se yhteiskunnallisen sitoutumisen raaka-aineeksi, yhteiskunnallisen uudistumisen tiiliksi ja laastiksi.” Ei siis ole yhdenlaista monikulttuurisuutta eikä yhdenlaista maahanmuuttoa. Mutta on tiettyjä periaatteita ja vaivalla saavutettuja oikeuksia ja vapauksia, joista ei kannata tinkiä. Meidän tulee vaatia valtiollisten tahojen sitoutumista rationalismiin ja laajoihin yksilönvapauksiin. Valtion tulee myös kannustaa kaikenlaisten uskomusjärjestelmien kriittiseen tarkasteluun, olipa kyse islamista, homeopatiasta, kristinuskosta tai skientologiasta. Usko ilman todisteita on erehdys, jolla sopivissa olosuhteissa – yhdistettynä esimerkiksi sukupuolten segregaatiosta johtuvaan seksuaaliseen turhautumiseen ja/tai psykopaattisiin taipumuksiin – voi olla tuhoisia seurauksia. Nykyään huomio koskee käytännössä vain islamia ja sen tiettyjä suuntauksia.

* Alaviite: Obama myönsi hallintonsa olleen jonkinlaisessa kuplassa kansan tuntojen suhteen (ks. myös tekstini populismista). Niin edistyksellisiä piirteitä kuin Obamalla presidenttinä olikin – hän esimerkiksi vapautti suuren määrän lievistä huumausainerikoksista istuvia – hänen kautensa perinnöstä saatetaan myöhemmin muistaa lähinnä Trump ja Syyria.

PS. Olen muutaman kerran kysynyt ihmisiltä seuraavaa: Voiko rasistisyytöksen saanut kantasuomalainen puolustautua sanomalla, että hänellä on mustia ystäviä tai arabikavereita? Yleensä ihmiset ovat vastanneet nopeasti, että ei; sehän on jo vitsi puolustautua tuolla tavoin. Tällöin olen tarkentanut kysymällä, että eikö se vähennä syytetyn rasistisuutta edes siinä määrin kuin hänellä on näitä mustia ystäviä.

Jos rasismi siis on rotuun perustuvaa ennakkoluuloisuutta ja syrjintää (nykyään se on laajentunut sisältämään myös etnisyyteen perustuvat ennakkoluulot/syrjinnän), eikö erirotuinen ystävä ole merkki, että rasistiksi syytetty on ainakin ystävänsä kohdalla sivuuttanut ennakkoluulonsa? Kuinka monta erirotuista ystävää pitäisi olla, jotta rasistiksi syytetty osoittaisi, että hänellä ei ole rodullisia ennakkoluuloja tai että ne ovat niin heikkoja, että rasistinimitys on virheellinen?