Liberalismista

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tiedepolitiikka 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani).

Liberalismin puolustus

Tiede- ja ihmisluontokysymysten sijasta olen viime aikoina pohtinut poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Osasyy lienee se, että niissä kyse on pitkälti arvokysymyksistä, joiden pohtimiseen riittää kevyempi taustatyö, usein pelkkä uutisten ja keskustelupalstojen seuraaminen. Yritän tietysti olla aikaansaavampi tieteellisen kirjallisuuden parissa, mutta se tuntuu tulevan koko ajan vaikeammaksi. En toki väitä, että poliittiset kysymykset olisivat helppoja. Niissä omien arvojen ja mielipiteiden lisäksi on tarkasteltava sitä, mikä on teoriassa mahdollista ja sitä, mitä oletettavasti tulee tapahtumaan ottaen huomioon järjestelmän lainalaisuudet – ja muiden arvot ja mielipiteet. Tällainen pohdinta, ollakseen hyödyllistä, vaatii taustatietoja muun muassa historiasta, taloudesta ja ihmisluonnosta.

Liberalismin peruskysymyksiä on,
millaisia tyhmiä päätöksiä yksilö
saa tehdä.

Tässä tarkastelen liberalismia. Tunnistan, että ismien puolustaminen on kyseenalaista. Ismit ovat monitulkintaisia ja puolustaminen helposti vieraannuttaa lukijan, joka joko suhtautuu ismiin kielteisesti tai määrittelee sen eri tavoin. Yritän silti parhaani.

Liberalismin piiriin luetaan kuuluvaksi melkein minkä tahansa vapauden tavoittelu. Tarkoitan sillä kuitenkin aatetta, joka pyrkii vahvaan sanan-, lehdistön-, uskonnon-, omantunnon- ja elinkeinovapauteen. Ollakseen nimensä veroinen liberalismin tulee olla aate, joka vastustaa valtion liiallisia pakkotoimia [1] – tämä puoli liberalismista tuodaan yleisimmin esiin – mutta liberalismin tulee myös vastustaa enemmistön mielivaltaa ja kasaantuneen vaurauden vaikutusvaltaa.

Edellä luetellut vapaudet ovat perinteisesti nauttineet lännessä suurta suosiota. Perään on toki todettava, että kansaa poliittiset periaatteet tuntuvat kiinnostavan yhtä vähän kuin pesäpallo kiinnostaa minua. Niin tai näin, länsimainen ihminen on osa yksilönvapauksia ja erilaisuuden suvaitsemista vaalivaa moraalista perintöä.

Neuvostokommunismin romahduksen tuoma valta-asema teki liberalismista laiskan ja luottavaisen. Taloudelliset ja sosiaaliset vapaudet näyttivät turvatuilta. Eliitti uskotteli kasvavien tuloerojen keskellä elävänsä meritokratiassa, jossa ihmiset – ainakin he itse – olivat omilla ansioillaan ansainneet asemansa. Talouselämä onnitteli itseään kasvaneesta vauraudesta, kun samaan aikaan suuri osa väestöstä alkoi pitää varallisuutta vain merkkinä erilaisista etuoikeuksista. Osalle kansalaisista jopa asiantuntijuus näyttäytyi oman edun tavoitteluna. (Suomessa puhuttiin mm. ”kaiken maailman dosenteista”.) Liberalismin itsetyytyväisyys yhdistettynä globalisaation haittapuoliin voimisti vaivihkaa myös nationalismia ja nurkkakuntaisuutta. Ihmisten tyytymättömyys taas ruokki populistista pelonlietsontaa.

Vapauksia korostavien ideologioiden on jatkossa oltava aktiivisempia ja huolellisempia. Vaikka liberaali demokratia on kyvykkäin järjestelmä tuottamaan innovaatioita ja vaurautta (yksityiskohdista on mahdollista olla eri mieltä), se ei voi luottaa suosionsa jatkuvan [2]. Varallisuus ei leviä itsestään, robotit tai globalisaatio eivät lisää työpaikkoja ja siirtolaiset tietyistä maista ja siirtolaisuuden pelko tuovat epäliberaaleja näkemyksiä. Lisäksi sirpaloitunut tieto ja yhä vangitsevampi viihdeteknologia saattavat vieroittaa nuoria politiikasta.

Säilyttääkö länsi liberaalit arvonsa vai toistaako historia itseään? Ajautuuko länsimaita vielä 2000-luvulla totalitarismin kouriin? Vastaus riippuu lukuisista tekijöistä. Jatkuuko länsimaiden maallistumiskehitys, tehostuuko siirtolaisten integroituminen, maallistuuko islam, kasvavatko varallisuuserot ja niin edelleen. Koska kaikki näyttää tapahtuvan suunnittelemattomasti ja omalla painollaan, pyrkimykset vapauksien eteen saattavat tuntua turhilta. Toisinaan hyvää tarkoittava toiminta myös johtaa vastareaktioihin ja ei-toivottuihin lopputuloksiin. Siksi ohjeeni ovat varovaisia ja käytännönläheisiä. 1) Pistä merkille, miten kyvykäs sosiaalinen media on tarkkaavaisuutesi vangitsemisessa. 2) Suojaudu sosiaalisen median yhdenmukaistavilta vaikutuksilta. Näin tulet vapaammaksi ja pystyt paremmin vastustamaan totalitaristisia suuntauksia. 3) Taistele koulutuksen laadun ja koulutuksen tasa-arvoisuuden puolesta. Vapaus ja tasa-arvo ovat jossakin määrin ristiriidassa, mutta ne voivat myös voimistaa toisiaan, mikäli koulutuksen kaltaiset sosiaaliset oikeudet ovat varallisuudesta riippumattomia. 4) Haasta itsesi ja lähimmäisesi keskusteluun omista ja muiden (moraalisista) uskomuksista ja niiden seurauksista. Liberalismiin kuuluu se, että tulevaisuus on avoin ja vaihtoehdot ratkaistaan neuvottelemalla.

Niin kliseistä kuin se onkin, vapauden hinta on jatkuva varuillaan olo ja itsensä kehittäminen.

ALAVIITTEET

[1] Liberalismia on syytetty mekanistismaterialistiseksi aatteeksi, koska se on yhteydessä markkinavoimien vapauteen. Näen liberalismin kuitenkin enemmän järkiperusteiden, kansalaisoikeuksien ja suvaitsevaisuuden kannattajana ja vain siinä määrin sitoutuneena markkinavoimiin kuin se sopii näihin sosiaaliliberaaleihin arvoihin. Valtio ja markkinat ovat toisinaan kilpailijoita ja toisinaan niillä on yhteisiä intressejä. Liberalismin omaksumat kansalaisoikeudet ovat suurelta osin erillisiä näistä valtion ja markkinoiden jännitteistä.

[2] Demokratian on saatava ihmiset haluamaan demokratiaa. Jos se ei siinä onnistu, se tuskin ansaitsee nimeä demokratia. Voisivatko demokratiaan tottuneet ihmiset suostua siihen, että kullakin on yhden äänen sijasta yhdestä viiteen ääntä siten, että äänimäärä riippuu yksilön tietotasosta? Jos ääniä tällä tavoin pitäisi tiedoilla tai osaamisella ansaita, olennaiseksi kysymykseksi muodostuisi se, kuka päättää, mikä on tarpeellista tietoa/osaamista. Toinen kysymys koskisi sitä, miten tätä toivottua tietoa voitaisiin mitata puolueettomasti ja kohtuullisin kustannuksin. Riittäisivätkö koulutuksesta kertovat tittelit? Tohtori saa viisi ääntä, maisteri neljä ja niin edelleen. Vai pitäisikö äänestyshaluisen käydä tietoa mittaavissa testeissä? Ja jos, mitä niissä mitattaisiin? Yleistietoa? Poliittista historiaa? Luonnontieteitä? Vai ehkä näistäkin kriteereistä pitäisi päättää demokraattisesti?

   Vastaavanlaiset kysymykset koskevat äänestysikää. New Jerseyssä Yhdysvalloissa saa ostaa alkoholia vasta 21-vuotiaana ja tupakkaa 19-vuotiaana. Armeijaan taas saa liittyä jo 17-vuotiaana, ja seksiä harrastaa 16-vuotiaana. Oikeudessa nuorta kohdellaan silti aikuisena jo 14-vuotiaana. Ikärajat vaihtelevat maasta toiseen: Belgiassa alkoholia saa esimerkiksi 16-vuotiaana. Äänestysikä sen sijaan harvoin on alle 18 vuotta. Onko se oikea ikä? Jos jo 16-vuotias saisi äänestää (kuten Itävallassa), tulisiko äänestämisestä hänelle tapa? Onko sillä jokin merkitys, että nuori äänestäjä asuu vanhempiensa luona? Entä millaiseen päätöksentekoon peruskoulu antaa pohjan? Ja ennen kaikkea: olisiko nuoremmasta äänestysiästä hyötyä demokratian elinvoimaisuudelle? Mikäli ”äänestyspisteet” pitäisi jotenkin ansaita, teinit ja nuoret aikuiset kenties kokisivat, että vaalit ja politiikka ovat heitä vastaan. Tällöin he eivät ehkä kokisi tarvetta sitoutua yhteisten asioiden hoitamiseen. Tämä on argumentti pitäytyä nykyisessä yksi ääni per henkilö -periaatteessa. 

PS. On sanottu, että nykypäivän konservatiivi on monessa suhteessa vapaamielisempi kuin takavuosien liberaali. Tämä pitää paikkansa monessa kysymyksessä, esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalien adoptio-oikeuteen, tai ylipäätään seksuaalivähemmistöihin.

Demokratisoitumisen sietämätön vaikeus

Demokratiat ovat muita hallintomuotoja vauraampia, rauhanomaisempia ja vähemmän korruptoituneita. Ne eivät juuri harjoita väkivaltaa omia kansalaisiaan kohtaan, eivätkä ne myöskään ole kovin innokkaita sotimaan toisia valtioita vastaan. Demokratiassa väestöllä on lisäksi keskimäärin korkeampi elinajanodote ja pienempi imeväis- ja synnytyskuolleisuus kuin muissa hallintomuodoissa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Democracy_Index

Demokratiaan johtavat prosessit eivät kaikesta huolimatta ole yksinkertaisia. Pelkkä vaalien järjestäminen tai demokratialiikkeen suosio eivät riitä. Esimerkiksi Ukrainan oranssi vallankumous ja arabikevät eivät ainakaan lyhyellä aikavälillä onnistuneet tavoitteissaan (tosin valoa näyttää olevan tunnelin päässä muun muassa Tunisiassa). Jos taas katsotaan kauemmas historiaan, prosessi näyttää toivottoman vaikealta. Antiikin Ateenan romahdettua demokratiaa piti odottaa pari tuhatta vuotta. Lisäksi 1700-luvulla Yhdysvallat oli käytännössä ainoa demokratisoitunut valtio.

1900-luvulla demokratisoituminen on silti onnistunut joissakin erityisen hankalissa olosuhteissa, esimerkiksi köyhyyden riivaamassa Intiassa, natsismin traumatisoimassa Saksassa ja apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. Myös Neuvostoliiton hajoaminen toi lukuisia täysimittaisia demokratioita. Jopa Pakistan ja Bangladesh näyttävät lukuisista vaaliväkivaltaisuuksista huolimatta olevan matkalla kohti demokraattista parlamentarismia. (Pakistanin historiassa yksikään vaaleilla valittu siviilijohtaja ei ole pysynyt vallassa koko vaalikautta, mutta asiantuntijoiden mukaan tilanne on muuttumassa.) Viimeisimpien arvioiden mukaan maailman valtioista yli 60 prosenttia on demokratioita. Kiinan taloudellinen menestys lienee merkittävimpiä esteitä uusien demokratioiden synnylle lähitulevaisuudessa.

Toisaalta erään laskelman mukaan viimeisen 30 vuoden aikana jopa 24 prosenttia maailman demokratioista on hajonnut. Toisen laskelman mukaan vuosien 2000 ja 2015 välillä demokratia luhistui 27 maassa. Useimmiten kyse on poliittisten oikeuksien ja oikeudellisten prosessien vähittäisestä murenemisesta ja autoritäärisen johtajan/hallinnon esiinnoususta. Esimerkeiksi käyvät Turkki, Venäjä, Thaimaa ja Kenia. (Tosin niiden aiemmasta demokraattisuudesta voidaan olla monta mieltä.) Demokratian kannalta myönteistä asiassa on se, että autoritääriset valtiot ovat epävakaita ja kykenemättömiä kilpailemaan modernien yhteisöjen ja talouksien kanssa. Mikäli autoritäärinen hallinto taas on menestyksekäs niin, että se tuottaa vaurautta ja koulutetun väestön, valtio usein onkin jo matkalla kohti kansalaisyhteiskuntaa ja poliittista muutosta. Demokratian lähitulevaisuus lienee siis valoisa. Paljon on kiinni siitä, miten länsi onnistuu markkinoimaan yksilönoikeuksia. Helpointa demokratisoituminen näyttää olevan, mikäli naapurivaltiot ovat demokraattisia. (Tunisian lisäksi demokratisoitumiskehitys näyttää olevan vauhdissa esimerkiksi Nigeriassa, Myanmarissa ja Sri Lankassa.)

Afrikan demokratisoitumisesta on havaittu, että järjestyksessä toiset monipuoluevaalit ovat usein laadultaan heikommat kuin ensimmäiset. Mutta jos järjestelmä kestää toisten vaalien tuomat pettymykset ja syntyneen kritiikin, järjestelmän legitimiteetti vahvistuu. Opposition ja hallituksen välinen yhteistyö ja täten myös demokraattiset arvot perustuvat molemminpuoliseen ja vasta vähitellen kasvavaan luottamukseen pelisääntöjen noudattamisesta. Ja kun yksilöt, puolueet ja ammattiyhdistykset pyrkivät hyötymään uudesta poliittisesta tilanteesta, ne tulevat investoineeksi sen ylläpitoon. Syntyy instituutioita, joiden tarkoitus on juuri järjestelmän ylläpito. (Näin toki tapahtuu kaikenlaisissa järjestelmissä.) 

Demokratia edellyttää monimutkaisia rankaisu- ja valvontajärjestelmiä. Tämä johtuu siitä, että suurissa yhteisöissä osa ihmisistä pyrkii huijaamaan. Jotta yhteisö välttyy vaalivilpeiltä ja veronkierrolta, se tarvitsee poliisin kaltaisia instituutioita. Demokratiaa turvaavat rankaisu- ja valvontakoneistot eivät kuitenkaan synny spontaanisti. Demokraattinen päätöksenteko vaatii sellaisen viranomaiskoneiston kehittämistä, joka pystyy ratkaisemaan niin kutsutun toisen asteen rankaisun ongelman eli sen, että rankaiseminen ei ole ilmaista. (Myös veronkeräyksen aloittaminen vaatii varoja.) Voidaan jopa arvella, että demokratian levittäytyminen 1900-luvulla johtuu osittain siitä, että järjestelmän edellyttämä valvontakoneisto on historiallisesti läheisessä yhteydessä sotakoneistoon. Useimmissa maissa on edelleen puolisotilaallisia eliittipoliisijoukkoja.