Yksiavioisuus on luonnonmukaista – ja demokraattista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Vapaa Ajattelija 2/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta. Kirjallisuusviitteissä mainittu Heikki Sarmajan perhekirja (ilmestyy syksyllä 2020 Terra Cognitalta) on ylittämätön analyysi perhetunteiden evoluutiosta. Uskallan suositella myös esikoistani, Rakkauden evoluutiota.

                             * * *

Aslak Allinniemi kirjoittaa Vapaa Ajattelija 1/2020 -lehdessä: ”Biologian kannalta yksiavioisuus on luonnonvastainen käytäntö. Geneettisen monimuotoisuuden sekä yksilön geenien säilymisen kannalta on parempi, mitä useamman kumppanin kanssa kullakin on jälkeläisiä.”

Yksinäinen gibboni
on luonnossa
harvinainen näky.

Allinniemi on siinä suhteessa oikeassa, että luonnonvalinta mittaa geenien säilymistä, siis kopioitumista seuraavalle sukupolvelle. Lausunto on kuitenkin erheellinen siinä, että yksiavioisuus väistämättä olisi moniavioisuutta tehottomampi, saati jotenkin luonnonvastainen, tapa geeneille kopioitua. Monella eliöryhmällä – hyönteisistä lintuihin ja nisäkkäisiin – yksiavioisuus on esimerkiksi yhteydessä sisarusten auttamiseen, ja sisarusten auttaminen edistää yksilön omienkin geenien leviämistä.

Ihmisen lisäksi kädellisistä gibbonit muodostavat pitkiä, usein elinikäisiä parisuhteita. Nekin siis sitoutuvat kumppaniinsa, vahtivat tätä mustasukkaisesti ja kiintyvät yhteisiin jälkeläisiin. Tämä on gibbonivanhempien tapa edistää geeniensä leviämistä.

Ihmisen ja gibbonin taipumus muodostaa parisiteitä on toki monessa mielessä poikkeuksellista. Valtaosa nisäkäskoiraista on nimittäin sitoutumiskammoisia häntäheikkejä. Tämä seikka ei kuitenkaan tee koti-isistä luonnottomia, aivan kuten pystyasento ja karvattomuus eivät ole luonnottomia. [1]

Miksi parisidos on sitten kehittynyt? Syyt ovat moninaisia. Ihmislajin kohdalla yksi syy on luultavimmin poikasten vuosikausia kestävä hoivantarve: pienokaisemme menestyvät paremmin, jos ne saavat apua ja suojaa myös isältä ja isän suvulta. Toinen syy on luultavasti se, että lajimme muinaisuudessa lähes kaikki hedelmälliset naaraat olivat jo parisuhteessa. He siis olivat puolisonsa ja tämän suvun vahtimia.

Parisuhdekirjallisuutta. Parisiteen evoluutio
on luultavasti saanut alkunsa kumppanin
vahtimisesta eikä koiraan antamasta
hoivasta. Yksiavioisuutta harjoittava
koiras noudattaakin teoriassa samaa

strategiaa kuin haaremiaan vartioiva
koiras; naaraiden määrä vain on eri.

Esi-isillämme ei toisin sanoen ollut tilaisuutta harrastaa sellaista lisääntymisstrategiaa, jossa he tarkoituksellisesti pysyivät sinkkuina, tavoitteenaan vain paritella mahdollisimman monen naaraan kanssa. Koiraalle tehokas lisääntymisstrategia oli hankkia vaimo (ja mahdollisuuksien mukaan toinen) sekä käyttää tilaisuudet hyväksi muiden koiraiden vaimojen kanssa silloin, kun riskit ovat riittävän pieniä.

Keskimäärin koiraat onnistuivatkin puolisoidensa vahtimisessa. Muutoin miehille ei olisi kehittynyt nykyisenlaisia, nisäkkäille epätyypillisiä perhetunteita. Toisin sanoen varhaiset esi-isämme olivat riittävässä määrin varmoja isyydestään, jotta heille pystyi kehittymään sitoutumis- ja hoivataipumuksia.

Ihmislajin parinvalintakäyttäytyminen on tällä tavoin kehittynyt suhteellisen yksiavioisessa ympäristössä, vaikkakaan ei yksiavioisuutta silmällä pitäen.

Lähimmillä sukulaisillamme tilanne on toinen: simpanssikoiraalla on vain kalpea aavistus siitä, kuka on laumaan syntyneen vauvan siittäjä. Naaras kun on suurella todennäköisyydellä paritellut muidenkin koiraiden kanssa. Siksi simpanssi-isät ovat riitaisia ja perhe-elämää karttelevia liehakoijia vailla mainittavia hoiva- ja sitoutumistaipumuksia.

Yksiavioisuus tukee demokratiaa

Kirjoituksensa lopussa Allinniemi esittää, että valtion ei tarvitsisi olla niin kiinnostunut ihmisten tavoista muodostaa suhteitaan. Olen tästä samaa mieltä – siitä huolimatta, että yksivaimoisuuden instituutio näyttää olevan vahvassa syy-yhteydessä yhteiskunnan vaurauteen ja demokraattisuuteen.

Yksivaimoisuus on ikään kuin lisääntymismahdollisuuksien tasajakoa. Sellainen tuo nuorille miehille voimakkaamman intressin osallistua yhteiskunnan rauhanomaiseen rakentamiseen ja uhrautuvaan taisteluun vihollisia vastaan.

Nuorilla miehillä ei toisin sanoen ole yhtä vahvaa motiivia puolustaa ja rakentaa yhteisöjään, jos vaimoehdokkaat tuppaavat päätymään muutamalle mahtimiehelle. Tutkimusten mukaan suuri määrä avioliittomarkkinoilta syrjäytyneitä nuorukaisia lisääkin väkivallan ja rikollisuuden määrää.

Kansojen kohtaloita vertailemalla voidaan myös päätellä, että nuorten miesten heikot mahdollisuudet perheenmuodostamiseen synnyttävät tarpeen voimakkaalle johtajalle ja/tai vaikutusvaltaiselle uskonnolle ja papistolle. Sellaisessa ympäristössä naistenkin asema on heikompi.

Moniavioisuus, jota Lutherkin katsoi suopein silmin, on siis synnyttänyt enemmän autoritaarisia teokratioita kuin itseilmaisua ja ajatuksenvapautta suosivia vauraita demokratioita.

Alaviite:

[1] Yleisimpiä tiiviit parisiteet ovat linnuilla. Tämä ei tarkoita, että moniavioiset siivekkäät olisivat luonnonvastaisia. Esimerkiksi soidinta käyvillä lajeilla koiras tyypillisesti tarjoaa naaraalle ainoastaan silmänruokaa – sulkakoristeita ja taistelunäytöksiä – sekä tietysti lirauksen siittiöitään. Ja kunnon elostelijan tavoin koiras kelpuuttaa parittelukumppanikseen kenet tahansa naaraan, toisinaan jopa eri lajin edustajan.

Kirjallisuutta:

Davies, N. & Gardner, A. (2018): Monogamy promotes altruistic sterility in insect societies. R. Soc. Open sci. 5:172190.

Sarmaja, Heikki (2020): Perheen synty. Terra Cognita. Helsinki. (Ilmestyy syksyllä 2020.)

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

                                            * * *

PS.

Parisuhteen evoluutio on monimutkainen vyyhti. Jos esimerkiksi koiraiden välinen kilpailu naaraista on kovaa, jälkeläisiin paljon investoiva koiras ottaa riskin kilpailukykynsä alenemisesta ja täten naaraan/naaraiden menettämisestä. Tällaisessa tilanteessa luonnonvalinta saattaa suosia koiraita, jotka tarjoavat vähemmän jälkeläishoivaa. Näin käy myös, jos rinnakkaissuhteesta koituu koiraalle merkittäviä kelpoisuusetuja, eli jos naaras kykenee hoitamaan jälkeläisiä yksinkin. Ekologisilla olosuhteilla (lähinnä resurssien puolustettavuudella, ympäristön patogeenien määrällä, ravinnon saatavuudella ja suojan tarpeella) onkin ratkaiseva merkitys parisiteen evoluutiolle.

Voimat, jotka nykyään ylläpitävät jonkin lajin parisidoskäyttäytymistä, eivät kuitenkaan välttämättä ole samoja kuin voimat, jotka laittoivat parisidoskäyttäytymisen alulle. Kumppanin vartioiminen on esimerkiksi eri asia kuin resurssien – vaikkapa reviirin tai ruoka-apajan – vartioiminen. Joillakin parisiteitä muodostavilla linnuilla naaras karkottaakin vain reviirille tulevat toiset naaraat (eli naaras vartioi vain kumppaniaan eikä ravintolähdettä) koiraan taas hyökätessä vain reviirille tulevien toisten koiraiden kimppuun. Kyse on jatkuvasta tasapainoilusta sen seikan kanssa, että se, mikä on eduksi toisen sukupuolen geeneille, saattaa haitata toisen geenejä (ks. kirjoitukseni siitä, mitä on sukupuolten välinen taistelu).

On toki lajeja, joilla naaras hedelmöityy todennäköisemmin ja saa enemmän jälkeläisiä, mikäli se parittelee useamman koiraan kanssa (vaikka siittiömäärä olisi sama). Ihminenkin saattaa olla tällainen laji. Tästä ei kuitenkaan vielä voida päätellä, että ihmisnaaraan paritteluhalut olisivat samanlaisia kuin koiraalla tai että ihmisnaaraalla olisi kumppanimäärän kasvattamiseen kehittyneitä psykologisia sopeutumia.

(Terminologiasta kannattaa huomata tieteenalojen erot: antropologiassa yksiavioisuudella tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia avioliittosäädöksiä eikä todella tapahtuneita paritteluita tai parittelupyrkimyksiä, kuten biologisessa tarkastelussa tehdään.)

Moraali, eturistiriidat ja yhteiskunta

(Seuraavat pohdinnat olivat luonnostelua Circo Aereon Camping 3 –nykysirkusesityksen [ohj. Maksim Komaro] loppupuheenvuorooni. Esitin tästä vain lyhyen, yhden kappaleen tiivistelmän. Ajatuksia on mukailtu mm. John Rawlsilta ja Richard D. Alexanderilta.)

Vaikka yhteiskunta tähtää vastavuoroiseen hyötyyn ja yhteisiin etuihin, yhteiskunnan jäsenten välillä on aina eturistiriitoja. Etujen yhteisyys seuraa siitä, että toimimalla yhdessä kaikki voivat elää paremmin kuin kenelläkään olisi mahdollista yksin ponnistellessaan. Etujen ristiriitaa taas on, koska ihmisiä kiinnostaa, miten yhteistyön tarjoamat lisäedut jaetaan. Ja yleensä ihmiset kasvattaisivat mieluiten omaa osuuttaan. Moraalisissa ongelmissa on kyse juuri tästä. Kenen etuja meidän tulisi tietoisten päätösten avulla edistää ja kuinka paljon?

Useimmiten ihmiset seuraavat omia etujaan yksilöinä. Mutta kun edut kohtaavat, he tekevät sitä kollektiivisesti kaikenkokoisina ryhmittyminä ja liittoutumina: perheinä, naapurustoina, laivamatkustajina, työmarkkinajärjestöinä, syndikaatteina, yrityksinä, heimoina, kuntina, valtioina, valtioliittoina. On huomattava, että jos kaikkien edut olisivat aina yhteneviä, tällaisia yhteistyöliittoutumia ei olisi samassa määrin tarpeen sopia. Itse asiassa ilman eturistiriitoja moraalin tai eettisyyden käsitteet ylipäätään olisivat turhia. Oikeaa ja väärääkään tuskin olisi olemassa.

Vaikka ihmisillä on taipumus uhrautua yhteiskunnan hyväksi, he eivät kuitenkaan useimmiten ole valmiita uhraamaan kaikkea. Esimerkiksi mahdollisuudesta puolison saamiseen ei yleisesti ottaen haluta luopua. Tietynlaiset maataloutta harjoittavat monivaimoiset yhteiskunnat onnistuvat vaimottomuutta (osalta miehistä) jossakin määrin vaatimaan, mutta modernit demokratiat tai primitiiviset keräilijäyhteisöt eivät voi odottaa niin suurta uhrausta. Miehet haluavat oikeuden hoitaa omat lisääntymisprojektinsa. Sama pätee luonnollisesti naisiin, jotka kuitenkin ovat hieman eri asemassa: naisten pienempi lisääntymispotentiaali tekee heistä tärkeimmän miesten lisääntymistä rajoittavan tekijän. Tämä näkyy siinä, että hedelmälliselle naiselle löytyisi käytännössä aina jonkinlainen (seksi)kumppani.

Ihmisten halu omien lisääntymisprojektien hoitamiseen on yhteydessä moniin seikkoihin. Ihmisestä on ensinnäkin kehittynyt omaa yksilöllisyyttään arvostava olento. Lisäksi koska ihmisryhmät eivät ole suuria ydinperheitä kuten aitososiaalisilla hyönteisillä, yksilöiden väliset vuorovaikutukset ja eturistiriidat ovat monimutkaisuudessaan omaa luokkaansa. On luultavaa, että suurimpia yhteiskuntia on vaikeinta pitää koossa ja vakaina ilman riittävän tasaveroisia lisääntymismahdollisuuksia. Jos valtiossa siis sallitaan moniavioisuus, tarvitaan vahvaa uskontoa, ideologiaa ja/tai johtajaa, jotta valtio pysyisi koossa.

Lopulta onkin vaikeampaa selittää, miksi ihmiset niin usein suostuvat despotismiin ja hallitsijan tai koko hallitsevan luokan ylenmääräisiin (lisääntymis)etuihin. Selityksen takana on muun muassa seuraavankaltaisia seikkoja: minkälaisia ovat yhteisön vuorovaikutukset naapuriyhteisöihin, millaisia ovat yhteisöjen väliset maantieteelliset ja kulttuuriset rajat, miten voimakas koneisto on uskonnon turvana, miten vakaita elinolot ovat muutaman sukupolven ajan olleet sekä missä määrin sotilaat on erotettu perheistään. Etenkin kriisitilanteessa johtajalla on tärkeä rooli koordinoida ihmisten toimintaa kohti tehokkaampia sosiaalisia sopimuksia. Kun etniset erimielisyydet ovat suuria tai kun kansa on sodassa, ei ole aikaa odottaa, että jokin kaikkien hyväksymä demokraattinen kompromissiratkaisu pääsisi syntymään. Myrskyssä ihmiset luottavat kapteeniin. (Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Irakin entistä kovakätistä johtajaa, Saddam Husseinia. Hänen syrjäyttämisensä sai aikaan eri ryhmittymien välisten väkivaltaisuuksien purkautumisen, jonka seurauksista päivittäiset uutiset vieläkin kertovat.)

PS. Blogin aiheen ulkopuolelta: Intiaa on sanottu maailman suurimmaksi demokratiaksi. Silti Intiassa kansalaisten väliset erot poliittisissa vaikutusmahdollisuuksissa ovat valtavia ja osalta intialaisista puuttuvat kansalaisoikeudet käytännössä kokonaan. Jotakin Intian epädemokraattisuudesta kertoo myös se, miten Intian Penguin -kustantamo lopetti Wendy Donigerin The Hindus -kirjan (2009) julkaisemisen. Oikeistonationalistinen hinduryhmittymä SBAS syytti Donigerin teosta harhaoppisuudesta ja hindulaisuuden loukkaamisesta – etenkin esittäessään väitteitä jumalhahmojen ronskista seksuaalisuudesta. Tapaus on siinä mielessä huvittava, että ainakin monien jumalkuvien perusteella Intian jumalat ovat avoimen eroottisia. Tragikoomista tapauksessa on se, että SBAS:n syytteessä puututtiin Donigerinkin seksuaalisuuteen: hänen väitettiin olevan ”seksinnälkäinen nainen”. Asia ei kuitenkaan päätynyt oikeuteen asti, sillä Penguin päätti itse vetää kirjan markkinoilta. (Erään arvion mukaan Obaman vierailun aikana järjestetyn paraatin tahaton komiikkakin on seurausta Intian vähäisestä ilmaisun ja mielipiteen vapaudesta: https://www.youtube.com/watch?v=gfMBTq7ov_4)

PPS. Katselin blogini katselutilastoja, ja pisti silmään, että sivun katseluita olisi tullut huomattavan paljon ulkomailta. Kysyin alaa tuntevalta ystävältäni, mistä on kyse. Tuskinpa vaikkapa Intian ulkosuomalaisilla on ollut enemmän kiinnostusta blogiini kuin Espanjan suomalaisilla. Tällainen oli vastaus:

Ne eivät ikävä kyllä ole ihmiskäyttäjiä vaan automaagisia botteja (robotteja). Internetissä on tuhansia tuollaisia robotteja, jotka esimerkiksi yrittävät kommentoida spämmilinkeillä blogien kommentointiosioon tai yrittää hyödyntää jotain palvelimen haavoittuvuutta murtautumistarkoituksessa. Koska käytät bloggeria palvelinalustana, ei ole syytä huolestua murtautumisyrityksistä, ne eivät onnistu. Jotain suodatusta on myös kommentointiosiossa, jos sinne ei ole ilmestynyt spämmikommentteja. Kyse voi olla ihan normaalista spämmibotin linkkienseuraamismekanismista, jossa olet käytännössä vain välietappi. Kohteeksi valikoituu sattumanvaraisesti laskettuja tai linkkien seuraamisen seurauksena valikoituja IP-osoitteita. Tämä on ihan normaalia toimintaa Internetissä. Tuo että ne tulevat ympäri maailmaa, USA ykkösenä, on myös normaalia toimintaa. Nämä robotit ovat automaattisia ohjelmia, jotka toimivat tavallisten ihmisten koneilla, joihin on murtauduttu. Näitä robotteja ohjataan keskitetysti ja myös automaattisesti jostain osoitteesta käsin. Tätä kutsutaan bottiverkoksi. Näitä vastaan ei pysty millään suojautumaankaan, sillä ne tulevat täysin sattumanvaraisista osoitteista ympäri maailmaa eikä niitä voida tunnistaa normaaliliikenteestä tehokkaasti. En tiedä miltä aikaväliltä nuo luvut ovat, mutta jos tällaisia samanaikaisia sivulatauksia tulisi tarpeeksi suuri määrä tarpeeksi pienellä aikavälillä, palvelimen suorituskapasiteetti ei riitä enää normaaliin toimintaan (esimerkiksi näyttämään nettisivua normikäyttäjälle). Tällaista kutsutaan palvelunestohyökkäykseksi ja näitä tehdään myös juuri näillä edellä mainituilla bottiverkoilla. Tästä ei kuitenkaan ole kyse koska sivusto ei ole tarpeeksi kiinnostava lyhyen aikavälin palvelunestohyökkäystä varten. (En tiedä montako käyttäjää sivuillasi käy keskimäärin esimerkiksi tunnissa, mutta oletan että se on pieni määrä...) Ei siis syytä huoleen. Joukossa saattaa toki olla myös ihan asiallisiakin vierailuja sekä esimerkiksi hakukoneiden hakurobotteja. Niiden toimintaperiaate on vastaavanlainen.

Yksi- vai moniavioinen?

Iltalehden toimittaja haastatteli minua moniavioisuuteen liittyen; ohessa pohdintojani. Pidemmin asiaa käsitellään Rakkauden evoluutio –kirjassa. IL:n juttu ilmestyi la 19.9.2009.

Kysymykset ihmisen lisääntymispsykologiasta ja -biologiasta eivät jätä ketään kylmäksi, etenkin kun tulee puhe moniavioisuudesta ja rinnakkaissuhteista. Eräs psykoanalyytikko esimerkiksi väitti, että monivaimoisuutta tutkivat biologit yrittäisivät muka oikeuttaa ja puolustella omia fantasioitaan. Ilmiön selittäminen ei kuitenkaan ole sen oikeuttamista.

Tiedetään, että suurin osa yhteisöistä, n. 80 prosenttia, on sallinut monivaimoisuuden. (Monimiehisyys taas on hyväksyttyä vain noin puolessa prosentissa yhteisöjä.) Myös geeniperimä vihjaa lisääntymismenestyksen olleen epätasaisempaa miesten parissa. Tämä on saatu selville vertailemalla vain isältä periytyviä Y-kromosomin ja vain äidiltä periytyviä mitokondrion geenejä.

Suurin osa ihmiskunnan geeneistä on silti aina asunut yksiavioisissa perheissä. Kautta historian vain harvat ja valitut ovat pystyneet monivaimoisuuteen eli polygyniaan.

Monista vaimoista lienee joka tapauksessa ollut lisääntymisetua miehille. Muutoin olisi vaikea selittää vaikkapa miesten suurempaa seksuaalista vaihtelunhalua tai taipumusta muodostaa haaremeita aina, kun heillä siihen on mahdollisuus. Kauniiden naisten haaremi on edelleen monien miesten fantasia. Toisaalta on mahdotonta tarkkaan tietää, kuinka paljon nykymiehissä on monivaimoisten esivanhempien geenejä. Lisäksi on selvää, että yksiavioisuus ei tarkoita uskollisuutta: myös satunnaisista rinnakkaissuhteista koituneet lisääntymisedut saattaisivat selittää sukupuolten välisiä eroja seksuaalisuudessa.

Lisäksi kaikissa yhteisöissä tunnetaan avioero. Keskimäärin miehellä lienee ollut paremmat mahdollisuudet avioitua uudelleen; miehen lisääntymisura kun on paljon pitempi. Miehiä onkin oletettavasti aina kierrätetty naisia enemmän, mikä myös on saattanut tuottaa miehille voimakkaampia taipumuksia monivaimoisuuteen ja rinnakkaissuhteisiin.

Ihmisellä näyttäisi joka tapauksessa olevan enemmän taipumuksia, jotka tukevat yksiavioisuutta kuin moniavioisuutta, mm. voimakas mustasukkaisuuden tunne.

Onko ihminen siis sittenkin ns. sarja-avioituja? Linnuthan muodostavat ihmisen tapaan parisuhteita ja hoitavat yhdessä jälkeläisiään, mutta kumppani saattaa vaihtua seuraavaksi pesintäkaudeksi. On selviä merkkejä siitä, että olisimme valmistettu olemaan rakastuneena enimmillään joitakin vuosia. Kaikki tietävät, että sydän muuttaa mieltään ja että intohimoisinkin rakkaus laimenee. Rakkauden jälkeen seuraa yleensä tasaisempi kiintymys kumppaniin ja yhteisiin jälkeläisiin. Rakastumiseen liittyvän kömpelyyden ja pakonomaisten ajatusten pitkittäminen ei kaiketi ollut hyvä strategia esivanhemmillemme. Toisaalta voidaan kysyä, miksi nainen haluaisi hylätä lastensa isän tai miksi mies haluaisi hylätä lastensa äidin. Tiedetäänkin, että pariskunnat, joilla on useampia lapsia eroavat keskimäärin harvemmin.

Tällä kaikella saattaa olla merkitystä ehkäisyä harjoittavien parien kannalta. Emme ole – emme voi olla – sellaisten yksilöiden jälkeläisiä, jotka jäivät lapsettomaan suhteeseen. Onkin mahdollista, että tunteemme ovat kehittyneet ohjaamaan meitä kohti parempia lisääntymisnäkymiä. Toisin sanoen, täysin yhteensopivatkin osapuolet voivat muutaman vuoden kuluttua kyllästyä toisiinsa ja erota, ilman erityistä ja näkyvää syytä. Toki myös puolisoiden markkina-arvot saattavat muuttua joskus hyvinkin nopeasti, jolloin toisen osapuolen lisääntymisnäkymät ovatkin olleet paremmat toisaalla.

Parisuhteisiin kuuluu siis aina konflikteja, osapuolten lisääntymisintressit kun eivät koskaan voi olla identtisiä. Kannattaakin huomata, että jos intressit osuisivat täysin yksiin, meillä tuskin olisi koko rakastumisen tunnetta. Miksi tuhlata siihen energiaa, jos toista ei tarvitsekaan vakuuttaa sitoutumisesta ja uskollisuudesta?