Millainen pilapiirros rikkoo lakia?

Tässä on noin kymmenen vuotta vanhoja lehtileikkeitä ja lyhyt ote syyttäjän päätöksestä. Tekstit koskevat piirtämiäni uskontokriittisiä pilakuvia ja niistä tehtyä tutkintapyyntöä, aiheena uskonrauhan rikkominen. (Kuvia löytyy muun muassa täältä.)

Yksi löytämistäni lehtijutuista on pastorin (nykyinen kenttäpiispa) mielipidekirjoitus, jossa hän yrittää käyttää natsikorttia. Tämänkaltainen vetoaminen Natsi-Saksaan sananvapauden rajoittamiseksi ei toimi. Hitlerin hallinto harjoitti propagandaa, mutta sitä ei suinkaan perusteltu tai puolusteltu sananvapaudella. On älytöntä rinnastaa Hitlerin totalitaristisen hallinnon propaganda ja uskontoja tai muita totalitaristisia hallitsemismuotoja vastaan esitetty satiiri.

Myös väite, että pilapiirrokset rikkoisivat uskonrauhaa, on valheellinen (ks. uskonrauhasta myös täältä). Mikään kuvissa ei estä tai häiritse uskonnon harjoittamista. Kuvat saattavat huvittamisen sijasta loukata (näyttelyn pilakuvissa tehtiin pilaa ateisteistakin), mutta oikeutta olla loukkaantumatta ei ole. Erityisen huvittava on papin kynästä tuleva ajatus, että satiirin käyttö on arveluttavaa sillä perusteella, että satiirin ei tarvitse olla totta. Näin uhmakasta itseironiaa en olisi sotilaspastoriltakaan odottanut. (Päätöslauselmassa oleva maininta kristinuskosta rauhanomaisena uskontona saattaa, ainakin historiallisesti katsottuna, olla vielä huvittavampi.)

Kyseinen pastori myös esittää, että jos joku kehottaisi juutalaisia tai muslimeita eroamaan yhdyskunnistaan, sitä pidettäisiin kiihottamisena kansanryhmää vastaan. Lausunnon yllyttämänä yllytän maailman muslimeita ja juutalaisia, tai itse asiassa minkä tahansa järjestäytyneen uskonnon jäseniä – pois lukien rationalistishumoristiset pastafarit – eroamaan yhdyskunnistaan. Maailma olisi parempi, jos järkiperäinen ja todisteisiin nojaava ajattelu saisi enemmän jalansijaa ja jos yhteisöllisyys ja henkisyys eivät tukeutuisi ihmisiä lokeroivaan huuhaaseen ja jos ihmiskunta ymmärtäisi, miten paljon pahaa uskonnot saavat aikaan, etenkin yhdistyneenä militarismiin.

(Ks. selityksiä uskonnolle täältä.)

Islam, sananvapaus ja kulttuurin monimuotoisuus

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 2/2017 -lehdessä (ilman tässä olevia aiheeseen liittyviä kuvia tai jälkikirjoituksia).

Hiljaisuuden huutava tyrannia

Rose, Flemming (2014): Tyranny of Silence – How one cartoon ignited a global debate on the future of free speech. Cato Institute. Washington, D.C.

Syksyllä 2015 Helsingin yliopiston juhlasaliin piti kulkea turvatarkastuksen kautta. Pääpuhujana oli tanskalainen Flemming Rose, joka kymmenen vuotta aiemmin oli päättänyt julkaista Muhammed-aiheisia pilakuvia Jyllands Posten -sanomalehdessä. Kulttuuritoimittajan tarkoitus oli testata itsesensuurin ja sananvapauden tilannetta. Kuten on hyvin tiedossa, pilakuvien johdosta muutamat imaamit yllyttivät ihmisiä väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Ihmishenkiä menetettiin (kaikkiaan yli 200) ja tanskalaisia tuotteita boikotoitiin – ja Rose elää tappouhkausten alaisena.

Rosen kirja Tyranny of Silence (Hiljaisuuden tyrannia) kertoo pilakuvakriisin taustoista ja seurauksista, globaaleista ja henkilökohtaisista. Rosen mukaan eurooppalainen keskustelu islamista ja muslimeista muistuttaa kylmän sodan aikaista suhtautumista kommunismiin ja neuvostovenäläisiin. Tuohon aikaan vasemmistopiireissä sanottiin usein, että lännessä korostetaan vapautta ja kansalaisoikeuksia, kun taas idässä korostetaan sosiaalisia oikeuksia, kuten oikeutta työhön, asumiseen ja ilmaiseen koulutukseen. Kritiikki Neuvostoblokin harjoittamaa kansalaisoikeuksien rajoittamista kohtaan nähtiin vain lännen harjoittamana kulttuuri-imperialismina. Tämä on ironista, sillä Neuvostovenäjällä toisinajattelijat halusivat nimenomaan lännessä vallitsevia universaaleja ihmisoikeuksia ja perustuslaillista vapautta ja tasa-arvoa. Lännessä taas moni oppinut ajatteli, että venäläiset olivat perusteiltaan erilaisia [1].

Neuvostohallinnon tapaa kohdella kansalaisiaan ei siis haluttu tuomita länsistandardeilla. Oikeuttaakseen lähtökohtansa oppineet joutuivat marginalisoimaan Neuvostoliiton ihmisoikeusliikettä ja muita toisinajattelijaryhmiä. He väittivät, että länsi manipuloi näitä ryhmiä osana globaalia poliittista manööveriään. Ajattelutapa selittää Rosen mukaan osaltaan sen, miksi oppineet olivat kykenemättömiä ennustamaan hallinnon kaatumista kansannousun jälkeen.

Samansuuntaisia väitteitä ilmaantui pilakuvakriisin aikoihin. Lännessä ihmiset alkoivat tehdä myönnytyksiä siihen, mitä aiemmin oli pidetty perusoikeuksina. Taustaoletus oli, että lännen ja islamin väliset erot ovat joustamattomia ja sattumanvaraisia. Pyrkimys muuttaa islamia vapaamielisemmäksi oli vain imperialismia, kolonialismia ja ylimielistä halua sivistää vierasta kulttuuria.

Muuttuvat vapaudet ja oikeudet

Mitä on kirjan otsikon hiljaisuuden tyrannia? Rosen mukaan yhteiskunta, joka koostuu monista erilaisista kulttuureista, tarvitsee enemmän ilmaisunvapautta kuin yhteiskunta, joka on yhdenmukaisempi. Tämä on helppo ymmärtää ja se pätee mihin tahansa ihmisryhmään. Vastakkainen vakaumus on kuitenkin saavuttanut suosiota – ja juuri siellä vaanii hiljaisuuden tyrannia. Ilmaisun monimuotoisuus uhrataan kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. Tämä on ristiriita, jota on ilmeisen hankala huomata. Rose kirjoittaa:

Suvaitsevaisuus ja sananvapaus vahvistavat toisiaan. Sananvapaudessa on mieltä vain yhteiskunnassa, joka harjoittaa suurta suvaitsevaisuutta niitä kohtaan, joiden kanssa se on eri mieltä. Historiallisesti suvaitsevaisuus ja sananvapaus ovat toistensa edellytyksiä pikemminkin kuin vastakohtia. Vapaamielisessä demokratiassa näiden kahden täytyy olla tiukasti yhteen kietoutuneita.

Täydellistä ja estotonta vapautta ei silti tietenkään voi olla. Sekä diktatuurit että demokratiat kieltävät vaikkapa varastamisen, ylinopeuden ja veronkierron. Anarkistitkin rajoittaisivat joitakin yksilönvapauksia. Rosen mukaan olennainen ero vapaan ja sortavan yhteisön välillä muodostuu nimenomaan sananvapauden ehdottomuudesta. Hän lainaa kirjailija-arkkitehti Poul Henningsenia (1894–1967): ”Demokratialle elintärkeää on, että poliittista vapautta pidetään ehdottomana. Tämä on ainoa tapa, jolla väestö voi kehittää tarvittavaa vastalääkettä taistelemaan järjettömiä ääriliikkeitä vastaan.” Tähän liittyen Rose hämmästelee, että älykkäätkin ihmiset voivat vetää yhtäläisyyksiä juutalaisten hädälle ennen toista maailmansotaa ja muslimien tilanteelle 2000-luvun länsimaissa. Rosen mukaan sellaisten lausuntojen täytyy johtua äärimmäisestä tietämättömyydestä tai musertavasta syyllisyyskompleksista.

Entä ne pilakuvat? Lehdeltä kysyttiin usein, olisitteko julkaisseet piirrokset, jos olisitte tienneet niiden johtavan väkivaltaan ja kuolemiin. Vastaus oli aina ”emme”. Se on kuitenkin ongelmallinen kanta. Kuten Rosekin toteaa, vastaus tarkoitti, että sanomalehden toimitustyö luovutettiin fanaatikoille ja terroristeille tuhansien kilometrien päässä. Tällöin tuskin voidaan puhua vapaasta lehdistöstä. Vapaa yhteiskunta ei siis voi jättäytyä panttivangiksi aina, kun joku sanoo ryhtyvänsä väkivaltaiseksi vääräoppisista lausunnoista.

Rose mainitsee myös joukon taiteilijoita, jotka selvästi nolostelevat nöyristelyään väkivallan uhan edessä, mutta jotka kuitenkin sensuroivat töitään ja paheksuvat pilakuvien julkaisemista. Miten he ratkaisevat ristiriidan? Rosen mukaan tällaiset taiteilijat rationalisoivat itsesensuurinsa puhumalla kunnioituksesta muiden uskoa kohtaan. Tämä on ironista, sillä julkisessa tilassa tapahtuva pelottelu nimenomaan synnytti koko pilakuvaprojektin. Rose jatkaa sananvapaudesta:

Mielestäni on harhaanjohtavaa puhua ”sananvapauden väärinkäytöstä”, erityisesti diktatuurien tapauksessa. Hitlerin sairaalloisella ja vainoharhaisella propagandalla ennen ”lopullista ratkaisua” oli vähän tekemistä sananvapauden väärinkäytön kanssa, ei vähiten sen takia, että sananvapautta ei tuolloin ollut.

Se, että avoimissa yhteiskunnissa halutaan rajoittaa sananvapautta vetoamalla Natsi-Saksaan, onkin kehno perustelu. Hitlerin totalitaarisessa hallinnossa harjoitettiin propagandaa, mutta sitä ei suinkaan perusteltu tai puolusteltu sananvapaudella. Koko käsite ”sananvapauden väärinkäyttö” on hullunkurinen. On mautonta kutsua väärinkäytöksi Hitlerin totalitaristisen hallinnon propagandaa ja tällaisia totalitaristisia hallintoja kohtaan esitettyä kritiikkiä – jota julkaistut pilakuvatkin löyhästi tulkiten edustavat. Rosen mukaan historia ei myöskään anna esimerkkejä siitä, että vihapuheen kieltäminen estäisi tai edes rajoittaisi rasistista väkivaltaa. Rose jatkaa:

Suvaitsemattomuus ja viha muita kohtaan voivat joissakin yhteyksissä olla legitiimejä tuntemuksia. Ne voivat nousta pintaan kenessä tahansa meissä, kun kohtaamme ihmisiä, jotka käyttävät väkivaltaa, syrjivät naisia tai vainoavat homoseksuaaleja. Oikeastaan nämä tuntemukset saattavat ilmaantua missä tahansa yhteydessä, johon sisältyy törkeää epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä.

Missä siis kulkee raja laillisten ja laittomien vihanilmaisujen välillä? Vastaus ei ole selvä. Siksi sananvapautta vaarantavat tulkinnat ovat mahdollisia. Ja juuri siksi ilmaisunvapauden raja on pidettävä mahdollisimman korkealla.

Viime aikoina on kuitenkin käynyt toisin. Ihmisoikeuskeskustelu on onnistuttu kääntämään sananvapaudesta vihapuheen vastustamiseen. Ihmisoikeudet muuttuivat vaivihkaa yksilön vapauden tavoittelusta yksilön loukkaantumiseen siitä, että jotkut vapauttaan käyttävät. Huoli islamin vaikutuksesta naisen asemaankin ohitettiin pseudofeminisminä. Kaikki kääntyi päälaelleen: niitä, jotka loukkaantuvat sananvapaudesta, puolustetaan, kun taas niiden, jotka loukkaavien sanojensa takia altistuvat tappouhkauksille, pahoinpitelylle tai jopa murhayrityksille, väitetään kerjänneen sitä. ”Mitä oikein kuvittelit, kun olit niin loukkaava?”

Tällaisessa ilmapiirissä ei voi liiaksi korostaa, mitä suvaitsevaisuus on. Se on kyky sietää asioita, joista ei pidä; ei suinkaan kykyä pidättäytyä sanomasta asioita, joista muut eivät pidä. Keskittyminen syrjintään ja loukkaantumiseen käänsi tämän demokratian ja sananvapauden kannalta tärkeän periaatteen lähes vastakohdakseen. (Toki katteettomien uskomusten ”kunnioittaminen” halveksuu myös fundamentalistin itsensä älykkyyttä.)

Lisäksi ajatukset ihmisoikeuksista ovat alkaneet tarkoittaa myötätunnon osoittamista köyhiä ja heikkoja kohtaan. Myötätunto ja jakamattomina pidetyt oikeudet ovat kuitenkin eri asioita. Israel toimii esimerkkinä. Se on vapaa ja demokraattinen yhteiskunta, jota teokraattiset diktatuurit ympäröivät. Silti Israelia pidetään suurimpana ihmisoikeusrikkojana, ja ihmisoikeusjärjestöt puuttuvat enemmän sen kuin koko islamilaisen maailman toimintaan. Israel tietysti ansaitsee kritiikkinsä, mutta on huomattava, että se saa moitteensa suurelta osin siksi, että kyse on avoimesta yhteiskunnasta, jossa tietoa on vapaasti saatavissa. Saudi-Arabiasta ja Iranista taas on erittäin vaikea saada tarkkaa ja luotettavaa tietoa. Yhtäällä tapahtuvat rikkomukset eivät tietenkään mitätöi suurempia rikkomuksia toisaalla, mutta ihmisoikeusloukkausten suuruusluokka on hyvä pitää mielessä. (Tosin on huomattava, että kritiikki Saudi-Arabiaa kohtaan näyttää lyhyen ajan sisällä voimistuneen.)

Vihapuheesta tekoihin?

Rosen mukaan on varsin outoa odottaa, että ihmiset mukautuvat enemmistön päätöksiin, kuten demokratiaan kuuluu. Miten sellainen hallintomuoto on mahdollinen? Ainoa legitiimi tapa pyytää ihmisiä mukautumaan demokraattisiin päätöksiin on, että kaikilla demokraattisen prosessin osapuolilla on ollut mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla, siis mahdollisimman vapaasti.

Mutta miksi emme samalla vaatisi ihmisiltä kohteliaisuutta? Eikö viesti mene paremmin perille ilman pilkkaamista ja naurettavaksi tekemistä? Emmekö voi kieltää loukkaamista? Rose lainaa vastauksessaan oikeusfilosofi Ronald Dworkinia (1931–2013), joka vastaa: ”Emme voi tehdä sitä, koska iva, pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi ilman, että sisältö samalla muuttuu.” Toisin sanoen emme voi pakottaa toisenlaista makua muille ihmisille tai erilaisia standardeja sille, miten heidän tulisi ilmaista mielipiteensä – ainakaan, jos samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään enemmistön mielipiteet.

Puheen ja tekojen välisen suhteen epäselvyydestä Rose käyttää esimerkkinä rasismia:

Ei ole kiellettyä uskoa, että mustat kuuluvat alempaan rotuun. Jos tämän käsityksen perusteella erotetaan mustat muusta yhteiskunnasta, se on laitonta syrjintää. Mutta jos joku vain väittää, että mustat eivät ansaitse samoja oikeuksia kuin muut kansalaiset, ilman todellista, käytännön tasolla tapahtuvaa syrjintää, juridiset seuraukset eivät ole niin selviä.

Osa ihmisistä todellakin ajattelee, että puhe on lähempänä ajattelua kuin toimintaa. Osa taas ajattelee, että puhe synnyttää toimintaa. On jopa niitä, jotka ajattelevat, että mielipide on toimimista ja että rasistinen puhe pitää kieltää, koska se on jo itsessään syrjimistä tai ainakin ennemmin tai myöhemmin johtaa syrjintään. Onko jälkimmäinen perustelu pätevä? Rosen mukaan perustelu nojaa joukkoon virheellisiä oletuksia. Jos sananvapaus on kaikkia koskeva oikeus, siihen sisältyy sellaisten ajatusten ja mielipiteiden ilmaiseminen, joita saatetaan pitää rivoina, moitittavina tai halventavina. Olennaista on, että tällaisissa olosuhteissa media on vapaa ja avoin, ja sellaisen median kyky ampua alas halventavia väitteitä on ylivertainen. Myös mahdollinen yhteys puheen ja tekojen välillä tulee väistämättä ilmi. Itse asiassa halventavien väitteiden käsittelyä voidaan jopa pitää median yhtenä tehtävänä.

Edelleen ongelma on vihapuheen määritteleminen. Miten päätämme, koska kyse on tunteiden ilmaisemisesta ja koska yllyttämisestä syrjintään ja/tai väkivaltaan? Ainakaan puheen kohteen ei tule saada päättää, milloin kyse on vain rasistisista yleistyksistä ja milloin rangaistavasta syrjintään yllyttämisestä. Jos määrittelyvalta olisi puheen kohteella, altistuisimme mielivallalle. Suvaitsevaisuus muuttuisi vastakohdakseen.

Kesäkuussa 2017 Tanska kumosi 334 vuotta vanhan jumalanpilkkalakinsa. Rosen mukaan on päivänselvää, että pilakuvat eivät rikkoneet uskonrauhapykäliä:

Muhammed-pilakuvien julkaiseminen ei millään tavoin estänyt muslimeita osallistumista rukoiluun viidesti päivässä, käymistä moskeijassa, paastoamista ramadanin aikaan, pidättäytymistä alkoholista ja sianlihasta tai ylipäätään uskon harjoittamista. Väite, että pilakuvat rikkoivat muslimien oikeutta vapaaseen uskonnonharjoittamiseen, on lievästi sanoen hölönpölyä.

Rose ja Jyllands Posten eivät perusteluistaan ja hyvistä tarkoitusperistään huolimatta juuri saaneet tukea muilta medioilta. Rose vertaa tilannetta jälleen neuvostoaikoihin: ”Olisiko maailma ollut parempi ja rauhanomaisempi paikka, jos Neuvostoliiton toisinajattelijat olisivat seuranneet Länsi-Euroopan museoiden ja gallerioiden, sanomalehtien, kuvittajien ja elokuvantekijöiden esimerkkiä – jos he olisivat alistuneet itsesensuurille sen sijaan, että olisivat loukanneet kommunistisia ajatuksia?” Rose kysyy retorisesti myös, olisiko Länsi-Euroopan punaisten armeijakuntien väkivaltainen vasemmistolaisuus ollut maltillisempaa, jos media olisi pidättäytynyt kritisoimasta heidän ideologiaansa.

Kollegiaalisen tuen vähäisyydestä huolimatta vuonna 2006 osa eurooppalaisista sanomalehdistä julkaisi manifestin ”uudesta totalitarismista”. Siinä sanotaan muun muassa seuraavasti:

Voitettuaan fasismin, natsismin ja stalinismin maailmaa kohtaa nyt uusi globaali totalitaristinen uhka: islamismi. Me kirjailijat, journalistit ja intellektuellit kutsumme vastustamaan uskonnollista totalitarismia ja edistämään vapautta, mahdollisuuksien tasa-arvoa ja maallisia arvoja kaikille. Viime aikaiset, eurooppalaisissa sanomalehdissä olleiden Muhammed-piirrosten kiihottamat tapahtumat ovat paljastaneet välttämättömän taistelun näiden universaalien arvojen puolesta. Tätä kamppailua ei voiteta asein vaan ideologisella rintamalla. Islamismi on reaktionaarinen ideologia, joka tappaa tasa-arvon, vapauden ja maallisuuden, missä vain se on läsnä. Sen voitto voi johtaa vain epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen maailmaan: miehet yli naisten, fundamentalistit yli muiden. Meidän on sitä vastoin turvattava pääsy universaaleihin oikeuksiin syrjityille ja painostetuille.

Julkilausuman päätelmät kuuluvat:

Me kieltäydymme luopumasta kriittisestä mielenlaadustamme pelosta, että saisimme syytöksiä ”islamofobiasta”, viheliäisestä käsitteestä, joka sekoittaa islamin uskoa koskevan kritiikin ja niiden stigmatisoinnin, jotka siihen uskovat. Me puolustamme ilmaisunvapauden universaaliutta, niin että kriittinen mieli pystyy asumaan kaikilla mantereilla, kohdistuen kaikenlaiseen kaltionkohteluun ja dogmaattisuuteen. Vetoamme demokraattiseen ja vapaaseen yhteishenkeen joka valtiossa, jotta viettäisimme valon emmekä pimeyden vuosisataa.

Pilakuvien julkaisemisen kriitikot taas väittivät, että vaikutusvaltainen sanomalehti käytti piirroksia heikon vähemmistön kiusaamiseen ja solvaamiseen. Heidän mukaansa Jyllands Posten noudatti oikeuttaan pilkata yhteiskunnan marginalisoituja osia, ei niinkään sananvapautta. Rose lainaa vastauksessaan somalialaissyntyistä Ayaan Hirsi Alia:

Ne, jotka puhuvat vähemmistön kiusaamisesta, syyllistyvät matalien odotusten rasismiin. Kun lähestyt vaaleaa ja sinisilmäistä tanskalaista, oletat suurta suvaitsevaisuutta ja järkeä. Mutta kun kohtaat jonkun kaltaiseni, sanot OK, antaa olla. Tämä on matalien odotusten rasismia, ja siihen syyllistyt, jos väheksyt pilakuvakriisiä vaikutusvaltaisen sanomalehden suorittamana vähemmistön kiusaamisena. Se on asian perusolemuksen vääristämistä. Jos haudot mielessäsi matalampia odotuksia kyvylleni olla suvaitsevainen ja järkevä verrattuna enemmistöön, syrjintäsi kohdistuu minuun.

Hirsi Alin jatko löytää syyllisetkin:

Muslimeita, joilla ei ole resursseja, jotka elävät Euroopan ghetoissa, aivopestään totalitaarisella opilla, ja ne, jotka ovat sen takana, hyväksikäyttävät ihmisten haavoittuvuutta. He saarnaavat ja indoktrinoivat totalitaristista ideologiaa, joka ylittää marxismin. Samaan aikaan he väittävät olevansa heikko vähemmistö, jonka ideologiaa ei saa kritisoida. Tätä oppia levitetään rikkaasta öljyvaltiosta, Saudi-Arabiasta... He ovat äärimmäisen autoritäärisiä ja sortavia, heillä on rahaa ja vaikutusvaltaa levittää ideologiaansa... ja indoktrinoida pienituloisia muslimeita.

On kiinnostavaa pohtia, voisiko sama yksilö pitää vääränä sekä Muhammed-pilakuvien julkaisemista että yrityksiä kieltää niiden julkaisemista. Se ainakin on selvä, että samaan aikaan on mahdollista vastustaa kuvien julkaisemista ja paheksua julkaisemisen nostattamaa väkivaltaa. Osa kansalaisista tuntui tässä yhteydessä myös ajattelevan, että vain ryhmän edustajilla on oikeus pilkata ja kritisoida itseään. Jos kritiikki tällä tavoin rajataan vain ryhmän sisälle, tällöin tuskin kuitenkaan voidaan puhua sananvapaudesta tai edes oikeudenmukaisuudesta. Eli jos yksilö ei loukkaamisen pelossa uskalla kritisoida vähemmistöä, hän sulkee silmänsä vähemmistön sisällä harjoitetulta suvaitsemattomuudelta, vaikkapa naisten syrjinnältä. Tällainen silmät kiinni -suvaitsevaisuus on epäjohdonmukaista ja usein kertakaikkisen moraalitonta. Silti huomion kiinnittämistä vähemmistöryhmän sisäiseen suvaitsemattomuuteen on usein nimitetty rasismiksi.

Rosen päätelmiä kannattaa tuoda toistuvasti esille. Hänen mukaansa yhteiskunta, joka on ottanut vastaan muuttajia, ei saa suosia jotakin ryhmää. Yhteiskunnan on oltava ryhmien ja katsomusten suhteen neutraali. Ilmaisun, jopa rasistisen puheen, on myös nautittava yhteiskunnan suojelua niin kauan, kun mielenilmaisut eivät suoraan lietso väkivaltaa. Valtaapitävien ja hallinnon tehtävä ei toisin sanoen ole toimia makutuomarina. Kansalaisten puolestaan on siedettävä ja suvaittava toisiaan yksilöinä. Suvaitseminen kohdistuu yksilöön ja hänen omaksumaansa versioon kulttuuristaan ja etnisyydestään, ei kulttuuriin tai etnisyyteen itseensä. Tällaisessa yhteiskunnassa yksilönvapaudet eivät ole ristiriidassa yhteisöjen koossapysyvyyden kanssa.

- - -

Tietolaatikko:

OIC:n reaktio islamkritiikkiin

OIC eli Organization of the Islamic Conference kokoontui vuonna 1990 Kairoon hyväksyäkseen islamilaisen ihmisoikeuksien julistuksen. Maita oli kaikkiaan 57. Mitä nämä islamilaiset ihmisoikeudet lopullisessa muodossaan sisälsivät? Niissä ei ensinnäkään suojattu sanan- tai uskonnonvapautta. Niissä ei myöskään turvattu uskonnollisten vähemmistöjen oikeuksia, naisten oikeuksia tai tasaveroisuutta lain edessä. OIC kieltäytyi suojelemasta vähemmistöjä tai vapaa-ajattelijoita omalla maaperällään.

Poliittisena välineenä julistuksen tarkoitus oli torjua ihmisoikeusrikkomuksiin, kuten uskosta luopuneiden kuolemantuomioihin kohdistuva kritiikki. Se oli myös keino oikeuttaa toisinajattelijoiden ja uskonnollisten vähemmistöjen rangaistukset perustuen islamin loukkaamiseen. Shariasta tuli ainoa sallittu kansalaisoikeuksien lähde ja kaikki aiemmat sopimukset ihmisoikeuksista tehtiin ehdollisiksi sen mukaan, ovatko ne ristiriidassa sharia-lain kanssa.

Julistuksen oli määrä toimia sekä miekkana että kilpenä: puolustaa islamilaista maailmaa ulkopuolista kritiikkiä vastaan ja hyökätä sisällä olevia vapaa-ajattelijoita vastaan. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen piti varmistaa kansalaisoikeuksien leviäminen ympäri maailmaa, mutta OIC:n julistus pyrki tätä tavoitetta sabotoimaan.

Julistusta ei juuri noteerattu länsimaissa. Monissa piireissä muslimeita sen sijaan alettiin pitää Euroopan syrjittynä vähemmistönä, joka ansaitsee erityissuojan pilanteolta – siitä huolimatta, että länsimaissa muslimeilla on enemmän oikeuksia ja vapauksia kuin islamilaisissa maissa.

 - - -

Alaviite [1]: Rose ei mainitse Suomea, mutta pari täkäläistä tapausta on hyvä kerrata. Esimerkiksi toisinajattelija ja nobelisti Alexandr Solženizynin Vankileirien saaristo -suomennos kustannettiin Ruotsissa. Syy oli se, että Solženizynia aiemmin kustantanut Tammi oli silloisen hallituksemme kehotuksesta päättänyt jättää neuvostosorrosta kertovan teoksen julkaisematta. Itsesensuuri näkyi jopa rock-musiikissa: Sleepy Sleepers -bändi muutti Karjala takaisin -albuminsa nimeksi Takaisin Karjalaan.

  ---------------

PS. Mikä seuraavista synnyttää lähitulevaisuudessa eniten väkivaltaa tai sen pelkoa: 1) äärinationalistiset viharyhmät, 2) vasemmistoanarkismi vai 3) islamismi/jihad? Olipa vastaus mikä hyvänsä, tämänkaltaiset aatteet ansaitsevat tunnontarkkaa kritiikkiä ja tiukkoja varo- ja vastatoimia. Vaarallisia ideologioita ei ole mahdollista rakastaa hengiltä. Tämän takia ja tästä huolimatta kyseisten aatteiden kannattajien on saatava vapaasti ilmaista näkemyksiään.

Rasistiraasun ja islamisti-imaamin on siis saatava kuulostaa iljettävältä itseltään, eikä hänelle tule suoda sensuroinnista koituvaa suosiota. Laaja sananvapaus ja keskusteleva ilmapiiri ovat parempia vaihtoehtoja kuin se, että fundamentalisti salassa hautoo höperyyksiään. Kattava ilmaisunvapaus saa kanssaihmiset näkemään, millaisissa myrkyissä osa meistä muhii. Se auttaa viranomaisia pääsemään perille kansalaisten mielenliikkeistä ja tarvittavista toimenpiteistä väkivallan ehkäisemiseksi (puhumattakaan siitä, että sananvapaus on demokratian edellytys). Jos viestissä taas on väkivaltaan tai syrjintään yllyttämistä, poliisin tehtävä on puuttua siihen.

Viime aikoina vaihtoehto kolmonen, islamismi ja etenkin sen nimissä harjoitettu väkivalta, on aiheuttanut huolta. Suojelupoliisin mukaan riski on myös suurentunut viime kuukausina. Tärkeä kysymys on, miten islam saadaan maallistumaan, epäpolitisoitumaan ja/tai menettämään viehätysvoimaansa nuorukaisten parissa. Rauhanomainen ja suvaitsevainen tulevaisuus suorastaan edellyttää islamin maallistumista. Vesittyykö islam siis lähitulevaisuudessa kristinuskon kaltaisiksi mummojen ja vaarien seuraleikkirituaaleiksi? Siihen on vaikea uskoa. Ihmiset eivät noin vain luovu henkimaailmaa tai oikeaoppista moraalia/politiikkaa koskevista uskomuksistaan. Monet myös pitävät tärkeänä lasten indoktrinoimista. 

On kuitenkin tärkeä huomata, että uskonnoista voi silti tulla humaanimpia ja maltillisempia. Islaminuskoisissa maissa ei enää katkaista varkaalta käsiä tai sallita seksiorjien pitämistä. Mikään ei periaatteessa estä sitä, että islam voi muuttua suvaitsevammaksi myös naisia, ateisteja, homoseksuaaleja, entisiä muslimeita ja lännessä vallitsevia kansalaisoikeuksia kohtaan. Maallistumisen eteen tehty työ ei välttämättä ole palkitsevaa ja työ saattaa johtaa vastareaktioihin. Kaikkia keinoja kannattaa silti kokeilla, myös naurettavaksi tekemistä ja pilkkaamista. Meidän tulee toki kritisoida, pilkata ja vastustaa kaikenlaista dogmaattisuutta ja kaikkia ääriliikkeitä, mutta samalla on tunnistettava, että dogmit ja ääriliikkeet ovat erilaisia sekä sisällöltään että kannattajakunnan määrältä ja laadulta. Islamismi ansaitsee erilaisen kohtelun kuin nykypäivän kristillisyys, fasismi tai anarkismi.

Ajankohtaisena sivuhuomautuksena mainittakoon, että islamin maallistuminen tuskin on arabirahoitteisten moskeijojen tavoite. Persianlahden alueelta tuleva moskeijarahoitus näyttää esimerkiksi muuttaneen Indonesian – jossa on maailman suurin muslimiväestö – maltillista ja osin jopa polyteistista islamia merkittävästi suvaitsemattomammaksi. Jo vuosikymmenien ajan Arabian niemimaalta tulleet puritaaniset saarnaajat ovat puolustaneet jyrkkää islamin tulkintaa. Agitaattorit ovat onnistuneet nostattamaan kaupunkilaisväestössä uskonnollista kiihkoa, esimerkiksi esittämällä kuvitteellisia tapauksia islamin loukkaamisesta. Tällaista tulevaisuutta vastaan kannattaa kilvoitella laajoja kansalaisoikeuksia vaalimalla.

PS 2. Kuten kirja-arvion alussa todetaan, Flemming Rose vieraili Suomessa vuonna 2015. Tapahtuma ei juuri saanut mediahuomiota. Tämä ei ole ihme ottaen huomioon vaikkapa valtionjohtomme taannoisen nöyristelyn, kun eräillä suomalaisilla nettisivustoilla julkaistiin Jyllands Postenissa olleita pilakuvia. Sittemmin ainakin Erkki Tuomioja on katunut ministeriaikaista käyttäytymistään. Tuolloin myös sarjakuvapiirtäjä Ville Rannan piirroksista nousi kohu, ja esimerkiksi Sampo-pankki lopetti kyseisiä sarjakuvia julkaisseen lehden sponsoroinnin. En silloin saanut aikaiseksi pankkisuhteeni katkaisemista (ja laiskuuteni ja selkärangattomuuteni harmittavat vieläkin).

Pilakuvakriisin aikoihin minäkin olin poliisikuulusteluissa, kun joku Muhammed-kuvien innoittamana teki kantelun Uskonnottomat pilakuvat -näyttelyssä (järjestetty lähes kymmenen vuotta aiemmin) ja netissä julkaistuista piirroksistani. Sanoin tuolloin nuorelle konstaapelille(?), joka ei lainkaan ollut ajan tasalla kysymystensä/osaamisensa kanssa (ja nöyristelyni hänelle harmittaa vieläkin), että kuvia (yhteensä n. 70 kpl) ei ollut tehty loukkaamistarkoituksessa. Lain mukaanhan pyhinä pidettyjen seikkojen pilkkaaminen on kiellettyä vain loukkaamistarkoituksessa. Sittemmin olen palannut kuvien tekohetken mielialoihin uudelleen, ja osa niistä luultavasti tehtiin nimenomaan loukkaamistarkoituksessa. (Kuvissa loukattiin uskon/uskonnon lisäksi ateismia/uskonnottomuutta.) Syyttäjä tuskin olisi tämänkään tunnustuksen valossa kuitenkaan katsonut syytekynnyksen ylittyneen. Lainkirjain on tässä kohdin joka tapauksessa syrjivä (miksei uskonnottomien tunteita tarvitse suojella) ja mielivallalle altistava.

Miten lainkohtaa sitten tulkitaan? Hallituksen esityksessä HE 6/1997 todetaan, että käsitys uskonnollisten tunteiden suojelun tarpeesta on ollut rikoslaissa vallitseva jo vuosikymmenien ajan. Esitys jatkaa:

Uskonnollisen yhteisön asiallinen arvostelu ei toteuta uskonrauhan rikkomisen tunnusmerkistöä. Sitä ei toteuta myöskään ivallisessa sävyssä tapahtuva arvostelu, johon sisältyy asiallisia perusteita. Ehdotetun 1 kohdan soveltaminen edellyttää, että on ilmaistu pyhänä pidettävään seikkaan kohdistuva käsitys, joka on omiaan halventamaan kohteen arvoa toisen ihmisen silmissä. Teon rangaistavuus edellyttää erikoisluonteista tahallisuutta. Rangaistavuuden edellytykseksi on nimittäin asetettu, että teko tapahtuu loukkaamistarkoituksessa. Loukkaus voidaan katsoa näin tehdyksi, kun herjaamisen tai häpäisemisen loukkaavuuden käsittävät myös sellaiset henkilöt, jotka kenties itse eivät pidä herjaamisen tai häpäisemisen kohdetta pyhänä, mutta antavat arvoa toisella tavalla ajattelevien ihmisten vakaumukselle. Ollakseen rangaistava loukkauksen tulee ehdotuksen mukaan tapahtua julkisesti. Julkisesti herjaaminen tai häpäiseminen tapahtuu tyypillisesti sellaisissa olosuhteissa, että se tulee luvultaan ja kokoonpanoltaan määräämättömän ihmisjoukon tietoon.

Rikoslaista pitäisi luonnollisesti poistaa kyseinen kohta – siitä huolimatta, että syytekynnyksen ylittäminen, saati tuomion saaminen on varsin hankalaa. Esimerkiksi suljetulla sivustolla herjaaminen ei olisi yllä olevan tulkinnan mukaan rangaistavaa, koska kyse on rajatusta määrästä ihmisiä. Tulkinnan mukaan myös ivallinen uskontokritiikki on sallittua, vaikka se esitettäisiin julkisesti. 

PS 3. Yle Uutiset kertoi 8.6.2017 yhdenvertaisuusvaltuutetun valtakunnansyyttäjälle tekemästä tutkintapyynnöstä. Ote uutisesta:

”Tärkeintä on se, ettei ihmisille muodostu kuva, että vihapuhe olisi sallittua. Ja se, että kaikki Suomessa asuvat ihmiset voivat luottaa siihen, että jos sallitun raja ylitetään, viranomaiset puuttuvat asiaan”, erityisasiantuntija Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta perustelee.

Lainaus kuulostaa kummalliselta kaltaiselleni sananvapausfundamentalistille. On ilmeistä, että jos lakia rikotaan, viranomaiset puuttuvat asiaan. Mutta tämä on eri asia, onko vihapuhe sallittua vai kiellettyä. Ja Suomen laissa sitä ei ole kielletty eikä määritelty. (Jos vihapuhe kielletään, Raamattu ja Koraani voidaan kieltää ensimmäisinä.) Kysyin Robin Harmsilta, onko uutisessa lainattu häntä väärin, ja että eikö vihapuhe nauti samanlaista lainsuojaa kuin muukin ilmaisunvapaus. Harms vastasi seuraavasti:

Vihapuhe, jossa loukataan toisen henkilön tai ryhmän ihmisarvoa kielletään rikoslaissa kiihottamisena kansanryhmää vastaan (RL 11 luku 10 §) ja kunnianloukkauksena (24 luku 9 §) sekä yhdenvertaisuuslaissa häirintänä (14 §).

Totesin Harmsille, että hänen vastauksensa perusteella vihapuhe nauttii lainsuojaa. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan, syrjintä ja kunnianloukkaus ovat kiellettyjä (ja Raamattu ja Koraani voidaan kieltää näilläkin perusteilla). Mutta vihapuhe on edelleen sallittua. Pyysin häntä kertomaan, mikäli olen väärässä, mutta tähän en saanut enää vastausta. Haku Suomen lait esittelevältä Finlex-sivustolta tuotti termillä vihapuhe seuraavan tuloksen:

Hakutermillä ’vihapuhe’ löytyi 0 hakuosumaa. 

Laki ei siis tunne kyseistä termiä. Yhdestä hallituksen esityksestä löytyi mainintoja vihapuheesta (HE 19/2013), mutta siinäkään termiä ei määritellä. Kyse on siis Harmsin lepsusta kielenkäytöstä. Kuten niin usein, tässäkin epämääräinen kielenkäyttö ja terminologia vesittävät hyviä tarkoitusperiä. Ohjeeni kuuluu: harmaalla alueella liikuttaessa vältä moraaliposeeraamista ja pysy faktoissa. Silloin on suurempi mahdollisuus välttää ei-toivotut vastareaktiot.

Kyseinen hallituksen esitys on ongelmallinen todetessaan, että ”Vähemmistöryhmän edustajaan kohdistuvan vihapuheen voidaan katsoa lähtökohtaisesti aiheuttavan suurempaa kärsimystä kuin enemmistöryhmään kuuluvaan henkilöön kohdistuvan kunnianloukkauksen”. Ymmärrän lausunnon tarkoitusperät, mutta se samalla herättää kysymyksiä. Jos ”vähemmistö” olisi riittävä rankaisuperuste, olisimmeko enää lain edessä yhdenvertaisia? Tai kun Mauno Koivisto sanoi aikanaan vihaavansa ateisteja, syyllistyikö hän vähemmistöön kohdistuvaan vihapuheeseen? Entä mikä riittää vähemmistöksi? Esimerkiksi ”miehet” on tarkkaan ottaen vähemmistö: lapsia ja naisia on yhteenlaskettuna selvästi enemmän. (Käytännön oikeustoiminnassa vihapuhe mainitaan useammin, mutta sielläkin se yleisesti sekoittuu kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.)

Päätelmä: Suomessa on vaikutusvaltaisia viranomaistahoja, jotka eivät ymmärrä ilmaisunvapauden (ja täten demokratian) merkitystä. Valveutunut media pystyy osoittamaan, mikä rasismissa ja vihapuheessa on väärin, ilman moraalista paniikkia ja ilman, että rasistille suodaan rangaistuksista ja uhriutumisesta koituvaa kansansuosiota.

Uskonnosta, siirtolaisuudesta ja kulttuurin monimuotoisuudesta

Biologi Robert Trivers käsittelee itsepetos -kirjassaan (Terra Cognita, suom. Kimmo Pietiläinen) yhdysvaltalaisten historian oppikirjojen tapaa väistellä joitakin yhteiskunnallisesti arkoja aiheita kuten orjuutta. Laajemmassa katsauksessaan hän esittelee amerikkalaisen kulttuurin toista puolta:

 Äskeisten osioiden tarkoitus ei ollut olla edustava kuvaus Yhdysvaltain historiasta. Yhdysvaltalaisella historialla on monia hyveitä, joista yksi on se, että Yhdysvaltain väestö muodostuu uudelleen joka sukupolvi siten, että siirtolaisuus eri puolilta maailmaa tuo siihen noin 10 prosentin lisäyksen. Vaikka sen historian siirtolaisuussäännöt ovat suosineet joitakin ryhmiä muiden kustannuksella, kaikilla on ollut jonkinlainen mahdollisuus. Ja laiton siirtolaisuus kasvattaa näitä mahdollisuuksia merkittävästi. ... Yhdysvaltain väestö on jatkuvasti heterogeenista, sillä kohta siihen kaadetaan 10 prosenttia lisää geenejä maailman eri puolilta. Tämä jatkuva maahanmuutto, ulkosiitos ja kulttuurinen monimuotoisuus on epätavallista muissa maissa.

Tulin kyseisen tekstipätkän innoittamana pohtineeksi aihetta hieman pitempään. Pohdintojen kuvitukseksi kaivoin lähes 20 vuotta vanhoja pilakuviani. Vuonna 1997 noin 70 piirtämääni uskontokriittistä pilakuvaa oli esillä Jumalattomat pilakuvat -näyttelyssä Helsingissä. Demari ja Helsingin Sanomat julkaisivat pari kuvaa ja jokunen oli esillä Ajankohtaisen kakkosen Jumala-illassa. Vuonna 2005 kuvista tehtiin kantelu syyttäjälle, Muhammed-pilakuvajupakan yhteydessä. Kävin leppoisassa poliisikuulustelussa (ja sain jopa tukiviestin ulkomaiselta organisaatiolta), mutta syytettä ei Suomen vanhoillisesta ”jumalanpilkkalaista” huolimatta nostettu. (Sivuhuomautus muslimimaailman ylimitoitetusta reaktiosta Muhammed-kuviin: arabilehdistössä on usein juutalaisvastaisuutta lietsovia kuvia.)

 * * *

Siirtolaisuudesta ja kulttuurisesta monimuotoisuudesta käytävässä keskustelussa esiin nousee usein lasten sukuelinten silpominen tai jokin muu tietyissä kulttuureissa harjoitettu lapsiin, naisiin tai vähemmistöihin kohdistuva julmuus. Eräässä ruokakulttuuria koskevassa keskustelussa otettiin esille jopa tiettyjen uskontojen määräykset aiheuttaa teuraseläimelle tarpeetonta kärsimystä. Mitä tällaisesta retoriikasta tulisi ajatella? Voiko yksilö vastustaa uskontoon perustuvia tapoja ja sääntöjä ja silti kannattaa kulttuurin monimuotoisuutta?

On epäilemättä totta, että jotkin kulttuuriset/uskonnolliset käsitykset kannustavat hirmutöihin. Joidenkin kulttuurien/uskontojen elinvoima käytännössä perustuu epäinhimillisiin määräyksiin ja lasten voimalliseen ehdollistamiseen ja manipulointiin. On kuitenkin selvää, että kulttuurisen monimuotoisuuden kannattaminen ei tarkoita laittomuuksien, väkivallan, indoktrinaation, dogmaattisuuden, epätasa-arvon, ihmisoikeusrikkomusten tai eläinten kidutuksen hyväksymistä. Vastaavasti pyrkimykset vähentää uskontojen roolia ja edistää rationalismia eivät ole pyrkimistä yhtenäiskulttuuriin. Päinvastoin, ainoastaan tämänkaltaiset humaanit tavoitteet voivat tehdä monimuotoisuudesta hyväksymisenarvoisen kansalaisten silmissä. Vain yhteiskunnan maallistuminen voi antaa monimuotoisuudelle legitimiteetin.

 

Monimuotoisuuden puolustuksessa uskonnon kritisointi ei silti välttämättä ole toimiva strategia. Harva uskova haluaa kuulla, että tärkeät seikat hänen elämässään saattavat perustua harhakuvitelmiin. Epäily ja järkiperusteiden etsiminen voivat tottumattomalle olla hankalaa ja kiusallista. Ihmiset eivät helposti myönnä olevansa epärationaalisia tai johdateltavissa, ja kirkko, uskonnonopetus ja rippikoululaitos eivät myönnä ihmisiä erehdyttävänsä. Nämä eivät kuitenkaan ole päteviä perusteluita sensuroida uskontokriittistä informaatiota. Yhteiskunta ei muutu ilman kilpailevia näkemyksiä, ja erilaiset näkemykset joskus satuttavat. Se pitää avoimessa yhteiskunnassa kestää. Kenelläkään ei tule olla oikeutta olla loukkaantumatta.

 

Toisaalta monet haluavat jättää uskonnolle valtaa sillä perusteella, että uskontoja ei voida kokonaan kitkeä ja että yhteiskunnan sujuva toimiminen edellyttää yhteistä arvopohjaa. Eikö arvojen tällöin kannata kummuta uskonnosta? Perustelu yleensä jatkuu huomiolla, että harva uskoo uskonnollisiin doktriineihin kirjaimellisesti. Nämäkään perustelut eivät ole päteviä. Maat, jotka ovat vähiten uskonnollisia, ovat ensinnäkin vauraampia, hyvinvoivempia ja rauhanomaisempia. Toiseksi uskonnoton ihminen on monessa tapauksessa moraalisempi: hän harvemmin kieltää lääketieteellistä hoitoa lapselta, estää biokemiallista tutkimusta tai kansanterveystoimia, vastustaa parantumattomassa taudissa kituvan toivetta avustettuun kuolemaan, vaatii kuolemaa uskostaan luopuneelle ja niin edelleen. Historia myös tunnetusti kertoo raaoista uskontoon perustuvista vainoista.

 

Lisäksi uskonnon tilalle on helppo nostaa yhteisesti sovittuja moraaliperiaatteita, esimerkiksi totuuden kertomista ja pyrkimystä välttää toisten vahingoittamista. Ne ovat sääntöjä, joiden luomiseen mikä tahansa älykäs olento kykenee yleismaailmallisten järkistandardien avulla, ilman ”jumalallista” väliintuloa. Niiden rinnalla uskontojen nurkkakuntaiset ohjeet ovat aina olleet turmiollisia ja jälkeenjääneitä.

Monimuotoisuuden puolustuksessa on siis uskallettava levittää tietoa uskontojen haitallisuudesta ja epäeettisyydestä, etenkin teokraattisista maista tulevien ja tulleiden siirtolaisten parissa. Tiedon lisääminen, järkiperäisen moraalin edistäminen, sokean uskon kritisointi ja jopa uskonnon saattaminen naurunalaiseksi on perusteltua monesta syystä mutta etenkin kulttuurin monimuotoisuuden nimissä. Uskonnon tilalle on tarjottava valistuneita, universaaleja ja rationalismiin perustuvia vaihtoehtoja. Samalla kriittinen huomio on kiinnitettävä päättäjiin: siihen, että korkeimman tason poliitikkojamme edelleen nojaa vanhakantaisten paimentolaiskansojen taikauskoihin. Tämä on ällistyttävä saavutus sekä äänestäjäkunnalta että aataminaikaisilta dogmeilta.

 

PS. Dokumentti Talouden madonluvut on nähtävissä vielä pari viikkoa Ylen sivuilla. Areenan mukaan sillä on jo yli 220 000 katsojaa. Kiitellystä ja kiistellystä dokumentista on paljon materiaalia myös Youtubessa. (Varoituksensana: teos sisältää myös epäolennaisuuksia ja kehnosti perusteltua spekulaatiota.)