. . . ja hyvät ihmiset uskovat näin

Boghossian, Peter & Lindsay, James (2019): How to Have Impossible Conversations. Lifelong Books. New York.

Tieteen edistäminen ja popularisointi ovat olennaisia identiteettini ja moraalisen omakuvani osia. Tämä kirja oli karvas muistutus, että juuri moraalinen identifioituminen tekee ihmisten kanssakäymisestä kitkaista, estäen perusteltujenkin väitteiden hyväksymisen. Onhan keskustelukumppanillakin yleensä selkeä käsityksensä siitä, miten hyvä ja oikeamielinen ihminen toimii ja ajattelee. Ja kaikille oikeamielisyyteen ei sisälly totuuden tavoittelua.

Faktojen, todisteiden tai tutkimustulosten esitteleminen ei siis välttämättä riitä. Harva feministi esimerkiksi haluaa kuulla biologiasta ja sukupuolieroista. Kosmopoliitti globalisti taas ei välttämättä halua kuulla tilastoennusteita etnisten ryhmien prosenttiosuuksista (ns. väestönvaihdosta). Ja harva silakkaliikkeestä tahtoo kuulla tutkimustuloksia rotujen välisistä eroista.

Tämänkaltaisia kuumia keskusteluaiheita on lukemattomia: abortti, alkoholinmyynti, ammattiarmeija, aselait, asevelvollisuus, eutanasia, huntukielto, ilmastoteot, kannabis, kansalaistulo, kasvissyönti, kierrätys, lentomatkustus, lihantuotanto, makeisvero, metsästys, minimipalkka, Nato, nopeusrajoitukset, peltipoliisit, porno, prostituutio, puoluetuki, sananvapaus, siirtolaisuus, sukupuolierot, Suvivirsi, syrjäytyminen, taksiuudistus, translaki, tuloerot, turkistuotanto, tuulivoima, vankeusrangaistukset, varallisuusvero, ydinvoima, yksityiskoulut ja niin edelleen.

Kirja ei käsittele näitä vaikeita aiheita sinänsä. Se ei siis kerro, mitkä aiheisiin liittyvät tosiasiaväitteet ovat tosia ja mitkä virheellisiä. Teos sen sijaan käy läpi strategioita, joilla tosiasiaväitteistä ja lopulta myös poliittisista ratkaisumalleista päästään hedelmällisellä tavalla keskustelemaan. Usein (tai ehkä useimmiten) faktat ja todisteet ovat keskustelun aiheina vain näennäisesti, ja keskustelut koskevat pikemminkin arvoihin liittyviä mielipide-eroja.

Riitelyn taustavoimana on lähes aina myös osallistujien identiteetti, heidän usko omaan hyveellisyyteensä sekä tunne johonkin tiettyyn sisäryhmään kuulumisesta. Harva kuitenkaan huomaa – varsinkaan omalla kohdallaan –, että ihmisten perustelut moraalisille näkemyksilleen tuppaavat perustumaan syvällisten pohdintojen sijasta kehämäiseen perstuntumaan: ”Olen hyvä ihminen – ja hyvät ihmiset uskovat näin.”

Boghossian ja Lindsay ehdottavat ratkaisuksi seuraavaa. Tunnista, että kyse on arvoista. Siirrä keskustelun painopiste aluksi faktoista moraaliin. Vaihda siis puheenaihetta. Koeta selvittää, ovatko vastapuolen uskomukset päätyneet osaksi hänen henkilökohtaista identiteettiään. Kysy sitten, mistä vastapuoli ”tietää”, että hänen uskomuksensa on totta. 

Rokotusten vastustajalta voi alkuun udella, ”millainen on mielestäsi hyvä äiti”. Löysien aselakien kannattajalle voisi taas ensiksi todeta, että ”koska pelkään ihmisten tekevän virheitä, tunnen oloni turvattomaksi, jos lait ovat näin sallivia”. Keskustelukumppanien olisikin hyvä avoimesti tunnustaa, että hyvät aikomukset – joita meillä kaikilla on – eivät välttämättä lisää hyvinvointia tai vähennä kärsimystä. Hyvillä aikomuksilla päinvastoin on usein juuri vastakkaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. 

Lisäksi on syytä muistaa, että koska mediaympäristö on niin polarisoitunut, keskustelukumppani saattaa tietää sinua enemmän tiimisi ääriajattelijoista kuin tiimisi maltillisista. Tämä epäsuhtaisuus yhdessä ihmiselle tyypillisen yleistämistaipumuksen kanssa työntää keskustelijoita yhä syvemmälle poteroihinsa. Kirjan optimistinen sanoma kuuluu, että hienovaraista houkuttelua voi ja kannattaa silti kokeilla.

Tosin hieman hassusti tekijät suosittelevat pidättäytymistä sosiaalisen median keskusteluista – etenkin vihaisena (ks. oheinen kuva). Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon tavan, jolla kaikille avoin ja kasvoton pikaviestiminen tuo esiin ihmisten huonoja puolia; turhanaikaista poseeraamista, impulsiivisia hyökkäyksiä, tahallista väärinymmärrystä ja niin edelleen. Osa on somessa liikkeellä myös vain huomiohakuisuuttaan, höyryjä päästelläkseen, pahaa oloaan lievittääkseen tai huvitellakseen muiden kustannuksella. Tällaisessa ympäristössä keskustelulta on turha odottaa paljoa.

Suositus nettikeskusteluista pidättäytymiseen on silti sääli. Nettiinhän väittelyt ovat pitkälti siirtyneet. Lisäksi kirjan vinkit soveltuvat yhtä hyvin verkossa tapahtuvaan sanailuun kuin kasvotusten käytyyn mittelyyn. Luultavasti vinkit myös säilyttävät ajankohtaisuutensa vuosien ajan, muuttuivatpa keskusteluilmapiiri ja mediaympäristö millaisiksi tahansa.

Kirjan esimerkit ovat peräisin lähinnä Yhdysvalloista. Tarjotut keskusteluvinkit ovat silti helposti muokattavissa Suomen oloihin - aivan kuten Yhdysvalloista on Suomeen rantautunut myös keskusteluilmapiiriä myrkyttävää ääriajattelua. [1]

                                 * * *

[1] Hyvä esimerkki tällaisesta kaiketi hyvää tarkoittavasta

tuontitavarasta on Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen kurssi "Antirasismin perusteet" (ks. kuva). Kurssin kuvauksessa on muun muassa seuraava totalitaristiselle mielivallalle altistava lausunto:

Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.

Käytännössä tämä toimii malliesimerkkinä rodullistamisesta, kehotuksesta katsoa kaikkea rotulinssien läpi. Lausunto ei myöskään juuri eroa ilkkuvaa naureskelua herättäneestä ”Näin nämä koetaan” -kommentista.

(Kokemusasiantuntijuutta korostavalla asenteella on toki perinteitä. Esim. Simone de Beauvoir lanseerasi termin "L’experiénce vécue" eli "eletty kokemus". Olen muualla perustellut sitä, miksi nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä objektiivisuuteen kokemuksellisuuden sijasta. Syy on se, että ihmisten omaksumat teoriat ja ideologiat voivat johdatella heitä kokemaan asioita vääristyneellä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan vääristellen. Esimerkiksi feministisen pedagogiikan tai anti-rasismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan ja näkemään syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tieteen tehtävä on vähentää tällaista niin sanottua tiedollista saastumista.)

Keskusteluja vieraiden kesken

Gladwell, Malcolm (2019): Talking to Strangers: What We Should Know about the People We Don’t Know. Allen Lane.

Olen lukenut Gladwellilta kaksi aiempaa teosta. Kummassakin oli joukko kiinnostavia ilmiöitä ja sattumuksia (ja myös joukko havaintoja, jotka eivät käsiteltyihin ilmiöihin juuri liity). Kuuluisin hänen popularisoimansa havainto lienee se, että alkuvuodesta syntyneet joukkuelajin harrastajat päätyvät todennäköisemmin ammattilaispelaajiksi. Ilmiön selitys on luultavimmin se, että alkuvuodesta syntyneet harrastajat ovat junioriaikana tovereitaan jonkin verran fyysisesti kehittyneempiä ja menestyvät täten lajissa paremmin. Näin he saavat voimakkaamman kipinän ryhtyä aikanaan ammattilaisiksi.

Gladwellin uusimman kirjan pääpointti on se, että ihmiset ovat huonoja tulkitsemaan entuudestaan tuntemattomien ihmisten motiiveja, ajattelua ja tuntemuksia. Tämä koskee myös poliiseja ja jopa parhaimpia tiedustelupalveluagentteja. Gladwellin kiinnostavimmat esimerkit koskevat juuri sisäpiiriin soluttautuneita vieraan vallan vakoojia. Jopa tiedustelu-upseerit haluavat uskoa ihmisistä hyvää ja siksi sortuvat vakoilijoita koskeviin virhearviointeihin.

Kannatko isoveljeä taskussasi?

Kirjassa on toki myös esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat muita epäluuloisempia ja sen takia pystyvät paljastamaan huijareita ja vakoojia. Usein samat, joskus sankareina juhlitut yksilöt maksavat epäluuloisuudestaan kuitenkin kovan hinnan yksityiselämässään. Elämä on raskasta ja yksinäistä, jos luonnostaan odottaa muista koko ajan pahaa.

Vakoilutapausten ja poliisikohtaamisten lisäksi kirjassa käsitellään yliopistokampuksilla tapahtuneita raiskauksia. Gladwell lainaa erästä raiskausoikeudenkäyntiä johtanutta tuomaria: ”Käytännön todellisuus on sellainen, että inhimillisessä käyttäytymisessä on alueita, joihin yksityiskohtainen lainsäädäntö ei sovellu.” Kyse oli alkoholin osuudesta tapahtumien kulkuun. Gladwell kysyy, onko humalassa annettu suostumus pätevä suostumus ja kuinka humalassa yksilön tulee olla, että kyse ei enää ole todellisesta suostumuksesta. Sama tuomari päättelee, että lainopillisia periaatteita ei voida ulottaa kaikkialle: ”Ongelma on inhimillisen käyttäytymisen loputtomassa vaihtelussa ja siinä, että kaikki yleensä tapahtuu yksityisissä olosuhteissa ilman puolueetonta todistajaa. Siksi tämä vakava rikkomus on niin vaikea todistaa.” Gladwellin mukaan paljolta ikävältä vältyttäisiin pelkästään sillä, että opiskelijoiden alkoholikulttuuria pystyttäisiin muuttamaan maltillisemmaksi:

Opiskelijoiden itsensä mielestä miesten tulisi oppia kunnioittamaan naisia enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten miehet käyttäytyvät naisten parissa, kun he [miehet] ovat selviä. Kyse on siitä, miten he käyttäytyvät naisten parissa, kun he ovat humalassa ja alkoholi on muuttanut heidät ihmiseksi, joka näkee ympäröivän maailman eri tavalla. Muiden kunnioittaminen vaatii mutkikkaita laskelmia, jossa joku osapuoli hillitsee halujaan, puntaroi pitkän aikavälin seurauksia ja miettii muuta kuin sitä, mikä juuri on silmien edessä. Juuri tätä humalan aiheuttama likinäköisyys vaikeuttaa.

Gladwellin loppupäätelmä kuuluu:

Tämä on kirja arvoituksesta. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua muukalaisille, erityisesti modernissa, rajattomassa maailmassamme. Emme ole enää kyläläisiä. Poliisien on pysäytettävä ihmisiä, joita he eivät tunne. Tiedustelu-upseerien on elettävä huijausten ja epävarmuuden kanssa. Nuoret menevät juhliin nimenomaan tavatakseen vieraita ihmisiä: se on osa romantiikan etsimisen jännitystä. Silti tässä tehtävistä tärkeimmässä olemme taitamattomia.

Päätelmä on nähdäkseni turhan pessimistinen. Ihmiset tulkitsevat toisiaan sen verran oikein, että keskustelut vieraidenkin kanssa ovat paitsi mahdollisia myös usein palkitsevia ja nautinnollisia.