Lyhyesti anoreksiasta (ja huuhaasta)

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (maaliskuu 2017) on erään anorektikon sairaskertomus. Siinä on oheisessa kuvassa oleva maininta anoreksian mahdollisesta evolutiivisesta selityksestä. Shan Guisingerin vuonna 2003 julkaiseman teorian mukaan nälän vaivaamat varhaiset nomadit päätyivät useammin hedelmällisille seuduille, jos heidän joukossaan oli hyperaktiivisia, päättäväisiä ja nälkiintymisensä kiistäviä yksilöitä (Psychological Review 110(4):745-61).

Suomessa Heikki Sarmaja kertoi minulle vastaavan teoriansa jokunen vuosi ennen Guisingerin julkaisua. Teorian mukaan anoreksia on perua savanniolosuhteista, joissa sellainen perhe pysyi muita paremmin hengissä, jossa joku perheenjäsenistä kehitti pakkomielteen ruoasta (mutta nimenomaan ei sen syömisestä) ja jossa hän alkoi tunnollisesti ja väsymättömästi etsiä merkkejä suuhunpantavasta.

Molempia teorioita on hankala testata, mutta molempien perusteella voidaan tehdä ennusteita anoreksian kulusta ja sen kehittymistä edesauttavista olosuhteista. Onko anorektikko esimerkiksi keskimäärin perhekeskeisempi? Tai onko hänellä muita todennäköisemmin sisaruksia? 

PS. Lyhyt arvio kirjasta Yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia (Harri ja Ilkka Virolainen, Tammi 2014).

Kirjan tekijät toteavat, että heillä molemmilla on tohtorintutkinto ja neljä maisterintutkintoa. Teokselta voidaan siis odottaa teräviä ja järkeenkäyviä perusteluita? Väärin. Pystyin lukemaan kirjaa vain selaillen siinä olevien katteettomien, kritiikittömien ja moneen kertaan kumottujen huuhaaväitteiden vuoksi. Olisi tietysti hyvä sitkeästi syventyä ihmisten ajatteluvinoumiin ja niiden oikomiseen, mutta joskus se vain tuntuu veden kantamiselta kaivoon. Kaivo saattaa täyttyä hetkeksi, mutta juomaveden lähteeksi siitä ei ole. Tekeleen paras puoli on muistutus siitä, että koulutus ei estä yksilöä tekemästä virhepäätelmiä tai ihannoimasta mystisismiä ja tietämättömyyttä. Koulutus ei myöskään tuo halua etsiä selityksiä tai todisteita. (Ks. keskusteluni henkiparantuneen kanssa.)

Yliluonnollisista kokemuksista Virolaiset kirjoittavat, että mitä enemmän he ovat olleet niitä todistamassa, sitä luonnollisemmaksi heidän suhtautumisensa yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan on tullut. He ovat tässä varmasti rehellisiä. He ovat kuitenkin oikeilla jäljillä myös toisessa mielessä. Yliluonnolliseksi voidaan nimittäin sanoa vain ilmiötä, josta tiedetään, että se ei selity luonnollisilla, fysikaalisilla ja tunnettavissa olevilla seikoilla. Tähän liittyy paradoksi: jotta meillä olisi tällainen tieto, ilmiöstä pitäisi tietää kaikki. Ja tällöin ilmiö ei enää olisi yliluonnollinen.

Yliluonnollinen on luonnollista myös siksi, että yliluonnolliset kokemukset – jos ne eivät selity tietämättömyydellä – selittyvät ihmismielelle tyypillisillä ominaisuuksilla, kuten johdateltavuudella, harhoilla ja hallusinaatioilla, unihalvauksilla, aivojen hapenpuutteella ja muilla vastaavilla psykologisilla ja psykiatrisilla ilmiöillä. Toki yliluonnolliseksi voitaisiin kutsua kaikkea, mille ei vielä ole löydetty selitystä, mutta tässä ei olisi mieltä. Kompassikin olisi ollut yliluonnollinen vielä parisataa vuotta sitten.

Virolaiset tarkoittavatkin luonnollisuuskommenteillaan jotakin muuta. He kirjoittavat: ”Tässä kirjassa kyse ei ole silmänkääntötempuista tai aistiharhoista vaan aidoista ilmiöistä.” He myös toteavat, että ”tieteellisissä tutkimuksissa on saatu vahvistusta niiden olemassaolosta”. Eli kyse ei ole mielenominaisuuksista vaan nimenomaan selittämättömissä olevan olemassaolosta. Toisaalta perään he osoittavat epäjohdonmukaisuutensa ja toteavat, että yliluonnollisia ilmiöitä kuitenkin ”kyetään nykyisin selittämään myös tieteen avulla”. He eivät kuitenkaan kerro, mikä ilmiöstä silloin enää tekisi yliluonnollisen. Niin tai näin, on vaikea kuvitella epärehellisempää tapaa puolustaa huuhaata kuin Virolaisten vetoaminen tieteeseen ja titteleihinsä.

Kaiken huippu on Virolaisten valitus, että ”vaatimustaso yliluonnollisten ilmiöiden todistamiselle on ollut selvästi korkeampi kuin muilla tieteenaloilla”. Lause piti lukea uudelleen. Miten niin muilla tieteenaloilla? Onko yliluonnollistakin koskevaa tiedettä muka olemassa (muutoin kuin ihmisten kokemuksien ja psyyken selvittämistä)? Lisäksi luulisi maisterirohmujenkin tietävän, että tieteeseen kuuluu sisäsyntyinen epäily ja kritiikki etenkin omia teorioita kohtaan. ”Entä jos olen väärässä?” Jos itsekritiikki ei riitä, kollegoilta tuleva palaute hoitaa homman. (Vai onko tosiaan niin, että tieteen itseään korjaavuus ei päde Virolaisten opiskelemissa kauppa-, liikunta- ja kasvatustieteissä?)

Virolaiset jatkavat: ”jopa erittäin hyvin ja luotettavasti tehtyjä tutkimuksia on vähätelty, vaikka muissa tieteissä [sic] uuden tiedon esiintulo otettaisiin avosylin vastaan ja sitä ylistettäisiin maailmanlaajuisesti.” Miten Virolaiset sitten puolustautuvat tieteilijöiden asettamia ”epäreiluja” vaatimuksia vastaan? Huuhaaporukoiden vakiovastaus tieteellisen tarkkoihin koeasetelmiin on jo vuosikymmenten ajan ollut se, että ”kokeen luoma huono energia estää ilmiötä tapahtumasta”. Tähän vetoavat myös Virolaiset: ”Esimerkiksi niin kutsuttu kuudes aisti aktivoituu silloin, kun ihminen ei yritä liikaa”.

Niin kehno esitys kuin tämä kirja onkin, en osaa Virolaisille ärsyyntyä. Luultavasti he jollakin tasolla uskovat huuhaaseen itsekin – ja parempi onkin uskoa, saavathan he siitä rahaa. Kansalaisilla taas on oikeus käyttää aikaansa ja rahojansa mihin tahansa, jos se ei vahingoita muita. Silti Virolaisten tapa hyödyntää ihmisten tietämättömyyttä on lähes yhtä vastenmielistä kuin lapsen pelotteleminen helvetin tulilla ja ikuisella kadotuksella. Kustantaja Tammelta kysyisin, eikö rahastaminen ihmisten hyväuskoisuudella ja harhauttamisella hävetä. Tai koska viimeksi olette kustantaneet jotakin tolkullista ja merkittävää?

PS 2. Hyväuskoisia hölmöjä on helppo hallita. Oheisen kuvan jutussa tätä esitetään yhdeksi syyksi, miksi huuhaa uppoaa venäläisiin: hallinto ei halua herättää kriittistä ajattelua kansalaisissaan. Tunnen venäläisistä lähinnä joko kulttuuriväkeä tai hyvin koulutettuja pietarilaisia, joten jutun lukemat vaikkapa ennustajiin turvautujien osuudesta olivat jonkinlainen yllätys. Onko Venäjällä aktiivisia skeptikkojärjestöjä? Ja uskaltavatko ne pitää yhteyksiä muun maailman skeptikoihin?

Kriittisestä ajattelusta

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 2/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Kriittisen ajattelun sietämätön vaikeus

Tutkimusten mukaan uskoa paranormaaliin voidaan vähentää kriittiseen ajatteluun tähtäävillä oppitunneilla. Oppilaiden kriittinen ajattelu ei silti välttämättä ole lisääntynyt. He ovat saattaneet luopua paranormaaleista uskomuksistaan sosiaalisista syistä, esimerkiksi siksi, että he ajattelevat, että kurssi oli siihen tarkoitettu. Ehkä oppilaat hetkellisesti sulkevat tietyt ajatukset pois, jotta heidän ei tarvitsisi ajatella omien uskomustensa kanssa ristiriidassa olevaa materiaalia. Jotkut tutkijat puhuvat tässä yhteydessä mielen lokeroitumisesta. Aivot voivat säilöä keskenään ristiriitaisia seikkoja niin, että yksilö itse ei huomaa sitä.

Toinen mekanismi voi olla eristymisen pelko. Opetustilanne – jopa kriittiseen ajatteluun tähtäävä – on väistämättä hierarkkinen. Oppilas saattaa tunneilla raportoida vähäisempää uskoa paranormaaliin, koska hän, tiedostaen tai tiedostamattaan, haluaa kuulua joukkoon ja välttyä syrjinnältä. Tällainen varmasti riittää aitoon muutokseen uskomuksissa. Myös pelkkä auktoriteettien läsnäolo ja ajatusmaailma voivat riittää. Kenties oppilas kuvittelee, että opettaja on yleensä oikeassa riippumatta siitä, johtuuko se opettajan taidoista kriittisessä ajattelussa vai ei.

Kriittisen ajattelun opettaminen on joka tapauksessa hankalaa. Erityisen vaikeaa se on, jos mukaan otetaan pohdintoja siitä, mitä ylipäätään ovat paranormaali ja yliluonnollinen. Oletetaan, että on jokin henkiolento, joka pystyy vaikuttamaan ihmisiin jollakin ennestään tuntemattomalla voimalla. Olisiko tämä yliluonnollinen ilmiö? Se, että voima on tieteelle tuntematon, ei voi olla riittävä syy nimittää sitä yliluonnolliseksi. Mikä siis on riittävä kriteeri? Ilmiö on yliluonnollinen vain, jos pystytään aukottomasti osoittamaan, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää. Tämä on luultavasti looginen mahdottomuus: jotta voitaisiin todistaa, että ilmiö ei ole selitettävissä tai ymmärrettävissä, ilmiö pitäisi tuntea perinpohjin – jolloin ilmiö ei olisi enää yliluonnollinen.

Näin ajateltuna yliluonnollisuus on vain yhdistelmä herkkäuskoisuutta ja tiedonpuutetta. Niinpä jos tavoitteena on edistää kriittistä ajattelua, valistuksen lisäksi on kiinnitettävä kriittinen huomio tahoihin, jotka herkkäuskoisuudesta ja tietämättömyydestä hyötyvät. Uskontoja ei ole syytä jättää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Suuri osa maailman väestöstä edelleen uskoo ja toimii sen mukaan kuin olisi olemassa jumala, joka vaikuttaa maailman tapahtumiin ”yliluonnollisten” voimiensa avulla. Ensimmäistäkään jumalallista väliintuloa ei kuitenkaan ole todennettu tai mitattu, ja skeptikon on tuotava tämä ilmi. Näkymättömän ja olemattoman jumalan välillä ei ole eroa, joten on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta.

Uskontoja tarkastellessaan skeptikko siis joutuu arvioimaan sellaisten väitteiden todennäköisyyttä, joita ei ole edes periaatteessa mahdollista kumota. Eräs ongelma on se, että osa ihmisistä saa näistä ei-falsifioituvista uskomuksista mielenrauhaa tai muunlaisia psykologia ja sosiaalisia hyötyjä. Luultavasti jotkut uskomukset edistävät yksilön hyvinvointia nimenomaan falsifioitumattomuutensa takia. Tiede ei esimerkiksi pysty todistamaan Allahin tai Jahven olemattomuutta. Osalle ihmisistä tämä riittää: oliot ovat heille riittävän todellisia, jotta niistä voi saada elämälleen merkitystä. (Tosin on huomattava, että länsimaalaisten parissa uskonnollinen paranormaali näyttäytyy enenevässä määrin enää kirkollisissa rituaaleissa. Ne ovat eräänlaisia yleisesti hyväksyttyjä seurapelejä, joiden avulla on kätevä vastata yleisinhimillisiin tarpeisiin: miten osoittaa sitoutumista parisuhteeseen tai kunnioitusta vainajalle. Siinä määrin kuin nämä riitit ja niissä esitetyt väitteet edistävät uskoa paranormaaliin ja vaikuttavat ihmisten maailmankuvaan, skeptikon on niistä keskusteltava.)

Yleensä ihmiset toki mielellään ovat oikeassa ja nojaavat todisteisiin. He arvostavat sitä, että väitettä voidaan testata ja joko kumota tai vahvistaa. Totuudessa pysyminen ja tietoon pyrkiminen ovat kuitenkin vain motiiveja muiden joukossa. Ihmiset haluavat myös nähdä elämällään tarkoituksen, olla yhteisönsä arvostamia ja hankkia merkityksellisiä ihmissuhteita. Monet uskomusjärjestelmät palvelevat tällaisia itsen arvostamiseen liittyviä tarpeita. Tässä uskomuksen falsifioitumattomuus on avuksi. Ihmiset pystyvät sen avulla suojaamaan uskonnollisia (ja usein myös poliittisia) näkemyksiään. Kumoutumattomuus auttaa puolustautumaan sellaisia faktoja vastaan, jotka johtaisivat oman maailmankuvan kyseenalaistamiseen. Ikävä kyllä melkein mille tahansa kumoutumattomalle olennolle voidaan hankkia väkivaltaisuuteen asti omistautuneita opetuslapsia, jos takana on riittävästi propagandaa ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen. Paradoksaalisesti falsifioitumattomuuden houkutus saattaa nykyisessä tietoyhteiskunnassa olla aiempaa suurempi; tosiasiaväitteitä kun on helpompi testata faktoilla. ISIS-taistelijakin osaa googlata.

Ihmiset puolustavat uskonnollispoliittisia näkemyksiään myös halveeraamalla kriitikoita – meitä totisia ja epäempaattisia skeptikoita – ja kuuntelemalla perusteluita vain tietyiltä henkilöiltä ja vain tietyistä lähteistä. Kumoutumattomuus saattaa kuitenkin olla näitä tärkeämpi tekijä tuottamaan epäkriittisyyttä ja turvallista varmuuden tunnetta. Lisäksi on muistettava, että jumalolentojen olemassaolo on teoreettinen (ja kenties todennäköisyyslaskennan ulkopuolinen) kysymys. Täten se harvoin on yhtä vetoava kuin uskontojen käytännöllisemmät kysymykset: miten löytää yhteys jumalan rakkauteen tai miten palvella jumalaa paremmin.

Kun ihmiset siis lankeavat kumoutumattomiin uskomuksiin, testattavuus ja oikeassa oleminen ovat jääneet käytännöllisempien ja palkitsevampien seikkojen jalkoihin. Myönteinen omakuva hyödyllisenä ryhmän jäsenenä ja mahdollinen ikuinen elämä ovat syrjäyttäneet kriittisen ajattelun. Tämä on inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää. Kaikki eivät millään voi saada yhtäläistä tunnustusta kriittisinä ajattelijoina tai totuuden kertojina. Skeptikolle jää kaksi epäkiitollista tehtävää: 1) löytää uskomusten takana olevat virhepäätelmät ja todisteiden puutteellisuus ja 2) osoittaa ne uskoville. Kolmas tehtävä on kiitollisempi mutta vastakkaisen propagandan johdosta vaikeampi: perustella, millä tavoin pyrkimys rationaalisuuteen ja kriittiseen ajatteluun johtaa korkeaan moraaliin ja hyvinvoiviin yhteiskuntiin.

Lähteitä:

* Skeptic 2015. Vol 19, No 4, 2015.

* Journal of Personality and Social Psychology 2014. Friesen, Campbell & Kay. Painossa.

* Robert Trivers 2014: Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.

PS. Lukaisin tutkimustuloksia turkkilaisten muslimien (yli 99 prosenttia väestöstä) asenteista. (Ks. muslimien mielipiteistä yleisemmin: Skeptic, vol 20, 1/2015). Yli 70 prosenttia Turkin muslimeista ensinnäkin pitää islaminuskoa ainoana tienä ikuiseen elämään taivaassa. Noin kahdeksan prosenttia suosii kuolemantuomiota rangaistuksena islamista luopumiselle. Lisäksi lähes 20 prosenttia pitää usein/joskus oikeutettuna, että perheenjäsen tappaa esiaviollista seksiä tai pettämistä harjoittaneen naisen (miesten harrastamasta seksistä ei varmasti edes kysytty).

   Asia on eurooppalaisittain kiinnostava, sillä Turkki on vuonna 1999 hyväksytty EU-jäsenehdokkaaksi (neuvottelut alkoivat kuusi vuotta myöhemmin). Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? Mielipiteistä ja yksityisajattelusta – vaikka se olisikin uskonnollisten tapojen, tunteiden ja kirjoitusten ohjailemaa – on pitkä matka tekoihin, myös Turkissa. Ja eräässä vanhassa kyselytutkimuksessa nuorista brittimuslimeista jopa 36 prosenttia kannattaa kuolemantuomiota uskosta luopumisesta. Lisäksi Turkissa on huomattavan vähän uskonnollisiin asenteisiin liittyvää väkivaltaa verrattuna vaikkapa Irakiin, Pakistaniin tai Palestiinaan. Mutta ennen EU-jäsenyyttä turkkilaisten olisi osattava vielä laajemmin vähentää uskonnollisten asenteiden/kirjoitusten roolia – aivan kuten kristityt Euroopassa ovat tehneet. Paperilla Turkki on irrottanut valtion ja uskonnon ja sallii uskonnonvapauden, mutta ilman valistuksen ja maallistumisen tuulia seikalla ei välttämättä ole merkitystä. Valtiolla on esimerkiksi vaikutusvaltainen uskontoasiain virasto ja turkkilaiset poliitikot ovat erittäin uskonnollisia. Sosiaaliset uudistukset ovat myös viime vuosina hidastuneet nopean talouskasvun myötä.

   Jäsenyyden esteinä toki on lisäksi joukko taloudellisia kysymyksiä, mutta ihmis- ja kansalaisoikeuksiin liittyvien asenteiden/ongelmien tulisi olla vähintään yhtä tärkeitä. Esimerkiksi lukutaitoaste turkkilaisilla naisilla on Wikipedian mukaan vain 79,6 prosenttia. Merkkejä islamin maallistumisesta tietysti on – muuallakin kuin Turkissa – mutta prosessi on hidas ja eteneminen epätasaista. (Toisaalta on hyvä muistaa, että turkkilaisista arviolta vain puolet haluaa EU:hun. Turkin värikkäistä poliittisista kuvioista ks. esim. The Economist –lehden artikkeli tai Iltalehden pääkirjoitus 8.6.2015)

PS2. Julkisen sanan neuvosto suosittaa, että sanomalehdet ryhtyisivät käyttämään sanan ”ilmoitus” sijasta termiä ”mainos”.

http://www.jsn.fi/lausumat/lausuma-medialle-mainonnan-merkitsemisesta-2015/

Tämä järkevä lausuma toivottavasti tekee selkeämmän eron toimitettujen artikkelien ja mainosten välille. Journalistinen ja kaupallinen/ideologinen aineisto sekoittuvat helposti etenkin pienlevikkisissä maakuntalehdissä silloin, kun on kyse paikallisten seurakuntien jutuista. Esimerkiksi Töölöläinen ja Ykkössanomat ilmoittavat olevansa sitoutumattomia, mutta silti lehtien sisällössä on vaikea erottaa seurakuntien kasaamia juttuja toimituksen tuottamista jutuista.