Konsilienssista ja käyttäytymisgenetiikasta

Uusimmassa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (3/2015) on paljon kiinnostavia asioita, esimerkiksi Uskali Mäen kirjoitus ennustamisesta taloustieteessä: ”Ennustamisen onnistuneisuutta ja onnistumisen edellytyksiä arvioitaessa on hyvä erotella yhtäältä ennustusvälineen ennustavuus ja toisaalta ennustettavan asian ennustettavuus.” Markus J. Rantala ja Samuel Piha taas kirjoittavat eri tieteenalojen yhtenäisyyden ja yhteensopivuuden eli konsilienssin puolesta: ”Mitä tapahtuu humanistisille tieteille, kun luonnontieteelliset menetelmät ennemmin tai myöhemmin valtaavat ihmistieteet? Ne eivät katoa vaan tulevat entistä tärkeämmiksi. Eivät biologia ja fysiikkakaan ole toistensa korvikkeita, vaikka ne konsilienssissa ovatkin. Ihmistieteet tarjoavat sellaista tietoa, jota fysiikka, kemia ja biologia eivät voi tarjota”. Harva luultavasti enää provosoituu evoluutiopsykologiaa puolustavasta kirjoituksesta; yhteiskuntatieteilijät alkavat ymmärtää, että heidän on syytä tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Konsilienssin puolesta puhuu myös vastikään julkaistu Käyttäytymisgenetiikka – Geeneistä yhteiskuntaan –teos (toim. Antti Latvala ja Karri Silventoinen, Gaudeamus 2015). Se on ensimmäinen kokonainen, kunnollinen ja suomenkielinen kirja käyttäytymisgenetiikasta. Tähän asti aihetta käsitteleviä tekstejä on ollut vaikea löytää suomeksi. (Olen kirjoittanut aiheesta useammassa teoksessani, mutta kyse on ollut pienestä osasta kyseisiä kirjoja.)

Teoksen toimittajat kirjoittavat johdannossaan konsilienssista: ”Kirjan yksi tavoite on osoittaa, että sekä luonnontieteiden että käyttäytymis- ja ihmistieteiden tuottama tieto on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää ihmistä kokonaisuutena.” Akatemiaprofessori Jaakko Kaprio jatkaa samassa hengessä: ”2010-luvulla käyttäytymisgenetiikan ala on laajentunut psykologiasta ja psykiatriasta käsittelemään myös perinteisesti yhteiskuntatieteisiin kuuluvia kysymyksiä kuten koulutustason, tuloerojen ja poliittisten asenteiden taustaa. Kehityskulku on luonteva, kuuluuhan käyttäytymisgenetiikan alueeseen koko inhimillinen käyttäytyminen niin yksilötasolla kuin osana yhteiskuntaa” (s. 10).

Kaprio päättää osionsa: ”Tämän kirjan luvut osoittavat, että käyttäytymisgenetiikan tuottamalla tiedolla on tärkeä rooli psykologian, psykiatrian ja yhteiskuntatieteiden keskeisten tutkimuskohteiden ymmärtämisessä. Käyttäytymisgenetiikan kiehtovat löydökset ovat myös merkityksellisiä niin ihmiskuvamme kuin siihen pohjaavien yhteiskunnallisten valintojen kannalta” (s. 24). Petri Ylikoski ja Jaakko Kuorikoski taas kirjoittavat: ”Perimä vaikuttaa lähes kaikkiin inhimillisiin piirteisiin, eli tämä taistelu on jo voitettu. Uusi merkittävämpi haaste on ymmärtää kuinka perimä vaikuttaa. Toinen, luultavasti suurempi muutos, liittyy yhteiskuntatieteilijöiden asenteisiin. Nykyisin yhteiskuntatieteet eivät voi enää jättää biologiaan liittyviä asioita tarkastelujensa ulkopuolelle” (s. 312, korostus alkuperäinen).

Kirjassa on luvut muun muassa mielialahäiriöiden (Tiina Paunio), sosiaalisten asenteiden (Markus Jokela), koulutuksen ja tulojen (Ari Hyytinen & Pekka Ilmakunnas), kognitiivisten kykyjen (Antti Latvala), syömishäiriöiden (Anu Raevuori & Anna Keski-Rahkonen) ja ”perheellistymisen” (Markus Jokela & Venla Berg) periytyvyydestä. Olen lukenut vasta osan kirjasta, mutta käsittely vaikuttaa kaikin puolin asiantuntevalta ja ajanmukaiselta.

Toistoa – sekä kirjaan kokonaisuudessaan että omaan lukuunsa – näytti olevan eniten kausaliteettia käsittelevässä luvussa (Petri Ylikoski & Jaakko Kuorikoski). Osiossa myös kannettiin huolta, että yleisö saattaa saada harhaanjohtavan kuvan geenien vaikutuksista; geenithän ovat ”vain yksilönkehityksellisiä resursseja”. Tällainen käyttäytymisgenetiikan tuoreita löydöksiä ansiokkaasti esittelevä teos tuskin olisi tarvinnut moista mestarointia. (Esimerkiksi sivulla 308 sanotaan, että ”DNA-jaksoa ei voi ajatella geeniksi jollekin tietylle ilmiasun piirteelle”. Sivulla 13 kuitenkin todetaan, että ”eräät fyysiset piirteet, kuten silmien väri, ovat erittäin periytyviä, koska ne määräytyvät vain yhden tai muutaman geenin perusteella, eikä ympäristö juuri vaikuta siihen, miten geenit ilmentyvät.”) Niin tai näin, kyseisten filosofien tietämys kertonee sosiaalitieteissä ja jopa filosofiassa tapahtuvasta muutoksesta kohti empiirisempää otetta ja luonnontieteellisempiä menetelmiä, siitä huolimatta, että empiria näkyy vasta empirian tarvetta korostavina lausumina – nyt kirjassa, joka näitä empiirisiä tuloksia esittelee.

Kuten muutkin hyvät tiedekirjat Suomessa, tämäkin teos ansaitsisi enemmän huomiota ja lukijoita kuin se luultavasti tulee saamaan. Tuntuu kuin lukeva yleisö – onko sellaista? – ei kiinnostuisi enää edes tieteestä, joka on aktiivisten kiistojen aiheena, saati konsilientista konsensuksesta.

PS. Tieteiden ykseydestä kiinnostuneen kannattaa lukea Edward O. Wilsonin teos Konsilienssi vuodelta 2001. Pieni ote mainiosta teoksesta (arvioin kirjan Helsingin Sanomissa 15.12.2001):

Myönnän kyllä, että varsinkin sosiaaliteoreetikoiden kohtaamat tekniset ongelmat ovat valtavia. Jotkut tieteenfilosofit ovat luovuttaneet ja julistaneet, että luonnon- ja sosiaalitieteiden rajamaasto on liian monimutkainen nykyisen ajattelun hallittavaksi ja kenties se on ikuisesti ihmisen kykyjen ulottumattomissa. He kyseenalaistavat biologian ja kulttuurin konsilienssin ja viittaavat toimivien yhtälöiden epälineaarisuuteen, tekijöiden toisen ja kolmannen kertaluvun vuorovaikutuksiin, satunnaisuuteen ja kaikkiin muihin meressä eläviin hirviöihin. He huokaavat: Ei toivoa, ei toivoa. Mutta juuri näinhän filosofien on tehtävä. Heidän kuuluu määritellä ja selittää tieteen rajat asioiden suuressa järjestyksessä, jossa rationaalisen prosessin täydet ulottuvuudet on viisainta jättää – filosofeille. Heille olisi säädytöntä myöntää, että luonnontieteellä ei ole älyllisiä rajoja. Se olisi epäammattimaista. Heidän epäilyksensä tukevat pienenevää sosiaaliteoreetikoiden joukkoa, joka haluaa pitää alansa rajat suljettuina ja kulttuurien tutkimuksen puhtaana biologian unelmista.

PPS. Lääkärilehdessä 10/2015 oli tiivistelmä kiinnostavasta väitöstutkimuksesta (Jussi Lampi):

Tutkimuksessa havaittiin, että altistuminen maatilan eläimille varhaislapsuudessa oli yhteydessä alentuneeseen astman, allergisen herkistymisen, allergisen nuhan ja atooppisen ihottuman riskiin 31 vuoden ikäisenä. Tämän lisäksi allergisen herkistymisen ja allergisten sairauksien riski aikuisiässä oli sitä pienempi, mitä useammalle eläinlajille lapsuuden perheessä oli altistuttu. Varhaislapsuuden altistumisen lisäksi myös äidin raskaudenaikainen altistuminen maatilan eläimille suojasi syntyvää lasta allergiselta herkistymiseltä. Varhaislapsuuden maatilaympäristö paransi keuhkojen toimintakykyä aikuisiällä.

Onkohan huippu-urheilijoita tutkittu tässä mielessä? Mistä kunkin lajin olympiamitalistit tulevat, hygieenisistä kaupunkioloista vai monien kotieläinlajien maatiloilta? Väitöstyön tiivistelmä loppuu seuraavasti: ”löydökset tukevat oletusta, että maatilaympäristön suojaava vaikutus allergisia sairauksia kohtaan on ilmeisintä varhaislapsuuden aikana.”