Suoria sitaatteja vai kaikenlaisia kuiskutuksia?

Tarjosin seuraavaa kommenttiani Tieteessä tapahtuu -lehdelle. Päätoimittaja lienee oikeassa, kun hän perusteli kieltäytymispäätöstään sillä, että tämä sopii paremmin ”esimerkiksi blogille”.

 - - -

Vähemmän vihjailuja, lisää lainauksia

Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) jokunen kirjoitus herätti ihmetystä. Pekka Wahlstedt ensinnäkin toteaa arviossaan (s. 76–77), että ”kirjassa innostutaan ehkä liikaakin ihmisen eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin”. Wahlstedtin mielestä ”olisi ollut suotavaa tehdä ero ihmisen eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä”. Asia on liian lähellä määritelmäkysymystä ollakseen kiinnostava, mutta näkemystä on silti kummasteltava. Mitä ”eläimeen palauttaminen” voi tarkoittaa, kun ihminen kerran on evolutiivisesti kehittynyt laji muiden lajien joukossa? Ne, jotka pitävät erottelua mielekkäänä, voisivat kertoa, milloin ja millä perusteilla ihmisen esivanhemmat lakkasivat olemasta eläimiä. Kenties he voisivat myös ennustaa, onko jokin muu laji pääsemässä eläimellisyydestään.

Vanha kiistakumppanini [1] Petter Portin taas arvioi Gaudeamuksen kustantaman erinomaisen Käyttäytymisgenetiikka -teoksen (s. 70–72). Portinista ”tuntuu hieman oudolta, kun kirjan monissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli”. Minusta olisi pikemminkin outoa, jos käyttäytymisgenetiikan löytöjä esittelevässä kirjassa ei keskityttäisi nimenomaan geneettisten erojen merkitykseen. Käyttäytymisgenetiikkaa aiemmin vähätellyt Portin joutuu myös kiemurtelemaan, kun hän kirjoittaa alan uusista löydöksistä, esimerkiksi geneettisten erojen roolista yhteiskunnallisissa asenteissa: ”Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen.” Perusteluksi epäilylleen Portin esittää sitä, että ”yhteiskunnallisten ominaisuuksien kohdalla mittaamisen ongelma on suuri”. Kaikki lienevät tästä samaa mieltä: monille asioille on vaikea tai mahdotonta antaa numeroarvoja. Mutta useimmiten asiat voidaan kuitenkin laittaa keskinäiseen järjestykseen, ja tilastotiede osaa käsitellä järjestykseen laitettuja asioita. Rohkeakin epäily on tietenkin kannatettavaa, mutta se ei riitä. Lisäksi on kerrottava, mikä jo saaduissa tutkimustuloksissa on pielessä. Ovatko yksilöiden väliset geneettiset erot yhteydessä eroihin poliittisessa suuntautumisessa vai eivät? (Ne ovat.)

Portin mainitsee – yllättävän alentavaan, jopa holhoavaan sävyyn – että kirjan kirjoittajat ovat kiitettävän oikein käsittäneet käyttäytymisgenetiikan perusteet; siis sen, että sukulaisten välisten korrelaatioiden avulla voidaan arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista johtuu geneettisistä eroista. Olisi kummallista, jos alan suomalaiset huiput eivät perusasioita ymmärtäisi. Perään Portin toteaa, että alalla ”esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa”. Portin voisi kertoa, ketkä tutkijat ovat ymmärtäneet väärin käyttäytymisgenetiikan. Saisimme molemmat tilaisuuden valistaa yleisöä. Tiede ei edisty nimettömillä vihjailuilla, vaan se vaatii avointa keskustelua ja sanatarkkoja sitaatteja.

Arvionsa lopuksi Portin kertoo harmistuneensa siitä, että kirjassa suhtauduttiin kielteisesti psykoanalyysiin. Tämä tapahtui yhdessä lauseessa: ”Varsinkin psykoanalyyttisesti suuntautuneessa psykiatriassa saatettiin jopa esittää, että vakavat psykiatriset sairaudet, kuten skitsofrenia ja autismi, johtuisivat ympäristötekijöistä kuten suhteesta äitiin.” Portin olisi harmistumisensa sijasta voinut kertoa, mikä lausunnossa on pielessä. Ovatko psykoanalyytikot selittäneet autismia tunnekylmillä äideillä vai eivät? (He ovat.) Yleisemmin on huomattava, että psykoanalyyttiset menetelmät eivät sovellu kausaaliselitysten antamiseen eli ne ovat siinä(kin) mielessä epätieteellisiä.

Hannu Virtanen puolestaan kommentoi evolutiivista ihmistutkimusta (s. 57) [2]. Evoluutiopsykologi Steven Pinkeristä Virtanen kirjoittaa, että tämä olisi ”korottanut itsensä kaikkien alojen asiantuntijaksi”. Tällaiset henkilöön käyvät kommentit kertovat yleensä pätevien argumenttien puutteesta. Hedelmällisempää olisi ollut kertoa, missä kohdin Pinker on väärässä ja miksi. Virtanen toki pyrkii tällaiseenkin käsittelyyn, mutta huonolla menestyksellä.

Virtanen esimerkiksi esittää, että evoluutiopsykologit pitäisivät sodankäyntiä ihmisen geneettisenä ominaisuutena: ”Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ’totuuksista’ voisi mainita olettamuksen sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten hankkiminen.” Virtanen siis puhuu yhtäältä olettamuksesta ja toisaalta totuudesta lainausmerkeissä. Mitä hän siis tarkoittaa? Onko kyse olettamuksista, totuuksista vai ei kummistakaan?

Evoluutiopsykologit taatusti ymmärtävät, että vaikka sota olisi joillekin yksilöille adaptiivista eli vaikka jotkut pystyisivät sotimalla kasvattamaan geeniensä lisääntymismenestystä, sotilaiden tietoisen tavoitteen ei silti tarvitse olla naisten hankkiminen, perheen puolustaminen tai muu vastaava. Niin tai näin, Virtanen ei halua eikä edes yritä osoittaa, että sodan adaptiivisuus olisi saavuttanut totuuden aseman evoluutiopsykologien parissa. Se olisikin vaikeaa, sillä evoluutiopsykologeja on jo tuhansia (toki määritelmästä riippuen). Lisäksi heistä ani harva on kirjoittanut sotimisesta. Nimettömien vihjailujen ja yleistysten sijasta Virtasen olisi voinut kommentoida sotaa tutkineiden evoluutiopsykologien näkemyksiä. Samalla olisi ollut kiinnostavaa lukea hänen ajatuksiaan siitä, mitkä ihmisen psykologisista ominaisuuksista ovat voimistuneet menneisyyden kahakoiden seurauksena. Kuinka merkittävän valintapaineen aseelliset heimosodat ovat siis luoneet?

Virtasen lopetus on erityisen epäonnistunut: ”Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nyky-yhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on kuningattarensa, niin on luonnollista että myös ihmisillä on kuningas.” Tässä Virtanen kritisoi itse keksimäänsä naiivia ”menetelmää” ja siitä kyhäämäänsä vielä naiivimpaa ”päätelmää”. Tuskin edes suuri yleisö kykenee hänen esittämäänsä päättelyvirheeseen (kyse ei muuten ole kehäpäätelmästä). Tosin takavuosien sosiaalitieteilijöitä vaivannut biologian pelko saattoi perustua juuri tällaisiin epämääräisiin karikatyyreihin ”biologian soveltamisesta”.

Loppupäätelmä: paikoitellen Portinin ja Virtasen kirjoituksista puuttuvat tieteellisen keskustelun hyveet: selkeys, tarkkuus, avoimuus, kohteliaisuus, johdonmukaisuus ja kenties jopa pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Tiedän, että syyllistyn edellä paheksumaani ja tieteen kannalta turhaan vihjailuun, kun arvelen heidän näillä kohdin olleen tieteen edistämisen sijasta poliittisesti/ideologisesti motivoituneita. En väitä, että heillä varsinaisesti olisi ollut poliittisia taka-ajatuksia, vaan että lajillemme tyypillinen taipumus ideologiseen ajatteluun on saattanut heikentää kyseisten kirjoitusten intellektuaalista laatua.

VIITTEET

[1] Petter Portinin ja minun välisen erimielisyyden perusta käydään läpi toisaalla: http://ihmisluonto.blogspot.fi/2013/05/tiede-vaistot-ja-moraali.html

[2] Virtasen kirjoituksessa dosentti Markus J. Rantalan sukunimi oli virheellisesti muuttunut Rintalaksi.

PS. Tällä jälkikirjoituksella ei juuri ole tekemistä ihmisluonnon kanssa:

Ruohonjuuri -kauppa mainostaa Metro -lehden (8.6.2015) takakannessa jalkapohjiin yön ajaksi laitettavia Detox-laastareita: ”oivallinen apu unensaannin, laihdutuksen ja kehon puhdistuksen avuksi.” Mainoksessa väitetään myös, että kookosvesi puhdistaa kroppaa. Mainonta on nähdäkseni harhaanjohtavaa, mikäli Ruohonjuuri -kauppa ei pysty verrokkikokeisiin nojaten perustelemaan väitteitään tai suoremmin kertomaan, miten laastari kehoa puhdistaa tai auttaa laihtumaan.

Kysyin 9.6. Mainonnan eettiseltä neuvostolta, onko kyse harhaanjohtavasta mainonnasta. Esitin arveluni, että jos jokin iholle laitettava aine vaikuttaisi kehon koostumukseen tai toimintoihin mainonnassa esitetyllä tavalla, kyse olisi lääkeaineesta. Heidän mukaansa (vastaus 10.6.) asiassa on kysymys mainoksen totuudenmukaisuudesta ja Mainonnan eettinen neuvosto ei ole toimivaltainen käsittelemään tällaista asiaa. He neuvoivat Kilpailu- ja kuluttajaviraston lomakkeelle. Täytin sen ja lähetin 10.6. Automaattinen vastaus saapui nopeasti:

Ilmoituksenne on vastaanotettu numerolla 928827. Kuluttaja-asiamiehelle tulee vuosittain tuhansia kirjallisia yhteydenottoja. Teidän ilmoituksenne on yksi niistä. Yhteydenotot ovat tärkeitä, koska niiden avulla saamme tietoa kuluttajien markkinoilla kohtaamista ongelmista. Käymme kaikki yhteydenotot läpi ja ne tallentuvat tietojärjestelmäämme. Seuraamme tietojärjestelmään kertyviä asioita ja käytämme tietoa valvonnan tukena. Keskitymme niihin asioihin, jotka kulloinkin arvioimme kuluttajien aseman kannalta tärkeimmiksi. Käsittelemme asioita laajempina ala- ja aihekohtaisina kokonaisuuksina, jolloin valvonnan vaikuttavuus on yleensä parempi kuin hoidettaessa asioita yksi kerrallaan. Kohdistamme valvontaa vaihdellen eri toimialoille. Valvontatoiminnan priorisointiin vaikuttaa myös voimassa oleva kuluttajapoliittinen ohjelma ja ministeriön kanssa tehdyn tulossopimuksen sisältö. Tietoa toiminnastamme ja valvontatyömme tuloksista pyrimme jakamaan niin, että se tavoittaisi mahdollisimman tehokkaasti sekä kuluttajat, elinkeinonharjoittajat että muutkin sidosryhmät. Tärkein tiedottamiskanavamme on verkkosivusto www.kkv.fi. Kiitämme ilmoituksesta ja toivomme aktiivista yhteydenpitoa myös jatkossa. Kuluttaja-asiamies

Kysyin asiaa 9.6.2015 myös Ruohonjuuri -kaupalta heidän omalla palautelomakkeellaan:

Hei, mainostatte Metro-lehden takakannessa 8.6. kehoa puhdistavia Detox-laastareita ja kookosvettä. Tahtoisin tietää tarkemmin, mitä kehon puhdistuksella tarkoitetaan ja miten laastari toimii. Yst.terv. OT

Sain vastauksen 15.6. Ruohonjuuren markkinointi- ja ostopäälliköltä. Vastaus oli suora lainaus heidän laastarin käyttöä opastavalta nettisivultaan:

DETOX Puhdistuslaastari on luonnollinen, tehokas ja helppokäyttöinen kehoa puhdistava jalkalaastari. DETOX -puhdistuslaastari on valmistettu 100%:sti luonnon omista raaka-aineista. Puhdistuslaastari on kehitetty imemään kehon toksiineja. Tämä luonnollinen terveystuote puhdistaa tehokkaasti kehoa sisältä ulos. Kuona-aineet saastuttavat elimistöämme päivittäin. Niitä on vedessä, ilmassa, ravinnossa ja ympäristössämme, niiltä ei voi välttyä. Kuona-aineiden poistaminen parantaa kehomme palautumiskykyä edistämällä verenkiertoa, korjaamalla heikentynyttä immuniteettia ja estämällä ennenaikaista vanhenemista.Käyttöohjeet: Poista laastarin teippipuolesta suojapaperi. Aseta Detox Puhdistuslaastarin ”imutyyny”, keskelle laastaria siten, että imutyynyn vihreä teksti puoli tulee laastarin teippiä vasten. Aseta ennen nukkumaan menoa Detox puhdistuslaastari puhtaalle ja kuivalle jalkapohjalle siten, että imuosa tulee jalkapohjaa vasten, munuaisvyöhykkeen päälle, eli jalkaholviin. Parhaan tuloksen saavuttamiseksi poista laastari 8-10 tunnin kuluttua. Laastarit voidaan asettaa molempiin jalkoihin yhtä aikaa, nopeampien tulosten saavuttamiseksi. Laastareita käytetään vähintään 5 peräkkäisenä yönä, kuurina. Laastareita voidaan käyttää myös vuorotellen oikeassa ja vasemmassa jalassa vähintään 10 peräkkäisenä yönä. Toista kuuri 3 – 5 kertaa vuodessa. Raikkaan veden runsas päivittäinen juominen edistää puhdistumista!Japanissa on jo vuosia käytetty DETOX -kehonpuhdistuslaastareita poistamaan epäpuhtauksia elimistöstä. Laastari on kehitetty Japanissa vuosien lääketieteellisten tutkimusten tuloksena. Detox -laastarit on Japanissa myyntimenestys vuodesta toiseen. HUOM! Mikäli olet allerginen äyriäisille, olet raskaana tai imetät kysy laastarien käytöstä ensin lääkäriltäsi, ei alle 10-vuotiaille lapsille. Älä käytä rikkoutuneelle iholle, säilytä kuivassa ja viileässä.

Kysyin asiaan tarkennusta:

Hei, Kiitos vastauksesta. Se ei tosin vastannut kysymykseeni laastarin toiminnasta. Kysyn siis tarkemmin: Millä mekanismilla laastari toimii? Miten ja mistä aineista laastari kehoa puhdistaa? Miten laastari auttaa unettomuuteen? Miten laastari auttaa laihtumaan? Onko laastarin tehosta tehty kliinisiä tutkimuksia? Osaisitko ohjata minua kyseisten tutkimusten pariin? Jos et itse osaa vastata näihin kysymyksiin, voisitko ohjata ne henkilölle, joka osaa? Mainontanne on arvojenne – reilun pelin ja yhteiskunnallisen vastuun – ja mahdollisesti lain vastaista, mikäli laastarin toiminnasta ei ole tutkimustuloksia.Yst.terv. OT

Sain vastauksen 16.6. markkinointi- ja ostopäälliköltä:

Parhaan mahdollisen vastauksen saamiseksi selvittelin asiaa vielä detox-laastareiden maahantuojalta, joka vastasi siis näin: DETOX – puhdistuslaastari on vyöhyketerapeuttinen jalkapohjalaastari, joka sisältää luonnollisia aineita, jotka kiihdyttävät kehon lymfakiertoa.
Detox laastarin toiminta perustuu kehon akupisteisiin, joita sen sisältämät ainesosat stimuloivat.
Näitä tuotteita on myyty Japanissa, Kiinassa ja Euroopassa sekä muualla maailmalla hyvin pitkään ja runsaasti.

Tuotteen tehoa ei ole osoitettu lääketieteellisesti ja mm. netistä löytyy varmasti detox laastareista juttuja puolesta ja vastaan. Olemme saaneet valtavasti hyviä käyttökokemus palautteita suoraan asiakkailta, joissa kerrotaan esim. unen laadun parantuneen, kylmiin jalkoihin, jalkojen tuntuvan kevyimmiltä herätessä, energisempi ja pirteämpi olo sekä jotkut väittävät myös saaneensa apua laihtumiseen.
Olen itse käyttänyt tuotetta kuurinomaisesti ja todennut mm. unen laadun parantuneen. Lisäksi jalat tuntuvat jotenkin kevyemmiltä herätessä jopa treenin jälkeen.Moderni elämäntyyli yhdistettynä vähäiseen liikuntaan ei edistä hyvinvointiamme. Tänä päivänä on lähes mahdotonta välttyä kehoa kuormittavilta vierasaineilta ja kemikaaleilta, jotka rasittavat elimistöä ja voivat kerääntyä elimistöön. Aiheuttajina ovat mm. ilman saasteet, ruuan -ja juomien lisäaineet, lääkkeet, tupakointi, alkoholi, iholla käytetyt keinotekoiset kemikaalit, kodin puhdistusaineet yms.Kuona-aineiden kerääntyminen voi näkyä mm. ihon huonona kuntona, vatsaongelmina, turvotuksena, väsymyksenä, vastustuskyvyn heikkenemisenä, huonona verenkiertona, univaikeuksina, kipuina, särkyinä ja ” tunkkaisena olona”. Elimistömme ei myöskään aina pysty tarpeeksi tehokkaasti poistamaan oman puhdistusjärjestelmänsä kautta kaikkia terveydelle ja hyvinvoinnille haitallisia aineita. (Heikentynyt lymfakierto lisää mm. selluliitin kehittymistä ja se aiheuttaa myös monia pienempiä, jokapäiväisiä ongelmia, kuten turvotuksen tunnetta jaloissa jne.)Voit auttaa elimistöäsi poistamaan kehostasi terveydelle haitallisia kuona-aineita ja raskasmetalleja käyttämällä Detox-jalkapohjalaastareita. Laastareita voi käyttää milloin vain, mutta tehokkaimmillaan ne ovat yöllä, jolloin lymfakierto toimii vilkkaimmin. Huolehdi riittävästä veden juonnista, joka myös aktivoi kehon aineenvaihduntaa.

Nimettömänä pysyvältä maahantuojalta saatu vastaus ei yllätä. Ällöttävät kuona-aineet aiheuttavat pahaa oloa ja rehellinen mainontamme perustuu muun muassa lukemattomien itäaasialaisten kokemuksiin. Raskasmetallit olivat tässä raju veto. Usko on selvästi luja, jos mukana on taloudellisia hyötyjä.

Viimeinen viestini markkinointi- ja ostopäällikölle kuuluu (17.6.):

Hei, Kiitos vastauksesta. Laitan tähän perään otteita Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta.http://www.kkv.fi/Tietoa-ja-ohjeita/Markkinointi-ja-mainonta/tosiasiavaitteet-ja-vertailut/Toivon, että he ennättävät puuttua mainontaanne, joka teiltä saamieni tietojen perusteella on lainvastaista. Yst. OT

Mainostajan on pystyttävä todistamaan markkinoinnissa käyttämänsä tosiasiaväitteet oikeiksi. Väitteiden paikkansapitävyydestä on varmistauduttava jo ennen niiden esittämistä ja väitteiden on pidettävä paikkansa markkinoinnin julkaisuajankohtana.

Tosiasiaväitteestä on kyse aina, kun väite koskee mitattavissa olevia vaikutuksia, jotka voidaan osoittaa oikeiksi tai vääriksi. Mitä ehdottomampi väite on, sitä varmemmin edellytetään näyttöä sen paikkansapitävyydestä.Väitteen pitää perustua puolueettomiin ja luotettaviin selvityksiin, tutkimuksiin, tilastoihin, testeihin, mittauksiin yms. ...Tosiasiaväitteellä tarkoitetaan sitä, että markkinoija lupaa tai väittää tuotteen ominaisuuksista tai vaikutuksista jotain konkreettista. Esimerkiksi, jos yritys lupaa tuotteella olevan mitattavissa olevia vaikutuksia, ne pitää pystyä osoittamaan todeksi. Kun tuotteen kerrotaan silottavan ryppyjä tai pidentävän ripsiä 60 %, kyseessä on tosiasiaväite, joka on voitava osoittaa todeksi luotettavin tutkimustuloksin.

                       

Viimeinen vastaus saapui 17.6.:

Hei! Kiitos viestistäsi. Otamme  palautteesi huomioon tulevaa mainontaamme suunnitellessamme.

Voi olla, että kesäisestä kirjeenvaihdostamme oli jotakin hyötyä. Ehkä viranomaisten pitäisi ottaa selkeä kanta siihen, missä määrin mainonta saa perustua plaseboon.

Konsilienssista ja käyttäytymisgenetiikasta

Uusimmassa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (3/2015) on paljon kiinnostavia asioita, esimerkiksi Uskali Mäen kirjoitus ennustamisesta taloustieteessä: ”Ennustamisen onnistuneisuutta ja onnistumisen edellytyksiä arvioitaessa on hyvä erotella yhtäältä ennustusvälineen ennustavuus ja toisaalta ennustettavan asian ennustettavuus.” Markus J. Rantala ja Samuel Piha taas kirjoittavat eri tieteenalojen yhtenäisyyden ja yhteensopivuuden eli konsilienssin puolesta: ”Mitä tapahtuu humanistisille tieteille, kun luonnontieteelliset menetelmät ennemmin tai myöhemmin valtaavat ihmistieteet? Ne eivät katoa vaan tulevat entistä tärkeämmiksi. Eivät biologia ja fysiikkakaan ole toistensa korvikkeita, vaikka ne konsilienssissa ovatkin. Ihmistieteet tarjoavat sellaista tietoa, jota fysiikka, kemia ja biologia eivät voi tarjota”. Harva luultavasti enää provosoituu evoluutiopsykologiaa puolustavasta kirjoituksesta; yhteiskuntatieteilijät alkavat ymmärtää, että heidän on syytä tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Konsilienssin puolesta puhuu myös vastikään julkaistu Käyttäytymisgenetiikka – Geeneistä yhteiskuntaan –teos (toim. Antti Latvala ja Karri Silventoinen, Gaudeamus 2015). Se on ensimmäinen kokonainen, kunnollinen ja suomenkielinen kirja käyttäytymisgenetiikasta. Tähän asti aihetta käsitteleviä tekstejä on ollut vaikea löytää suomeksi. (Olen kirjoittanut aiheesta useammassa teoksessani, mutta kyse on ollut pienestä osasta kyseisiä kirjoja.)

Teoksen toimittajat kirjoittavat johdannossaan konsilienssista: ”Kirjan yksi tavoite on osoittaa, että sekä luonnontieteiden että käyttäytymis- ja ihmistieteiden tuottama tieto on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää ihmistä kokonaisuutena.” Akatemiaprofessori Jaakko Kaprio jatkaa samassa hengessä: ”2010-luvulla käyttäytymisgenetiikan ala on laajentunut psykologiasta ja psykiatriasta käsittelemään myös perinteisesti yhteiskuntatieteisiin kuuluvia kysymyksiä kuten koulutustason, tuloerojen ja poliittisten asenteiden taustaa. Kehityskulku on luonteva, kuuluuhan käyttäytymisgenetiikan alueeseen koko inhimillinen käyttäytyminen niin yksilötasolla kuin osana yhteiskuntaa” (s. 10).

Kaprio päättää osionsa: ”Tämän kirjan luvut osoittavat, että käyttäytymisgenetiikan tuottamalla tiedolla on tärkeä rooli psykologian, psykiatrian ja yhteiskuntatieteiden keskeisten tutkimuskohteiden ymmärtämisessä. Käyttäytymisgenetiikan kiehtovat löydökset ovat myös merkityksellisiä niin ihmiskuvamme kuin siihen pohjaavien yhteiskunnallisten valintojen kannalta” (s. 24). Petri Ylikoski ja Jaakko Kuorikoski taas kirjoittavat: ”Perimä vaikuttaa lähes kaikkiin inhimillisiin piirteisiin, eli tämä taistelu on jo voitettu. Uusi merkittävämpi haaste on ymmärtää kuinka perimä vaikuttaa. Toinen, luultavasti suurempi muutos, liittyy yhteiskuntatieteilijöiden asenteisiin. Nykyisin yhteiskuntatieteet eivät voi enää jättää biologiaan liittyviä asioita tarkastelujensa ulkopuolelle” (s. 312, korostus alkuperäinen).

Kirjassa on luvut muun muassa mielialahäiriöiden (Tiina Paunio), sosiaalisten asenteiden (Markus Jokela), koulutuksen ja tulojen (Ari Hyytinen & Pekka Ilmakunnas), kognitiivisten kykyjen (Antti Latvala), syömishäiriöiden (Anu Raevuori & Anna Keski-Rahkonen) ja ”perheellistymisen” (Markus Jokela & Venla Berg) periytyvyydestä. Olen lukenut vasta osan kirjasta, mutta käsittely vaikuttaa kaikin puolin asiantuntevalta ja ajanmukaiselta.

Toistoa – sekä kirjaan kokonaisuudessaan että omaan lukuunsa – näytti olevan eniten kausaliteettia käsittelevässä luvussa (Petri Ylikoski & Jaakko Kuorikoski). Osiossa myös kannettiin huolta, että yleisö saattaa saada harhaanjohtavan kuvan geenien vaikutuksista; geenithän ovat ”vain yksilönkehityksellisiä resursseja”. Tällainen käyttäytymisgenetiikan tuoreita löydöksiä ansiokkaasti esittelevä teos tuskin olisi tarvinnut moista mestarointia. (Esimerkiksi sivulla 308 sanotaan, että ”DNA-jaksoa ei voi ajatella geeniksi jollekin tietylle ilmiasun piirteelle”. Sivulla 13 kuitenkin todetaan, että ”eräät fyysiset piirteet, kuten silmien väri, ovat erittäin periytyviä, koska ne määräytyvät vain yhden tai muutaman geenin perusteella, eikä ympäristö juuri vaikuta siihen, miten geenit ilmentyvät.”) Niin tai näin, kyseisten filosofien tietämys kertonee sosiaalitieteissä ja jopa filosofiassa tapahtuvasta muutoksesta kohti empiirisempää otetta ja luonnontieteellisempiä menetelmiä, siitä huolimatta, että empiria näkyy vasta empirian tarvetta korostavina lausumina – nyt kirjassa, joka näitä empiirisiä tuloksia esittelee.

Kuten muutkin hyvät tiedekirjat Suomessa, tämäkin teos ansaitsisi enemmän huomiota ja lukijoita kuin se luultavasti tulee saamaan. Tuntuu kuin lukeva yleisö – onko sellaista? – ei kiinnostuisi enää edes tieteestä, joka on aktiivisten kiistojen aiheena, saati konsilientista konsensuksesta.

PS. Tieteiden ykseydestä kiinnostuneen kannattaa lukea Edward O. Wilsonin teos Konsilienssi vuodelta 2001. Pieni ote mainiosta teoksesta (arvioin kirjan Helsingin Sanomissa 15.12.2001):

Myönnän kyllä, että varsinkin sosiaaliteoreetikoiden kohtaamat tekniset ongelmat ovat valtavia. Jotkut tieteenfilosofit ovat luovuttaneet ja julistaneet, että luonnon- ja sosiaalitieteiden rajamaasto on liian monimutkainen nykyisen ajattelun hallittavaksi ja kenties se on ikuisesti ihmisen kykyjen ulottumattomissa. He kyseenalaistavat biologian ja kulttuurin konsilienssin ja viittaavat toimivien yhtälöiden epälineaarisuuteen, tekijöiden toisen ja kolmannen kertaluvun vuorovaikutuksiin, satunnaisuuteen ja kaikkiin muihin meressä eläviin hirviöihin. He huokaavat: Ei toivoa, ei toivoa. Mutta juuri näinhän filosofien on tehtävä. Heidän kuuluu määritellä ja selittää tieteen rajat asioiden suuressa järjestyksessä, jossa rationaalisen prosessin täydet ulottuvuudet on viisainta jättää – filosofeille. Heille olisi säädytöntä myöntää, että luonnontieteellä ei ole älyllisiä rajoja. Se olisi epäammattimaista. Heidän epäilyksensä tukevat pienenevää sosiaaliteoreetikoiden joukkoa, joka haluaa pitää alansa rajat suljettuina ja kulttuurien tutkimuksen puhtaana biologian unelmista.

PPS. Lääkärilehdessä 10/2015 oli tiivistelmä kiinnostavasta väitöstutkimuksesta (Jussi Lampi):

Tutkimuksessa havaittiin, että altistuminen maatilan eläimille varhaislapsuudessa oli yhteydessä alentuneeseen astman, allergisen herkistymisen, allergisen nuhan ja atooppisen ihottuman riskiin 31 vuoden ikäisenä. Tämän lisäksi allergisen herkistymisen ja allergisten sairauksien riski aikuisiässä oli sitä pienempi, mitä useammalle eläinlajille lapsuuden perheessä oli altistuttu. Varhaislapsuuden altistumisen lisäksi myös äidin raskaudenaikainen altistuminen maatilan eläimille suojasi syntyvää lasta allergiselta herkistymiseltä. Varhaislapsuuden maatilaympäristö paransi keuhkojen toimintakykyä aikuisiällä.

Onkohan huippu-urheilijoita tutkittu tässä mielessä? Mistä kunkin lajin olympiamitalistit tulevat, hygieenisistä kaupunkioloista vai monien kotieläinlajien maatiloilta? Väitöstyön tiivistelmä loppuu seuraavasti: ”löydökset tukevat oletusta, että maatilaympäristön suojaava vaikutus allergisia sairauksia kohtaan on ilmeisintä varhaislapsuuden aikana.”

Geenit selittävät merkittävän osan persoonallisuuseroista

Perinnöllisyystieteilijä Petter Portin väittää Helsingin Sanomissa (mielipide 24.02.2010), että geenit eivät vaikuttaisi merkittävästi persoonallisuuteen. Hän myös kritisoi ilmausta, että kulttuuri on geenien talutusnuorassa.

Erillään ja yhdessä kasvaneiden identtisten ja epäidenttisten kaksosten, ”tavallisten” sisarusten sekä adoptiolasten systemaattinen ja vuosikymmeniä jatkunut vertailututkimus on osoittanut, että yksilöiden välinen vaihtelu miltei minkä tahansa persoonallisuuspiirteen kohdalla riippuu noin 50-prosenttisesti perinnöllisistä tekijöistä. Selitin asiaa tarkemmin Tieteessä tapahtuu –lehden artikkelissani. Portin voisikin kertoa, että jos 50% ei hänestä ole merkittävää, mikä olisi.

Jos taas katsotaan vaihtelua eri lajien välillä, on mielekästä ja perusteltua sanoa, että kaikki erot johtuvat geeneistä. Simpanssikulttuurissa kasvavasta ihmislapsesta tai kananpojasta ei tule simpanssia, simpanssikulttuurin täysimääräistä jäsentä. Sattumoisin minäkään en pidä ilmauksesta ”geneettinen talutushihna”, mutta ainakin tässä rajoittuneessa mielessä kulttuuri tällaisessa hihnassa on.

* * *

Lisäys 4.3.

Michael Laakasuo kirjoitti ansiokkaan vastineen Portinille (HS 28.2). Portin väittää vastauksessaan (4.3.), ettei hän muka kiistänyt geenien vaikutusta persoonallisuuden kehitykseen; hän vain ”kritisoi niiden merkityksen liiallista korostamista”. Portinin alkuperäisestä kirjoituksesta tämä tarkoitusperä ei kuitenkaan käynyt ilmi. Ehkäpä tarkoitus tälläkin kertaa pyhitti keinot. Aiemminhan Portin on kunnostautunut poliittisten syytösten esittäjänä, mutta hän näyttää niistä sittemmin luopuneen.

Lopuksi Portin kirjoittaa, että ”jos jonkin piirteen muuntelusta populaatiossa puolet johtuu geeneistä, se ei tarkoita sitä, että yksilötasolla puolet ominaisuudesta johtuisi geeneistä ja puolet ympäristöstä”. Tämä on luonnollisesti aivan oikein; yksilönkehitystä ei voida tällä tavoin jakaa osiin geeneihin ja ympäristöön. Mutta tämä seikka ei sellaisenaan anna perusteita väittää, että geeneillä ei olisi merkittävää vaikutusta persoonallisuuteen.

Avio-onnen ennustaminen

Tänään Helsingin Sanomissa oli vastaukseni lukijakysymykseen:

Mitä tiedetään onnistuneesta parinvalinnasta? Antaako onnellinen lapsuus suojan ongelmapuolison valinnalta?

Onnistunutta parinvalintaa on mahdotonta määritellä yleispätevästi. Esimerkiksi lyhyeksi jäänyt parisuhde tai jopa liitto, jossa on ollut uskottomuutta, on saattanut olla onnellinen.
Mieluiten ihmiset ottaisivat kumppanin, joka on heitä kohtaan kiltti ja luotettava. Ongelma on siinä, että luonteenpiirteet eivät näy kovin nopeasti ulospäin. Myös tunteiden aitous selviää vasta pitemmän ajan kuluttua.

Toinen ongelma saattaa olla siinä, että monet naiset arvostavat kumppanissa dominoivuutta muita miehiä kohtaan. Dominanssin takana olevat luonteenpiirteet voisivat sivutuotteena tuoda epätoivottuja piirteitä parisuhteeseenkin.
Samoin on mahdollista, että jos nainen kokee olonsa turvattomaksi ja kaipaa suojelua, hän tulee valinneeksi helposti väkivaltaan turvautuvan miehen. Tutkimustietoa näistä seikoista ei kuitenkaan juuri ole.

On selvää, että erilaiset persoonallisuudet voivat viihtyä toistensa seurassa. Kyse on olosuhteiden rakentamisesta sellaisiksi, että kumpikaan osapuoli ei koe tekevänsä liian suuria myönnytyksiä.
Parisuhteen onnellisuutta on vaikea erottaa siinä olevien yksilöiden onnellisuudesta. Eli jos onnellisista kodeista tulevat ”onnistuvat” liitoissaan muita paremmin, he saattavat tuoda onnellisuuden mukanaan persoonansa osana pikemminkin kuin saada sitä suhteestaan.
Yksilöiden välisiä eroja tutkiva käyttäytymisgenetiikka onkin osoittanut, että suuri osa yksilöiden välisestä vaihtelusta onnellisuudessa selittyy geneettisillä tekijöillä. Avioerokin on tässä mielessä geneettistä: eroja aiheuttavat luonteenpiirteet ovat perinnöllisiä.

Naisten kumppanimieltymykset ovat lisäksi jossakin määrin riippuvaisia kuukautiskierrosta. Hedelmällisimmässä vaiheessa symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet arvioidaan haluttavammiksi.
Tällaisen ”kiima-ajan” evolutiivinen logiikka on yksinkertainen: jälkeläisen laadun kannalta ratkaisevaa on nimenomaan hedelmällisen ajan parittelukumppani.
Toisaalta on ilmeistä, että pelkästään elinvoimaisiin geeneihin tähtäävä lisääntymisstrategia ei ihmisellä ole ollut vallitseva. Lajimme koiraillehan on kehittynyt taipumuksia sekä perheen hyvinvoinnin että oman isyyden varmistamiseen.

Keskusteluraportti: Geenit ja käyttäytyminen

Seuraava kirjoitus on muutaman vuoden takainen raporttini Tieteessä tapahtuu -lehdessä käydystä keskustelusta.

Genes in behaviour and in "scientific" debates – A Finnish brief

For the past ten years I have been a part-time science journalist. Early in 2004 I wrote a five page review article on behaviour genetics, which was published in a Finnish science periodical. The article triggered a counterblast of exceptional intensity and tone from an unexpected opponent, a professor of genetics. Here I will summarise my article and the short debate that followed.

In the article I discussed the three ”laws” of behaviour genetics (Turkheimer 2000). Law no 1: all human behavioural traits are heritable. This may be a small exaggeration, but only a small one. The law implicates that the variation between individuals is to some extent due to genetic differences. By examining twins that have been separated at birth researchers have been able to provide estimates of this so called heritability. These identical twins share all their genes but none of the environment (in relation to normal environmental variation within the sample). Heritability can also be measured, by comparing identical twins that have been raised together, with non-identical twins also raised together, and by comparisons of genetic siblings and adopted children.

Law no 2: The effects of growing up in the same family are smaller than the effects of the genes. In order to see what this means, one must distinguish between the concepts of shared and non-shared environments. The former is the environment that has the same effect on siblings (e.g. parents and neighbours). The latter refers to all the rest: everything that makes their environments unique, such as being a favourite child of the parents, illnesses etc. There are several ways to scrutinise the effects of shared and non-shared environments, all of which are rather complicated, but which were discussed in my article concisely.

Finally law no 3. The third law can be inferred from the first and the second: A significant part of the variation of complex behavioural traits is not due to genes or to effects of family environments. In other words, there are yet other reasons, that make even identical twins dissimilar personalities.

In outlining the findings of behaviour genetics, I leaned on the world’s most renowned scientists in the field, and their popularisers, especially Steven Pinker (2002) and Matt Ridley (2003). The findings in a nutshell are the following. Identical twins separated at birth bare a high resemblance. Identical twins raised together resemble each other more than non-identical twins raised together. And finally, the resemblance between genetic siblings is higher than that of children adopted to the same family.

Depending on the trait in question, heritability estimates have typically varied between 0,25 and 0,75. (Heritability can vary between zero and one. If heritability is 1, all variation can be accounted for by genetic factors, and if it is 0, all variation is of an environmental origin.) For personality traits, most behaviour geneticists agree on the following figures: about 40 percent of the variation is due to genetic factors, less than 10 percent is due to shared environments, and about 25 percent is due to unique environments that the individuals experience. The remaining is simply measurement error.

This was the factual content of my article. Namely that genes explain much of the variation between individuals, and parental upbringing does not account for nearly as much as generally presumed. Perhaps I was naive, as the attack my writing evoked took me by surprise. The professor of genetics, Petter Portin (2004) from The University of Turku titled his comment ”Skilful manipulation”.

Portin accused the laws of being ”only goal-directed and shallow tosses coming from people with political goals.” According to Portin, my article represents ”a model example of a malevolent covert indoctrination” and my ”political aims become evident toward the end of the article.” Finally, my ”colleagues”, Pinker and Ridley, ”have an easy street in today’s political atmosphere in The United States.”

Such political insinuation, or labelling even, is nothing new to those, who saw the sociobiology debates in the 1970’s and 1980’s. The article was, of course, far removed from any political themes. The only time I even mentioned politics was in my brief defending reply, where I underlined that his ”conjecture about my political orientation has no truth-value whatsoever.”
The debate, of course, died down very quickly: who would want to put their neck out for such excessive public offences? In retrospect, I readily admit that there was a sharp-worded remark concerning motives and beliefs of family therapists that was beyond my knowledge. I wrote that the significance of parental upbringing is emphasised mostly by industries that profit from emphasising it – by selling books and services. Perhaps I should have structured this comment in a more considerate manner.

* * *

After the Second World War some Japanese soldiers were forsaken in remote jungle bases without contact with the outside world. They routinely followed their watch duties and honoured the Emperor, not knowing Japan had been defeated. To me, Portin seems like this kind of ocean maroon [1] who still blindly abides to the radical activism of his youth.
Be as it may, no amount of political accusations can erase the indisputable results of twin studies. Nowadays the notion that genes and environment together shape our personalities is considered a truism. But this truism is precisely the reason why the systematic comparisons of twins and siblings provide such valuable information. The story is, of course, very different, if we change our viewpoint from individual differences to differences between species. Then genes are everything. Even our very close relatives, the chimpanzees and bonobos, if raised in human families, do not grow up to be like humans – no matter how hard we try to treat them as such.

[1] I owe my thanks to cartoon character Daffy Duck for this illustrating phrase.

References

Pinker, Steven (2002): The Blank Slate. Viking Penguin. New York.

Portin, Petter (2004): Taitavaa manipulointia. Tieteessä tapahtuu. 3/2004. (Skillful manipulation. Science Up-to-Date. 3/2004)

Ridley, Matt (2003): Nature via Nurture. Fourth Estate. London.

Tammisalo, Osmo (2004): Geenit, ympäristö ja käyttäytyminen. Tieteessä tapahtuu. 1/2004.
(Genes, environment and behavior. Science Up-to-Date. 1/2004)

Turkheimer, E. (2000): Three laws of behavior genetics and what they mean. Current Directions in Psychological Science. 5: 160-164.