Julkisuudessa käydyn verokeskustelun innoittamana laitan
tähän koosteen vanhasta kirjoituksestani.
Jos yhteiskunta on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita
enemmän. Vasemmistolaisimmatkin yleensä ajattelevat, että ahkeruudesta saa koitua
yksilölle sosiaalisia, taloudellisia tai materiaalisia hyötyjä.
Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin hänen keräämänsä resurssit päätyvät.
Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille. Ihminen tunnetusti on
jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Näin rikkaiden lapset ja
lastenlapset saisivat varallisuutta ilman omia ansioita.
Mutta jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet ja
saman verran varallisuutta ja hyvinvointia. Kyse on lähtökohtien tasa-arvosta.
On helppo nähdä, että yhteiskunta, jossa edellä mainitut
arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Erityinen
ristiriita on lähtökohtien tasa-arvon ja vapauden välillä. Kaikki
yhteiskuntajärjestelmät, puolueohjelmat ja poliittiset filosofiat ryhmittyvät
jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Steven Pinker
kirjoittaa:
Sosiaalidarvinistinen oikeisto ei pidä tasa-arvoa tärkeänä; totalitaarinen vasemmisto ei pidä vapautta tärkeänä. Rawlsilainen vasemmisto uhraa osan vapaudesta tasa-arvolle; libertaari oikeisto uhraa osan tasa-arvosta vapaudelle. Järkevät ihmiset saattavat olla erimielisiä parhaasta tavasta ratkaista ristiriita, mutta kenenkään ei ole järkevää teeskennellä, että ristiriitaa ei ole. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mikään havainto yksilöiden välisistä synnynnäistä eroista ei ole kiellettyä tietoa, joka pitäisi vaientaa, vaan se on tietoa, joka kenties auttaa meitä ratkaisemaan nämä ristiriidat älykkäällä ja humaanilla tavalla.
Koska satun kannattamaan mahdollisuuksien tasa-arvoisuutta, tuen
myös esimerkiksi nykyisenkaltaisen progressiivisen verotuksen ja perintöveron säilyttämistä. Tunnistan kuitenkin, että
tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin.
Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä
oikeaa vastausta.
 |
Eugène Delacroix:
Vapaus johtaa kansaa (1830)
|
Millä tavoin vanhempien asema ja varallisuus siis saavat
vaikuttaa lasten koulutukseen, varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan?
Tästä ei Suomessa juuri käydä keskustelua, edes puoluepolitiikassa. Keskustelua
käydään vähän myös siitä, millainen tulonjako on järkevintä tai miten suuria
kyvykkäimpien työntekijöiden palkkioiden tulisi olla. Jos kerma nousee pinnalle
joka tapauksessa eli jos kyvykkäimmät pääsevät aina parhaimpiin asemiin, heille
tuskin tarvitsisi maksaa erityisen korkeaa palkkaa. Sosiaalisella
liikkuvuudella ei siis voitaisi perustella suuria tuloeroja. Vastaavasti jos
sosiaalinen liikkuvuus on suurista tuloeroista huolimatta vähäistä, tuloeroista
ei ole hyötyä ja tulonjaon rikkailta köyhille ei pitäisi heikentää taloutta.
Entä missä määrin yhteiskunnan tulee uhrata resursseja
siihen, että opetusta pyritään optimoimaan yksilöiden taipumuksiin sopiviksi?
Investoidaanko enemmän lahjakkaiden vai lahjattomien opetukseen? Rikkaiden vai köyhien? [1] Lasten vai
aikuisten? Kuten terveyden- tai vanhustenhoitoon myös opetukseen voitaisiin
suunnata loputtomasti varoja. Kyse on siinäkin lopulta arvoihin liittyvistä
poliittisista päätöksistä, joita ei voida perustella pelkästään järjellä.
Lopulta eteen tulee aina kysymys, miten rajalliset resurssit pitäisi jakaa
tavoitteiden saavuttamiseksi. Keiden lapsille turvataan parhaat lähtökohdat?
Onko länsimaiden on autettava kolmansien maiden lapsia? Miten? Suomalaisen
yhteiskunnan parhaina puolina pidetään yleisesti tasa-arvon suosimista ja
heikoista huolehtimista. Mutta millä perusteella meidän tulee jakaa oikeutta
tulla huolehdituksi ja koulutetuksi? Konkreettisemmin voidaan kysyä, kuinka
paljon mikäkin seikka saa yhteiskunnalle maksaa. Synnytys, vanhempainvapaa,
peruskoulu, päihdehuolto, puoluetuki, pakolaisapu, puolustusvoimat,
kirjastolaitos, Kansallisooppera, Korkein oikeus. Ottajia riittää, eivätkä
yhtäälle suunnatut varat voi olla käytössä toisaalla, eikä kukaan kykene
ennustamaan tai mittaamaan rahanjakomallien kaikkia seurauksia – ja vaikka
kykenisi, investointien kohdentamisesta oltaisiin silti erimielisiä.
[1] The Economist (Jan24/2015) kirjoittaa: America is one of only three advanced countries that spends more on richer pupils than poor ones, according to OECD (the other two are Turkey and Israel).
