Viime päivinä olen lukenut seuraavia kirjoja. Osan olen
lukenut loppuun ja osan luen vain kiinnostavimmista kohdista.
Stiglitz, J. E. (2015): The Great Divide. Penguin.
Nobelisti Joseph E. Stiglitz ihmetteli lapsena, miksi hänen
lastenhoitajansa hoiti häntä eikä omia lapsiaan. The Great Divide on kokoelma Stiglitzin taloudellista
eriarvoisuutta käsitteleviä artikkeleita. Hänen mukaansa se, miten ”kakkua”
kasvatetaan, ei ole erillinen kysymys siitä, miten ”kakku” jaetaan. Suuren
eriarvoisuuden hän esimerkiksi näkee heikentävän kysyntää ja taloudellista
toimeliaisuutta. Yli 400-sivuisen kirjan artikkelit – joista toivottavasti
tulen lukemaan mahdollisimman monta – vaikuttavat kaikki tavalla tai toisella
kiinnostavilta.
* * *
Landtman, G. (1938): The Origin of the Inequality of the Social Classes. The University
of Chicago Press. Chigaco.
Gunnar
Landtman on suomalaisen antropologian suurnimiä. Hänen kirjansa käy läpi
todistusaineistoa muun muassa sen puolesta, että mitä alhaisemmalla materiaaliskulttuurisella
kehitystasolla yhteisö on, sitä tasa-arvoisempia sen jäsenet ovat. (Toki tämä
koskee lähinnä miehiä; keräilijäheimojen naiset ovat vaihtelevassa määrin
alisteisessa asemassa miehiin nähden.) Luen tätä kirjaa hyppien, sillä teoksen kieli
on melko vaikeaselkoista/hidaslukuista.
* * *
Järvilehto, L.
(2014): Monenkirjavia kuvitelmia.
Tammi. Helsinki.
Sain nuorukaisena yliannostuksen filosofiasta. En tullut
sille allergiseksi, mutta kyllästyn nopeasti, jos toistuvasti nojataan ajatuskokeisiin
eikä havaintoihin ja koejärjestelyihin. Jos filosofialla oppiaineena on vielä
paikkansa, näen sen lähinnä ohjaamassa tutkijoita luomaan parempia kokeita. (Muutamien
filosofien kirjoituksia seuraan aktiivisesti, mutta heille osuvampi titteli
olisi empiristi, luonnontieteilijä tai muu vastaava.)
Lauri Järvilehdon filosofointi on sujuvaa luettavaa, vaikka empiriaa onkin makuuni liian vähän. Ehkä
eniten silmääni pisti hänen tapansa käsitellä uskoa ja uskontoa. Hän ensinnäkin
antaa ymmärtää, että olisi olemassa vääränlaista, militanttia ateismia. Termiä
ei kuitenkaan määritellä, mitä voitaneen pitää syntinä filosofille. (Järvilehto
puolustaa Daniel C. Dennettin uskontokritiikin maltillisuutta, vaikka
Dennettkin sanoo suoraan, että joskus uskonnottomuuden puolustajan on pakko
olla töykeä.)
Suurempi ongelma on se, että jotkin Järvilehdon uskontoa
koskevat ajatukset, joita tässä kärjistän hieman – mutta vain hieman – eivät
aukottomasti sovi yhteen.
Kirjassa paheksutaan (militantisti?) uskontoa silloin, kun
se esittää olemassaoloa koskevia väitteitä – eli kun uskonto kilpailee tieteen
kanssa. Järvilehdon mielestä jumalaa ja uskontoa kannattaakin laimentaa niin
pitkälle, että olemassaoloväitteistä päästään jonkinlaiseen jumala = universumi
-ajatukseen. Tällöin uskonto voi Järvilehdon mukaan olla arvokasta. Perustelu
tälle on se, että uskonto ohjaa ihmisten toimintaa oikeaan suuntaan (tai
Järvilehto muotoilee sen pehmeämmin ja epätarkemmin: ”uskonnon arvo on ohjata
toimintaa oikeaan suuntaan”). Tämän arvon Järvilehto näkee lähinnä johtuvan
vuosisatojen aikana hiotuista rituaaleista, joiden avulla ihmiset voivat
samalla pohtia iäisyyskysymyksiään. Lisäksi Järvilehto näkee selkeän eron
taikauskon ja uskonnollisen uskon välillä.
Se, miksi ajatukset istuvat huonosti filosofille, tulee ilmi
analogian kautta. (Tässä en puutu siihen, että uskonto ei tietenkään ohjaa
ihmisiä vain hyviin tekoihin tai että erottelu uskon ja taikauskon välillä on
väistämättä väkinäinen.) Olen kuolemanrangaistusta vastaan. Minusta valtion ei
pidä käyttää sellaista keinoa. Voisin perustella kantaani Järvilehdon tapaan
käytännön hyödyillä. Osa tutkijoista esimerkiksi sanoo, että teloitus tulee
yhteiskunnalle vaihtoehtoja kalliimmaksi. Jos tämä pitää paikkansa, se olisi
yksi mahdollinen peruste kuolemanrankaisusta luopumiseksi. Teloitusten kieltoa
voitaisiin perustella myös yhteiskuntarauhalla; teloituksen vastustajia kun on
niin paljon. Lisäksi ei ole keinoa taata, ettemme koskaan tapa syyttömiä. Ja
niin edelleen. En kuitenkaan tässä yhteydessä mielelläni käytä tällaisia
hyötyargumentteja, sillä kuolemanrangaistus on minusta moraalisesti väärin. Se on väärin, vaikka voisimme olla varmoja,
että syyttömiä ei koskaan teloiteta.
Vastaavasti pidän uskomista ilman perusteita erehdyksenä ja
moraalisesti vääränä tekona, osin riippumatta uskon käytännön vaikutuksista. Ja
kuten todettua, uskon vaikutukset eivät aina tai ehkä edes yleensä ole
myönteisiä (eivät historiallisesti tarkasteltuna eivätkä edes koetulosten perusteella), mutta valistuksen, järjenkäytön ja tieteen
edistämisen kannalta se on pitkälti sivuseikka. Jos usko taas on vesittynyt
jumala = universumi –ajatukseksi, kyse ei enää ole uskosta.
Uskovat saattavat väittää vastaan, että ”jos jumalaa ei
olisi, kaikki olisi sallittua”. Väite ei voi pitää paikkaansa. Korkein esitetty
lukumääräarvio ei-uskonnollisina itseään pitävistä ihmisistä on Wikipedian
mukaan jopa 1,2 miljardia ihmistä. Miksi nämä miljoonat uskonnottomat eivät
ryöstä ja raiskaa pidäkkeettömästi? Miten esimerkilliset ateistit selittyvät?
Tai miksi monissa maallistuneissa kansakunnissa on vähemmän murhia kuin
vahvasti uskonnollisissa maissa? Ja miten vaikkapa sairaaloiden eettiset
neuvottelukunnat pystyvät toimimaan ilman uskontoa? Tilanteemme olisi aivan
hullu, jos jumalusko tai helvetinpelko olisivat tärkeimpiä ihmisiä hillitseviä
tekijöitä. Edvard Westermarck (1933) kirjoittaa osuvasti:
Uskonnollisissa yhdyskunnissa tapaamme lukemattomia esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät "hyviä töitä" vain taivaallisen palkinnon toivossa. Tämä sisältää sen käsityksen, että jumaluus arvostelee tekoja kiinnittämättä paljoakaan huomiota niiden vaikuttimiin; sillä jos vaikuttimet otettaisiin asianmukaisesti huomioon, ihmistä tuskin voitaisiin pitää palkinnon arvoisena teon johdosta, jonka hän suorittaa yksinomaan omaksi hyödykseen.
Jos itse asiassa olemme tarkkoja, koko uskovaisen perustelu
voidaan kääntää toisinpäin: ”Jos jumala olisi olemassa, kaikki olisi
sallittua.” Tällöinhän pelkkä jumalan käsky raiskaukseen tai kivitykseen tekisi
teosta oikean. Vain jumalan määräykset kertoisivat, onko teko sopiva vai ei.
Jumalan olemassaolo tekisi kaiken luvalliseksi – ja kuten historia osoittaa,
jumalien nimissä melkein kaikki on
ollut luvallista. Vihonviimeinen puolustelu tähän on, että eihän jumala
tietenkään määrää meitä tekemään mitään sellaista, mikä on väärin. Pointti on
juuri tämä: jos puolustelu on pätevä, tällöin meillä on jo jokin jumalista riippumaton keino tietää,
mitkä tekomme ovat oikein ja mitkä väärin.
Looginen päätelmä kuuluu: moraali tai hyvä elämä eivät
tarvitse uskontoa tai jumalaa. Usko myös haittaa tiettyjen asioiden oppimista
ja usein myös estää moraalista ja muunlaista edistystä. Voisi jopa kärjistää,
että toimintasi on oikeansuuntaista, jos olet vastakkaista mieltä vaikkapa
katolisen kirkon kanssa. On siis harmillista, jos filosofi – viisauden
rakastaja – päätyy puolivakavissaan uskoa puolustamaan.
Toki uskontojen erilaisuuskin on huomioitava.
Fundamentalistisimmallakaan kristityllä ei esimerkiksi ole sharia-lain
vastinetta. Kristinusko ja islam eroavat ratkaisevasti myös siinä, kuinka
valmiita niiden kiihkeimmät kannattajat ovat kuolemaan tai tappamaan. Usein
muslimiterroristien väitetään ja uskotaan pohjimmiltaan haluavan vain parempaa
sosioekonomista asemaa – siitä huolimatta, että he itse vannovat olevansa islamin ja Allahin asialla.
Tämänkaltainen suopeus terroristeja kohtaan selittynee osittain sillä, että
maallistuneissa länsimaissa niin harva enää osaa kuvitella, millaista
fundamentalistinen usko voi olla tai mitä on uskoa paratiisiin. Etenkin
akateemisen vasemmiston parissa on suosittu ajatusta, että terrorismi kumpuaa
vain sosioekonomisista syistä.
Entä luterilaisuus? Veikkaan, että suomalaisten haluttomuus
kritisoida luterilaista uskoa ja teologiaa johtuu osittain siitä, että luterilaisuus
on niin laajalti vesittynyt seuraleikkirituaaleiksi. Valtionkirkkomme on
maallistunut, maltillistunut ja menettänyt poliittista valtaansa. Hihhulismilla
ei juuri ole sanansijaa, ja osa maallikoista jopa näkee kirkonmiesten ja
-naisten toimivan yhteisessä rintamassa huuhaata vastaan.
Kirkon toimintaan silti edelleen sisältyy taikauskoa ruokkivia
tapoja, oppeja ja väitteitä, joita järkiperäisyyteen pyrkivä ajattelija ei voi
sivuuttaa. Suurin osa suomalaisista ja iso osa papeistakin pitänee Raamatun
tarinoita vertauskuvina, mutta sen ei tule vaientaa uskonto- tai valtionkirkkokritiikkiä.
Uskontojen vallan vastustaminen (ja samalla ajatuksen- ja uskonnonvapaus) on
myös siirtolaisten myötä tullut tärkeämmäksi koko Euroopassa. On pohdittava,
missä määrin ja millä tavoin on uhrattava aikaa jumalien, profeettojen,
paratiisin tai muiden vastaavien uskomusten kritisoimiseen. Kannattaako tieteen
tai vapauden edistämisen keinovalikoimassa esimerkiksi pitää uskontojen
pilkkaamista? Minun kantani lienee selvä.
* * *
Kaitaniemi, T.
(2010): Luonnollinen lapsuus. Avain.
Helsinki.
Tiina Kaitaniemen Luonnollinen
lapsuus argumentoi eräänlaisen paleolastenhoidon puolesta, kuitenkaan
sortumatta esimerkiksi ravitsemuksen saralla levinneisiin paleomyytteihin.
Useimmiten olin teeseistä ja suosituksista samoilla linjoilla. Eräs kysymys jäi
askarruttamaan. Jos joku on asiaa selvittänyt, mieluusti kuulisin aiheesta
lisää. Kyse on ”imetyskavereista”. Kuinka yleisiä sijaisimettäjät ovat missäkin
(esi)historian vaiheessa ja olosuhteessa olleet? Näin Kaitaniemi:
Äidit voivat vastavuoroisesti imettää tarvittaessa toistensa lapsia. Esimerkiksi ruokaa keräilemään lähtevä äiti voi jättää yli kaksivuotiaan lapsensa toisen naisen hoiviin, joka tarvittaessa tarjoaa lapselle maitohuikan.
Naisten välisestä ystävyydestä ja vastavuoroisuudesta tulen –
omiin tutkimuksiini nojaten – myöhemmin kirjoittamaan lisää.
* * *
Haanpää, P. / toim.
Matti Salminen (2016): Hurja – Pentti
Haanpään muistiinmerkinnät 1940–1954. Into. Helsinki.
Pentti Haanpään (josta lukiossa pidin esitelmän
äidinkielentunnilla) muistiinmerkinnöissä huomionarvoisimpia seikkoja on hänen
lukeneisuutensa. Kateellisena ihmettelen, mistä hän löysi – kortinpeluunsa
ohessa – aikaa kaikille lukemilleen teoksille. (Tosin hänen lukemansa kirjat
olivat lähinnä fiktiota, joka yleensä on faktaa nopealukuisempaa.)
* * *
Moalem, S. (2014): Inheritance. Sceptre. Lontoo.
Sharon Moalemin kirjan pääteesi on, että geenit eivät ole
kohtalo. Moalem on hieman liian voimakkaasti epigenetiikka-hypessä mukana ja on
aavistuksen liian valmis pitämään korrelaatioita kausaatioina (tai
kansanomaisemmin: yhteyksiä syy-yhteyksinä), mutta hänen pääpointtinsa on
tärkeä (ja selvä kaikille biologeille): identtisetkin geenit ”ekspressoituvat”
eri ihmisillä eri tavoin.
* * *
Wagner, A. (2015): Kelpoisimman synty – Evoluution suurimman
arvoituksen ratkaisu. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
Andreas Wagnerin kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mistä
luonnon ”innovabiliteetti” tulee ja mistä luonnonvalinta saa materiaalinsa.
Teos saattaa vaikuttaa aavistuksen tekniseltä ja matemaattiselta, mutta
innovabiliteetin havainnollinen kuvaaminen muulla tavoin ei liene mahdollista.
Wagnerin käyttämät vertaukset myös helpottavat asian ymmärtämistä. Ensimmäinen
sitaattini kirjasta koskee sitä, kuinka neutraaleja mutaatiot ovat. Eli missä
määrin mutaatioista on hyötyä, haittaa tai ei kumpaakaan?
...neutralistien kovaäänisin kannattaja oli japanilainen Motoo Kimura. Hän kehitti hienostuneen ja toimivan matemaattisen teorian selittämän neutraalien mutaatioiden evolutiivisen kohtalon. Kimura väitti, että suurin osa luonnossa esiintyvästä geneettisestä muuntelusta on neutraalia. Genomin tutkimuksen kausi on opettanut, että hän oli tässä suhteessa väärässä: neutraalit muunnokset ovat yhtä yleisiä kuin ne, jotka tuottavat edun. Kuitenkin hänen aavistuksensa neutraalien muutosten tärkeydestä oli täysin oikea, vaikka syyn ymmärtämiseen kului muutama vuosikymmen. - - ...neutraalina ilmaantunut muutos ei välttämättä pysy sellaisena. Aikanaan neutraaleista muutoksista voi tulla innovaatioiden olennaisia osia... Ja kun näin käy, luonnonvalinta säilyttää ne. Se tarkoittaa, että sekä valinnan kannattajat että neutralistit olivat tavallaan oikeassa, koska kummatkin muutoksen lajit ovat olennaisia evoluutiossa. Kun neutraalit muutokset ovat avanneet tien innovaatioon, valinta säilyttää innovaatioon vaikuttaneet neutraalit muutokset. (Korostus alkuperäinen)
Toinen sitaatti on loppusanoista, joissa Wagner puhuu
standardisoinnin eduista:
Kokonainen maailma voidaan luoda rajoitetusta määrästä rakenneosia, jotka voidaan kytkeä toisiinsa rajoitetulla määrällä tapoja. Tällaisista rakenneosista ja niiden standardoiduista kytkennöistä luonto on luonut proteiinien, säätelypiirien ja metabolioiden elämää ylläpitävän maailman, joka on tuottanut yksinkertaiset virukset ja monimutkaiset ihmiset ja lopulta kulttuurimme ja teknologiamme Iliaasta iPadiin.
* * *
Cavanagh, M. (2002): Against Equality of Opportunity. Oxford University Press.
Olen pitänyt mahdollisuuksien ja lähtökohtien tasa-arvoa
kannatettavana periaatteena. (Siksi kannatan myös suhteellisen aggressiivista
perintöverotusta.)
Toki olen myös sitä mieltä – edellä mainitun Stiglitzin tavoin – että
lopputulosten epätasa-arvo ei saa muodostua kohtuuttomaksi siten, että se
häiritsisi kysyntää tai yhteiskuntarauhaa. Siksi tartuin Matt Cavanaghin
kirjaan kiinnostuksella. Ymmärrän, miksi joku kannattaa suuria varallisuuseroja
lopputuloksissa (onhan reilua, että ahkerampi saa enemmän; ja joskus se saattaa
lisätä tuottavuutta), mutta miksi joku vastustaisi mahdollisuuksien tai
lähtökohtien tasa-arvoa?
Olennaista tässä on luonnollisesti määritelmä eli se, mitä
kukakin mahdollisuuksien tai lähtökohtien tasa-arvolla tarkoittaa. Onko
lähtökohtien tasa-arvo toivottavaa itsessään vai onko se vain välttämätön osa
reilua kilpailua? Jos lähtökohtien tasa-arvoa ajatellaan lähinnä olennaisena
osana kilpailua, kysymys kuuluu, kuinka paljon vapautta kannattaa uhrata
siihen, että kaikki aloittavat samalta viivalta. Se ainakin on selvä, että
tasa-arvo ei tarkoita, että kaikki olisivat ominaisuuksiltaan samanlaisia.**
Sosiaalitieteissä mahdollisuuksien tasa-arvolla toisinaan
tarkoitetaan todennäköisyyttä, että alhaisella sosioekonomisella lähtötasolla
oleva yksilö nousee hierarkiassa ylemmille tasoille. Tämä määritelmä jättää
huomiotta kysymykset meriiteistä ja ominaisuuksista. Onko yksilö ansainnut
nousunsa? Ja jos on, onko nousu perustunut jo saavutettuihin meriitteihin vai
synnynnäisiin ominaisuuksiin (vrt. menestyminen urheilu- tai
kauneuskilpailuissa)? Cavanagh kirjoittaa:
Kun ihmiset sanovat, että he uskovat meritokratiaan, heillä on usein mielessä seuraava ajatus: ”on sääli, että niin paljon lahjakkuutta menee hukkaan mahdollisuuksien puutteen takia”, pikemminkin kuin että ihmisillä olisi jonkinlainen valmiiksi harkittu kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki paikat ja palkkiot olisi päätetty meriittien perusteella. Ihmiset kannattavat meritokratiaa, koska he kuvittelevat, että se seuraa ajatuksesta, että lahjakkuus ei saa mennä hukkaan, vaikka tämä ei ole looginen seuraus. Meritokratia on paljon laajempi kysymys ja se tarvitsee paljon enemmän perusteluita. (Se pyrkii säännöstelemään kaikkia työhönottopäätöksiä, kun taas ajatus lahjakkuuksien haaskaamisesta ei sitä tee – ainakaan niin kauan kuin ”haaskaaminen” ymmärretään absoluuttisesti.)
Olen monesti todennut kannattavani ristiriitaisesti sekä
laajoja yksilönvapauksia että jonkinlaista lähtökohtien tasa-arvoisuutta.
(Ristiriita tulee siitä, että jos ihmiset saavat vapauden käyttää keräämänsä
vaurauden haluamallaan tavalla, iso osa siitä päätyy omille lapsille tai
lastenlapsille, jolloin lähtökohdat eivät enää ole tasa-arvoisia.) Tuen siis
ajatusta, että kaikille tulee taata samankaltaiset mahdollisuudet, vaikka
tunnistankin, että ajatus muuttuu lähemmässä tarkastelussa varsin mutkikkaaksi
– jopa ilman kysymystä vapaudesta. Pitääkö ihmisillä
kaikissa elämänvaiheissa olla yhtäläinen mahdollisuus menestymiseen? Mistä
lähtötilanteesta puhutaan?
Kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia.
Tasa-arvoa ja vapautta koskevia kysymyksiä onkin parasta tarkastella
alakohtaisesti. Voimme esimerkiksi päättää, että työnantajalla tulee olla vapaus palkata, kenet tahansa,
riippumatta hakijan meriiteistä. Mutta samaan aikaan voimme vaatia, että
koulutuspaikat jaetaan ”meritokraattisesti”. Tai vastaavasti voimme olla
tasa-arvoa vastaan työpaikka- ja palkkakysymyksissä, mutta vaatia täyttä
tasa-arvoa esimerkiksi terveydenhuollossa.
Aihe liittyy vahvasti myös syrjintään. On yleisesti hyväksyttyä, että työnantaja ei saa valita työntekijää rodun,
sukupuolen tai muun vastaavan ominaisuuden perusteella. Tämä on helppo ymmärtää
ja hyväksyä. Asiaa tarkastellaan usein kuitenkin mutkikkaammin, työpaikkojen
yleisen jakautumisen kannalta. Tällöin saatetaan ajatella, että työpaikat tai
uralla eteneminen eivät saa olla yhteydessä rotuun, sukupuoleen tai muuhun
vastaavaan piirteeseen. Tämä näkemys on jo paljon vaativampi, sillä
työpaikkojen jakautuminen tai ihmisten eteneminen työuralla saattavat olla
yhteydessä rotuun/sukupuoleen muista syistä kuin työnantajan tekemistä
rotu-/sukupuolipäätöksistä.
Kysymys on ikiaikainen. Missä määrin
valtiolla on oikeus puuttua yksilöiden – työntekijöiden tai työnantajien –
päätöksiin? Riippumatta siitä, miten yhteiskunta tämän kysymyksen ratkaisee,
taloudellisen tasa-arvon ja taloudellisen vapauden välillä on ristiriita.
Kaiken lisäksi vapaimmatkin yhteiskunnat rajoittavat yksilön mahdollisuuksia
valita vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja. Tietynlainen yksilöiden toiminnan
säätely on oikeastaan jo osa yhteiskunnan määritelmää.
Matt Cavanaghin pääviesti on, että asiat ovat mutkikkaita
eivätkä selity yksittäisillä teorioilla:
Tasa-arvon ja meritokratian kaltaiset teoriat, jotka esittävät selittävänsä kaiken yksinkertaisilla ideoilla, eivät ole ainoastaan väärin vaan ne ovat hyödyttömiä: niiden vaikutus saa meidät ajattelemaan, että vaikka teoriat ovat väärässä, oikea vastaus olisi aina samankaltainen. Todellisuudessa ”mahdollisuuksien tasa-arvon” alaisuudessa matkustaa puolustamisen arvoisia ajatuksia – syrjimättömyys ja ajatus, että kaikkien tulisi voida jossakin määrin kontrolloida elämäänsä – jotka eivät itsessään ole valmiita teorioita, eivätkä ne itsestään selvästi sovi yhteen muodostaakseen valmiin teorian.
**Alaviite: Ihmisten välillä on tuottavuuseroja. Erot toimitusjohtajan ja työntekijän tuottavuudessa tuskin kuitenkaan ovat monisatakertaiset, kuten tuloerot esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat. Ha-Joon Chang kirjoittaa teoksessa 23 tosiasiaa kapitalismista (Into 2015):
Jos Yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaisille toimitusjohtajille, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?
* * *
Foreign Affairs -lehden joka numero on kirjankaltainen.
Lehdessä on aina jokin useammassa artikkelissa tarkasteltu teema ja lisäksi
joukko teemaan liittymättömiä yleisartikkeleita. Esimerkiksi sotalaitosta
(lähinnä Yhdysvaltojen) käsittelevä lehti (September/October 2016) auttoi
ymmärtämään, kuinka vankka kannatus Yhdysvaltojen sotaisalla ulkopolitiikalla
on. Lehti on suhteellisen kallis, mutta aina hintansa arvoinen.
