Näytetään tekstit, joissa on tunniste BLM. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste BLM. Näytä kaikki tekstit

maanantai 15. heinäkuuta 2024

Ole skeptinen, mutta (älä) luota tieteeseen

Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2024 -lehdessä.

Ihmisten pyrkimykset tuottavat toisinaan päinvastaisia seurauksia kuin oli tarkoitus. Usein jos esimerkiksi juhlavassa tilaisuudessa yrittää pitää kahvikuppia vakaana, käsi alkaakin täristä ja kahvi läikkyä. Liiallinen yrittäminen kääntyy itseään vastaan.

Tässä kirjoituksessa pohditaan, tuleeko skeptikon varmistella, että totuuden etsintä ei samalla tavalla käänny tavoitettaan vastaan. Mitä jos skeptikko tuleekin kannustaneeksi hihhuleita?

Skeptisismiin liittyvää
kirjallisuutta
Aloitetaan yhteiskunnallisella esimerkillä kaukaa Kiinasta. Maan demokratialiikkeellä on synkkä historia. Aina kun liike voimistui, se tuotti vastareaktioita, jotka tekivät yhteiskunnasta entistä sortavamman. Käytännössä liike päätyi palkitsemaan hallinnon häikäilemättömimpiä puolustajia ja rankaisemaan maltillisimpia uudistajia.

Tämä ei luonnollisesti ole demokratiaa ajaneiden yksilöiden vika. Se on diktatuurien ja totalitarististen järjestelmien ominaisuus.

Toinen ikävä piirre diktatuureissa on se, että niissä ei kehity normeja, jotka saisivat uudistusmieliset toimimaan vastuullisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Uudistuksia ajavat liikkeet saattavat esimerkiksi vaatia hallinnolta sellaisia radikaaleja toimenpiteitä, joita hallinto ei mitenkään voi toteuttaa. Ja toisinaan uudistusvaatimukset yltyvät väkivaltaisuuksiksi, joita hallinto sitten käyttää hyväkseen.

Esimerkiksi Hong Kongin demokratiamielenosoitusten (vuosina 2019–2020) ilkivaltatapauksia paisuttelemalla Kiinan hallinto pystyi perustelemaan ankarat vastatoimensa. ”Juuri tällaista kaaosta ja turmelusta demokratia tuottaa”, he totesivat. Moni demokratiaa tukenut kiinalainen alkoikin mellakoinnin ja sitä seuranneen propagandan myötä vastustaa liikettä (Huang 2023).

Onko tässä yhteys totuuden etsimiseen ja skeptisismiin? Kun totuutta etsitään itsepintaisesti ja seurauksista piittaamatta, totuudelle ei enää löytyisikään ystäviä?

Ennen vastaamista siirrytään vielä Yhdysvaltain mellakkoihin (vuosina 2020–2021). Niiden alkusyynä oli pidätystilanteessa kuollut mustaihoinen, George Floyd. Näitä mellakoita ei länsimedioissa paisuteltu. Päinvastoin, uutiskuvat kertoivat tuhopoltoista ja kauppojen ryöstelyistä, mutta silti mediat todistelivat, että mielenosoitukset olivat ”enimmäkseen rauhanomaisia”. Mutta ennen kaikkea mellakoinnin seurauksena poliisin toiminta vaikeutui, väkivalta lisääntyi ja mustaihoisia alkoi kuolla entistä enemmän (Ratcliffe & Taylor 2023, Cassell 2023, Makridis & VerBruggen 2022).

Näitä kahta esimerkkiä, Hong Kongin demokratialiikettä ja Yhdysvaltain Black Lives Matter -liikettä yhdistää se, että molemmat kääntyivät tavoitteitaan vastaan. Demokratia taantui ja mustaihoisten surmat lisääntyivät. Radikalismi paljastui itsensä viholliseksi.

Kysymys kuuluu, vertautuuko tämä totuuden etsimiseen ja skeptisismiin.

Ensiksi on huomattava, että skeptikon ja mielenosoittajan motiivit ja menetelmät ovat täysin erilaisia. Skeptikkona oleminen tarkoittaa totuudesta kiinnostumista. Se edellyttää argumenttien ja havaintojen tunnontarkkaa arvioimista. Sitä ei ole mahdollista tehdä holtittomasti joukkohurmoksen vallassa.

Toiseksi skeptikon ei tarvitse totuustavoitteensa edessä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Totuus on ja pysyy riippumatta siitä, onko se realistisesti saavutettavissa vai ei. Tämä eroaa yhteiskunnallisten muutosten ajamisesta. Siihen väistämättä liittyy kompromissien tekemistä, eturyhmien huomioimista ynnä muuta vastaavaa.

Se, että totuus voi olla ruma ja että totuudenpuhuja herättää joidenkin vihat, ei asiaa muuta. Tosiasiaväitteet ovat joko totta tai epätotta riippumatta siitä, haluaako yleisö tietää totuutta tai mitä seurauksia totuuden julkitulosta olisi.

Joku saattaa vähätellä skeptikoiden totuuspyrkimyksiä sillä, että akateemiset tutkimuslaitokset ovat jo vihkiytyneet totuuden etsintään. Niiden tuloksiinhan skeptikonkin on nojattava. Tämä pitää tietysti paikkansa, mutta se ei silti poista tarvetta omaehtoisemmalle totuuden etsinnälle.

Akateemisissa tutkimuslaitoksissa piilee nimittäin riski, että ryhmäpaine ja muotivirtaukset alkavat vaikuttaa niiden toimintaan. Tutkijat esimerkiksi saattavat myötäillä vakiintuneiksi kuvittelemiaan näkemyksiä. Etenkin joitakin humanistisia ja sosiaalitieteellisiä aloja vaivaa ideologinen yksimielisyys, jonka kyseenalaistamista ei pidetä soveliaana ja joka ohjaa jopa tutkimustuloksia. Hyvä esimerkki tällaisesta on niin kutsuttu intersektionaalinen tutkimussuuntaus (Helo 2023, Tammisalo 2024).

”Luota tieteeseen” ei siis ole yleispätevä ohje.

Mutta pitäisikö skeptikon esittää totuusväitteensä varovaisemmin? Useinhan sanotaan, että skeptikoihin kohdistuva vastustus johtuu heidän yksioikoisesta ja dogmaattisesta viestinnästään, eikä viestien varsinaisesta sisällöstä.

On totta, että skeptikon on jatkuvasti kehitettävä retorisia taitojaan. Syy skeptikoiden sivuuttamiseen ei kuitenkaan löydy sieltä. Kyse on lähes poikkeuksetta siitä, että skeptikon väitteet koetaan joko moraalisesti vääränlaisiksi tai omaa elinkeinoa, vaikkapa huuhaahoitolan toimintaa haittaaviksi. Tällaisia väitteitä ihmiset väistelevät niin salakavalasti, että he eivät itsekään huomaa tekevänsä sitä (Trivers 2011). Enkelikuorokaan ei osaisi kertoa kaikkea riittävän herkkätunteisesti.

Skeptisismin ja rationalismin ongelma ei toisin sanoen ole se, että skeptikot esittäisivät väitteensä väärällä tavalla. Ongelma on pikemminkin se, että skeptisismi ja rationalismi eivät tuo samanlaista emotionaalista tyydytystä kuin poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden ajaminen. Tämä ei luonnollisesti ole skeptikon vika, vaan vinoumat löytyvät ihmisluonnosta. Näistä vinoumista skeptikon on oltava tietoinen, ja niiden yli skeptikon on kiivettävä, määrätietoisesti totuutta etsien.

Jos joku tässä yhdistyksessä ei avoimin mielin uskalla tarkastella sitä, mikä kulloistenkin todisteiden valossa näyttää totuudelta, hän tuskin ansaitsee nimitystä skeptikko. Poliitikko tai uskonkiihkoilija saattaisivat olla osuvampia termejä.

Kirjallisuutta
 
Cassell, P. (2023): New statistical evidence supports the “Minneapolis Effect” as an explanation for increases in homicides. Reason 17.7.2023.
 
Helo, A. (2023): Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? – Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja YhdysvalloissaSuomalainen metodologiayhdistys. Helsinki.
 
Huang, Y. (2023): The Rise and Fall of the East. Yale University Press. New Haven.
 
Makridis, C. & VerBruggen, R. (2022): Breaking down the 2020 homicide spike. Manhattan Institute. May 2022.
 
Ratcliffe, J & Taylor, R. (2023): The disproportionate impact of post-George Floyd violence increases on minority neighborhoods in Philadelphia. Journal of Criminal Justice. Vol 88: Sept–Oct.
 
Tammisalo, O. (2024): Tieteen puolesta politikoivaa pseudoparadigmaa vastaan. Särö 53–54.
 
Trivers, R. (2011): Petos ja itsepetos ihmiselämässä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.
 

torstai 8. lokakuuta 2020

Kysely kumouksellisuudesta

Julkaisin 6.10.2020 Twitterissä seuraavan kyselyn:

Mikä seuraavista haluaa vähiten kumota länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen?


A) Antifa

B) BLM

C) Elokapina

D) Kaikki about saman verran.


Ääniä annettiin kaikkiaan 933 kappaletta (muita kyselyitä on kootusti täällä ja täällä), ja vastaukset jakautuivat seuraavasti:


Antifa: 2,7 %

BLM: 6,7 % (BLM = Black Lives Matter -liike)

Elokapina: 4,2 %

Saman verran: 86,5 %


Jokunen sanallinenkin vastaus tuli. Eräs vastasi, että ”BLM on oikea vastaus”. Hän perusteli asiaa näin:


Se on poliisiväkivaltaa vastaan, vaikka siinä on mukana myös tuollaisia ääriaineksia. Elokapinan johtohahmot puhuvat avoimesti sen [yhteiskuntajärjestyksen] kumoamisesta. Se on heidän tavoitteensa, ilmastonmuutos on vain veruke. Antifan väki on ehkä vieläkin jyrkempi siinä.


BLM tosiaan sai näistä kolmesta eniten ääniä, vaikka vastaajien ylivoimainen enemmistö pitikin liikkeitä kutakuinkin yhtä kumouksellisina.


Toinen vastasi, että ”Haluaisin kumota länsimaisesta yhteiskunnasta sen, et enempi on parempi”. Alkuperäisessä kysymyksessäni jäi siis auki se, mitä ”länsimaisella yhteiskuntajärjestyksellä” tarkoitan (osin laiskuuttani, osin tilanpuutteen vuoksi). En esimerkiksi pidä ajatusta ”enemmän on parempi” kovin olennaisena osana länsimaista yhteiskuntajärjestystä – enkä usko, että kovin moni aatehistorioitsija tai valtio-oppinutkaan niin tekee.


Eräs vastaaja kysyikin perustellusti – mutta kenties hieman kielteiseen sävyyn –, että ”Mikä sellainen länsimainen yhteiskuntajärjestys on?” Kommenttiin annettiin neljä ”tykkäystä”, rakentavia vastausehdotuksia ei tullut. Eräs kommentoija vain esitti ironiskyynisen vastakysymyksen: ”Onko se sellainen rakennerasistinen, mukavasti misogynistinen, kaverikapitalistinen taloususkovaisten lahko, jonka mielestä ekosysteemi on vain ekonomian näyttämö?” Tälle ei tullut tykkäyksiä.


Tämänkaltainen vihjaileva ja toisinaan herjaileva kommentointi on Twitterille tyypillistä. Ja sille on paikkansa: liioittelun ja äärimmäisten rinnastusten avulla voidaan parhaiten päästä tarkkoihin määritelmiin. Niitä tulee edellyttää niin tieteessä kuin vakavassa yhteiskunnallisessa keskustelussakin. Yleisön on saatava tietää, mitä puhuja tarkoittaa fasismilla, feminismillä, maahanmuutolla, patriarkaatilla, suvaitsevaisuudella, rasismilla, tasa-arvolla tai millä tahansa käyttämällään termillä.


Mitä siis ajattelin käyttäessäni laajaa ja varsin epämääräistä termiä ”länsimainen yhteiskuntajärjestys”? Mielessäni oli jotakin seuraavaa: demokraattisesti vapailla vaaleilla valitut henkilöt säätävät lait, ja toiset, kyseiseen tehtävään koulutetut henkilöt valvovat näiden lakien noudattamista, ja kolmannet, edellisistä riippumattomat ja maallisiin lakeihin perehtyneet ja niihin nojaavat henkilöt antavat tuomiot lakien rikkomisesta. Mielessä oli myös sellaisia länsimaissa vahvoja perinteitä kuten ilmaisunvapaus, lehdistönvapaus, markkinoiden vapaus, elinkeinovapaus sekä joukko muita vapauden muotoja. Ajatuksissa oli myös yhtäläiset, siis rotutaustasta tai sukupuolesta riippumattomat kansalaisoikeudet.

Länsimaissa vallitsevalla vapauden ja humanismin ilmapiirillä on tietysti kääntöpuolensa. Joissakin olosuhteissa se esimerkiksi mahdollistaa autoritarismin ja dogmatismin nousun. Tämä ”liberalismin paradoksi” ei kuitenkaan ole pätevä syy vapauksista luopumiseen vaan päinvastoin niiden voimalliseen puolustamiseen.


Liberalismin paradoksiin kuuluu sekin, että opiskelevaa nuorisoa on mahdollista johdatella – jopa korkeimmissa opinahjoissa – ajattelemaan, että länsimainen liberaalidemokratia olisi muka läpeensä rasistinen, naisvihamielinen ja luonnosta piittaamaton hirmuvalta, kuten edellä mainittu twitter-kommentti vihjailee. Vapaissa olosuhteissa tällainen nuorison johdattelu voi onnistua siitä huolimatta, että tutkimus kertoo täsmälleen päinvastaisista trendeistä, esimerkiksi rasistisen ja sukupuolisen syrjinnän laantumisesta. Juuri tämä on länsimaista yhteiskuntajärjestystä parhaimmillaan: pyrkimys järjestelmän parantamiseen avoimen ja rauhanomaisen vuoropuhelun hengessä – toki tarvittaessa kyynisesti tai sarkastisesti vihjaillen, mikäli puhuja sellaisen näkee mielekkääksi.


Entä mitä ajatella nyt ajankohtaisesta C-vaihtoehdosta eli Elokapina-liikkeestä? (Sen organisoima mielenosoitus herätti vastikään runsasta keskustelua poliisin oikeudesta voimankäyttöön.) Jos olen tulkinnut liikkeen aktiiveja oikein, he ovat huolissaan siitä, että vapaisiin vaaleihin perustuva järjestelmä jättää tulevat sukupolvet ja muut lajit huomiotta. He näyttävät pelkäävän, että demokraattisesti valitut päättäjät eivät pystyisi rajoittamaan ihmisten oikeuksia ja vapauksia riittävästi, jotta ihmislajille mielekäs elämä maapallolla voisi jatkua. Olipa huoli perusteltu tai ei, ja olivatpa käytetyt keinot tarkoitukseen sopivia tai eivät, Elokapina-liikkeen näkemys soveliaista toimintatavoista ja oikeanlaisesta yhteiskuntajärjestyksestä on ristiriidassa liberaalidemokratiaan yleisesti liitettyjen oikeuksien ja vapauksien kanssa.


Tämän takia liikkeen toimintatavat saattavat kääntyä liikkeen tarkoitusperiä vastaan. Se, tapahtuuko näin, riippunee pitkälti siitä, missä määrin ihmiset pitävät liikkeen synkkää tulevaisuusvisiota perusteltuna ja miten ihmiset tällaiseen tulevaisuuteen suhtautuvat. Onko katastrofin välttäminen tai sen viivästyttäminen (ja kuinka moneen sukupolveen asti sitä pitää yrittää?) kansalaisten mielestä mahdollista ja jos on, pitävätkö he sen edellyttämää vapauksien uhraamista vaivan arvoisena? On mieltä lämmittävää ajatella, että nykyinenkin nuorisopolvi haluaa tällaisia eksistentiaalisia kysymyksiä järkiperäisesti pohtia.