Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 4/2018 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).
Miksi yliopisto osti queer-performanssin?
Vastikään julkaistu feministisen pedagogiikan opas [1] sanoo, että ”avointa suhtautumista sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen pitäisi opettaa kouluissa”. Kyse on kahden niin sanotun queer-teoreetikon, Sanna Karkulehdon ja Leena-Maija Rossin lausunnosta. Olen siitä samaa mieltä. Nuorison on hyvä tietää, että kaikissa kulttuureissa on homo- ja biseksuaaleja ja että osa ihmisistä (joidenkin arvioiden mukaan puoli prosenttia) kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. On myös ilmeistä, että seksuaalivähemmistöjen syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat väärin.
Queer-teoriassa on kuitenkin kyse muustakin kuin seksuaalivähemmistöjen tutkimisesta tai syrjinnän vastustamisesta. Rossi ja Karkulehto kirjoittavat:
...sen sijaan, että kaikilla olisi sisäsyntyinen sukupuoli-identiteetti, joka olisi syy heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen ja haluun, sukupuoli onkin pitkälti käyttäytymisen, tekojen ja toiminnan seurausta. Luonnollisuuden ja sisäsyntyisyyden sijaan sukupuolen voikin ajatella muotoutuvan pitkälti toistamalla ja jäljittelemällä eli performatiivisesti.
Tämä ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta löytyy eri muodoissaan ja eri vahvuisena kutakuinkin kaikista queer-teoreettisista kirjoituksista. Mikä ajatuksessa on pielessä?
Lajien välinen vertailu ensinnäkin kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Kyseessä on valtaisa vertailuaineisto, joka on suoraan ristiriidassa performatiivisuusväitteiden kanssa. Joko ei ole mielekästä väittää sukupuolen syntyvän performatiivisesti tai sitten pitää selittää, miksi myös viiksisiipat, viirupöllöt ja viitasammakot performoivat sukupuolia. Vaihtoehtoisesti Rossi ja Karkulehto voisivat kertoa, miten jokin lisääntymisen kannalta niin olennainen piirre kuin sukupuolisuus on voinut ihmisellä päätyä luonnonvalinnan ulottumattomiin. Periaatteessa tämä on mahdollista, mutta ennustan vaikeuksia asian todistamisessa. Milloin ja miten tämä performatiivinen käänne lajinkehityksessä esimerkiksi tapahtui, olivatko jo neandertalin ihmiset siinä mukana?
Myös seuraavat seikat ovat ristiriidassa Rossin ja Karkulehdon väitteiden kanssa. Tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Havainnon takana on mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen ja antropologinen aineisto. Suurimmillaan erot ovat juuri lisääntymiseen liittyvissä piirteissä, esimerkiksi seksuaalisessa vaihtelunhalussa. Sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen suuntautuminen, sukuelinten rakenne ja sukupuolikromosomit eivät myöskään vaihtele jatkumollisesti ja sattumanvaraisesti vaan selkeinä ryppäinä. Myös hormonitasoissa on selkeitä tilastollisia säännönmukaisuuksia.
Koska queer-teoreetikot ovat johdonmukaisesti sivuuttaneet edellä mainitut seikat, he rikkovat Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Ohjeen kohta nro 3 kuuluu:
Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.
Queer-teoria on siis sallinut itselleen etuajo-oikeuden olla välittämättä tutkimuksen eettisistä pelisäännöistä.
Tiede myöntää, että lajien ja ihmispopulaatioiden vertailusta saadut tulokset voivat olla virheellisiä. Tiede on pitävämpien todisteiden edessä myös valmis muuttamaan kantansa. Todisteina tulee kuitenkin esittää muutakin kuin Rossin ja Karkulehdon lainaaman Judith Butlerin sekavuuksia [2] tai queer-tutkijan itsetutkiskelua. Mikäli queer-teoreetikot haluavat tulla otetuiksi tieteilijöinä vakavasti, vähimmillään heidän tulisi kertoa, millainen tutkimustulos saisi heidät muuttamaan kantansa. Jos queer-teoria on jo etukäteen määrännyt tietyt päätelmät, kuten pelkään, kyse ei ole tieteestä. (Rossi ja Karkulehto voisivat lisäksi kertoa, miten he selittävät sitä monessa viimeaikaisessa tutkimuksessa tehtyä havaintoa, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa tietyt sukupuolierot ovat suurempia.)
Biologia ei oikeuta syrjintää
Seksuaalivähemmistöjen syrjintä on väärin, sanoipa biologia seksuaalisuudesta mitä tahansa. Yksilöä kunnioittava käyttäytyminen ja lainsäädäntö eivät siis riipu siitä, onko sukupuoli kaksijakoinen vai jonkinlainen (performatiivinen) jatkumo. Syrjimättömyyden periaate ei myöskään ole kiinni siitä, kuinka yleinen tai harvinainen mikäkin sukupuolisuuden muoto on. Syrjinnän kannalta Rossin ja Karkulehdon näkemyksillä ei toisin sanoen ole merkitystä. He voisivat huoletta myöntää, että ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta on virheellinen.
Biologisesti sukupuoli on kaksijakoinen – koiras tuottaa pieniä sukusoluja, naaras isoja – ja se näkyy, kuten todettua, erityisesti lisääntymiskäyttäytymisessä. Näin on linnuilla, kasveilla, kaloilla, matelijoilla, hyönteisillä ja myös meillä nisäkkäillä. (Joillakin kalalajeilla sukupuoli vaihtuu yksilön kasvaessa; pienen yksilön kannattaa tuottaa pieniä sukusoluja eli olla koiras ja suuren yksilön kannattaa tuottaa suurempia ja kalliimpia sukusoluja eli olla naaras. Monet kasvit, joukko selkärangattomia ja jopa jotkin liskolajit pystyvät myös lisääntymään partenogeneettisesti eli ilman sukusolun hedelmöitymistä.)
Joskus uskonnolliset konservatiivit yrittävät oikeuttaa homoseksuaalien syrjintää sillä, että sukupuoli on kaksijakoinen. Marraskuussa 2018 kirkon piirissä jopa väiteltiin siitä, saako seksuaalista tasa-arvoa ajavan yhdistyksen edustaja vierailla rippileirillä. Konservatiivit ovat oikeassa väittäessään, että menestyksekäs suvunjatkaminen edellyttää ihmisellä kahta sukupuolta. Ihmisen muinaisessa evoluutioympäristössä koiras ja naaras myös muodostivat usein pitkäaikaisen parisuhteen. Nämä seikat eivät kuitenkaan kerro, miten meidän nykypäivänä tulee avioliittoihin tai seksuaalivähemmistöihin suhtautua. Syrjintää puolustava konservatiivi sortuu päättelyvirheeseen.
Konservatiivin kankeat yritykset hyväksikäyttää biologiaa eivät toisin sanoen ole pätevä peruste hylätä biologiaa. Asia on täsmälleen päinvastoin: biologian ja tieteen parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään, että uskonnollinen konservatismi tai mikään muukaan poliittinen suuntaus, syrjinnästä puhumattakaan, ei voi saada tieteeltä tukea. Hihhulismia ei tule korvata toisenlaisella, yhtä tiedevastaisella hihhulismilla.
Joillakin biologisilla tosiseikoilla saattaa toki olla kielteisiä seurauksia, mikäli laajat kansanjoukot tulevat kyseisistä faktoista tietoisiksi. Tutkija itsekin saattaa pelästyä saamiaan tuloksia. Älykkyystutkijoiden parissa kulkee esimerkiksi anekdootteja siitä, että osa rotujen välisistä kyvykkyyseroista on yhteiskunnallisten seurausten pelossa jätetty raportoimatta. Konkreettisempia esimerkkejä löytyy ravitsemus- ja lääketieteistä. Oletetaan, että epidemiologi on havainnut punaviinin kohtuukäytön lisäävän terveyttä. Tiedon leviämisellä saattaisi olla merkittäviä haittoja alkoholismiin taipuvaisille yksilöille ja tätä kautta koko kansanterveydelle.
On siis mahdollista, että jos sukupuolisia ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Valtaosa ihmisistä ei kenties kykene sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa ”vaarallinen” ajatus hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia.
Edellä mainitut seikat tulee tiedeviestinnässä huomioida, mutta ne eivät ole pätevä syy vääristellä tai peitellä tutkimustuloksia. Sukupuolierojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Tässä tapauksessa geeneihin ja luonnonvalintaan perustuva selitys tosin on luultavimmin vapauttavaa. Sen mukaan sukupuolierot tai seksuaalinen suuntautuminen eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he olisivat luoneet lapsilleen epäsuotuisan kasvuympäristön.
Olipa biologisista tutkimustuloksista millaisia seurauksia tahansa, seksististä determinismiä voidaan vastustaa nimenomaan tosiasioilla: nainen voi menestyä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mies voi olla empaattinen lähihoitaja, sateenkaariperhe voi luoda lapselle turvallisen kasvuympäristön ja niin edelleen. Vaientamispyrkimyksillä tai tieteen mustamaalaamisella on myös harvoin toivottuja vaikutuksia.
Ainoa oikea tapa suhtautua ihmisten esittämiin väitteisiin on todisteiden ja perusteluiden punnitseminen mahdollisimman laajasti ja epädogmaattisesti. Tässä kohdin pessimismini pääsee toisinaan valloilleen: koska vuoropuheluun kannustava viesti ei ole saavuttanut queer-tutkijoita, jotka sentään toimivat akatemian uteliaassa ilmapiirissä, miten ”tavalliset ihmiset” pystytään rokottamaan dogmaattisuutta ja vaientamismielialaa vastaan?
Oppiminen vaatii vaistoja
 |
| Kirjan kuvitusta 1970-luvulta. |
Kärjistäen sanottuna queer-teoria ei pidä ihmistä biologisena olentona: ihmisyksilö tulee maailmaan vailla myötäsyntyisiä valmiuksia, toisin kuin kaikilla muilla lajeilla. Tähän tyhjä taulu -harhaan on uskottu muissakin ihmistieteissä (ks. oheinen kuva ja huomioni ihmisen vaistoista), mutta 2000-luvulla harha on viety pisimmälle juuri queer-teoriassa. Monissa ihmistieteissä myös kasvatustapojen merkitystä on vahvasti liioiteltu.
Verrattuna muihin lajeihin ihminen toki on opittujen performanssien mestari. Tämä ei kuitenkaan poista monimutkaisten vaistojen ja myötäsyntyisten tunnevalmiuksien merkitystä. Oppiminen ei edes olisi mahdollista ilman suurta joukkoa ohjeita siitä, minkälaisiin asioihin yksilön pitää keskittyä. Eli vaikka luonnonvalinta olisi onnistunut rakentamaan yleisälykkään oppimis- ja matkimiskoneen, ilman mutkikkaita rajoituksia tuon koneen laskentateho ja toimintakyky lamaantuisivat nopeasti. Yleisoppijalla kun olisi rajattomasti mahdollisuuksia tallentaa asioiden välisiä yhteyksiä.
 |
Tältä näyttää tyhjä
taulu, tabula rasa. |
Käytännönläheisempi syy ihmismielen myötäsyntyisiin valmiuksiin on se, että yksittäisten ihmisten intressit ovat harvoin identtisiä. Tämä tekee mielen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Vastaavasti mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.
Siksi luonnonvalinta on karsinut liian helposti muovautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei ole passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla käyttäytymistavat ja sukupuolten valtasuhteet jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä.
Evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot ja psykologiset valmiudet eivät tietenkään selitä kaikkia sosiaalisia/kulttuurisia ilmiöitä. Aivan kuten ”hiilitiede” tarvitsee orgaanisen kemian lakeja, joidenkin sosiaalisten ilmiöiden selittäminen tarvitsee erillisiä periaatteita. Biologia ja evoluutio eivät näin ollen poista tarvetta yhteiskuntatieteille. On myös suotavaa, että osa tutkijoista keskittyy ihmislajin käyttäytymiseen, aivan kuten kemiassa joku keskittyy alkuaine hiilen ominaisuuksiin. Mutta samalla mikään orgaanisessa kemiassa ei saa olla ristiriidassa kemian ja fysiikan yleisten periaatteiden kanssa. Vastaava pätee ihmiseen: ihmistieteiden on oltava johdonmukaisia empiiristen ja universaaliksi havaittujen tosiasioiden kanssa. Tässä queer-teoreettiset performatiivit epäonnistuvat.
Queer-teoreetikko voisi väittää vastaan, että ihminen on lajina ainutlaatuinen. Tässä hän on oikeassa. Mutta jos eläinlajin ainutlaatuisuus vaatisi aina oman itsenäisen tieteenalansa, meillä olisi yhtä monta alaa kuin meillä on lajejakin. Biologia on kuitenkin kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan ja seksuaalisuuttaan koskeva kattotiede. Siksi Queer-teoreetikoiden tulee tuntea teoriat luonnonvalinnasta ja seksuaalivalinnasta, aivan kuten kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.
Onko yliopisto oikea paikka queer-teorialle?
Lisäongelma queer-teoriassa ja laajemmin sukupuolentutkimuksessa on havaintojen ja tutkimustulosten politisoiminen. Joidenkin alan tutkijoiden mukaan koko ”länsimainen” tiede on lähinnä arvosidonnaisia diskursseja. Erityisesti käyttäytymispiirteiden evolutiivinen selittäminen on nähty poliittisena ja jopa syrjivänä muotivirtauksena. Erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan päälöydös esimerkiksi on, että evoluutiobiologiasta kirjoittaminen on vain symbolista tarinointia, jolla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. [3] Queer-tutkija Tuula Juvonen on yhtä erheellisesti väittänyt, että Darwinin kehittämä seksuaalivalinnan teoria olisi vain elitistinen heteromiesten narratiivi.
Darwin toki kuului aikansa varakkaaseen ja valistuneeseen eliittiin. Siinä mielessä Juvonen on oikeassa. Darwinin teorioiden selitysvoiman kannalta se on kuitenkin yhdentekevää. Ei ole merkitystä, oliko Darwin homo vai hetero tai syrjäytynyt vai eliittiä. Vastaava riippumattomuus tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista koskee kaikkia tieteellisiä teorioita. Juvonen on väärässä myös seksuaalivalinnan miehisyydestä: Darwinin teorian mukaan nimenomaan naaraan tekemät valinnat ovat olleet ja edelleen ovat evolutiivisesti merkittäviä. Siksi teoriaa myös vastustettiin aikanaan.
Hyvät tarkoitukset ovat queer-teoriankin tapauksessa kääntyneet itseään vastaan. Houkuttelemalla opiskelijoita turhanaikaiseen sanataiteiluun alan teoreetikot ovat pilanneet vähemmistöjen mahdollisuuksia menestyä oikeissa tieteissä – niissä, joissa seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ole merkitystä. Queer-teoreettinen kielilläpuhuminen ei siis tue nuoren homo-, bi- tai aseksuaalin henkistä/tiedollista kasvua.
Miksi epätieteellisyyttä ja tieteen politisointia sitten siedetään yliopistolla? Miksi tieteen tapa korjata itseään ei ole toiminut? Tärkeimmät syyt ovat seuraavia. Ensinnäkin, kyseinen teoria on marginaalisessa asemassa. Queer-teorian ajatukset yksilönkehityksestä kohtaisivat voimakkaampaa vastustusta, jos teorialla olisi enemmän kannatusta. Toisaalta se, että tällainen lähes kreationistinen ajattelu menee pedagogiaoppaan toimittajilta ja kustantajalta läpi, kertoo, että hölynpöly on saavuttanut joissakin piireissä vahvan aseman. Yksimielisyys asioista, joille ei ole tieteellistä näyttöä, voikin jatkua tiettyjen psykologisten ja sosiologisten prosessien kautta pitkään, kenties ikuisesti.
Toinen syy on se edellä mainittu seikka, että queer-teoreetikot pyrkivät performatiiveillaan moraalisesti oikeamielisiin tavoitteisiin, lähinnä syrjinnän vähenemiseen. Tällaisen teorian kriitikko on vaarassa leimautua homo- ja transkammoiseksi hirvitykseksi. Yliopistoväki ymmärrettävästi haluaa sitä välttää. Osa yliopistolaisista luultavasti myös tunnistaa, että queer-teoreetikot ovat uskonnonkaltaisen ideologian tai fanatismin uhreja. Queer-tutkijoiden kollegat saattavatkin jättää kritiikin antamatta vain hienotunteisuuttaan. Kolmas syy suuntauksen akateemisuuteen on se, että biologeilla ja psykologeilla – vaikka he olisivatkin uhmakkaita ja haastavia – on niin kiire. He eivät omien tutkimustensa ohessa ennätä perehtyä siihen, mitä ihmistieteiden marginaalissa lajistamme sanotaan.
Queer-teorian tapa vuodesta toiseen sivuuttaa muiden alojen olennaisia löydöksiä ei kuulu hyviin tieteellisiin tapoihin. Lähtöpasseja yliopistolta ei kuitenkaan ole näkyvissä, edellä mainituista syistä johtuen. Tieteellisessä mielessä tilanne on kiusallinen. Suuntaus nakertaa tieteen ja yliopiston uskottavuutta, tuhlaa tutkimusvaroja ja johtaa nuorisoa harhaan. Lisäksi queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä. Myös maailmanparantaminen onnistuu parhaiten syitä ja seurauksia ymmärtämällä, ei toiveajattelulla.
Se toki myönnettäköön, että yhteiskuntarauhan kannalta saattaa olla hyvä, että queer-teoria on päästetty akatemian reunamille. Näin ajatukset ihmisen vapaasta muokattavuudesta, jotka ovat aina olleet totalitarististen ideologioiden suosiossa, säilyvät edes jotenkin kontrollissa. Lainaus Noam Chomskylta on paikallaan:
Puhun ihmisluonnosta, mutta en kovin monimutkaisista syistä. Teen niin, koska en ole imbesilli, enkä usko, että muidenkaan pitäisi langeta tähän kulttuurin syöttämään idioottimaisuuteen... Intellektuelleille on sopivaa uskoa, että ihmisillä ei ole ”luontoa” ja että he ovat täysin muovailtavissa. Tämä poistaa kaikki moraaliset esteet manipuloinnilta ja kontrolloinnilta... Ei ole ainoastaan selvää, että psykologisissa kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa on merkittäviä geneettisiä tekijöitä, vaan meidän tulisi myös ilahtua tuosta tiedosta...
Totalitarististen höyrypäiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.
ALAVIITTEET
[1] Laukkanen, A. ym. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino. Tampere.
[2] Alla on muutama ote Judith Butlerin Hankala sukupuoli -kirjasta (suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi, Gaudeamus). Teos on kurssikirjana tai oheislukemistona useassa suomalaisessa yliopistossa. Tässä yhteydessä ei voitane liikaa korostaa, että seksuaalisen tasa-arvon vaaliminen ei edellytä näennäissyvällisen palturipuheen omaksumista.
Sosiaalinen sukupuoli on monimutkainen asia, jonka kokonaisuus lykkääntyy jatkuvasti: se ei ole koskaan täydellisesti sitä, mitä se on jonain tiettynä ajankohtana... Se on avoin yhteenliittymä, joka sallii monenlaiset lähestymiset ja erkaantumiset olematta kuuliainen määritelmällä tavoitellun sulkeuman normatiiviselle päämäärälle.
Jos oletetaan biseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus kulttuuria edeltäväksi ja sitten sijoitetaan tuo ’edeltävyys’ esidiskursiivisen kumouksen lähteeksi, kielletään itse asiassa kulttuurin sisältä käsin juuri se sama kumous, jota sekä puolustetaan että jolta puolustaudutaan.
Se sukupuolittunut minä tai pysyvä substanssi on siis muodostettu säätelemällä ominaisuuksia kulttuurisesti vakiinnutettujen koherenttiuden sääntöjen mukaan. Tästä seuraa, että tuotoksen kuvitteellisuus paljastuu, jos attribuuteilla pelataan sääntöjen vastaisesti sopeutumatta perussubstantiivien ja näille alisteisten adjektiivien valmiiseen kaavaan. On tietenkin aina mahdollista väittää, että poikkeavat adjektiivit toimivat takautuvasti määrittäen uudelleen niitä substantiivisia identiteettejä, joita niiden sanotaan muotoilevan. Näin nämä adjektiivit laajentavat sosiaalisen sukupuolen substantiivisia kategorioita: niihin sisällytetään aiemmin pois suljettuja mahdollisuuksia. Mutta jos nämä substanssit ovat vain satunnaisesti ominaisuuksien sääntelyllä luotuja yhtenäisyyksiä, näyttäisi siltä, että itse substanssien ontologia ei ole ainoastaan keinotekoinen vaan myös täysin tarpeeton.
Vaikka kielen kollektiivisesti Symboliseksi ymmärretyt rakenteet pitävät yllä ontologista vakautta riippumatta niistä erilaisista puhuvista subjekteista, joiden kautta ne toimivat, Laki lujittaa itseään ja yksilöityy joka kerta lapsen astuessa sisään kulttuuriin. Puhe syntyy ainoastaan tyydyttämättömyyden ehdoilla, ja tämä tyydyttämättömyys vakiinnutetaan insestin kiellolla... Jos insestitabu sääntelee erillisten sukupuoli-identiteettien tuotantoa ja jos tuo tuotanto edellyttää sekä heteroseksuaalisuuden kieltämistä että luvallistamista, niin homoseksuaalisuus näyttäytyy haluna, joka on tuotettava, jotta se voisi pysyä tukahdutettuna. Toisin sanoen heteroseksuaalisuuden säilyminen sellaisena erityisenä sosiaalisena muotona kuin se on vaatii ymmärrettävää ajatusta homoseksuaalisuudesta, ja samalla se edellyttää myös tuon ajatuksen kieltoa tehden siitä kulttuurisesti käsittämättömän. (korostus alkuperäinen)
[3] Kyseinen väitöstyö käsittelee populaareja evoluutiokirjoja (Venla Oikkonen 2010). Työn tiivistelmässä on tragikoomisia piirteitä, esimerkiksi seuraavasti: ”Koska evoluutiokertomuksen symbolinen jatkuminen riippuu lisääntymisen ja sitä kautta tekstuaalisen uusintamisen onnistumisesta, evoluutiokertomusta varjostaa jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus. Tätä kerronnan epävarmuutta evoluutiokertomukset pyrkivät rauhoittelemaan.”
Oikkosen mukaan ”nykyinen evoluutiopuhe korostaa reproduktion ymmärrettynä niin seksuaalisena lisääntymisenä kuin kerronnallisena uusintamisena roolia darwinilaisessa evoluutioteoriassa”, mikä puolestaan ”tuottaa kertomuksen logiikan, jossa halu lisääntyä näyttäytyy evoluutiota ajavana voimana ja lisääntymiseen tähtäävä akti evoluutiokertomuksen liikkeessä pitävänä loputtomasti toistuvana tapahtumana”.
Oikkosen ajatukset ovat vaikeaselkoisia. Hän näyttää tarkastelevan evoluutiota jollakin asiaankuulumattomalla symbolitasolla. Muutoin on vaikea selittää hänen vihjailuaan, että lisääntyminen ei ohjaisi evoluutiota. Tämä sukupuolentutkimuksen väitös arvioitiin laudaturin arvoiseksi, tekijä sai väitöksen jälkeiselle tutkimukselle rahoitusta yli 25 000 euroa ja väitöksen hyväksyneet istuvat edelleen korkeissa akateemisissa viroissaan. Difficile est saturam non scribere.
--
PS. Haastoin jutussa mainitut Leena-Maija Rossin ja Venla Oikkosen Twitterissä (@otammisalo) vastaamaan syytöksiin tieteen eettisten periaatteiden rikkomisesta. Pääsemmekö lehdessä puheväleihin?
Vuonna 2018 blogini suosituimmat tekstit käsittelivät tai sivusivat feminismiä, sukupuolten tasa-arvoa, sukupuolen biologisuutta ja seksuaalista tasa-arvoa. Myös joitakin huuhaa-kritiikkejäni luettiin paljon. Omat suosikkini näiden ulkopuolelta käsittelevät avioliittoa ja tulevaisuususkoa.
PS. Oheisessa kuvassa on Ihmisluonto-blogin kävijägraafi alusta tähän päivään asti. Jokunen mainostaja on kysynyt, saisiko hän laittaa sivustolle mainoksia, mutta en ole suostunut. (Riippumattomuuden ylläpitäminen ulkopuolisista mainostajista ja lahjoittajista tuntuu erityisen tärkeältä nyt, kun lahjoitusalusta Patreon poliittisin perustein ja vastoin sopimusehtojaan vastikään sulki Carl Benjaminin lahjoitustilin.)
