Darwinistiset terveiset kirkkoherralle

Olen taannoin päättänyt, etten kommentoi kreationismia, ks. perusteluita täältä. Alla olevassa vastineessani (Töölöläinen 6/2018 -lehdessä) aihetta kuitenkin sivutaan.

Evoluutio ei tarvitse luojaa

Töölöläinen 4/2018 -lehdessä Meilahden kirkkoherra Hannu Ronimus vihjaa, että jumala olisi luonut ihmisen käyttämällä ”evoluutioväylää”. On hienoa, että papiston edustaja hyväksyy lajinkehityksen. Vielä kun hän huomaisi, että evoluutio ei tarvitse luojaa.

Evoluution tärkein mekanismi on luonnonvalinta. Sille riittää, että eliöiden lisääntymismenestyksessä on perinnöllisistä syistä johtuvia eroja. Prosessi on vuosimiljoonien saatossa antanut meille pupillin ja suoliston ympyrämäiset sulkijalihakset, hienostuneet moraalitunteemme ja lukemattomia muita mainioita sopeutumia.

Voidaan toki leikitellen kysyä, oliko luojalla jokin syy tyytyä niin tuhlailevaan mekanismiin kuin luonnonvalinta. Halusiko hän kenties päästä vastuusta? Evoluution oikuista tietoinen olentohan ei enää voi moittia luojaa. Ei ole luojan syytä, että eliökunnan kruunua kantaa kaltaisemme hairahtuva lapsi.

Luojaa ei voida myöskään paheksua empatian puutteesta, että hän antoi trilobiittien, dinosaurusten ja miljoonien muiden kelpo luontokappaleiden kuolla sukupuuttoon. Sehän oli vain luonnollista karsintaa, ei osa jumalallista suunnitelmaa.

Vakavammin otettuna Ronimuksen evolutiiviset oivallukset muuttavat erästä uskonnonharjoittamisen tapaa: rukoilua. Olen aiemmin pitänyt rukoilua ylimielisenä. Siinä uskova vihjailee, että jumala tekee virheitä. Toiseksi rukoilija kuvittelee osaavansa kertoa jumalalle, miten asiat hoidetaan paremmin.

Evolutiivinen ajattelu osoittaa, että rukoilija saattaa olla oikeassa. Tässä maailmankaikkeudessa ei taida olla ketään, joka tietäisi ihmistä itseään paremmin, mikä hänelle sopii. Ronimuksen evoluutioväylää pitkin rukoilu voi tällä tavoin vähitellen muuttua omahyväisestä hybriksestä nöyrään vastuunottoon ja humaaniuteen tämänpuoleisissa ihmissuhteissa.

Yhteiskunnan maallistumisen ja rationalismin puolustajien onkin syytä olla kiitollisia, että Suomen kirkkoherrat ovat nauttineet korkeimman tason akateemista koulutusta, jossa ymmärretään evoluution merkitys. Risum teneatis, he tekevät sen itse.

 - - -

PS. Rukoilu luonnollisesti on muutakin kuin oletetulle jumalalle esitettyjä pyyntöjä, esimerkiksi keskittymistä ja rauhoittumista, ehkä joskus myös oman hyveellisyyden mainostamista, moraaliposeeraamista. Joillekin rukoilussa on jopa meditatiivinen puolensa. Tekstin pointti on silti pätevä: inhimillisen kärsimyksen kannalta on mielekkäämpää tehdä valintoja järkiperäisesti kuin nojaamalla aataminaikaisiin uskomusjärjestelmiin. Ne lähinnä opettavat tyytymään tietämättömyyteen. (Toki tiedekään ei luultavimmin pääse selville kaikesta, esim. luonnonvakioiden alkuperästä, mutta tämä ei ole pätevä peruste spekuloida henkiolennoilla.)

PS 2. Tekstinkäsittelyohjelmani mukaan otsikon oikea muoto olisi darvinistiset. Kyseinen kirjoitusasu pistää kuitenkin niin paljon silmään, että silloin harvoin, kun kyseistä ismi-johdosta käytän, kirjoitan sen w:llä. Kirjoitusasussa on myös jonkin verran ristiriitaa eri ohjeiden kanssa. Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) kehottaa käyttämään darwinismia, kun taas Nykysuomen sanakirjassa hakusana on muotoa darvinismi. Kielitoimiston sanakirjassa darwinismi taas on darvinismin hyväksytty rinnakkaismuoto. (Vastaavasti marksismi ja marxismi ovat molemmat ”virallisia” muotoja – myös tekstinkäsittelyohjelmani mukaan – mutta päähakusanana on ks:llinen muoto.) Tässä linkissä on vanha kirjoitukseni, jossa oikaisen Ilkka Niiniluodon näkemystä sosiobiologeista - ja jonka huomiot Ahmavaarasta ja Vanhasesta muotoilisin nyt hieman toisin. (Jutussa mainittu Darwin-seura on laitettu joitakin vuosia sitten talviunille.)

Töölössä kummittelee?

Seuraavanlainen vastineeni julkaistiin Töölöläinen 17/2016 -lehdessä:

Töölöläinen -lehden (16/2016) ”Kummitusten jäljillä” -jutun alaotsikossa väitetään, että ”Suomessa kummittelee kaikkialla, myös Bulevardilla”. Juttuun haastateltu kirjailija Eero Ojanen kertoo, että erityisen hämmentäviä ovat niin kutsutut poltergreist-tapaukset, joissa esineet liikkuvat itsestään: ”Ilmiötä on yritetty selittää tietoiseksi huiputukseksi. Tämä niin sanottu luonnollinen selitys on kuitenkin riittämätön, se ei toimi.”

Ojanen on siinä oikeassa, että läheskään aina yliluonnollisista näyistään kertovat ihmiset eivät ole tietoisia huijareita. He ovat aidosti kokeneet henkiolentojen läsnäolon. Seikka on kiinnostava ja kaipaa selitystä, mutta se ei tietenkään vielä kerro henkiolennoista. Vastaavasti kuolemanrajakokemuksissa usein nähty valkoinen valo ei kerro ufoista tai taivaanportista, vaan näyt selittyvät lähinnä aivojen hapenpuutteella.

Luonnollinen selitys – huijauksen lisäksi – on siis se, että ihmismieli on altis kokemaan harhoja ja hallusinaatioita. Henkiolentokokemukset kuuluvat siksi psykologian ja psykiatrian piiriin. Kyse on pään sisäisistä ilmiöistä, ei ulkopuolisesta todellisuudesta. Jos kummitukset perustuisivat johonkin muuhun kuin aisti- tai ajatteluvinoumiin, liialliseen intuitiivisuuteen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, kummituksista olisi jo pitäviä todisteita.

Jutun lopussa Ojanen toivoo, että ihmisillä olisi ”sallivampi asenne kummallisia asioita kohtaan”. En yritä arvella, mitä Ojanen sallivuudella tarkoittaa. Henkimaailmakokemuksille tulee etsiä selitystä ja selitystä kannattaa hakea mielen sisältä. Tällä ei ole tekemistä sallivuuden kanssa. Jotta selitys olisi kattava, siihen luonnollisesti tarvitaan myös arviota mahdollisista ulkoisista tekijöistä, jotka laukaisivat henkiolentokokemukset. Joskus se on avioero, joskus huoli omasta tai lapsen terveydestä. Jopa ulkomaanmatka tai yksinäisyyden kokemukset voivat riittää. Ojanen itsekin toteaa, että ”puberteetti suurine mullistuksineen tekee ihmisen alttiiksi kummallisuuksille”.

Ongelma ei lopulta ole sallivuuden puute vaan se, että ihmiset eivät halua etsiä kokemuksilleen selitystä. Halu uskoa henkiin voi estää kaikki pyrkimykset tarkastella asiaa järkiperäisesti ja pätevien todisteiden kautta. Tämä on ongelma siksi, että on olemassa tahoja, jotka julkeasti hyväksikäyttävät ihmisten avoimuutta, haavoittuvuutta ja herkkäuskoisuutta. Kukaan ei ole kieltämässä ihmisiltä heidän kokemuksiaan, aivan kuten kukaan ei pyri kieltämään puberteettia, intuitiota tai mielikuvitusta. Mutta myötätuntoinen ja vastuullinen ihminen – sen sijaan, että hän ruokkisi ihmisten irrationaalisia pelkoja ja ajattelutottumuksia – edistää skeptistä asennoitumista ja etsii ja tarjoaa luonnollisia selityksiä. Näin toimimalla voidaan parantaa kanssaihmisten elämänhallintaa, ehkä lisätä elämäniloakin. Ainakin näin voidaan vähentää heidän tulemistaan huijatuiksi.

Lopuksi aiheeseen liittyvä videokevennys. Jos tapahtuma on aito, uskoiko poika kummitukseen vai ei?: https://www.youtube.com/watch?v=MuXhbOHx9WM

PS. Tässä jokunen sitaatti H. L. Menckenin teoksesta Notes on Democracy vuodelta 1927. Älykkyystesteistä Mencken kirjoittaa seuraavasti (jotakin samankaltaista tapahtui minulle noin 80 vuotta myöhemmin):

I have surely done my share of damning them: they aroused, when they were first heard of, my most brutish passions, for pedagogues had them in hand. But I can only say that time and experience have won me to them, for the evidence in favour of them slowly piles up.

Yksilöiden välisistä eroista Mencken kirjoittaa pessimistisesti ja monien mielestä luultavasti julmasti ja fatalistisesti:

Men are not alike, and very little can be learned about the mental processes of a congressman, an ice-wagon driver or a cinema actor by studying the mental processes of a genuinely superior man. The difference is not only qualitative; it is also, in important ways, quantitative.

Some climb eventually to the high levels; a few scale the dizziest heights. But the great majority never get very far from the ground. There they struggle for a while, and then give it up. The effort is too much for them; it doesn’t seem to be worth its agonies. Golf is easier; so is joining Rotary; so is fundamentalism; so is osteopathy; so is Americanism.

 ...the vast majority of men are congenitally incapable of any such intellectual progress. They cannot take in new ideas, and they cannot get rid of old fears. They lack the logical sense; they are unable to reason from a set of facts before them, free from emotional distraction. But they also lack something more fundamental: they are incompetent to take in the bald facts themselves.

Menckenin mukaan rahvas/väkijoukko on murrosikäisen tasolla:

What does the mob think? It thinks, obviously, what its individual members think. And what is that? It is, in brief, what somewhat sharp-nosed and unpleasant children think. The mob, being composed, in the overwhelming main, of men and women who have not got beyond the ideas and emotions of childhood, hovers, in mental age, around the time of puberty, and chiefly below it. If we would get at its thoughts and feelings we must look for light to the thoughts and feelings of adolescents.

Mencken suomi myös aikansa kiropraktiikkaa (ks. alaa koskeva kirjoitukseni):

No man who has not had a long and arduous education in the physical sciences can understand even the most elementary concepts of, say, pathology, but even a hind at the plough can take in the theory of chiropractic in two lessons.

Tie auki taivasta myöten

Alla oleva kirjoitukseni ilmestyi Töölöläinen 8/2014 -lehdessä. Käsittelen uskonto-meemiä tarkemmin Ihmisluonto -kirjassani. On ilmeistä, että uskontojen – aivan kuten muidenkin ajatusrakennelmien – suosio on kiinni evolutiivisesti kehittyneistä psykologisista mekanismeista. Uskonnot ovat kuitenkin poikkeuksellisia rakennelmia siinä, että usein ne sisältävät (geenien tavoin) ohjeita itsensä levittämiseen. Siksi uskonnon suosiota on  hyödyllistä tarkastella myös puhtaasti epidemiologisesti, ilman taustalla vaikuttavaa psykologiaa ja ihmisluontoa.

Taivaspaikkojen jaosta

Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon mielestä ihmisten tulee olla yhteisöllisiä ja auttavaisia (Töölöläinen 7/2014). Tästä useimmat lienevät yhtä mieltä. Laajasalon taivasta koskevat ajatukset kuitenkin herättävät epäilyksiä. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että tie taivaaseen kulkisi vain Jeesuksen kautta.

   Miksi vain usko ja Jeesus takaisivat pääsyn taivaaseen? Mikseivät vaikkapa lähimmäisenrakkaus tai epäitsekkyys kelpaa? Yhtä hyvin Laajasalo voisi sanoa, että taivaspaikka aukeaa kriittisellä keskustelulla tai todisteisiin perustuvalla järkiperäisellä ajattelulla. Niiden takana on aivan yhtä päteviä perusteluita. Tai ehkä taivaaseen pääsee homoseksuaalisuudella. Jos Jumala kerran on kaikkialla, jokaisen tien pitäisi johtaa Hänen luokseen.

   Voidaan myös vitsailla, että uskomisesta seuraisi tuonpuoleisessa jokin ikävä rangaistus. Tällöin me epäilijät varmasti vaatisimme uskoville inhimillistä kohtelua. Hehän olivat vain kirkon ja koulutusjärjestelmän pettämiä viattomia uhreja. Uskonnottomien tuleekin suhtautua ymmärtäväisesti siihen, että jotkut turvautuvat epäilyttäviin ajatusrakennelmiin. Ihmisten työkalut maailman hahmottamiseen ovat niin erilaisia.

   Toiseksi Laajasalo sanoo, että ”kirkon ainoa olemassaolon peruste on siinä, että kaikki ei pääty kuolemaan”. Olisi hullua, mikäli kirkon veroinen instituutio lepäisi noin heppoisella perustalla. Ainoan perusteen kirkolle täytyy olla se, että se yrittää auttaa ihmisiä tässä elämässä. Jumalatkaan tuskin arvostaisivat tekoja, jotka tehdään taivaallisen palkinnon toivossa, siis omaa etua ajatellen.

   Laajasalo voisi toki perustella taivasuskon levittämistä sillä, että uskomisesta koituu ihmisille sellaisia maanpäällisiä hyötyjä, joita he eivät muutoin voisi saavuttaa. Näistä mahdollisista hyödyistä hän ei kuitenkaan puhu. Ainakaan kyse ei ole yhteisöllisyydestä tai myötätunnosta. Niihin ihminen kykenee luonnostaan. Myöskään lähimmäisenrakkaus tai moraaliset ihanteet eivät ole uskovien yksinoikeus.

   Varmaa on enää vain se, että usko hyödyttää kirkkoa ja sen työntekijöitä. Laajasalon sanoin: ilman taivasta, armahdusta ja kuolemattomuutta ”nämä hommat voi tehdä joku muukin”.