Yliluonnollinen kokemus?

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 1/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia). Katso myös esseemittainen kirjoitukseni huuhaasta ”mummolassa ja yliopistossa”.

Tunsin sen olevan makuuhuoneessa

Jeena Rancken (2017): Yliluonnollinen kokemus – Tulkinta, merkitys ja vaikutus. Vastapaino. Tampere.

Ihmiset jättävät oudot kokemuksensa yleensä huomiotta. He kohauttavat hartioitaan ja jatkavat kesken jääneitä toimiaan. ”Joku järkevä selitys tälle on, väsyneet aivot varmaankin temppuilivat. Ehkei kannattaisi valvoa näin myöhään.”

Aina outoa kokemusta ei sivuuteta. Jos yksilön ennakkoasenne, elämäntilanne ja/tai mieliala ovat tietynlaisia, kokemus saattaa järisyttää koko olemassaoloa. Tämän kirja-arvion otsikko on lainaus teoksessa haastatellulta Marjalta, joka näyttää kokeneen tyypillisen unihalvauksen. Hänen tulkintansa vain ovat omalaatuisia:

Se kokemus oli totaalinen herätys: on olemassa jotain arkielämän ulkopuolella ja sen yläpuolella. Ja sitten rukous. Se ei ollut mitäänsanomaton, vaan tavattoman vaikuttava kokemus, joka herätti. Se pimeys täytti huoneen. Merkitys aukeaa ehkä myöhemmin.

Joskus outo kokemus jää tällä tavoin kaivelemaan, etenkin jos yksilö tapahtumahetkellä on pelokas ja yksinäinen. Mikäli hän lisäksi on virittynyt ajatukseen, että jotakin tähdellistä on tekeillä, hän saattaa pitää merkityksellisenä sellaisiakin tuntemuksia, jotka muutoin olisivat jääneet huomaamatta.

Pienikin vihjailu – esimerkiksi Astral-ohjelman katselu TV:stä – saattaa riittää aistien herkistymiseen ja yliluonnollisiin tulkintoihin. Jonkinlaista itsesuggerointia ja voimistunutta tarkkaavaisuutta tapahtuu myös lääkärikirjoja lukeville. Viaton kihelmöinti saatetaan tulkita merkiksi pitkälle edenneestä syövästä.

Ennakkoasenteen ja emotionaalisen virittymisen lisäksi yliluonnollinen tulkinta edellyttää oikeanlaista tapahtumaympäristöä. Talossa, jossa ”tiedetään” kummittelevan, tavanomaiset sattumukset – esimerkiksi seinien narahtelu ulkoilman kylmetessä tai ullakolla vierailevan näätäpariskunnan lemmennahistelut – tulkitaan helposti kummituksen tekosiksi.

Jos taas yötaivaalla näkyy tavallisesta poikkeavia valoja, valmistautunut mieli tulkitsee tapahtuman vierailuksi ulkoavaruudesta, ei räyhääväksi tarrahengeksi. (Avaruusolennoissa tai heidän lentokoneissaan ei toki sinänsä ole mitään yliluonnollista. Vierailu ulkoavaruudesta on kuitenkin siinä määrin epätodennäköinen tapahtuma ja vierailuksi väitetyt tapaukset ovat niin säännönmukaisesti selittyneet maallisemmilla seikoilla, että termien huuhaa ja yliluonnollinen käyttö ei tässä yhteydessä ole paha synti.)

Edellä olevat huomiot osuvat melko hyvin yksiin Jeena Ranckenin tutkimusaineiston kanssa: virittyminen, tapahtumaympäristö ja ennakko-oletukset ovat huuhaatulkintojen kannalta olennaisia. Rancken haastatteli 84:ää yliluonnollisista tulkinnoistaan kertovaa ihmistä. Haastatelluista 57 on naisia, loput miehiä. Sukupuolijakauma on siis aiempien tutkimusten mukainen. Myös ufokokemusten jakauma on tuttu: miehet ovat yliedustettuna (ks. Skeptikko 2/2014: Taikausko ja sukupuolierot).

Mikä on yliluonnollinen kokemus?

Ranckenin aineisto on liian pieni, jotta siitä voitaisiin saada epidemiologisesti pätevää dataa. Monia kiinnostavia yksityiskohtia silti löytyy. Rancken on esimerkiksi luokitellut aineistonsa huuhaatarinat tyypeittäin, muun muassa kauhutarinaan, silminnäkijäkokemukseen ja elämänmuutostarinaan. Tämä on kirjan kiinnostavinta antia. Vähiten lukija kostuu ”merkityksen” ja ”merkityksellistämisen” sosiaalitieteellisistä teoretisoinneista.

Kerätyt tarinat on myös luokiteltu sen mukaan, kuinka kauan kokemuksesta oli haastatteluhetkellä kulunut. Yli 70 prosenttia kokemuksista oli yli viisi vuotta vanhoja, ja jopa 35 prosenttia oli tapahtunut yli 20 vuotta aiemmin.

Tämä herättää kysymyksen alkuperäisen kokemuksen sisällöstä. Mitä enemmän tapahtuneesta on kulunut aikaa, sitä hatarampia muistikuvat yleensä ovat ja sitä enemmän muistot ovat ehtineet muokkautua. Evoluutio ei tehnyt ihmisen muistista tietokonemuistin kaltaista erehtymätöntä ja lähes ehtymätöntä informaatiovarastoa. Emme esimerkiksi pysty etsimään menneitä tapahtumia systemaattisesti, vaan joudumme käyttämään pitkälti sattumanvaraisia ja tunnereaktioihin liittyviä johtolankoja [1]. Lisäksi aina, kun yritämme virkistää muistia saadaksemme kiinni jostakin tapahtumasta tai kun kerromme tai kirjoitamme kokemuksestamme, kyseinen muistokin saattaa muuttua. Yleisesti ottaen ihmiset (ainakin vanhat pariskunnat) ovat erimielisiä menneisyyden tapahtumista – ”ei se noin mennyt!” – mutta yksinäisyydessä tai unen rajamailla koetut tapahtumat eivät kohtaa vastaavaa sosiaalista palautetta. Tällöin yksilölle on mahdollista muovata ja voimistaa kokemusta aina identiteettikysymykseksi asti.

Omakohtaisiin muistoihin tai varsinkaan niitä koskeviin kertomuksiin ei toisin sanoen ole luottamista. Esimerkiksi omissa ajatuksissa käyty tunnepitoinen vuoropuhelu edesmenneen isän kanssa saattaa myöhemmissä muisteluissa muuttua vainajan kanssa oikeasti käydyksi keskusteluksi. Aivot saattavat käsitellä jopa fantasioita koskevia muistoja samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja. Lisäksi ihmisiin on varsin yksinkertaisilla tempuilla pystytty istuttamaan valemuistoja.

Olipa kirjan tapauksissa kyse kuinka todellisista havainnoista ja millaisista aivojen metkuista tahansa, useimmat aineiston kertomukset ovat esimerkkejä vaarattomasta ja vaikeasti rahastettavasta huuhaasta. Suurimpia harmeja on oikeastaan se, miten kauas kyseiset henkilöt ovat harhautuneet tieteellisen tutkimuksen ja muiden tärkeiden asioiden parista. Kaikki eivät kenties voi löytää merkitystä elämälleen tieteestä (tai ihmissuhteista tämänpuoleisessa), mutta kaikkien pitäisi silti olla tietoisia siitä, mikä tekee tieteen tiedonhankintamenetelmistä ylivertaisia.

Olen kuullut vastaväitteen, että tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ja rationaalisuuteen vähentää luovuutta, ahkeruutta ja elämäniloa. Tähän on helppo vastata. Ensinnäkään seikalla ei ole tekemistä sen kanssa, millaisilla menetelmillä päästään lähimmäksi totuutta. Toiseksi väite elämänilon surkastumisesta tuskin pitää paikkaansa. Objektiivisuus ei ole hauskuuden, luovuuden tai edes empatian ja moraalisuuden vaihtoehto. Pikemminkin se on tie kohti parempaa hallintoa ja toimivampaa, inhimillisempää yhteiskuntaa. (Suosittelen myös vierailemaan luonnontieteilijöiden väitösjuhlissa; niissä hyväntahtoinen huumori on enemmän sääntö kuin poikkeus.)

Rancken tekee selväksi, että tapauskertomuksissa kyse on yliluonnollisista tulkinnoista, ei yliluonnollisista ilmiöistä. Jälkimmäisiä ei hänen mukaansa ole voitu ”todistaa luonnontieteen vaatimukset täyttävällä tavalla”. Tämä pitää paikkansa jo määritelmällisesti. Vasta kun tiede voi todeta, että jotakin ilmiötä ei ole mahdollista selittää luonnollisten prosessien ja mekanismien avulla, kyse on yliluonnollisesta ilmiöstä. Mutta jotta tällainen päätelmä voitaisiin ilmiöstä tehdä, siitä pitäisi tietää kaikki – ja tällöin kyse ei enää olisi yliluonnollisuudesta.

Tämä on syy, miksi on ongelmallista väittää jotakin kokemusta yliluonnolliseksi tai selittämättömäksi. Tietoinen kokemus toki rakentuu tiedostamattomien ja vaikeasti tutkittavien prosessien pohjalle. Ennen kokemusta aivot ovat esimerkiksi käännelleet ja kalibroineet aistisyötteitä monin tavoin. Mutta kokemuksen selittämiseen ei silti tarvita ikuisia sieluja, Qin vitaalivoimaa tai muuta henkimaailmamystiikkaa.

Tietoiset kokemukset nojaavat kyhäelmään virheille ja manipuloinnille alttiita kytkentöjä. Siksi kokemukset eivät luotettavasti selitä todellisuuden luonnetta. Siihen tarvitaan tiedettä. Sen päätehtävä on ehkäistä tutkijan omakohtaisten ja väistämättä vinoutuneiden näkemysten vaikutusta.

Uskomukset voivat olla hyödyllisiä

Vanhakantaisissa kulttuureissa irrationaaliset uskomukset ovat toisinaan olleet hyödyllisiä. Esimerkiksi kansantarinoihin nojaavat ruokatabut ovat saattaneet johtaa ihmisiä noudattamaan terveellisempiä hygieniakäytäntöjä.

Kyseisen näkemyksen mukaan rautakauden paimentolaiset Lähi-idässä eivät tarvinneet eivätkä he olisi uskoneet tai edes välttämättä ymmärtäneet tositarinaa taudinaiheuttajamikrobeista. Uskonnollissävytteiset kertomukset sianlihan likaisuudesta riittivät. (Ruokatabuista tosin on huomattava, että niiden päätehtävä on luultavasti yhteisön pitäminen etnisesti puhtaana. Lisäksi esimerkiksi sianlihakiellon kehittymiseen on saattanut vaikuttaa se, että sikojen kasvatus vaatii paljon vettä, jota aavikkomaisilla alueilla ei ole tuhlattavaksi.)

Kansantarinoiden ja -uskon vähittäinen muuntuminen uskonnollisiksi järjestelmiksi on edellyttänyt, että syntyneet dogmit ja sakramentit ovat pysyneet ihmisille ymmärrettävinä. Hyvä esimerkki tällaisesta on jumalhahmojen tunne-elämä. Kaikkien suurten uskontojen jumalat kokevat inhimillisiä emootioita, vaikkapa mustasukkaisuutta, kostonhimoa tai anteeksiantoa. Etenkin kristillinen teologia kuolemanjälkeisine palkintoineen ja rangaistuksineen perustuu lähes yksinomaan Jumalalle kuviteltuihin inhimillisiin moraalitunteisiin. [2]

Tällaisia universaalin ihmisluonnon vaikutuksia on nähtävissä jonkin verran myös Ranckenin aineistossa. Esimerkiksi irtosuhteistaan ja humalahakuisesta juomisestaan huonoa omaatuntoa kokenut Keijo tunsi Raamattua tutkittuaan täyttyvänsä pyhällä hengellä, kunnes ”hänen oli valtavan hyvä ja lämmin olla”. Voimakkaimpia yliluonnollisen herätyksen ja innovaation lähteitä on juuri oman pahuuden ja pinnallisuuden katuminen ja sitä seuraava korkeammalta taholta koettu anteeksianto. Kristinuskon perisyntioppi on kehittynyt hyväksikäyttämään tätä inhimillistä halua olla hyveellinen ja hyväksytty.

Ranckenin mukaan hänen keskeinen havaintonsa on, että ”kulttuurista omaksutut tulkinnalliset ainekset, esimerkiksi uskonnolliset tai ideologiset elementit, voivat tulla osaksi ihmisten henkilökohtaisia todellisuuskäsityksiä”. Tämä on skeptikolle tuttua. Ihmisen on vaikea tai mahdoton olla objektiivinen, ja osa lajitovereista on sisäistänyt huuhaaselitykset kiinteäksi osaksi minuuttaan ja todellisuuttaan.

Yhteiskunnan maallistumistrendi on kuitenkin syy olla optimistinen. Jälkipolvet, jotka näitä tapauskertomuksia kenties lukevat, säälivät hulluttelevia esivanhempiaan. He onnittelevat itseään, etteivät enää elä taikauskon aikakautta. Ainakin se on tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus.

ALAVIITTEET:

[1] Muistaminen on tilanne- ja ympäristösidonnaista. Tämä on ongelma kouluopetuksessa. Lapset ja nuoret opiskelevat ja oppivat valtavan määrän tietoa, jota he usein pystyvät käyttämään vain siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa he ovat asioita päähänsä takoneet. Emme opi elämää varten vaan koulua varten, kuten jo Seneca sanoi.

[2] Toki jumalille on annettu sellaisiakin inhimillisiä ominaisuuksia kuin kateus, seksinhimo ja suoranainen psykopatia. Kristinuskon Jumalaa taas on perusteltua pitää pikkumaisena sadistina. Tai on ainakin vaikea keksiä osuvampaa kuvausta omnipotentille olennolle, joka sallii vauvojen sairastua syöpään ja joka antaa anteeksi kaiken muun paitsi sen, ettei häneen usko. Jos kyseinen kaunokirjallinen hahmo olisi tunnereaktioiden arvoinen, inho ja närkästys olisivat asiaankuuluvimpia.

PS. Yksilön kokemus on selittämätön oikeastaan vain siinä määrin kuin itsetietoisuus on selittämätön. Fysiologisneurologinen selitys tietoisuudelle löytyy aivojen toiminnasta. Jos aivotoimintasi katkeaa, et ole enää tietoinen etkä voi kokea mitään. Tietoisuuden evolutiivinen selitys taas vastaa kysymykseen, miksi lajimme on ylipäätään kehittänyt itsetietoisuuden. Miksi meillä on piirre, josta ainakin nykypäivänä näyttää olevan haittaa lisääntymiselle? Ei ole periaatteellista syytä, miksi tapahtumien pitää tuntua joltakin. Kenenkään ei tarvitsisi ”olla kotona”.

Erään selitysmallin mukaan tietoisuus on seurausta siitä, että piirteen piilottaminen olisi ollut luonnonvalinnalle liian hankalaa. Tietoisuuden esiasteet, joista luultavasti oli esivanhemmillemme hyötyä, olivat jo kehittyneet liikaa. Varhaiset edeltäjämme osasivat jo mielessään ennakoida toimiensa vaikutuksia ja lajitovereidensa reaktioita. Teorian mukaan luontoäiti ei ottanut riskejä näin hyödyllisen ominaisuuden salaamiseksi. Niinpä se ryhtyi nikkaroimaan jo olemassa olevien rakenteiden ympärille. Tulos on tulkinnoissaan epäjohdonmukainen ja harhaanjohdettavissa oleva apina, joka ottaa kaiken tuskallisen henkilökohtaisesti.

PS 2. Tuore artikkeli sanoo muistiin painumisesta mm. seuraavasti:

From these studies, remote memory formation and maintenance appear to occur through a multi-trace, dynamic and integrative cellular process ranging from the synapse to the nucleus, and represent an exciting field of research primed to change quickly as new experimental evidence emerges.

Phil.Trans.R.Soc.B: 19 January 2018.DOI: 10.1098/rstb.2017.0029: The mysteries of remote memory.

Syitä odottaa innolla tulevaisuutta

Seuraava kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Voiko tulevaisuuskin olla valoisa?

Johan Norberg (2016): Progress: Ten Reasons to Look Forward to the Future. Oneworld. Lontoo.

Ruotsalainen lääkäri Hans Rosling (1948–2017) oli maailman halutuimpia luennoitsijoita. Youtuben kautta hän on sitä edelleen. Roslingin havainnolliset ja tulevaisuususkoa luovat esitykset kertovat muun muassa köyhyyden vähenemisestä ja pesukoneiden yleistymisestä. Kirjallisella puolella vastaavaa ruotsalaista optimismia edustaa Johan Norbergin teos Progress: Ten Reasons to Look Forward to the Future eli Edistys: Kymmenen syytä odottaa innolla tulevaisuutta. Norberg luettelee kustakin kymmenestä seikasta – muun muassa nälästä, elinajanodotteesta, lukutaidosta ja tasa-arvosta – hengästyttävän määrän historiallisia faktoja siitä, miten ihmisten olosuhteet ovat vähitellen parantuneet. Jopa syöpäkuolleisuus on paikoin saatu laskuun. Jotkin mittarit ovat erityisen ilahduttavia: 1970-luvulla puolet kehitysmaiden aikuisista oli lukutaidottomia, nykyään enää alle viidennes.

Vanhan sanonnan mukaan varjot kuitenkin ovat synkimmät siellä, missä aurinko paistaa kirkkaimmin. Onko teoksen positiivinen sanoma perusteltu? Voiko kaikki olla jatkossakin niin hyvin kuin länsinaapurimme kertovat? Poliittisesti suuntautuneita kiinnostanee myös, voivatko vapaat markkinat ja talouskasvu vähentää niin paljon köyhyyttä kuin taloustieteilijä Norberg ajattelee.

Aloitetaan lapsikuolleisuudesta ja elinajanodotteesta. Norbergin mukaan mitä vauraampi valtio on, sitä terveempi se on. Keskitulojen vaihtelu selittää tilastollisesti yli 70 prosenttia imeväis- ja lapsikuolleisuudesta. Tästä huolimatta valtion tuoreet talouskasvulukemat eivät näytä olevan yhteydessä väestön terveyteen. Norberg kirjoittaa:

...korrelaatio valtion terveysindikaattoreiden ja sen talouskasvun välillä on heikompi kuin korrelaatio valtion terveysindikaattoreiden ja globaalin kasvun välillä. Tänä globaalina aikana tärkein seikka valtion menestyksen takana on muiden valtioiden menestys.

Norberg käyttää esimerkkinä Haitia. Se on yksi harvoja maita, joka on nyt köyhempi kuin 1950-luvulla, mutta joka on silti merkittävästi pienentänyt imeväiskuolleisuutta. Haitilla on itse asiassa matalampi imeväiskuolleisuus kuin planeetan rikkaimmilla mailla oli vuonna 1900. Ihmiset siis elävät pidempään ja terveempinä kuin ennen (vaikka elintaso on tuonutkin uusia tauteja). Edistystä tällä rintamalla ei käy kiistäminen.

Entä väkivalta? Sen laskuun ihmisten on jostakin syystä vaikea uskoa. On kuitenkin oikeastaan vain yksi väkivallan muoto, joka on 2000-luvulle tultaessa lisääntynyt: uskonnon nimissä tehty terrorismi. Terrorismissakaan emme Norbergin mukaan silti ole 1970-luvun lukemissa, jolloin separatistiset ja kommunistiset ryhmittymät olivat aktiivisia. Tilanne on tosin tainnut parin viime vuoden aikana muuttua. Uhrimäärän perässä on nykyään vaikea pysyä. Niin tai näin, terrorismin yksi vaara on siinä, että se saattaa saada uhrit ylireagoimaan: kansalaisoikeuksia saatetaan purkaa ja ryhmää saatetaan syyttää yksilöiden teoista. Tämä taas saattaa kiihdyttää konflikteja, jolloin terroristin puolestaan on helpompi löytää kumppaneita taistelua jatkamaan.

Väkivallan väheneminen on joka tapauksessa selkeä ja monien väkivallantyyppien suhteen jopa vuosisatoja jatkunut trendi. Osa väkivaltatyypeistä on myös kutakuinkin kadonnut, esimerkiksi myrkytysmurhat. Norberg selittää ilmiötä seuraavasti:

Lisääntynyt vauraus ja terveys ja pienemmät perheet näyttävät saaneen meidät arvostamaan elämää enemmän, ja tämä on lisännyt humanitääristä asennetta ja voimakkaampaa kiinnostusta rauhaan. Kaupankäynti ja liiketoiminta ovat saaneet valtiot kiinnostumaan molempia osapuolia hyödyttävästä vaihdosta nollasummapelin sijasta.

Asiantuntijat ovat eri mieltä, onko lisääntyneessä rauhanomaisuudessa kyse siitä, että demokratiat eivät sodi vai siitä, että kapitalismi ei tuota niin vahvaa intressiä sotia. Luultavasti kyse on edustuksellisen hallinnon ja vapaan kaupan yhdistelmästä: äänestäjät harvoin haluavat sotaa ja myyjän intressi on varakas asiakas.

Ruoan suhteen kehitystä voidaan pitää inhimillisesti katsoen merkittävimpinä. Nälkä on monin paikoin kokonaan kadonnut. Esimerkiksi Vietnamissa aliravittujen määrä väheni lyhyessä ajassa 20 miljoonalla ihmisellä. Norberg selittää muutosta muun muassa vapaalla kaupalla, omistusoikeuksien lisäämisellä ja maataloustuotantoon liittyvien verojen pienentämisellä. Afrikka laahaa kuitenkin kaukana perässä. Prosentuaalisesti nälkäänäkevien määrä väheni Saharan eteläpuolella välillä 1990–2014, mutta väestönkasvusta johtuen aliravittujen määrä kasvoi yli 40 miljoonalla. Taloustieteilijä Ha-Joon Changin mukaan suuri osa Afrikan huonosta tilanteesta selittyy sillä, että maita on pakotettu liian nopeasti liian vapaaseen kauppaan. Valtaosa nykyisistä hyvinvointivaltioista sen sijaan on aikoinaan ylläpitänyt vahvaa protektionismia, jossa teollisuustuotantoa voimistettiin valtion tuilla. Ja maataloutta tuetaan vahvasti edelleen. Kokonaisuutena nälkäisten määrä on joka tapauksessa vähentynyt. Afrikassakin on maita, jotka ovat siinä onnistuneet: Kamerun ja Angola vähensivät aliravittujen määrää yli 50 prosentilla.

Tammikuussa 2017 Norberg arvosteli Twitterissä Oxfam-raporttia, jonka mukaan rikkaimman kahdeksan ihmisen varallisuus vastaa puolen maapallon väestön omaisuutta. Hän kirjoitti: ”Entä sitten? Tyttäreni, jolla on 10 dollaria, on rikkaampi kuin 2 miljardia ihmistä. Joten ongelma on köyhyys, ei eriarvoisuus.” Kommentti herätti suuren määrän sekä arvostelua että puolustuksia. Norberg kieltämättä ajattelee köyhyyden vähentämisestä melko suoraviivaisesti. Hänen mielestään tarvitaan vain talouskasvua. Olipa tämä riittävää tai ei, Norberg nojaa tutkimuksiin, toisin kuin monet hänen kritisoijansa. Näin Norberg:

Näyttää, että paras tapa, miten talouskasvu saadaan hyödyttämään köyhiä, on pitää sitä korkealla tasolla. Eräs 118 maata ja yli 40 vuotta kattava tutkimus osoittaa, että yhteiskunnan köyhimpien tulojen kasvu seuraa lähes yksinomaan kyseisen maan keskimääräistä kasvua, eikä siis muutoksia tulojen jakautumisessa. 77 prosenttia kansallisesta tulojen kasvun vaihtelusta köyhimmällä 40 prosentilla johtuu keskitulojen kasvusta, ja 66 prosenttia tulojen vaihtelusta köyhimmällä viidenneksellä. Luodun vaurauden määrällä siis on suurempi merkitys kuin sen jakautumisella.

Norberg ei kuitenkaan tällä tarkoita sitä usein ja syystä kritisoitua teoriaa, että kasvun myötä köyhien suihin alkaa pudota riittävästi rikkaiden murusia. Sen sijaan Norbergin mukaan köyhät käyttävät kasvun tuomia uusia mahdollisuuksia osallistua nykyaikaiseen tuotantoon ja kaupankäyntiin. He siis tekisivät itsensä rikkaammiksi sen sijaan, että he odottaisivat jonkun muun tekevän sen heidän puolestaan.

Kuten todettua, Afrikka on huonossa jamassa. Vuosien 1981 ja 2000 välillä Itä-Aasian talouden koko tuplaantui, mutta Afrikan ei kasvanut lainkaan. Edelleen 26 maassa yli 40 prosenttia väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Haitia ja Bangladeshia lukuun ottamatta ne kaikki ovat Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. [1] Valitettavasti Norberg ei ota kantaa Changin ajatuksiin siitä, että pääsyy Afrikan köyhyyteen on vapaakauppaan siirtyminen liian aikaisessa kehitysvaiheessa.

 

Norberg käsittelee myös seikkoja, joissa edistyminen on ollut huomattavan hidasta, ainakin tietyissä maailmankolkissa. Naisilla on äänioikeus noin 190 valtiossa, mutta esimerkiksi raiskaus avioliitossa on edelleen synkissä lukemissa. Se on kielletty 18 prosentissa latinalaisen Amerikan maita, 19 prosentissa Aasiaa, vajaassa 13 prosentissa Afrikkaa eikä yhdessäkään arabivaltiossa. Egyptissä, Irakissa, Jordaniassa ja Marokossa 80–90 prosenttia väestöstä on samaa tai enimmäkseen samaa mieltä väitteestä, että ”Vaimon täytyy aina totella miestään”. Monissa Länsimaissa tilanne on päinvastainen: miehet ajattelevat kysymyksestä ”feministisemmin” kuin naiset 1970-luvulla.

Myös vapaudet jakautuvat maailmassa epätasaisesti. Esimerkiksi egyptiläisistä 88 prosenttia suosii kuolemanrangaistusta islaminuskosta luopuneille ja 60 prosenttia afgaaneista ajattelee, että sukulaiset ovat oikeutettuja tappamaan esiaviollista seksiä tai uskottomuutta harjoittaneen naisen. Näissä asioissa optimismiin on syytä lähinnä länsimaissa, vaikka mikään ei tietysti takaa, että trendi jatkuu yhtä myönteisenä.

Sananvapaus on Norbergin mukaan parantunut 1700-luvulta alkaen, aina meidän päiviimme saakka. Tämä johtuu sekä teknologisesta kehityksestä että ennen kaikkea valistuksesta ja demokratiasta. Sananvapaus, aivan kuten edellä mainittu sukupuolten tasa-arvo, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana sananvapaustilanne on osoittanut selkeitä heikentymisen merkkejä. Tällä en tarkoita ainoastaan Venäjän tai Turkin koventunutta ilmapiiriä, enkä edes arabimaita, vaan nimenomaan länsimaita. Esimerkiksi vihapuhetta ja rasistisia mielenilmauksia suunnitellaan kiellettäväksi ympäri Eurooppaa. Tämä on takaperoista, sillä nimenomaan monikulttuurisessa ympäristössä oikeus ilmaista itseään vapaasti on perusteltua pitää mahdollisimman laajana. Siten voidaan parhaiten taistella järjettömiä ääriliikkeitä vastaan. Tarkoitusperät rasismin rankaisemisesta ovat toki sinänsä kannatettavia, mutta niihin pyritään väärällä tavalla, vapauksia rajoittamalla, kun pitäisi pyrkiä päinvastaiseen, vapauksien ja suvaitsevaisuuden lisäämiseen. Paradoksaalisesti sananvapautta ollaan uhraamassa kulttuurin monimuotoisuuden nimissä.

Edellä mainitut hitaasta edistymisestä kertovat esimerkit – uskonnollinen väkivalta, sananvapaus, tasa-arvo – eivät kuitenkaan ole syy pessimismiin. Valoisampaan tulevaisuuteen kohdistuvat epäilykseni johtuvat yksinkertaisemmasta seikasta: siitä, että kasvu ja hyvinvointi pitää jostakin repiä. Ja mistä muualtakaan ne tulisivat kuin ympäröivästä luonnosta ja luonnonvaroista. Mitä Norberg sanoo ympäristön tilasta? Luonnonvarojen riittävyydestä? Löysimmekö helpon elämämme ja valoisan tulevaisuutemme ylle lankeavan varjon?

Ekokatastrofeja on ennustettu jo kauan. Toistaiseksi olemme kuitenkin nähneet vain hitaasti edenneitä ja suhteellisen pienen mittakaavan tragedioita. Miksi näin on? Norberg näkee ympäristötietoisten kuluttajien roolin merkityksellisenä. Hän myös korostaa ympäristöystävällisemmän politiikan ja jätteenkäsittelyteknologian kehittymistä. Luonnollisesti tällä hän tarkoittaa vain kehittyneitä maita. Norberg kirjoittaa:

Samaan aikaan tilanne on surkea monissa köyhissä ja keskituloisissa maissa, ja se on edelleen huononemassa, kun maatalous, teollisuus ja liikennemäärät kasvavat nopeasti. Epäterveellistä ilmaa hengittävien määrä on noussut yli 600 miljoonalla vuodesta 2000, ollen kokonaisuudessaan noin 1,8 miljardia. Monet Intian, Pakistanin ja Bangladeshin kaupungit kärsivät saastumisesta, joka on kymmenen kertaa terveellisenä pidettyä pahempaa. Ilmassa olevien mikrohiukkasten pitoisuudet ovat Kiinassa kuusi kertaa korkeammat kuin Ruotsissa, Briteissä tai Yhdysvalloissa.

Norbergin mukaan on tärkeä ymmärtää, että teollistuminen ja vaurauden lisääntyminen köyhissä maissa ratkaisee akuutimpia ja vaarallisempia ongelmia. Vastaavasti teollinen vallankumous lännessä lisäsi saastumista, mutta ratkaisi köyhyyteen ja kuolleisuuteen liittyviä ongelmia. Köyhien ja rikkaiden maiden pulmat ovat siis erilaisia. Pahimmat ympäristöongelmat köyhissä maissa johtuvat Norbergin mukaan teknologian ja varallisuuden puutteesta. Miljardien ihmisten ruoka esimerkiksi lämmitetään sisätiloissa puuta, lantaa tai hiiltä polttamalla joko avotulella tai yksinkertaisissa uuneissa. Erään arvion mukaan huono sisäilma tappaa ihmisen joka kymmenes sekunti. Optimismiin saattaa kuitenkin olla aihetta, sillä köyhät maat ovat Norbergin mukaan aloittaneet puhtaamman tuotannon aikaisemmassa kehitysvaiheessa kuin rikkaat maat aikoinaan. Tämä johtuu luultavasti siitä, että köyhät maat ovat voineet oppia virheistämme ja että vihreämpää teknologiaa on ollut heti kaikkien käytössä.

Edellä oleva on kuitenkin lähinnä paikallista ympäristönsuojelua. Kyse ei siis ole koko luonnontaloutta uhkaavista seikoista. Mitä nämä ihmiskuntaa uhkaavat kysymykset ovat? On arvioitu, että 10 000 vuotta sitten, kun maanviljelyä alettiin harjoittaa laajamittaisemmin, ihmisten ja hänen koti- ja lemmikkieläintensä massa oli vain 0,1 prosenttia maalla elävien selkärankaisten biomassasta. Mikä on lukema nykyään? Arviolta jopa 98 prosenttia. Tällä karjatalouden ylivallalla ja siihen liittyvillä kasvihuonekaasuilla täytyy olla valtava merkitys ilmastolle.

Mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu, seurauksena on luultavasti enemmän tulvia, tauteja, kuivuutta ja hurrikaaneja. Näistäkin eniten luultavasti kärsisivät köyhät maat. Ongelma on se, että köyhät maat painivat edelleen vaikkapa puhtaan veden puutteen kanssa. Siksi Norberg pelkää, että maailman nykyväestöltä tullaan ilmastonmuutoksen nimissä vaatineeksi liikaa. Nykyköyhien elämää saatetaan siis vaikeuttaa kohtuuttomasti sen takia, että haluamme suojella tulevaisuuden rikkaita. Toisin sanoen hänen mukaansa ihmisten ei ole oikein kärsiä toimenpiteistä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Norberg vertaa tätä siihen, että potilasta ei tule tappaa taudin pysäyttämiseksi. Tässä ongelmallisia ovat hiilidioksidipäästöt. Ainakin toistaiseksi päästöjen määrää on kyetty laskemaan vasta, kun valtiosta on tullut erittäin varakas. Helppoja ratkaisuja ei siis ole näkyvillä. Rikkaat maat ovat ratkaisseet osan ympäristöongelmistaan, mutta ilmaston lämpenemistä ne tuskin yksin saavat aisoihin.

Toisaalta Norberg toteaa, että ilmaston lämpeneminen vaatii jo nyt, teimmepä mitä tahansa, nykyistä enemmän vaurautta ja teknologiaa. Hän asettaa vastakkain ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja joukon muita riskejä, joihin pitää myös varautua, kuten tsunamit, pandemiat, tulivuoret, meteoriitit ja luonnollisen ilmastonmuutoksen. Norbergin mukaan ihmiskunnan ei kannata suojautua ainoastaan yhdeltä riskiltä. Se kun tekisi meidät haavoittuvammiksi muille ongelmille. Luonnonkatastrofeja koskeva tuore tutkimus esimerkiksi esittää, että maanjäristykset ovat uhka jopa joka kolmannelle maapallon asukkaalle ja että trooppiset pyörremyrskyt ovat uhka 1,6 miljardille ihmiselle 89 maassa. Jälkimmäinen lukema on kasvanut miljardilla vuodesta 1975 (Pesaresi ym. 2017). Ongelma on, että meillä on vain joukko vaihtelevia arvioita siitä, miten paljon mihinkin uhkaan on varauduttava – puhumattakaan poliittisen tahdon vaihtelusta. Tarkimmatkaan riskiarviot eivät kerro, miten uhkiin kannattaa varautua.

Ilmasto liittyy olennaisesti aliravitsemukseen. Maailman ruoantuotannosta jo 40 prosenttia tulee alueilta, joissa harjoitetaan keinotekoista kastelua. Merien kalakannoista taas jopa 89 prosenttia on joko ylikalastuksen kohteena tai kapasiteetin ylärajoilla. Tosin kalanviljely – niin kutsuttu sininen vallankumous – saattaa kiertää kalakantojen katoamisen ongelman. Kalanviljely tuottaakin jo noin puolet ihmisten käyttämästä kalaravinnosta. Toistaiseksi on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka paljon kalanviljelyä on mahdollista lisätä ja mitä kalaviljelyn mahdollinen lisääntyminen tulee laadullisesti tai ruoan hinnan suhteen tarkoittamaan. Viljelykalat eivät kaikkialla esimerkiksi ole ravitsemuksellisesti luonnonkalojen veroisia ravintolähteitä.

Norbergin pääviesti on, että uhkista huolimatta meidän tulee muistaa, ettemme koskaan ole olleet näin kyvykkäitä ratkaisemaan ongelmiamme:

Meidän on vaikea edes kuvitella, miten rajoittunut keskivertoihmisen maailmankuva parisataa vuotta sitten oli. Ei siksi, että he olivat tyhmiä tai vähemmän kiinnostuneita tai että heillä oli vähemmän inhimillisiä kykyjä, vaan siksi, että heiltä puuttuivat keinot. He olivat lukutaidottomia eikä heillä ollut pääsyä koulutukseen tai lennättimen, radion tai internetin ääreen. Tärkein uutislähde tytölle 200 vuotta sitten oli se, mitä hän kirkossa kuuli, tai mitä hänen isänsä oli kuullut pubissa, ehkä ulkomaalaiselta vierailijalta. Hänen odotettiin elävän samalla tavalla kuin hänen äitinsä oli elänyt, samassa paikassa, ja mikään muu ei näyttänyt hänelle mahdolliselta.

Miksi emme ole Norbergin esittämistä faktoista huolimatta vakuuttuneita valoisasta tulevaisuudesta? Hän selittää vastahankaisuuttamme evoluutiolla:

Pelko ja huoli ovat eloonjäämiskeinoja. Metsästäjät ja keräilijät, jotka säilyivät hengissä äkillisistä myrskyistä ja saalistajista, olivat niitä, joilla oli taipumus tarkastella horisonttia uusien uhkien varalta, pikemminkin kuin niitä, jotka olivat rentoja ja tyytyväisiä. Vaarallisina aikoina ylireagoiminen havaittuun uhkaan oli paljon pienempi kustannus kuin kustannus alireagoimisesta. Ne, jotka olivat huolestuneempia ja tyytymättömämpiä, jäivät eloon ja antoivat geeninsä meille.

Psykologia todellakin tuntee ajatteluvinoumia, jotka saavat ihmiset luulemaan, että maailma makaa huonommin kuin se todellisuudessa makaa. Muistamme paremmin sen, että menetämme rahaa tai ystävämme tai jos saamme kritiikkiä, kuin sen, että voitamme rahaa tai saamme ystävän tai kiitosta. Ongelmista valittaminen toimii toisinaan myös signaalina muille siitä, että välität heistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lisäksi ihminen on taipuvainen nostalgiaan. Nuorempana koetut huolet ja murheet unohtuvat vanhemmiten ja elämä entisaikaan alkaa näyttäytyä helppona ja yksinkertaisena. Vanhoilla ihmisillä on myös usein enemmän velvollisuuksia, he saattavat olla pettyneitä tai kyllästyneitä, ja lopulta mukaan tulee fyysisen kunnon ja terveyden heikentyminen. Vanhoissa hyvissä ajoissa saattaa siis olla osin kyse itsessä tapahtuvista muutoksista, jotka virheellisesti nähdään ajassa tapahtuneina muutoksina. Yksi syy pessimismiin lienee myös se, että parantuneen tiedonvälityksen takia uhkat ovat enemmän esillä ja tulevat nopeammin tietoomme.

Olivatpa pessimismin syyt kuinka perusteettomia tahansa, vaarat ovat joka tapauksessa todellisia: ilmaston lämpeneminen, terrorismi ja sen pelko, aseelliset kahakat ja sodat, talouskriisit. Vaikka netti on tuottanut listaan uudenlaisia ongelmia, se mahdollistaa myös nopeamman innovaatioiden leviämisen. Netti myös tarkoittaa suurempaa joukkoa ihmisiä pohtimassa ratkaisuja. Toistaiseksi yksimielisyys ulottuu lähinnä kahteen asiaan: tulevaisuus on epävarma ja koskaan ei ole ollut näin hyvä aika elää.

ALAVIITE

[1] Kehitysmaista ei ole kovin tarkkaa tietoa saatavilla, etenkään bruttokansantuotteen suhteen. Kyseinen lukema syntyy usein kansallisten tilastolaitosten, keskuspankkien, valtiovarainministeriöiden ja ulkomaisten avustajien välisistä neuvotteluista, joissa varsinaiset mittaukset ovat usein taka-alalla (Jerven 2013).

Kirjallisuus:

Chang, Ha-Joon (2015): 23 tosiasiaa kapitalismista. suom. Marja Ollila. Into. Helsinki.

Jerven, Morten (2013): Poor Numbers: How We Are Misled by African Development Statistics and What to Do About It. Cornell University Press. Ithaca.

Pesaresi, M., ym. (2017): Atlas of the Human Planet: Global exposure to natural hazards. JRC Science for Policy Report. European Commission.

ec.europa.eu/jrc/en/publication/eur-scientific-and-technical-research-reports/atlas-human-planet-2017-global-exposure-natural-hazards 

PS. Jutussa mainittua Oxfam-raporttia (kahdeksan ihmistä omistaa yhtä paljon kuin puolet maapallosta) on moitittu muun muassa siitä, että raportissa ei huomioida ostovoiman eroja eri maailmankolkissa; Kinshasassa dollari tarkoittaa eri asiaa kuin Kööpenhaminassa. Pääkritiikki on kohdistunut kuitenkin siihen, että raportissa velka laskettiin negatiiviseksi varallisuudeksi. Tämä vaikuttaa tarkoitushakuiselta siksi, että nimenomaan korkeiden palkkojen maissa ihmisillä on paljon velkaa. Näiden velkaisten tulevaisuudennäkymät ovat silti useimmiten valoisia. Köyhät eivät edes pystyisi lainaamaan sellaisia määriä rahaa. Jos vertailusta poistetaan tämä miinusmerkkiseksi luokiteltu varallisuus, köyhin puolisko maapallolla omistaakin saman verran kuin noin sata rikkainta. Lukema on edelleen häiritsevä, mutta aavistuksen vähemmän absurdi. (Tosin on huomattava, että globaalisti ajateltuna eriarvoisuus on pienentynyt 1980-luvulta alkaen – siis huolimatta rikkaimman prosentin suhteellisesti nopeammasta vaurastumisesta. Myönteinen eriarvoisuuskehitys johtuu siitä, että Kiina ja sittemmin jossakin määrin Intia ovat saaneet kiinni teknologisesta kehityksestä ja globaalista kaupasta. Toisin sanoen keskiverto amerikkalaisen ja kiinalaisen välinen ero korvautuu osin rikkaan ja köyhän amerikkalaisen – ja nykyään myös rikkaan ja köyhän kiinalaisen – välisillä eroilla.)

PS 2. Seuraavia asioita olisin toivonut Norbergin käsittelevän.

1) On ilmeistä, että köyhyys ei ole materiaalisessa mielessä enää niin kurjaa kuin ennen; ravinnon puute on esimerkiksi muuttunut lihavuusepidemiaksi. Köyhyys on silti yleistä esimerkiksi Yhdysvalloissa. Vuonna 1966, kun köyhyydenvastaisia ohjelmia käynnistettiin, kansallinen köyhyysaste oli 14,7 prosenttia. Vuonna 2014 lukema oli 14,8 prosenttia. Kyse on toki osittain siitä, että köyhyysaste ei huomioi nousseita kulutusstandardeja tai valtion tukitoimia, mutta viralliset lukemat ovat silti hämmästyttävän samanlaisia. (Ks. oheinen pilakuva vuodelta 1980.)

2) Siinä missä kehittyneissä maissa elinajanodote on koko ajan kasvanut, sellaisten keski-ikäisten amerikkalaisten, joilla ei ole collegetutkintoa, kuolleisuus on kasvanut vuodesta 1999. Syy on lisääntyneissä maksasairauksissa, itsemurhissa ja lääke- ja alkoholimyrkytyksissä. Onko aina oleva ryhmiä, joilla menee merkittävästi muita huonommin?

3) Norberg olisi voinut arvioida tarkemmin myös väkivallan tai ylipäätään rikollisuuden vähenemisen syitä. Yhdysvalloissa vankien määrän kasvu esimerkiksi selittää erään arvion mukaan 25 prosenttia rikollisuuden vähenemisestä. Mistä loppu johtuu? Kyse lienee mutkikkaasta taloudellisten ja sosiaalisten trendien yhdistelmästä ja kenties myös tehokkaammasta poliisitoimesta. Luultavasti myös parantuneilla valvontajärjestelmillä on suuri merkitys. (Viimeksi mainitusta olisi kiinnostava nähdä tutkimuksia. Luodaanko turvakameroilla pelon ilmapiiri, kuten Paleface laulaa, vai vähentävätkö ne rikollisuutta ja väkivaltaa?)

Darwinistiset terveiset kirkkoherralle

Olen taannoin päättänyt, etten kommentoi kreationismia, ks. perusteluita täältä. Alla olevassa vastineessani (Töölöläinen 6/2018 -lehdessä) aihetta kuitenkin sivutaan.

Evoluutio ei tarvitse luojaa

Töölöläinen 4/2018 -lehdessä Meilahden kirkkoherra Hannu Ronimus vihjaa, että jumala olisi luonut ihmisen käyttämällä ”evoluutioväylää”. On hienoa, että papiston edustaja hyväksyy lajinkehityksen. Vielä kun hän huomaisi, että evoluutio ei tarvitse luojaa.

Evoluution tärkein mekanismi on luonnonvalinta. Sille riittää, että eliöiden lisääntymismenestyksessä on perinnöllisistä syistä johtuvia eroja. Prosessi on vuosimiljoonien saatossa antanut meille pupillin ja suoliston ympyrämäiset sulkijalihakset, hienostuneet moraalitunteemme ja lukemattomia muita mainioita sopeutumia.

Voidaan toki leikitellen kysyä, oliko luojalla jokin syy tyytyä niin tuhlailevaan mekanismiin kuin luonnonvalinta. Halusiko hän kenties päästä vastuusta? Evoluution oikuista tietoinen olentohan ei enää voi moittia luojaa. Ei ole luojan syytä, että eliökunnan kruunua kantaa kaltaisemme hairahtuva lapsi.

Luojaa ei voida myöskään paheksua empatian puutteesta, että hän antoi trilobiittien, dinosaurusten ja miljoonien muiden kelpo luontokappaleiden kuolla sukupuuttoon. Sehän oli vain luonnollista karsintaa, ei osa jumalallista suunnitelmaa.

Vakavammin otettuna Ronimuksen evolutiiviset oivallukset muuttavat erästä uskonnonharjoittamisen tapaa: rukoilua. Olen aiemmin pitänyt rukoilua ylimielisenä. Siinä uskova vihjailee, että jumala tekee virheitä. Toiseksi rukoilija kuvittelee osaavansa kertoa jumalalle, miten asiat hoidetaan paremmin.

Evolutiivinen ajattelu osoittaa, että rukoilija saattaa olla oikeassa. Tässä maailmankaikkeudessa ei taida olla ketään, joka tietäisi ihmistä itseään paremmin, mikä hänelle sopii. Ronimuksen evoluutioväylää pitkin rukoilu voi tällä tavoin vähitellen muuttua omahyväisestä hybriksestä nöyrään vastuunottoon ja humaaniuteen tämänpuoleisissa ihmissuhteissa.

Yhteiskunnan maallistumisen ja rationalismin puolustajien onkin syytä olla kiitollisia, että Suomen kirkkoherrat ovat nauttineet korkeimman tason akateemista koulutusta, jossa ymmärretään evoluution merkitys. Risum teneatis, he tekevät sen itse.

 - - -

PS. Rukoilu luonnollisesti on muutakin kuin oletetulle jumalalle esitettyjä pyyntöjä, esimerkiksi keskittymistä ja rauhoittumista, ehkä joskus myös oman hyveellisyyden mainostamista, moraaliposeeraamista. Joillekin rukoilussa on jopa meditatiivinen puolensa. Tekstin pointti on silti pätevä: inhimillisen kärsimyksen kannalta on mielekkäämpää tehdä valintoja järkiperäisesti kuin nojaamalla aataminaikaisiin uskomusjärjestelmiin. Ne lähinnä opettavat tyytymään tietämättömyyteen. (Toki tiedekään ei luultavimmin pääse selville kaikesta, esim. luonnonvakioiden alkuperästä, mutta tämä ei ole pätevä peruste spekuloida henkiolennoilla.)

PS 2. Tekstinkäsittelyohjelmani mukaan otsikon oikea muoto olisi darvinistiset. Kyseinen kirjoitusasu pistää kuitenkin niin paljon silmään, että silloin harvoin, kun kyseistä ismi-johdosta käytän, kirjoitan sen w:llä. Kirjoitusasussa on myös jonkin verran ristiriitaa eri ohjeiden kanssa. Yleinen suomalainen asiasanasto (YSA) kehottaa käyttämään darwinismia, kun taas Nykysuomen sanakirjassa hakusana on muotoa darvinismi. Kielitoimiston sanakirjassa darwinismi taas on darvinismin hyväksytty rinnakkaismuoto. (Vastaavasti marksismi ja marxismi ovat molemmat ”virallisia” muotoja – myös tekstinkäsittelyohjelmani mukaan – mutta päähakusanana on ks:llinen muoto.) Tässä linkissä on vanha kirjoitukseni, jossa oikaisen Ilkka Niiniluodon näkemystä sosiobiologeista - ja jonka huomiot Ahmavaarasta ja Vanhasesta muotoilisin nyt hieman toisin. (Jutussa mainittu Darwin-seura on laitettu joitakin vuosia sitten talviunille.)