Lyhyt kirjakatsaus ja sana vuodenvaihteeksi

Vuonna 2018 blogini suosituimmat tekstit käsittelivät tai sivusivat feminismiä, sukupuolten tasa-arvoa, sukupuolen biologisuutta ja seksuaalista tasa-arvoa. Myös joitakin huuhaa-kritiikkejäni luettiin paljon. Omat suosikkini näiden ulkopuolelta käsittelevät avioliittoa ja tulevaisuususkoa.
   Vuodelta 2019 toivon enemmän aikaa ja keskittymiskykyä tieteellisten tutkimusten seuraamiseen ja niistä kirjoittamiseen. Oheisessa kuvassa on kirjoja, joita olen viime päivinä lukenut, alla kustakin lyhyitä huomioita.

                  * * *

Adam Alter: Vastustamaton (Terra Cognita 2017, suom. Kimmo Pietiläinen)

Työskentelen monta kertaa viikossa nuorten parissa ja törmään usein nuorille kehittyneisiin (lähinnä älypuhelimeen liittyviin) käyttäytymisaddiktioihin. Siksi pidän Alterin teosta yhtenä lähivuosien merkittävimmistä puheenvuoroista. Näin Alter kertoo eräästä tyttöjen sosiaalisen median käyttöä koskevasta tutkimuksesta:

Toisinaan sosiaalinen media oli vain yksi tapa viestiä, mutta monille tytöille se oli suora tie sydänsuruihin. Addiktiivisena viitekehyksenä se oli täydellinen: miltei jokainen tyttö käytti yhtä tai useampaa sosiaalisen median alustaa, joten heidän oli pakko valita joko sosiaalinen eristys tai pakonomainen liikakäyttö. Ei siis ihme, että niin monet tekstasivat ja latasivat Instagram-postauksia monia tunteja joka päivä koulun jälkeen. 

Sosiaalinen media on erityisen koukuttava teineille, sillä yleensä heillä on vahva taipumus pelätä ulkopuoliseksi päätymistä. Tämä niin kutsuttu FOMO-ilmiö (=fear of missing out) koskettaa toki molempia sukupuolia ja myös aikuisia. (Pojilla ja miehillä merkittävämpiä käyttäytymisaddiktion lähteitä saattavat kuitenkin olla porno ja pelaaminen.)

                  * * *

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2009/2014)

Enqvistin teos kommentoi terävästi uskontoja ja niiden virusmaista leviämistapaa. Uskontokritiikkinsä lomassa Enqvist toteaa, ettei hän halua pahoittaa kanssaihmisten mieltä. 

   Jonkin verran Enqvist kohdistaa kritiikkiä myös tieteellisen lähestymistavan vähättelyyn, esimerkiksi seuraavasti:

Olisi helpotus, jos voisin raportoida tieteen löytäneen taikuuden. Että pystymme kaikki lentämään luudalla kuin Harry Potter jos vain kovasi haluamme. Minun ei edes tarvitsisi puhua tieteen nimissä. Riittää, että sanoisin itse uskovani niin. Että tiede ja uskonto, empiria ja sisäinen kokemus, ovat yhtä päteviä ja toisiaan tukevia valtateitä maailman ymmärtämiseen. Silloin ajatuksiani tervehdittäisiin riemulla ja minua pidettäisiin aivan erityisen humaanina tiedemiehenä. Humaanisuus kun ymmärretään usein kliseisesti järjen antiteesinä, eräänlaisena höpsöytenä. Minun pitäisi huudella: ”Minä rakastan sateen tuoksua ja lasten naurua, keväthankien hopeista kimallusta, vanhusten ryppyisiä kasvoja ja käden kosketusta iholla.” Sitä pidettäisiin upeana näkemyksenä. Julistukseni tulisi päättää haltioituneeseen ”Kaikki tämä ja maailman kauneus on vakuuttanut minut siitä, että elämällä on jokin tarkoitus ja että jotakin meitä suurempaa täytyy olla olemassa”.

                  * * * 

Torsti Lehtinen: Sanojen avaruus (Arktinen banaani 2003/2015)

Torsti Lehtisen kirjoitusopas sisältää joukon erilaisia aiheita harjoituskirjoitelmiksi. Ohjeistuksen seassa on Lehtisen tekemiä kiinnostavia kirjallisia havaintoja. Päällimmäisenä mieleen tulevat kuitenkin lukion ainekirjoitustunnit. Lisäksi edellä oleva lainaus Kari Enqvistiltä on kuin tarkoitettu vastaukseksi Lehtisen ajatuksiin:

Ihmistä voi katsoa tieteen tunteettomin, kirkkain silmälasein, puolueettomasti ja viileän järkevästi kuin tiedemieslaboratorion koe-eläintä. Mutta paremmin hänet näkee laseilla, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi. Tällaisilla kuoleman ja rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Oma ohjeeni on yksinkertainen: jos haluat parantaa kirjoittamistasi, kehity kriittisenä ajattelijana. Ohje pätee sekä tieto- että kaunokirjallisuuteen, runoudesta scifi-dekkareihin. (Tosin sana ”kriittinen” on kärsinyt inflaation, ks. neljäs jälkikirjoitus täältä: ”Kun jokin tutkimusala liittää itseensä nimityksen ’kriittinen’, se on yleensä tarkoittanut tieteellisten kriteerien löystymistä.”)

                  * * *

Herbert Simon: Models of My Life (MIT Press 1991/1996)

Herbert A. Simon (1916–2001) on muun muassa tekoälyä tutkinut talousnobelisti (vuodelta 1978). Luin hänen muistelmiaan epäluterilaisesti hyppien. Yllätyin, miten tämä ihmisen päätöksenteon rajoittuneisuuden tutkija vähättelee ihmisyhteisöjen kompleksisuutta:

A society is fundamentally a simple system. It is more akin to a mass of colonial algae than to a highly synchronized machine. Its main regularities are statistical, and its parameters, statistical aggregates. The rough magnitudes of these aggregates cannot be hidden either from the members of the society or from visiting observers. The general level of life is revealed by the buildings, tools, means of transport that dot the landscape – and by the visible physical condition of people.    The most sophisticated component of social structure is its system of symbol flows, its communications. But these too are extremely difficult to disguise.

Erityisen kiinnostavaa teoksessa ovat Simonin havainnot 1970- ja 80-lukujen Kiinasta. Viime aikoinahan kaikki talouslehdet ovat kirjoittaneet Kiinan nykyisestä taloudellisesta menestyksestä ja arveluttavista keinoista menestyksen turvaamiseksi. (Ks. kuriositeettina suomalaisen lähetyssaarnaajan Kiina-ilmiöhuomio yli sadan vuoden takaa.) 

   Vierailuistaan Neuvostoliittoon Simon kirjoittaa, että dialektisesta materialismista huolimatta kaikki kansanuskomukset olivat valtiossa säilyneet. Ne oli vain puettu uudelleen marxilaiseen kieliasuun.

                  * * *

Peter Sis: Elämänpuu (Karisto 2003/2005, suom. Taina Wendorf)

Joululahjaksi saamani Elämänpuu kuvaa Charles Darwinin elämää ja hänen tekemiään löydöksiä. Kyse on palkitusta lastenkirjasta, joka kuitenkin sopii paremmin aikuiselle lukijalle. Teos on mainio lisä mittavaan Darwin-kirjojen kokoelmaani.

                   * * *

Max Tegmark: Elämä 3.0 (Terra Cognita 2018, suom. Kimmo Pietiläinen)

Tegmarkin teos on älykäs ja innostava. Se herättää pohtimaan suuria kysymyksiä ihmisyydestä ja ihmisen tulevaisuudesta. En malta odottaa, että pääsen jatkamaan lukemista. Vahva lukusuositus tällekin Terra Cognitan teokselle. Elämä 3.0 on myös Barack Obaman vuoden 2018 suosikkien joukossa.

                  * * *

Juha Valste: Evoluutio (SKS 2018)

Saatan arvioida teoksen myöhemmin tarkemmin, kunhan saan luettua sen loppuun. Noin puolet luettuani joudun harmikseni toteamaan, että kirjassa on valtavasti toistoa, jokunen asiavirhettä lähentelevä epätarkkuus ja ikävä tapa hyppiä aiheesta toiseen ilman logiikkaa/kronologiaa.

                  * * *

PS. Oheisessa kuvassa on Ihmisluonto-blogin kävijägraafi alusta tähän päivään asti. Jokunen mainostaja on kysynyt, saisiko hän laittaa sivustolle mainoksia, mutta en ole suostunut. (Riippumattomuuden ylläpitäminen ulkopuolisista mainostajista ja lahjoittajista tuntuu erityisen tärkeältä nyt, kun lahjoitusalusta Patreon poliittisin perustein ja vastoin sopimusehtojaan vastikään sulki Carl Benjaminin lahjoitustilin.)

PS 2. Loppuun laitan vielä piirrokseni parin vuoden takaa. Mikä ero on Niinistön perinteisellä "Jumalan siunausta" -herjalla ja puhekuplan toivotuksella?

Queer-teoria rikkoo hyvää tieteellistä käytäntöä

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 4/2018 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Miksi yliopisto osti queer-performanssin?

Vastikään julkaistu feministisen pedagogiikan opas [1] sanoo, että ”avointa suhtautumista sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen pitäisi opettaa kouluissa”. Kyse on kahden niin sanotun queer-teoreetikon, Sanna Karkulehdon ja Leena-Maija Rossin lausunnosta. Olen siitä samaa mieltä. Nuorison on hyvä tietää, että kaikissa kulttuureissa on homo- ja biseksuaaleja ja että osa ihmisistä (joidenkin arvioiden mukaan puoli prosenttia) kokee syntyneensä väärään sukupuoleen. On myös ilmeistä, että seksuaalivähemmistöjen syrjintä ja kaltoinkohtelu ovat väärin.

Queer-teoriassa on kuitenkin kyse muustakin kuin seksuaalivähemmistöjen tutkimisesta tai syrjinnän vastustamisesta. Rossi ja Karkulehto kirjoittavat:

...sen sijaan, että kaikilla olisi sisäsyntyinen sukupuoli-identiteetti, joka olisi syy heteroseksuaaliseen kanssakäymiseen ja haluun, sukupuoli onkin pitkälti käyttäytymisen, tekojen ja toiminnan seurausta. Luonnollisuuden ja sisäsyntyisyyden sijaan sukupuolen voikin ajatella muotoutuvan pitkälti toistamalla ja jäljittelemällä eli performatiivisesti.

Tämä ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta löytyy eri muodoissaan ja eri vahvuisena kutakuinkin kaikista queer-teoreettisista kirjoituksista. Mikä ajatuksessa on pielessä?

Lajien välinen vertailu ensinnäkin kertoo, että sukupuolilla ja sukupuolieroilla on evolutiivinen perusta. Kyseessä on valtaisa vertailuaineisto, joka on suoraan ristiriidassa performatiivisuusväitteiden kanssa. Joko ei ole mielekästä väittää sukupuolen syntyvän performatiivisesti tai sitten pitää selittää, miksi myös viiksisiipat, viirupöllöt ja viitasammakot performoivat sukupuolia. Vaihtoehtoisesti Rossi ja Karkulehto voisivat kertoa, miten jokin lisääntymisen kannalta niin olennainen piirre kuin sukupuolisuus on voinut ihmisellä päätyä luonnonvalinnan ulottumattomiin. Periaatteessa tämä on mahdollista, mutta ennustan vaikeuksia asian todistamisessa. Milloin ja miten tämä performatiivinen käänne lajinkehityksessä esimerkiksi tapahtui, olivatko jo neandertalin ihmiset siinä mukana?

Myös seuraavat seikat ovat ristiriidassa Rossin ja Karkulehdon väitteiden kanssa. Tietyt keskimääräiset sukupuolierot ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Havainnon takana on mittava ihmispopulaatioita vertaileva psykologinen ja antropologinen aineisto. Suurimmillaan erot ovat juuri lisääntymiseen liittyvissä piirteissä, esimerkiksi seksuaalisessa vaihtelunhalussa. Sukupuoli-identiteetti, seksuaalinen suuntautuminen, sukuelinten rakenne ja sukupuolikromosomit eivät myöskään vaihtele jatkumollisesti ja sattumanvaraisesti vaan selkeinä ryppäinä. Myös hormonitasoissa on selkeitä tilastollisia säännönmukaisuuksia.

Koska queer-teoreetikot ovat johdonmukaisesti sivuuttaneet edellä mainitut seikat, he rikkovat Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjetta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Ohjeen kohta nro 3 kuuluu:

Tutkijat ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat muiden tutkijoiden tekemää työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan.

Queer-teoria on siis sallinut itselleen etuajo-oikeuden olla välittämättä tutkimuksen eettisistä pelisäännöistä.

Tiede myöntää, että lajien ja ihmispopulaatioiden vertailusta saadut tulokset voivat olla virheellisiä. Tiede on pitävämpien todisteiden edessä myös valmis muuttamaan kantansa. Todisteina tulee kuitenkin esittää muutakin kuin Rossin ja Karkulehdon lainaaman Judith Butlerin sekavuuksia [2] tai queer-tutkijan itsetutkiskelua. Mikäli queer-teoreetikot haluavat tulla otetuiksi tieteilijöinä vakavasti, vähimmillään heidän tulisi kertoa, millainen tutkimustulos saisi heidät muuttamaan kantansa. Jos queer-teoria on jo etukäteen määrännyt tietyt päätelmät, kuten pelkään, kyse ei ole tieteestä. (Rossi ja Karkulehto voisivat lisäksi kertoa, miten he selittävät sitä monessa viimeaikaisessa tutkimuksessa tehtyä havaintoa, että tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa tietyt sukupuolierot ovat suurempia.)

Biologia ei oikeuta syrjintää

Seksuaalivähemmistöjen syrjintä on väärin, sanoipa biologia seksuaalisuudesta mitä tahansa. Yksilöä kunnioittava käyttäytyminen ja lainsäädäntö eivät siis riipu siitä, onko sukupuoli kaksijakoinen vai jonkinlainen (performatiivinen) jatkumo. Syrjimättömyyden periaate ei myöskään ole kiinni siitä, kuinka yleinen tai harvinainen mikäkin sukupuolisuuden muoto on. Syrjinnän kannalta Rossin ja Karkulehdon näkemyksillä ei toisin sanoen ole merkitystä. He voisivat huoletta myöntää, että ajatus sukupuolen performatiivisesta muotoutumisesta on virheellinen. 

Biologisesti sukupuoli on kaksijakoinen – koiras tuottaa pieniä sukusoluja, naaras isoja – ja se näkyy, kuten todettua, erityisesti lisääntymiskäyttäytymisessä. Näin on linnuilla, kasveilla, kaloilla, matelijoilla, hyönteisillä ja myös meillä nisäkkäillä. (Joillakin kalalajeilla sukupuoli vaihtuu yksilön kasvaessa; pienen yksilön kannattaa tuottaa pieniä sukusoluja eli olla koiras ja suuren yksilön kannattaa tuottaa suurempia ja kalliimpia sukusoluja eli olla naaras. Monet kasvit, joukko selkärangattomia ja jopa jotkin liskolajit pystyvät myös lisääntymään partenogeneettisesti eli ilman sukusolun hedelmöitymistä.)

Joskus uskonnolliset konservatiivit yrittävät oikeuttaa homoseksuaalien syrjintää sillä, että sukupuoli on kaksijakoinen. Marraskuussa 2018 kirkon piirissä jopa väiteltiin siitä, saako seksuaalista tasa-arvoa ajavan yhdistyksen edustaja vierailla rippileirillä. Konservatiivit ovat oikeassa väittäessään, että menestyksekäs suvunjatkaminen edellyttää ihmisellä kahta sukupuolta. Ihmisen muinaisessa evoluutioympäristössä koiras ja naaras myös muodostivat usein pitkäaikaisen parisuhteen. Nämä seikat eivät kuitenkaan kerro, miten meidän nykypäivänä tulee avioliittoihin tai seksuaalivähemmistöihin suhtautua. Syrjintää puolustava konservatiivi sortuu päättelyvirheeseen.

Konservatiivin kankeat yritykset hyväksikäyttää biologiaa eivät toisin sanoen ole pätevä peruste hylätä biologiaa. Asia on täsmälleen päinvastoin: biologian ja tieteen parempi tuntemus auttaisi ymmärtämään, että uskonnollinen konservatismi tai mikään muukaan poliittinen suuntaus, syrjinnästä puhumattakaan, ei voi saada tieteeltä tukea. Hihhulismia ei tule korvata toisenlaisella, yhtä tiedevastaisella hihhulismilla.

Joillakin biologisilla tosiseikoilla saattaa toki olla kielteisiä seurauksia, mikäli laajat kansanjoukot tulevat kyseisistä faktoista tietoisiksi. Tutkija itsekin saattaa pelästyä saamiaan tuloksia. Älykkyystutkijoiden parissa kulkee esimerkiksi anekdootteja siitä, että osa rotujen välisistä kyvykkyyseroista on yhteiskunnallisten seurausten pelossa jätetty raportoimatta. Konkreettisempia esimerkkejä löytyy ravitsemus- ja lääketieteistä. Oletetaan, että epidemiologi on havainnut punaviinin kohtuukäytön lisäävän terveyttä. Tiedon leviämisellä saattaisi olla merkittäviä haittoja alkoholismiin taipuvaisille yksilöille ja tätä kautta koko kansanterveydelle.

On siis mahdollista, että jos sukupuolisia ennakkoluuloja tukevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä he alkavat kuvitella, että muutkin toimivat siten. Valtaosa ihmisistä ei kenties kykene sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa ”vaarallinen” ajatus hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia.

Edellä mainitut seikat tulee tiedeviestinnässä huomioida, mutta ne eivät ole pätevä syy vääristellä tai peitellä tutkimustuloksia. Sukupuolierojen selittäminen kuuluu tieteen tehtäviin siitä huolimatta, että selityksillä voi olla moraalisia ja poliittisia seurauksia. Tässä tapauksessa geeneihin ja luonnonvalintaan perustuva selitys tosin on luultavimmin vapauttavaa. Sen mukaan sukupuolierot tai seksuaalinen suuntautuminen eivät esimerkiksi ole kenenkään syy. Äitejä tai isiä ei siis voida syyllistää siitä, että he olisivat luoneet lapsilleen epäsuotuisan kasvuympäristön.

Olipa biologisista tutkimustuloksista millaisia seurauksia tahansa, seksististä determinismiä voidaan vastustaa nimenomaan tosiasioilla: nainen voi menestyä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, mies voi olla empaattinen lähihoitaja, sateenkaariperhe voi luoda lapselle turvallisen kasvuympäristön ja niin edelleen. Vaientamispyrkimyksillä tai tieteen mustamaalaamisella on myös harvoin toivottuja vaikutuksia.

Ainoa oikea tapa suhtautua ihmisten esittämiin väitteisiin on todisteiden ja perusteluiden punnitseminen mahdollisimman laajasti ja epädogmaattisesti. Tässä kohdin pessimismini pääsee toisinaan valloilleen: koska vuoropuheluun kannustava viesti ei ole saavuttanut queer-tutkijoita, jotka sentään toimivat akatemian uteliaassa ilmapiirissä, miten ”tavalliset ihmiset” pystytään rokottamaan dogmaattisuutta ja vaientamismielialaa vastaan?

Oppiminen vaatii vaistoja

Kirjan kuvitusta 1970-luvulta.

Kärjistäen sanottuna queer-teoria ei pidä ihmistä biologisena olentona: ihmisyksilö tulee maailmaan vailla myötäsyntyisiä valmiuksia, toisin kuin kaikilla muilla lajeilla. Tähän tyhjä taulu -harhaan on uskottu muissakin ihmistieteissä (ks. oheinen kuva ja huomioni ihmisen vaistoista), mutta 2000-luvulla harha on viety pisimmälle juuri queer-teoriassa. Monissa ihmistieteissä myös kasvatustapojen merkitystä on vahvasti liioiteltu.

Verrattuna muihin lajeihin ihminen toki on opittujen performanssien mestari. Tämä ei kuitenkaan poista monimutkaisten vaistojen ja myötäsyntyisten tunnevalmiuksien merkitystä. Oppiminen ei edes olisi mahdollista ilman suurta joukkoa ohjeita siitä, minkälaisiin asioihin yksilön pitää keskittyä. Eli vaikka luonnonvalinta olisi onnistunut rakentamaan yleisälykkään oppimis- ja matkimiskoneen, ilman mutkikkaita rajoituksia tuon koneen laskentateho ja toimintakyky lamaantuisivat nopeasti. Yleisoppijalla kun olisi rajattomasti mahdollisuuksia tallentaa asioiden välisiä yhteyksiä.

Tältä näyttää tyhjä
taulu, tabula rasa.

Käytännönläheisempi syy ihmismielen myötäsyntyisiin valmiuksiin on se, että yksittäisten ihmisten intressit ovat harvoin identtisiä. Tämä tekee mielen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Vastaavasti mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.

Siksi luonnonvalinta on karsinut liian helposti muovautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei ole passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla käyttäytymistavat ja sukupuolten valtasuhteet jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan evolutiivisesti kehittynyt ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä.

Evolutiivisesti kehittyneet tunnereaktiot ja psykologiset valmiudet eivät tietenkään selitä kaikkia sosiaalisia/kulttuurisia ilmiöitä. Aivan kuten ”hiilitiede” tarvitsee orgaanisen kemian lakeja, joidenkin sosiaalisten ilmiöiden selittäminen tarvitsee erillisiä periaatteita. Biologia ja evoluutio eivät näin ollen poista tarvetta yhteiskuntatieteille. On myös suotavaa, että osa tutkijoista keskittyy ihmislajin käyttäytymiseen, aivan kuten kemiassa joku keskittyy alkuaine hiilen ominaisuuksiin. Mutta samalla mikään orgaanisessa kemiassa ei saa olla ristiriidassa kemian ja fysiikan yleisten periaatteiden kanssa. Vastaava pätee ihmiseen: ihmistieteiden on oltava johdonmukaisia empiiristen ja universaaliksi havaittujen tosiasioiden kanssa. Tässä queer-teoreettiset performatiivit epäonnistuvat.

Queer-teoreetikko voisi väittää vastaan, että ihminen on lajina ainutlaatuinen. Tässä hän on oikeassa. Mutta jos eläinlajin ainutlaatuisuus vaatisi aina oman itsenäisen tieteenalansa, meillä olisi yhtä monta alaa kuin meillä on lajejakin. Biologia on kuitenkin kaikkia elollisia olentoja, myös ihmistä ja hänen kulttuuriaan ja seksuaalisuuttaan koskeva kattotiede. Siksi Queer-teoreetikoiden tulee tuntea teoriat luonnonvalinnasta ja seksuaalivalinnasta, aivan kuten kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Onko yliopisto oikea paikka queer-teorialle?

Lisäongelma queer-teoriassa ja laajemmin sukupuolentutkimuksessa on havaintojen ja tutkimustulosten politisoiminen. Joidenkin alan tutkijoiden mukaan koko ”länsimainen” tiede on lähinnä arvosidonnaisia diskursseja. Erityisesti käyttäytymispiirteiden evolutiivinen selittäminen on nähty poliittisena ja jopa syrjivänä muotivirtauksena. Erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan päälöydös esimerkiksi on, että evoluutiobiologiasta kirjoittaminen on vain symbolista tarinointia, jolla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. [3] Queer-tutkija Tuula Juvonen on yhtä erheellisesti väittänyt, että Darwinin kehittämä seksuaalivalinnan teoria olisi vain elitistinen heteromiesten narratiivi.

Darwin toki kuului aikansa varakkaaseen ja valistuneeseen eliittiin. Siinä mielessä Juvonen on oikeassa. Darwinin teorioiden selitysvoiman kannalta se on kuitenkin yhdentekevää. Ei ole merkitystä, oliko Darwin homo vai hetero tai syrjäytynyt vai eliittiä. Vastaava riippumattomuus tutkijan henkilökohtaisista ominaisuuksista koskee kaikkia tieteellisiä teorioita. Juvonen on väärässä myös seksuaalivalinnan miehisyydestä: Darwinin teorian mukaan nimenomaan naaraan tekemät valinnat ovat olleet ja edelleen ovat evolutiivisesti merkittäviä. Siksi teoriaa myös vastustettiin aikanaan.

Hyvät tarkoitukset ovat queer-teoriankin tapauksessa kääntyneet itseään vastaan. Houkuttelemalla opiskelijoita turhanaikaiseen sanataiteiluun alan teoreetikot ovat pilanneet vähemmistöjen mahdollisuuksia menestyä oikeissa tieteissä – niissä, joissa seksuaalisella suuntautumisella tai sukupuoli-identiteetillä ei ole merkitystä. Queer-teoreettinen kielilläpuhuminen ei siis tue nuoren homo-, bi- tai aseksuaalin henkistä/tiedollista kasvua. 

Miksi epätieteellisyyttä ja tieteen politisointia sitten siedetään yliopistolla? Miksi tieteen tapa korjata itseään ei ole toiminut? Tärkeimmät syyt ovat seuraavia. Ensinnäkin, kyseinen teoria on marginaalisessa asemassa. Queer-teorian ajatukset yksilönkehityksestä kohtaisivat voimakkaampaa vastustusta, jos teorialla olisi enemmän kannatusta. Toisaalta se, että tällainen lähes kreationistinen ajattelu menee pedagogiaoppaan toimittajilta ja kustantajalta läpi, kertoo, että hölynpöly on saavuttanut joissakin piireissä vahvan aseman. Yksimielisyys asioista, joille ei ole tieteellistä näyttöä, voikin jatkua tiettyjen psykologisten ja sosiologisten prosessien kautta pitkään, kenties ikuisesti.

Toinen syy on se edellä mainittu seikka, että queer-teoreetikot pyrkivät performatiiveillaan moraalisesti oikeamielisiin tavoitteisiin, lähinnä syrjinnän vähenemiseen. Tällaisen teorian kriitikko on vaarassa leimautua homo- ja transkammoiseksi hirvitykseksi. Yliopistoväki ymmärrettävästi haluaa sitä välttää. Osa yliopistolaisista luultavasti myös tunnistaa, että queer-teoreetikot ovat uskonnonkaltaisen ideologian tai fanatismin uhreja. Queer-tutkijoiden kollegat saattavatkin jättää kritiikin antamatta vain hienotunteisuuttaan. Kolmas syy suuntauksen akateemisuuteen on se, että biologeilla ja psykologeilla – vaikka he olisivatkin uhmakkaita ja haastavia – on niin kiire. He eivät omien tutkimustensa ohessa ennätä perehtyä siihen, mitä ihmistieteiden marginaalissa lajistamme sanotaan.

Queer-teorian tapa vuodesta toiseen sivuuttaa muiden alojen olennaisia löydöksiä ei kuulu hyviin tieteellisiin tapoihin. Lähtöpasseja yliopistolta ei kuitenkaan ole näkyvissä, edellä mainituista syistä johtuen. Tieteellisessä mielessä tilanne on kiusallinen. Suuntaus nakertaa tieteen ja yliopiston uskottavuutta, tuhlaa tutkimusvaroja ja johtaa nuorisoa harhaan. Lisäksi queer-teoria haittaa seksuaalivähemmistöjä koskevaa tutkimusta, joka on itsessäänkin kiinnostavaa, ilman sensationalistisia humpuukiväitteitä. Myös maailmanparantaminen onnistuu parhaiten syitä ja seurauksia ymmärtämällä, ei toiveajattelulla.

Se toki myönnettäköön, että yhteiskuntarauhan kannalta saattaa olla hyvä, että queer-teoria on päästetty akatemian reunamille. Näin ajatukset ihmisen vapaasta muokattavuudesta, jotka ovat aina olleet totalitarististen ideologioiden suosiossa, säilyvät edes jotenkin kontrollissa. Lainaus Noam Chomskylta on paikallaan:

Puhun ihmisluonnosta, mutta en kovin monimutkaisista syistä. Teen niin, koska en ole imbesilli, enkä usko, että muidenkaan pitäisi langeta tähän kulttuurin syöttämään idioottimaisuuteen... Intellektuelleille on sopivaa uskoa, että ihmisillä ei ole ”luontoa” ja että he ovat täysin muovailtavissa. Tämä poistaa kaikki moraaliset esteet manipuloinnilta ja kontrolloinnilta... Ei ole ainoastaan selvää, että psykologisissa kuten kaikissa muissakin ominaisuuksissa on merkittäviä geneettisiä tekijöitä, vaan meidän tulisi myös ilahtua tuosta tiedosta...

Totalitarististen höyrypäiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.

ALAVIITTEET

[1] Laukkanen, A. ym. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC. Vastapaino. Tampere.

[2] Alla on muutama ote Judith Butlerin Hankala sukupuoli -kirjasta (suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi, Gaudeamus). Teos on kurssikirjana tai oheislukemistona useassa suomalaisessa yliopistossa. Tässä yhteydessä ei voitane liikaa korostaa, että seksuaalisen tasa-arvon vaaliminen ei edellytä näennäissyvällisen palturipuheen omaksumista. 

Sosiaalinen sukupuoli on monimutkainen asia, jonka kokonaisuus lykkääntyy jatkuvasti: se ei ole koskaan täydellisesti sitä, mitä se on jonain tiettynä ajankohtana... Se on avoin yhteenliittymä, joka sallii monenlaiset lähestymiset ja erkaantumiset olematta kuuliainen määritelmällä tavoitellun sulkeuman normatiiviselle päämäärälle.

Jos oletetaan biseksuaalisuus tai homoseksuaalisuus kulttuuria edeltäväksi ja sitten sijoitetaan tuo ’edeltävyys’ esidiskursiivisen kumouksen lähteeksi, kielletään itse asiassa kulttuurin sisältä käsin juuri se sama kumous, jota sekä puolustetaan että jolta puolustaudutaan.

Se sukupuolittunut minä tai pysyvä substanssi on siis muodostettu säätelemällä ominaisuuksia kulttuurisesti vakiinnutettujen koherenttiuden sääntöjen mukaan. Tästä seuraa, että tuotoksen kuvitteellisuus paljastuu, jos attribuuteilla pelataan sääntöjen vastaisesti sopeutumatta perussubstantiivien ja näille alisteisten adjektiivien valmiiseen kaavaan. On tietenkin aina mahdollista väittää, että poikkeavat adjektiivit toimivat takautuvasti määrittäen uudelleen niitä substantiivisia identiteettejä, joita niiden sanotaan muotoilevan. Näin nämä adjektiivit laajentavat sosiaalisen sukupuolen substantiivisia kategorioita: niihin sisällytetään aiemmin pois suljettuja mahdollisuuksia. Mutta jos nämä substanssit ovat vain satunnaisesti ominaisuuksien sääntelyllä luotuja yhtenäisyyksiä, näyttäisi siltä, että itse substanssien ontologia ei ole ainoastaan keinotekoinen vaan myös täysin tarpeeton.

Vaikka kielen kollektiivisesti Symboliseksi ymmärretyt rakenteet pitävät yllä ontologista vakautta riippumatta niistä erilaisista puhuvista subjekteista, joiden kautta ne toimivat, Laki lujittaa itseään ja yksilöityy joka kerta lapsen astuessa sisään kulttuuriin. Puhe syntyy ainoastaan tyydyttämättömyyden ehdoilla, ja tämä tyydyttämättömyys vakiinnutetaan insestin kiellolla... Jos insestitabu sääntelee erillisten sukupuoli-identiteettien tuotantoa ja jos tuo tuotanto edellyttää sekä heteroseksuaalisuuden kieltämistä että luvallistamista, niin homoseksuaalisuus näyttäytyy haluna, joka on tuotettava, jotta se voisi pysyä tukahdutettuna. Toisin sanoen heteroseksuaalisuuden säilyminen sellaisena erityisenä sosiaalisena muotona kuin se on vaatii ymmärrettävää ajatusta homoseksuaalisuudesta, ja samalla se edellyttää myös tuon ajatuksen kieltoa tehden siitä kulttuurisesti käsittämättömän. (korostus alkuperäinen)

[3] Kyseinen väitöstyö käsittelee populaareja evoluutiokirjoja (Venla Oikkonen 2010). Työn tiivistelmässä on tragikoomisia piirteitä, esimerkiksi seuraavasti: ”Koska evoluutiokertomuksen symbolinen jatkuminen riippuu lisääntymisen ja sitä kautta tekstuaalisen uusintamisen onnistumisesta, evoluutiokertomusta varjostaa jatkuva epäonnistumisen mahdollisuus. Tätä kerronnan epävarmuutta evoluutiokertomukset pyrkivät rauhoittelemaan.” 

Oikkosen mukaan ”nykyinen evoluutiopuhe korostaa reproduktion ymmärrettynä niin seksuaalisena lisääntymisenä kuin kerronnallisena uusintamisena roolia darwinilaisessa evoluutioteoriassa”, mikä puolestaan ”tuottaa kertomuksen logiikan, jossa halu lisääntyä näyttäytyy evoluutiota ajavana voimana ja lisääntymiseen tähtäävä akti evoluutiokertomuksen liikkeessä pitävänä loputtomasti toistuvana tapahtumana”. 

Oikkosen ajatukset ovat vaikeaselkoisia. Hän näyttää tarkastelevan evoluutiota jollakin asiaankuulumattomalla symbolitasolla. Muutoin on vaikea selittää hänen vihjailuaan, että lisääntyminen ei ohjaisi evoluutiota. Tämä sukupuolentutkimuksen väitös arvioitiin laudaturin arvoiseksi, tekijä sai väitöksen jälkeiselle tutkimukselle rahoitusta yli 25 000 euroa ja väitöksen hyväksyneet istuvat edelleen korkeissa akateemisissa viroissaan. Difficile est saturam non scribere.

--

PS. Haastoin jutussa mainitut Leena-Maija Rossin ja Venla Oikkosen Twitterissä (@otammisalo) vastaamaan syytöksiin tieteen eettisten periaatteiden rikkomisesta. Pääsemmekö lehdessä puheväleihin?

Harhakäsityksiä evoluutiosta

Yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoita johdettiin 1900-luvun lopulla systemaattisesti harhaan siinä, mitä evoluutioteorian ja biologian soveltaminen ihmiseen tarkoittaa. Biologiaa mustamaalattiin jonkinlaiseksi determinismiksi ja konservatismiksi, jopa rasismiksi ja sovinismiksi. Tilanne on viime vuosina muuttunut ja ihmistieteilijät ovat kiinnostuneet evolutiivisesta ihmistutkimuksesta. Jotkin evoluutiota koskevat harhaluulot ovat kuitenkin sitkeitä. Tässä niistä joitakin.

1. Luonnonvalinta suosii lajin eloonjäämistä. Väitteet, että jokin yksilön piirre on kehittynyt lajin hyväksi, ovat olleet yleisiä etenkin luontodokumenteissa.

2. Elävien olentojen välisen kilpailun ja ristiriitojen alla vallitsee harmonia ja yhtenäisyys. 

3. Evolutiiviset selitykset ovat vain kehäpäätelmiä tai eläinsatuja pikemmin kuin tieteellisiä selontekoja siitä, miten lajit ovat saaneet ominaisuutensa. Koska menneisyyttä ei voida tutkia suoraan, menneisyyttä koskevat tiedot ovat täysin spekulatiivisia.

4. Psykologisten ja muiden biologisten mekanismien välillä on merkittävä teoreettinen ero. Siksi myös ihminen ja eläin ovat perustavanlaatuisesti erilaisia. Ihmisen pyrkimykset ovat tulosta vapaasta tahdostamme ja sattumanvaraisista kulttuurisista vaikuttimista.

5. Ihmisen käyttäytymiselle on olemassa johdonmukaisia ja yhtenäisiä teorioita, jotka eivättee oletusta universaalista ihmisluonnosta. Ihmisaivot koostuvat vain muutamasta yleismekanismista, kuten esimerkiksi ”älykkyydestä” ja ”kyvystä omaksua kulttuuri”. Ihmismielessä ei siis ole sisäsyntyisiä rakenteita ja valmiuksia, tai jos on, ne ovat yhteiskuntajärjestyksen kannalta joko merkityksettömiä tai triviaaleja, kuten nälkä ja jano.

 

6. Ihmiskoiraan ja -naaraan väliset psykologiset erot, jos niitä on, ovat mitättömiä. Biologian soveltaminen ihmistutkimukseen on myös ristiriidassa tasa-arvopyrkimysten kanssa.

7. Koska ihmisen käyttäytyminen on niin monimutkaista, koska emme voi olla objektiivisia oman käyttäytymisemme suhteen, koska ihmistieteissä ei voida tehdä kontrolloituja kokeita ja koska ihmisillä on vapaa tahto, käyttäytymistämme koskevat biologiset teoriat ovat tarpeettomia. Jo ajatus, että olemme rakentuneet samanlaisista atomeista kuin kivet ja kalliot, kaventaa persoonallisuuttamme.

Yllä olevat näkemykset ovat perustavalla tavalla vääriä ja pahimmillaan estävät realistisen ihmiskuvan kehittymistä. Käsittelen näitä ja muita harhaluuloja etenkin Rakkauden evoluutio ja Ihmisluontoa etsimässä -kirjoissani.

Kohtiin 2, 5 ja 6 liittyy seuraava, tasa-arvoa koskeva esimerkki. Vaikka miehille opetettaisiin ja vaikka he uskoisivat siihen, että patriarkaatti on kokonaisuus, joka pitää säilyttää, ja että mies on vain väline patriarkaatin suojelemiseksi, miesten väliset konfliktit ja kilpailullisuus tulisivat jatkumaan. Konfliktit syntyvät emootioista, eivätkä häviä uskomusten voimasta, olivatpa uskomukset sosiaalitieteilijöiden tai perinteisempien myyttienluojien tuotoksia.

Marx, postmodernismi ja identiteettipolitiikka - eli miten vähemmistöt joutuivat kärsimään hyvistä tarkoituksista

Francis Wheen kertoo Marxin Pääoma-teoksessaan (Ajatus Kirjat 2007), miten postmoderni totuusrelativismi tuli suosituksi joissakin ihmistieteissä:

Länsimaiden marxilaiset painottivat vahvasti yhteiskunnan ylärakenteen– kulttuurin, instituutioiden, kielen – merkitystä poliittisessa prosessissa, ja toisinaan ylärakenteen arvostus sai niin suuret mittasuhteet, että taloudellisen perustan merkitys tuntui unohtuvan kokonaan.

...biologisen perustan unohtamisesta puhumattakaan. Wheen jatkaa:

Koska maailman muuttaminen osoittautui oletettua hankalammaksi, marxilaiset päättivät keskittyä sen tulkitsemiseen. Tämä uusi ajatussuunta tuli tunnetuksi kulttuurintutkimuksena, joka nousi 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä kiistattomaan johtoasemaan monissa yliopistoissa ja vaikutti merkittävästi muun muassa historian-, maantieteen-,sosiologian-, antropologian- ja kirjallisuudentutkimukseen.

Tähän liittyen sosiologeista on sanottu, että heidän ensimmäinen virheensä oli Marxin oppien omaksuminen ja toinen virheensä oli Marxin hylkääminen. Wheenin mukaan Karl Marx ei olisi voinut kuvitella, että tuotannon ja vaihdannan piiri määriteltäisiin tulevaisuudessa niin laveasti ja että kaikki tavarat suippokärkisistä kengistä sanomalehtikuviin ja pop-levyistä aamiaismuropakkauksiin muuttuisivat ”teksteiksi”, joita voitiin ”lukea”. Wheen jatkaa:

Massakulttuurikritiikki korvautui asteittain suuntauksella, jonka edustajat tarkastelivat, miten näitä arkisia tekstejä tulkittiin ja miten niihin suhtauduttiin. Kun kulttuurintutkimuksessa tapahtui lopulta niin sanottu kielellinen käänne – joka kehittyi strukturalismin, jälkistrukturalismin ja dekonstruktion kautta postmodernismiksi – koko suuntaus alkoi haiskahtaa keinolta, jonka turvin politiikkaan ei tarvinnut sekaantua enää lainkaan, vaikka suuri osa kulttuurintutkimuksen nimeen vannovista käytti yhä titteliä
”marxilainen”. 

Heidän leikkisän jääräpäinen logiikkansa, että mikään ei ole varmaa eikä totuudellista, johti lopulta kaikin puolin sitoutumattomaan ja arvoista riippumattomaan relativismiin, joka kykeni samaan hengenvetoon ylistämään sekä amerikkalaista populaarikulttuuria että keskiaikaista taikauskoa ilman tunnontuskien häivääkään (s. 132–134).

(Luin vastikään myös Peter Singerin Marx-kirjan [1980/2013], jonka pointit koetan myöhemmin avata.)

Wheenin huomio akateemisesta huuhaasta – vaikka hän ei käytäkään niin voimakasta ilmausta – on yhteydessä akateemisen vasemmiston parissa 2000-luvulla voimistuneeseen niin kutsuttuun identiteettipolitiikkaan (ks. esim. F. Fukuyaman teos Identity ja J. Vartiaisen kirja-arvio). Suomen oloissa ilmiö ei ole yhtä merkityksellinen kuin Yhdysvalloissa, vaikka jotkin yksityiskohdat ovatkin varsin samankaltaisia.

Identiteettipolitiikan taustalla on Fukuyaman mukaan globalisaatio ja työväestön keskiluokkaistuminen. Niiden ansiosta vasemmisto ei enää nähnyt tarpeelliseksi keskittyä luokkasolidaarisuuteen. Tilalle tuli sellaisten yhä pienempien väestöryhmien huomioiminen, jotka tulivat tai kokivat tulleensa marginalisoiduiksi – kukin omalla erityislaatuisella tavallaan. Vasemmisto siis hylkäsi työväestön ja alkoi vaatia vähemmistöryhmille erityistä tunnistamista ja tunnustamista.

Tarkoitusperät olivat hyviä, ja jonkin verran saatiin myös hyviä tuloksia. Lainsäätäjät alkoivat voimakkaammin huomioida marginalisoitujen oikeuksia ja mahdollisuuksia. Ulkopuoliset alkoivat paremmin ymmärtää vähemmistöjen ongelmia. Tällä luultavasti oli vaikutuksia jopa vähemmistöjen materiaaliseen hyvinvointiin.

Eliitin harrastama kinastelu kulttuurisista identiteeteistä saattoi kuitenkin samalla olla haitallista. Yhä harvempi tuli pohtineeksi sitä, miten todellisuudessa voitaisiin lisätä ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Ratkaisuehdotuksistakin tuli ristiriitaisia. Esimerkiksi naisten aliedustukseen korkeissa asemissa ehdotettiin toisenlaista syrjinnän muotoa eli sukupuolikiintiöitä. Aivan kuten alussa mainittu postmodernismi, myös identiteettipolitiikka näytti haittaavan selkeää ajattelua.

Olipa identiteettipolitiikan vaikutukset millaisia tahansa, yleinen asenneilmasto oli jo muuttunut vähemmistöjä kohtaan myönteisemmäksi. (Paras esimerkki onnistuneesta kampanjoinnista lienee homoseksuaalien vapautusliike, joka jopa sai sanan gay, iloinen, tarkoittamaan homoa.) Muutoksen tuulet eivät kuitenkaan ilahduttaneet kaikkia. Tietyissä piireissä vähemmistöihin suhtauduttiin edelleen syrjivästi ja epäkunnioittavasti. Tämä muutoksen hitaus yhtäällä ja saavutetut voitot toisaalla lisäsivät identiteettipolitiikan suosiota. Vähemmistöissä alettiin tukeutua yhä voimakkaammin muusta yhteiskunnasta erilliseen ryhmäidentiteettiin, ja sen perusteella alettiin myös vaatia kunnioitusta. Jotkin ryhmät alkoivat noudattaa kaksoisstandardeja ja vaatia enemmän kuin yhtäläistä kohtelua kaikille. Tämä aiheutti vastareaktion: moni valtaväestön edustaja alkoi kokea, että heitä painostetaan ylistämään teennäisiä identiteettejä.

Identiteetit ja ideologiat eivät ansaitse turvapaikkoja

On ilmeistä, että vähemmistöillä oli ja edelleen on syrjintäkokemuksia. Niiden korostaminen ei kuitenkaan ollut toimiva strategia. Vähemmistön harjoittaman politiikan tai vähemmistön omaksuman taustaideologian kritiikki esimerkiksi ohitettiin usein vihjailemalla, että kriitikko haluaa vain vähätellä syrjintää. Vähemmistöideologioiden kriitikoita myös demonisoitiin ja yritettiin vaientaa. Mielipiteenvaihdosta tuli riitaisampaa, ja keskusteluyhteys jäi muodostumatta. Vaikka identiteettipolitiikan tarkoitusperät olivat hyviä – vähemmistöjen suojelu – ongelmien rationaalinen ratkaiseminen hankaloitui. Jopa sananvapaus alkoi monien mielestä olla uhattuna. Myös ero sanojen ja väkivallan välillä näytti hämärtyvän.

Identiteettiin keskittyvä politikointi saattoi tehdä suositumpaa myös uhriutumisstrategiasta. Osa jopa Euroopan ja Yhdysvaltain työväestöstä alkoi pitää itseään uhrina, erityisesti syrjäseutujen ja pikkukaupunkien asukkaat. He näkivät itsensä globaalin kaupunkilaiseliitin sortamana ressukkana, jonka arvoja ja hyvinvointia media ja vallanpitäjät eivät enää kunnioita. Työväen uhriutuminen keräsi voimaa populistipelottelijoilta, kunnes lopulta identiteettipolitiikka päätyi ruokkimaan myös konservatismia. Ihmiset alkoivat yhä enemmän tarkastella itseään uhri-identiteetin kautta, ilman pyrkimystä harkintaan ja rakentavaan sovintoon. Alun lupauksistaan huolimatta sosiaalinen mediakin päätyi vain voimistamaan jakolinjoja.

Kaikki haluavat ja useimmat myös ansaitsevat tulla arvostetuiksi ja hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Yhteiskunta ei silti voi nojata itseriittoisten pienryhmien kokemaan arvokkuuden kaipuuseen, etenkään jos ryhmän itsearvostus nojaa nurkkakuntaiseen pienryhmäidentiteettiin ja/tai syrjintäkokemuksiin. Vähemmistöryhmän jäsenten yhteinen historia ja yhteiset kokemukset eivät siis ole sellaisia valistuksen ja laillisuuden ydinarvoja, joiden varaan yhteiskunnan tulee rakentua. Kokemukset ovat vain kokemuksia; sinänsä merkittäviä ja todellisia mutta sellaisinaan huonoja lähtökohtia politiikanteolle.

Ryhmäytymistaipumus tulee epäilemättä seuraamaan ihmislajia kaikkialle. Historian hirmuteot kertovat juuri tästä. Siksi ryhmäytymisilmiöstä on löydettävä yksilöitä ja yhteisöjä yhdistäviä piirteitä. Pienyhteisöjen on ennen kaikkea ymmärrettävä, että niillä on vahva yhteinen intressi toivoa, että olisi jokin pienyhteisöjen vaikutusvaltaa tasapainottava vastavoima. Ilman sananvapauteen sitoutunutta vastavoimaa jokin suvaitsematon ja autoritaarinen yhteisö saattaisi saada niin paljon valtaa, että se lopulta alkaisi sortaa kenties juuri meidän yhteisöämme. Tämä on (tai sen tulisi olla) kaikkia vähemmistöryhmiä yhdistävä tekijä: toive asua laillisuusperiaatteeseen nojaavassa liberaalissa demokratiassa.

Autoritaaristen vähemmistöjen vallanhalu on myös syy, miksi kaikkien vähemmistöidentiteettien arvostuksen on koko ajan oltava katkolla. Ideologiat tai identiteetit eivät ansaitse turvapaikkoja, ryhmän kunnia ei ansaitse suojaa. Vain yksilö ansaitsee.

--

PS. Poliittisessa ja tieteellisessä keskustelussa on helppo sortua epätarkkuuksiin ja epäolennaisuuksiin. Osasta niistä on kuitenkin helppo päästä eroon. Tässä on joitakin sudenkuoppia, joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

1 Keskimäärin -termi

Termi on sinänsä käyttökelpoinen ja ymmärrettävä, mutta etenkin tieteellisessä keskustelussa on hyvä tuoda ilmi, tarkoitetaanko sillä keskiarvoa vai mediaania. (Mediaani on jakauman keskimmäinen havaintoarvo, kun havainnot ovat suuruusjärjestyksessä.)

2 Anekdootit

Erilaisten kaskujen ja yksittäistapausten esitteleminen elävöittää tekstiä/puhetta ja saattaa tuoda pointin paremmin esiin, mutta anekdootti ei silti ole todiste. Anekdotaalinen todiste on jo itsessään ristiriitainen ilmaus, oksymoron.

3 Roikkuva komparatiivi

Monesti teksteissä törmää vertailumuotoon, josta ei kuitenkaan kerrota, mihin vertailu kohdistuu. Epämääräisyytensä takia roikkuva komparatiivi ei ole ilmauksena kovin vakuuttava.

4 Eufemismit ja dysfemismit

Erilaisia kaunistavia ja/tai rumentavia ilmaisuja käyttämällä on mahdollista herättää myönteisiä tai kielteisiä mielleyhtymiä. Esimerkiksi aborttioikeutta on Yhdysvalloissa puolustettu pro-choice –termillä ja aborttioikeutta on vastustettu pro-life –termillä (valinnan puolesta vs elämän puolesta). Keskustelusta tulee kuitenkin hedelmällisempää, jos osapuolet pyrkivät eroon eufemismistrategioistaan. (Edellisen virkkeen ilmaus ”hedelmällisempää” ei varsinaisesti ole roikkuva komparatiivi, koska lauseyhteydestä käy ilmi, että vertaaminen kohdistuu siihen, että osapuolet eivät pyrkisi eroon eufemismeistaan.)

Kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan älylaitteita

Syntyy pinnallisia, keskittymiskyvyttömiä, harhautuneita, harhautettavissa olevia, hajamielisiä, eristäytyneitä, riippuvaisia, kärsimättömiä, narsistisia, kognitiivisesti ylikuormittuneita ja ymmärtämättömiä ihmisiä. Journalismi ja korkeakulttuuri kuolevat ja yhteiskunnallisesti tärkeät instituutiot romahtavat.

Tämän kaiken saa aikaan digitaalinen teknologia ja teknologiajättien (lähinnä Googlen, Amazonin, Facebookin ja Applen = GAFA) ylivalta. Tai näin ainakin moni digiteknologiaa käsittelevä kirja pelottelee. Myös Instagram, Whatsapp (Facebookin omistamia) ja Twitter mainitaan usein, samoin kuin pelifirmat. Teknologiajättien on myös sanottu tappavan pienyritysten innovatiivisuuden.

Kuka uskaltaa lukea tämän

kirjan? Kansikuvamaalauksessa

poika ja hyrrä, vuodelta 1783.

On ymmärrettävää ja järkevää kantaa huolta muutoksista, etenkin kun ne koskevat sosiaalisia traditioita. Saattaa jopa olla, että älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat jo muuttaneet ihmisten aivoja. Kokeile vaikkapa pyytää nykylapsia katsomaan Speden elokuvia viihtymismielessä (ei siis camp-hengessä). Heidän mielestään filmit sopivat lähinnä nukahtamislääkkeeksi, ei suinkaan vangitsevaksi viihteeksi, kuten omassa lapsuudessani. Tosin Turhapurojen hitaus hämmästyttää myös meitä keski-ikäisiä.

Onko ihmisten lyhytjänteisyys siis lisääntynyt? Sitä on vaikea sanoa. Ehkä vanhemmat sukupolvet olisivat valinneet nopeatempoisempaa ajanvietettä, jos se olisi ollut mahdollista. Ehkä siedimme tylsyyttä, koska meidän oli pakko. Pelien kiivastempoisuus saattaa toki lisätä lapsen hermostuneisuutta, mutta ehkä vaikutus häviää nopeasti.

Toisinaan huolet teknologian aiheuttamista muutoksista ovat myös ristiriitaisia. Ihmisten eristäytymistä koskeva huoli sopii huonosti esimerkiksi siihen, että ihmisten välinen viestintä on vilkkaampaa kuin koskaan aiemmin. (Toki vaikkapa parisuhteissa kommunikaatio on saattanut vähentyä, kun molemmat ovat alituiseen kiinni kännykässä tai peliohjaimissa.) Kulttuurin tai journalismin yksipuolistumista koskeva huoli taas ei vaikuta perustellulta, jos katsoo nettitarjonnan runsautta. Netin uutisvirran takia Suomi ei esimerkiksi enää hiljenny puoliyhdeksän uutisten ääreen. Tiedon määrä on myös kasvanut ja tiedonhankinta on tullut koko ajan helpommaksi. Tämä ei välttämättä tarkoita tietävämpiä tai ymmärtävämpiä ihmisiä, mutta henkisen kasvun mahdollisuus on kuitenkin olemassa. Tiedollista kehittymistä ja ymmärryksen lisääntymistä ei ainakaan tapahdu Ylen uutismonopoliin palaamalla.

Lisäksi nettisovellusten kautta ihmisillä on yhä paremmat mahdollisuudet edistää näkemyksiensä leviämistä. Ajatusten levittäminen on edelleen työlästä, mutta koskaan ennen ei omaa näkemystä ole ollut yhtä helppo saada suurten ihmisjoukkojen tietoon. (Tähän liittyen poliittisilla ääripäillä on joidenkin mielestä jo niin paljon sananvaltaa, että tarvitaan ilmaisunvapauden rajoittamista.) Digiteknologia on mullistanut myös kaupankäynnin. Ihmisten on tullut koko ajan helpommaksi hankkia juuri omiin mieltymyksiin sopivia tuotteita ja palveluita.

Viimeksi mainitut seikat – sujuva shoppailu ja kitkaton kommunikointi – ovat syitä, miksi niin harva kuluttaja on huolestunut digiyhtiöiden dominanssista ja sosiaalisen median haitoista. Kuluttajaa kiinnostaa lähinnä se, kuinka kätevästi hän saa viestinsä jaettua ja tuotteensa tilattua. Hän ei pahemmin piittaa, vaikka viestin alustalla tai nettikauppiaalla olisi globaali monopoli tai vaikka sosiaalinen media aiheuttaisi riippuvuutta ja tuhoaisi parisuhteita.

Toisaalta juuri tämä ajattelemattomuus saattaa olla ongelma. Harva kuluttaja huomaa, että sosiaalinen media voi olla varsin tehokas käyttäytymisen muokkaaja. Esimerkiksi Facebookin algoritmit testaavat jatkuvasti ja valtavalla aineistolla, millainen mielihyvän ja mielipahan välinen suhde on sopiva, jotta yksilön saa pysymään sovelluksen parissa. Tämä on mainosrahoista riippuvaisen yhtiön elinehto: tuloja tulee vain, jos kuluttaja käyttää sovellusta aktiivisesti. Eräs ongelma tässä on se, että yhtiöissä ei välttämättä enää tiedetä, millä tavoin algoritmit toimivat. Algoritmeja väitetään liikesalaisuuksiksi, mutta tosiasiassa koneoppiminen on jo saattanut ottaa tärkeimmät prosessit haltuunsa. Mutkikkaat laskentaohjelmat pyrkivät – ja myös onnistuvat – tekemään ihmisistä riippuvaisia. Syy siihen on samaan aikaan arkipäiväinen ja arveluttava: jotta näkisimme enemmän mainoksia. Pahimmissa uhkakuvissa nuorten aivojen kehitys ja ylipäätään ihmisten hyvinvointi – henkinen ja fyysinen – uhrataan mainonnan alttarilla.

Moderni Narkissos

Olen yrittänyt löytää mielekkäitä vaihtoehtoja digiteknologiayritysten vaikutusvallalle ja sosiaalisen median haitoille, mutta toistaiseksi melko huonolla menestyksellä. Esimerkiksi vapauksia rajoittavat sensuuri- ja kontrollointikoneistot istuvat huonosti liberaalin demokratian repertuaariin. Ihminen on heikko ja addiktoituu helposti, sen tietävät kaikki, mutta vapauksia suosiva lähestymistapa tuntuu silti perustellummalta kuin valtiollinen kontrolli. Lisäksi koska emme tiedä, millaisia vaikutuksia nykyteknologialla on lasten aivoihin, emme myöskään tiedä, millaista kontrollikoneistoa tarvitsisimme. Meillä ei toisin sanoen ole riittävästi tietoa, jotta pakkotoimet olisivat perusteltuja. (Jotkut ovat ehdottaneet digijättien pilkkomista pienempiin yhtiöihin, mutta sekään ei ratkaisisi yksittäisten käyttäjien ongelmia. Pakkopilkkominen tuskin voi myöskään saada riittävästi suosiota ainakaan yhdysvaltalaisten päättäjien keskuudessa. Osa jättiyhtiöistä on myös jo omaksunut valtioille tyypillisiä toimintatapoja.)

Digitaalinen teknologia on käynnistänyt valtavan ihmiskokeen, jonka seurauksista ei ole tietoa. Digitraditioiden evoluutio tuntuu myös etenevän niin omalakisesti, että aivan kuten teollisen vallankumouksen tapauksessa, joudumme ehkä jälleen kerran vain istumaan kyydissä peläten pahinta. Ehkä lopulta ihmiskunta uppoutuu virtuaalimaailmoihin siinä määrin, ettei se enää ole kiinnostunut maailman ongelmien, vaikkapa ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta. Ehkä jopa hylkäämme perinteiset lisääntymistalkoot, koska tarjolla on niin paljon parempaa virtuaaliseksiä. Onhan paljon vaivalloisempaa koettaa kosiskella keskinkertaista kumppania kuin antautua virtuaaliaktiin yliluonnollisen luomuksen kanssa. Lajimme on siis saattanut tulla liian taitavaksi tarjoamaan aivoille kiinnostavia, koukuttavia ja keinotekoisia signaaleja. Olemme muokanneet omaa todellisuuttamme ymmärtämättä, mihin se saattaa johtaa.

Tämä ihmisten uppoutuminen virtuaalimaailmaan on mahdollista, koska evoluution myötä aivoihin on kehittynyt erilaisia oikopolkuja ja peukalosääntöjä, joita teknologia pystyy huijaamaan. Evoluutio ei siis osannut ennustaa, kuinka houkuttelevaksi moderni mielihyväteknologia voi tulla. Teknologia päinvastoin on vastannut kysyntään, jolla on miljoonien vuosien evoluutiohistoria. Olemme luoneet yhä uskottavampia kopioita niistä viesteistä ja signaaleista, jotka takasivat esivanhempiemme lisääntymismenestyksen. Parin klikkauksen päästä löytyy hehkeitä ja halukkaita kumppaneita, sitoutuvia ja avuliaita ystäviä ja kiinnostavia ja virikkeellisiä ympäristöjä. (Tämä saattaa osaltaan selittää nuorisorikollisuuden ja nuorten päihteidenkäytön vähenemistä.)

Miksi en silti ole huolissani, kuten Tohtori Outolempi -elokuvasta muunneltu tekstin otsikko antaa ymmärtää? Ensinnäkin on ilmeistä, että vaikka moni yksityinen ihminen saattaa pilata elämänsä kohtuuttomalla pelaamisella, someriehunnalla tai pornoriippuvuudella, kokonaiset kansakunnat eivät moiseen kykene. Aina on nouseva sosiaalisia traditioita, joissa virtuaalitekniikoita ja parannettua todellisuutta hyljeksitään siinä määrin, että lastenkasvatus ja perinteinen sosiaalisuus jatkavat humaanien ja valistuneiden kansalaisten tuottamista. Halvat kopiot eivät voi kelvata kaikille. Monessa perheessä on jo esimerkiksi luotu luontevia ja toimivia sääntöjä teknologian liikakäyttöä rajoittamaan. Moni entinen (ja nykyinenkin) Googlen ja Facebookin työntekijä on toivonut juuri tätä perheen sisällä tapahtuvaa lasten netinkäytön ja pelaamisen kontrollointia. Myös kouluissa ja ohjatuissa harrastuksissa rajoitetaan lasten kännykänkäyttöä.

Vaarat ovat toki tässäkin ilmeisiä: vapauksia rajoittavat traditiot voivat vaivihkaa sortua fundamentalismiin. Ehkä virtuaalihoukutuksia välttelevät yksilöt ja ryhmät eristäytyvät muusta maailmasta ja omaksuvat omia jyrkkiä käyttäytymissääntöjään. Ehkä digipelottelu pysäyttää valistusaatteen. Tämä taantumuksen riski on kuitenkin alituinen, eikä se ole kiinni teknologisesta kehityksestä. Koskaan ei voi olla varma, millaisia ei-toivottuja seurauksia milläkin traditiolla on. Uskonnollinen fundamentalismi kun käyttää hyväkseen samoja ihmismielen ominaisuuksia kuin viihdeteknologiakin.

Optimismia puoltaa se, että netin haittoja vastaan on jo alettu luoda sovelluksia. Käytännössä ne on kehitetty tekemään ajankäytöstämme järkevämpää (vaikka toistaiseksi ne lähinnä vasta kontrolloivat sovellusten aukioloa, eivätkä ne ole kovin suosittuja nuorten keskuudessa). Lisäksi on arvovaltaisia puheenvuoroja siitä, että sosiaalisen median tilit kannattaa sulkea. Facebookin ja Googlen laskentaohjelmien kehittäjät ovat huomanneet, että ohjelmat voivat kehittyä liian taitaviksi mielenkiinnon vangitsijoiksi. Lisäsyy optimismiin tulee valtion ja valtioliittojen tasolta. Monet maat etenkin Euroopassa yrittävät EU:n voimin suitsia teknologiafirmoja. Valtioiden asettamat uhkasakot toki kalpenevat yhtiöiden keräämien voittojen rinnalla, mutta jo se, että valtiot ovat tiedostaneet ongelmia, on syy olla panikoimatta. Kännykän sormeilu ei kenties ole yhtä nautinnollista iltapuhdetta kuin puulusikan kaivertaminen päreen valossa, mutta luurilta saa ainakin nopeasti tiedon, että maailmanloppu siirtyi taas muutamalla vuodella eteenpäin – vai siirtyiköhän sittenkään...

 - - -

Edellä oleva hahmoton ja pitkähkö pohdinta on ajatuksieni kokoamista ennen kuin luen Adam Alterin kirjan Vastustamaton (Terra Cognita 2017). Se luultavasti antaa työkaluja sosiaalisen median vaikutusten pohtimiseen. Someriippuvaiset, uskallatteko (tai ehdittekö ja jaksatteko) syventyä teokseen?