Sukulaisuus ja sukulaisten auttaminen

Toisinaan kuulee sanottavan, että yksilöllä on 50 prosenttia vaikkapa oman isänsä geenejä. Toiset taas väittävät, että ihmisen geenit ovat 98,5 prosenttisesti samoja kuin simpansseilla. Miten tämä on mahdollista? Eikö oma isä muka ole läheisempää sukua kuin simpanssi? Kyse on luonnollisesti eri asioista, aivan kuten geenikin voidaan määritellä monella tavalla. Oletetaan, että meillä on kaksi kappaletta samaa keskiajalla käsinkirjoitettua (eli väistämättä jonkin verran erilaista) kirjaa. Tällöin voimme verrata niiden samankaltaisuutta monen eri asian suhteen. Missä määrin vaikkapa kirjan kappaleet tai luvut ovat identtisiä? Tai minkä verran sanat eroavat toisistaan? Tai yksittäiset kirjaimet?

Samalla tavoin on mahdollista päästä eri lukemiin geneettisen sukulaisuuden kohdalla. 50 prosenttia tai 98 prosenttia yhteistä eivät tarkoita mitään, jos ei ole määritelty verrattavien yksiköiden kokoa. Jos vaikkapa verrataan kokonaisia kromosomeja, yhteinen prosenttiosuus on nolla, koska pienikin ero missä tahansa kromosomin kohdassa tekee kromosomit erilaisiksi. Richard Dawkins kirjoittaa:

Usein mainittu luku noin 98 prosenttia ihmisen ja simpanssien yhteiselle geneettiselle materiaalille ei oikeastaan viittaa kromosomien lukuihin eikä kokonaisten geenien lukuihin, vaan DNA:n ”kirjainten” lukuihin (teknisesti emäspareihin), jotka vastaavat toisiaan ihmisen ja simpanssin vastingeeneissä. Tässä on kuitenkin sudenkuoppa. Jos geenit asetetaan rinnakkain naiivisti, puuttuva (tai lisätty) kirjain, ei niinkään virheellinen kirjain, johtaa siihen että seuraavat kirjaimet eivät vastaa toisiaan, koska tässä tilanteessa  kaikki siirtyvät yhden askeleen verran (siihen saakka että vastakkainen virhe palauttaa ne taas oikeaan tahtiin). On selvästi epäreilua päästää poikkeavuudet kasvamaan tällä tavalla.

Mikäli DNA:ta todellakin luettaisiin kuin piru Raamattua, lajien sukulaissuhteet jäisivät todella pieniksi. Oikeastaan tällöin tulisi mahdottomaksi verrata vaikkapa ihmistä ja simpanssia, koska niillä on jopa eri määrä kromosomeja. Mutta koska simpanssin geenien vastinpareja voidaan helposti löytää ihmiseltä – vaikka ne olisivatkin evoluutiossa ajautuneet eri kromosomeihin – vertailu on tehtävä menetelmällä, joka löytää nämä vastaavuudet. (Ihmisellä on 23 kromosomiparia ja simpansseilla ja gorillalla 24. Ihmisen kromosomi numero kaksi on simpanssilla kahtena osana.)

Yksi ratkaisu on verrata eri lajien DNA-rihmojen yhteensopivuutta samassa liuoksessa. Jos eri lajien rihmat ovat hyvin samanlaisia, niiden erottamiseen tarvitaan suurempia lämpötiloja. Ja jos rihmat ovat hyvin erilaisia kuten vaikkapa ihmisellä ja kengurulla, rihmat erkanevat toisistaan helpommin. Emäsparit ovat kuin vetoketju, joka on sitä heikompi, mitä enemmän siitä puuttuu hampaita. Toinen ja huomattavasti kalliimpi menetelmä on lukea geenien emäsjärjestys suoraan ja sitten verrata eri lajien kirjainjonojen samankaltaisuutta. Menetelmän kalleuden vuoksi tällöin on yleensä tyydyttävä pieniin osiin koko genomista.

Eri lajien välisissä sukulaisuuksissa on siis kyse DNA:n emäsjärjestyksen samankaltaisuudesta. Sitä voidaan kuvata kaaviolla, johon voidaan tarvittaessa mahduttaa vaikka kaikki maailman lajit. Menetelmän toimivuudesta kertoo se, että geneettisiä sukulaisuussuhteita koskeva aineisto on kiistatta osoittautunut yhteensopivaksi muunlaisten aineistojen kanssa (fossiilit, anatomiset erot jne.).

Puhuttaessa lajin sisäisestä sukulaisuudesta tarkoitetaan aivan eri asiaa. Sukulaisuutta mittaavat lukemat kertovat ainoastaan sen, millä todennäköisyydellä yksi geeni on periytymishistoriasta johtuen sama kuin vaikkapa isällä (50%) tai isoäidillä (25%). Näin esimerkiksi lapsen sukulaisuusprosentiksi omaan sisarpuoleensa saadaan 25 (sillä vain toinen vanhemmista on yhteinen). Mutta koska on kyse samasta lajista, eivätkö loputkin geenit ole hyvin pitkälti samanlaisia? Miten luonnonvalinta on muka voinut tuottaa lämpimät perhetunteemme, kun geneettiset erot ovat väkisinkin melko pieniä? Biologithan selittävät sukulaisavun evoluutiota nimenomaan jaettujen geenien avulla.

Kuvitellaan, että yksilöiden väliset erot ovat tavallista pienempiä. Populaatio on vaikkapa vahvasti sisäsiittoinen niin, että 99 prosenttia kenen tahansa geeneistä on identtisiä kenen tahansa muun geenien kanssa. Sukulaisten kautta toimiva luonnonvalinta toimii kuitenkin edelleen. Periytymisen kautta tulee aina varmasti samat geenit, mutta muut geenit ovat samoja vain 99 prosenttisesti. Kuinka paljon luonnonvalinta voi saada aikaan populaatiossa, jossa 99 prosenttia geeneistä on samanlaisia? Varmasti jonkin verran; vähemmän tietysti kuin jos geenit olisivat 90 prosenttisesti samanlaisia, ja enemmän, jos 99,9 prosenttia geeneistä olisi samanlaisia. Keskeistä on, että luonnonvalinnalla on mahdollisuus toimia, jos yksilöiden välillä vain on geneettisiä eroja. Ja pienetkin erot riittävät, jos tilaisuuksia ja aikaa on tarpeeksi.

Kun siis arvioidaan sukulaisaltruismin kautta leviävien geenien vaikutusta, pelkkä sukulaisuusprosentti ei riitä. Pitää huomioida myös populaation keskimääräinen sukulaisuusaste. Tämä laajennus on perusteltu, sillä jos populaatio on jo läheistä sukua (esim. sisäsiittoinen), perheenjäsenten suosimisesta koituu luonnonvalinnan silmissä yksilön geeneille vähemmän etua. Monesti onkin niin, että liikkuminen ryhmien välillä on sen verran rajoittunutta, että vuorovaikutuksessa olevat yksilöt ovat väistämättä geneettisesti samankaltaisia. Tästä syystä kokeellisen biologian harjoittajat joutuvat sukulaisuusarvioissaan käyttämään työläämpiä menetelmiä, niin kutsuttuja molekyylimarkkereita. Maallikoille ja aloitteleville biologeille taas useimmiten riittää yhteiseen edeltäjään perustuva sukulaiskerroin.

Toisinaan teoria sukulaisvalinnasta (kin selection) esitetään hieman virheellisesti väittämällä, että sukulaisvalinnan takia eläimillä olisi taipumus olla avuliaita niitä kohtaan, joilla on paljon samoja geenejä. Erhe perustuu usein laiskuuteen kuvata teoriaa kunnolla. On nimittäin selvää, että kun sukulaisvalinnan teoriaa sovelletaan avuliaisuuteen, se koskee vain ja ainoastaan avuliaisuuden takana olevia geenejä. Muilla geeneillä ei ole tässä tarkastelussa roolia. Useimmilta ihmisiltä ja monilta muiltakin lajeilta mitä ilmeisimmin löytyy esimerkiksi samat maksan kehittymistä ohjaavat geenit. Silti minun maksageenini eivät piittaa sinun maksageeniesi hyvinvoinnista.

Toisin sanoen sukulaiskerroin on yhteydessä altruismiin sen takia, että kerroin paljastaa, millä todennäköisyydellä nimenomaan altruismigeeni on yhteinen. Sukulaiskertoimen avulla voidaankin hyvin nähdä, että vaikkapa sisaruksia kohtaan tunnettu altruismi voi helposti kehittyä sukulaisvalinnan avulla, mutta että serkkuihin kohdistuvan altruismin kehittyminen on selvästi vaikeampaa. Sukulaisvalinnan tai siihen liittyvän kokonaiskelpoisuuden (inclusive fitness) teoria ei siis tarkoita, että yksilölle olisi kehittynyt taipumus uhrata henkensä yhdeksän serkkunsa puolesta, kuten joskus populaaristi vitsaillaan. Se kertoo vain, että luonnonvalinta voisi suosia sellaista käyttäytymistä ohjaavaa geeniä.

Pahimmilta väärinkäsityksiltä on helppoa välttyä, kun muistaa seuraavat seikat:

1) Teoria sukulaisuussuhteet huomioivasta luonnonvalinnasta ei varsinaisesti pyri kuvailemaan altruistista käyttäytymistä. Sukulaisvalinta ei siis ole psykologinen teoria.

2) ”Altruismigeeni” ei ohjelmoi yksilöä toimimaan älykkäästi altruismigeenin puolesta. Se vain määrittelee joitakin yleisiä käyttäytymissääntöjä, kuten esimerkiksi ”ruoki ammottavia kitoja pesässä, jossa elät”. Kun siis näemme eläinten suosivan sukulaisiaan, emme näe synnynnäistä altruismitaipumusta, joka perustuu eläimen tekemiin havaintoihin jaetuista geeneistä. Sen sijaan eläimet suorittavat ”ohjelmia”, jotka kehottavat altruismiin sellaisia yksilöitä kohtaan, jotka lajin evoluutiohistoriassa riittävän usein ovat olleet sukulaisia (tai vaihtoehtoisesti tehneet altruistille tai altruistin sukulaiselle vastapalveluksia, ks. alla). Sukulaisvalinta siis toimii, vaikka yksilö ei tietäisi omia sukulaisiaan: riittää, että se käyttäytyy kuin tämän tietäisi.

Koska omiin jälkeläisiin kohdistuvat tunteet ovat niin voimakkaita ja koska teoria vaikuttaa niin yksinkertaiselta, sukulaisvalinta voi tulla varomattomalle ajattelijalle liian houkuttelevaksi. Tällöin vaihtoehtoisia polkuja altruismin kehittymiseen ei kenties tule riittävästi pohdittua. Ache-intiaaneilla on esimerkiksi havaittu, että vaikka sukulaisia yleisesti ottaen suositaan ruoka-avun antamisessa, sellaiset sukulaiset saivat enemmän, jotka olivat aiemmin auttaneet kyseistä ruokakuntaa. Apu ei siis mennyt niille sukulaisille, joita se olisi eniten hyödyttänyt. Tämänkaltainen syrjivä altruismi selittyy sukulaisuuden sijasta vastavuoroisuudella, eli periaatteella ”raavi minun selkääni niin minä raavin sinun”. (Tätä aihetta tarkastellaan erityisen perusteellisesti Ihmisluonto –kirjassa).

Elokuvien neito pulassa

Taannoin joku kysyi minulta Neito pulassa –ilmiöstä, etenkin kirjallisuudessa ja elokuvissa. Miksi nuori nainen toisinaan näyttää täysin tahallaan heittäytyvän avuttomaksi? En tiedä, onko kukaan kunnolla pohtinut teemaa. Minulla on joukko tuoreita kirjoja, joissa fiktiota katsotaan evolutiivisesta näkökulmasta, mutta pikaisen vilkaisun perusteella aihetta ei kuitenkaan käsitellä niissä. (On myös huomattava, että ainakin nykyelokuvat ja -sarjat sisältävät myös täysin päinvastaisia teemoja, vahvoja ja itsenäisiä naisia.)

Ensimmäisenä selitysmahdollisuutena tulee mieleen, että Neito pulassa -tilanteiden avulla mieshahmo saa tilaisuuden osoittaa sekä kykynsä että halunsa investoida naiseen (ja ehkä myös perheeseen). Kenties käsikirjoittaja/kirjailija tiedostamattaan olettaa, että jos naisen avuttomuus herättää miehen suojeluhalun, se on katsojille/lukijoille uskottava signaali miehen sitoutumisesta ja perhehoivasta. Loistavaa materiaalia kiinnostavaan fiktioon siis; uhrautuvaa ritarillisuuttahan on vaikea teeskennellä.

Arkikokemusteni mukaan yksilöiden välinen vaihtelu on myös suurta: osaa miehistä ärsyttää naisen heittäytyminen avuttomaksi, osalla se ei juuri herätä tuntemuksia ja osalla herää suojeluhalu. Osalle naisista avuttomaksi lapseksi heittäytyminen näyttää taas olevan ”strategia” – tiedostettu tai tiedostamaton –, jolla pyritään selvittämään miehen suojeluhalu. Tarkoitus voi myös olla emotionaalisin keinoin ”kiristämällä” saada haluamansa. Ja voipa nainen toki vain luoda miehelle tilaisuuden antaa positiivista huomiota.

Yleisesti ottaen fiktion viehätys riippuu suurelta osin sitä, miten siinä käsitellään yksilön keskenään ristiriitaisia mieltymyksiä – esimerkiksi naisen halua avuliaaseen ja investoivaan koti-isään sekä seksuaalisesti kiinnostavampaan (ja mahdollisesti geneettisesti laadukkaampaan) komistukseen. Lisäksi pariutumista käsittelevässä fiktiossa pitää tietysti käsitellä miesten mieltymyksiä, sukujen mieltymyksiä sekä yleistä markkinatilannetta ja yksilöiden markkina-arvojen muutoksia. Ja koska muidenkin mieltymykset voivat olla sekä keskenään että itsensä kanssa ristiriitaisia, tuntuu, että fiktiossa on suorastaan pakko luoda stereotyyppisiä Neito pulassa –tilanteita. Miten sitoutumisteemaa muutoin voitaisiin yhtä kätevästi käsitellä?

Ihminen ja luonnonvalinta

Helsingin Sanomien lauantailiite (12.1.2013, s. 9) kirjoittaa Ihminen uusiksi -jutussaan:

”Luonnonvalinta ei meitä enää juuri muokkaa, koska suuri osa väestöstä elää lisääntymiskykyisiksi ja saa lapsia. Luonnonvalinnan raaka-ainetta on kuolema, eikä muutosten vaatimaa karsintaa ole tapahtunut enää tuhansiin vuosiin.”

Evoluutiota aiheuttavat tekijät – sattumasta luonnonvalintaan – toimivat kuitenkin kaikilla lajeilla, ihmiselläkin. Luonnonvalinta ei toki näy yhtä selkeästi kuin keräilijämenneisyydessämme, mutta ei sen voima suinkaan ole kadonnut. Valintaa tapahtuisi siinäkin tapauksessa, että kaikki ihmiset kuolisivat päivälleen yhtä vanhoina. Yksilöiden välillä kun on aina eroja lisääntymisessä, ja osa näistä eroista tulee jatkossakin olemaan perinnöllistä. (Perinnöllisyys on edellytys luonnonvalinnalle.) Joku on siis aina saava perinnöllisistä syistä enemmän lapsia kuin joku toinen. Tällä tavoin syntymäkin on luonnonvalinnan raaka-ainetta. Esimerkiksi parisataa vuotta sitten eläneistä ihmisistä yllättävän harvalla on nykyään eläviä jälkeläisiä. (Lisäksi on perusteltua ajatella, että nyky-ympäristössä tapahtuvat nopeat muutokset – esim. teknologian tuomat vaatimukset – tekevät valintapaineista erityisen voimakkaita, etenkin seksuaalivalinnan osalta. Tätä tosin on vaikea selvittää: luonnonvalinnan tutkiminen on väistämättä jälkiviisastelua.)

Syntymiseen liittyen tiedetään myös, että vaikkapa nykyisessä Isossa-Britanniassa miesten ja naisten lisääntymismenestyksien varianssien suhde on 1,06. Molemmilla sukupuolilla varianssit olivat myös välillä 1,6 ja 1,8. Nämä pienet lukemat tarkoittavat sitä, että sukupuolet lisääntyvät melko ”tasa-arvoisesti” ja että kummankaan sukupuolen joukossa ei ole superlisääntyjiä. Mutta tilanne on silti vielä kaukana luonnonvalinnan eliminoivasta, täysin tasaisesta lisääntymisestä. Maanviljelyä harjoittavalla kenialaisella kipsigis-heimolla luonnonvalinnalla on vielä enemmän raaka-ainetta: miesten varianssin suhde naisten varianssiin on jopa 14,93. Osa miehistä saa valtavasti lapsia, osa ei juuri lainkaan. (Brasilialaisilla xavante-keräilijöillä miesten varianssin suhde naisten varianssiin on pienempi: 3,36. Heillä kummankin sukupuolen sisäinen varianssi oli kuitenkin selvästi suurempaa kuin briteillä: miehillä 12,1 ja naisilla 3,6 (ks. Ihmisluontoa etsimässä –kirja, luku 11 Moraali on eturistiriitojen ratkaisemista).) Mitä enemmän tällaiset yksilöiden väliset lisääntymiserot johtuvat perinnöllisistä seikoista, sitä voimakkaampaa luonnonvalinta on. Ja tämä luonnollisesti vaihtelee ympäristöstä toiseen.

Huomioita Keisarinnan vaatekaapilta

Tarjosin seuraavaa Tieteessä tapahtuu -lehteen. Puheenvuoroa ei kuitenkaan julkaista.

Janne Kivivuori kirjoittaa (Tieteessä tapahtuu 5/2012) feministisen väkivaltatutkimuksen ongelmista Suomessa: ala on sisäsiittoista, se ei ymmärrä selittämisen ja selittelyn välistä eroa ja se hyljeksii empiirisiä tutkimustuloksia sekä tieteessä olennaista pyrkimystä objektiivisuuteen. Marita Husso, Suvi Keskinen ja Suvi Ronkainen eivät hyväksy väitteitä (Tieteessä tapahtuu 6/2012). He ensinnäkin toteavat, että Kivivuoren kritisoima konstruktionistinen lähtökohta ei kuvaa kaikkea ”sukupuolistunutta” väkivaltatutkimusta. Tämä huomio pitää tietysti paikkansa: feministisen/sukupuolistuneen väkivaltatutkimuksen alle on mahtunut vuosien varrella kaikenlaista. On kuitenkin huomattava, että – etenkin jos tarkastellaan naistutkimusta yleisemmin – sosiaalinen konstruktionismi on ollut vallitsevin lähtökohta. Husso, Keskinen ja Ronkainenkin myöntävät, että kansainvälisesti katsottuna ”kulttuurinen merkityksenanto” – joka käytännössä on hyvin lähellä konstruktionismia – on Suomessa ollut vallitseva suuntaus.

   Tärkeämpi seikka on kuitenkin Husson, Keskisen ja Ronkaisen väite, että Kivivuoren avaus olisi vain keskustelukutsuksi naamioitua politikointia. Vuonna 2006 julkaisin yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin, Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta (Terra Cognita). Teimme siinä vastaavia havaintoja kuin Kivivuori sillä poikkeuksella, että Kivivuorella on entistä tarkempaa empiiristä näyttöä päätelmiensä tueksi: vastaaviin aloihin verrattuna feministisen väkivaltatutkimuksen oppikirjat esimerkiksi nojaavat kansainvälisten artikkelien sijasta voimakkaammin suomenkielisiin lähteisiin, ns. kaverikirjoihin. (Tämä ei toki itsessään kerro tutkimuksen laadusta, kuten Husso kollegoineen toteaa, mutta se on silti vähintäänkin selvä riskitekijä.) Kuten Kivivuorta, meitäkin syytettiin poliittisuudesta (oikeistotaantumuksesta) ja jopa sukupuolivähemmistövastaisuudesta, vaikka totuus on aina ollut päinvastainen.

   Koska Kivivuoren päätelmät ja niiden herättämä vastareaktio osuvat niin hyvin yksiin Keisarinna-pamfletin kanssa, käyn lyhyesti läpi joitakin kokemuksiani kirjan tiimoilta. Pamfletissa pyrimme siis osoittamaan, että akateemisessa naistutkimuksessa on liian paljon epätieteellisyyttä, myös sen kavalinta alalajia, poliittisuutta. Meidät leimattiin humoristisen ja tieteenfilosofisen teoksemme johdosta nopeasti miesasiamiehiksi. Tämä herättää kysymyksen, miksi jonkin tieteenalan menetelmien ja tulosten kritisointi olisi poliittinen sukupuolikysymys, jollei ala olisi jo etukäteen sitoutunut tiettyyn sukupuoli-ideologiaan/-politiikkaan. Useaan otteeseen jouduinkin selittämään, että esittämällämme kritiikillä ei ollut mitään tekemistä miesliikkeen tai minkäänlaisen politiikan kanssa. Kyse oli aidosta tieteen tasoon kohdistuvasta huolesta, ja sellaiseen ei tietenkään ole mielekästä vastata poliittisilla syytöksillä.

   Naistutkimuksen kritisointi synnytti myös joukon muunlaisia henkilöön kohdistuvia argumentteja – ei tosin tieteellisillä foorumeilla. Olen esimerkiksi koulutukseltani elintarvikekemisti. Tämän johdosta kolumnisti Anne Moilanen nimitteli minua Helsingin Sanomissa seuraavasti: ”Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä!”. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi taatusti ollut ylpeä Moilasen heitoista (paitsi että pilkka osui tässä tapauksessa omaan nilkkaan koulutusalani naisvaltaisuudesta johtuen). Lisäksi minun pitäisi tietysti olla imarreltu tällaisista hyökkäyksistä. Yleensähän ne tarkoittavat, että vastapuolella ei ole älykkäitä vasta-argumentteja.

   Huomattavan monet ihmettelivät myös sitä, miksi juuri naistutkimus otettiin kritiikin kohteeksi, vaikka muuallakin tavataan löysää ajattelua ja heppoisia metodeja. Tässä mielessä voi jonkun mielestä jopa olla perusteltua ajatella, että naistutkimus joutui liikaa silmätikuksi tärkeämpien tieteenalojen kustannuksella. Naistutkimus ei kuitenkaan voi vetäytyä sen taakse, että jossakin muuallakin on haluttomuutta ymmärtää tieteen harjoittamisen ankaruutta.

   Kyse on totta kai samalla tieteen määritelmästä. Keskeistä tieteessä on, että aineiston perusteella voidaan kumota teoreettisia lähtökohtia (tai saada niille vahvistusta). Kuten Kivivuori näyttää, feministisessä väkivaltatutkimuksessa empiirisen aineiston ei kuitenkaan aina katsota määräävän tutkimuksen tuloksia. Tutkimus sen sijaan on pitkälti tarkoitettu kuvittamaan tutkijan jo valmiiksi hyväksymiä teoreettisia lähtökohtia. Pamflettikeskustelussa naistutkijat mielellään korostivat alan ”itserefleksiivisyyttä”, mutta se tai ”sukupuoliroolien purkaminen” eivät tietenkään takaa tieteellisten periaatteiden toteutumista.

   Siinä missä 1970-luvun kommunistinen opiskelijaliike ratsasti työläisten kokemilla vääryyksillä, 1990- ja 2000-luvuilla oltiin naisten suhteen lähes vastaavassa tilanteessa. Jos naisella meni huonosti, piti omaksua epätieteellisiä teorioita, jotta naisten asemaa olisi voitu parantaa. Ikään kuin tasa-arvoa ei olisi voitu parantaa omaksumatta humpuukia. Tilanne oli tietysti kaikkien kannalta kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletettiin edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja sukupuoliset vähemmistöt) oikeuksia. Paradoksaalisesti se ohjasi tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka tätä kautta marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Naistutkimus ei siis täyttänyt edes ideologista tavoitettaan.

   Sukupuolen merkitystä yhteiskunnassa on tietysti syytä ja täysin mahdollista tutkia tieteellisesti. Ongelma on siinä, että näkyvin osa takavuosien naistutkimuksesta siinä epäonnistui. Alan tärkeimpiä ”saavutuksia” oli tiedon, tieteen ja arvojen lähes täydellinen suhteellistaminen – tavallaan siis myös itsensä kumoaminen. Toisinaan etusijalla oli jopa länsimaisuuden vastustaminen, mikä ironisesti on lähestulkoon sama kuin tasa-arvon vastustaminen. Kuten Kivivuori toteaa väkivaltatutkimuksesta: ”Harvoin yhteiskunta-ajattelun historiassa on ajettu yhtä hyvää asiaa niin epätarkoituksenmukaisella tavalla.”

   Jälkikäteen ajateltuna ei ole yllättävää, että Keisarinna-pamfletti ei saanut aikaan näkyviä muutoksia. Ei siihen pystynyt Suomen akatemian asettama paneelikaan, joka selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002. Selvityksen mukaan ala oli tukeutunut muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: postmodernismiin, poststrukturalismiin, diskurssianalyysiin ja dekonstruktionismiin – tiiviimmin ilmaistuna sanamagiaan. Kivivuoren analyysi ja nyt käytävä keskustelu tuonevat kuitenkin tuoreita tuulahduksia; nimensähän ala on jo vaihtanut sukupuolentutkimukseksi. Tulevaisuudelta voidaan myös toivoa, että kaikkien biologisten tieteiden eli myös ihmistieteiden kattoteoria eli evoluutioteoria – ja yleisemmin pyrkimys menetelmien tarkkuuteen ja objektiivisuuteen – saisi sukupuolentutkimuksessa aseman, joka sille kuuluu. Valitettavasti sekä biologian että tieteellisen metodin vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla, ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.

Hajut ja parinvalinta

Anna-lehden toimittaja kyseli parinvalintaan liittyvistä hajuista ja feromoneista sekä Yhdysvalloissa järjestetyistä ”feromoni-juhlista”. Niissä osallistujat tuovat mukanaan kolmena yönä pitämänsä T-paidan, jota vastakkaisen sukupuolen edustajat sitten nuuhkivat. Lyhyt uutisjuttu ilmestyi Anna-lehden numerossa 22.11.2012. Tässä perässä pohdintojani aiheen tiimoilta.

Feromonit vaikuttavat hyönteisten ja joidenkin nisäkkäiden parinmuodostukseen. Feromonit ovat haihtuvia yhdisteitä, jotka vaikuttavat saman lajin muiden yksilöiden käyttäytymiseen. Siksi niitä on kutsuttu ektohormoneiksi. Feromonien vaikutuksista ihmisen parinvalinnassa ei kuitenkaan toistaiseksi ole pitävää näyttöä. (Ihmisferomoneista innostuneilla onkin monesti taloudellisia intressejä mukana; he esimerkiksi myyvät feromonivalmisteita. Tämä ei toki silti tarkoita, että feromoneilla ei voisi olla vaikutuksia myös ihmisellä.)

Tiedetään, että ihmisen ominaishaju kertoo jossakin määrin yksilön immuunipuolustusjärjestelmästä. Vallitsevan teorian mukaan yksilöt mieltyvät seksuaalisesti eniten sellaisen kumppanin tuoksuun, jolla on erilainen immuunipuolustusjärjestelmä kuin itsellä. Näin jälkeläinen saisi mahdollisimman monipuolisen suojan tartuntatauteja vastaan. (Feromonien määritelmä ei ole kovin selkeä, mutta en kutsuisi feromoneiksi hajuja, jotka vain kertovat yksilön immuunipuolustuksesta. Sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että ehkäisypillerit näyttävät jossakin määrin muuttavan naisten partnerimieltymyksiä: pillereitä käyttävät naiset mieltyvät enemmän miehiin, joiden immuunijärjestelmä muistuttaa naisen omaa. Ilmiön merkitystä on toistaiseksi vaikea arvioida, koska saatuja koetuloksia ei voida suoraan yleistää koskemaan käytännön elämää. Lisäksi on selvää, että ihmisellä parinvalintaan vaikuttaa moni muu hajuja merkittävämpi seikka: esimerkiksi luonteenpiirteet, ulkonäkö ja älykkyys.) ”Feromonijuhlissa” lienee joka tapauksessa ainakin osittain kyse immuunipuolustuksen erilaisuuden/samankaltaisuuden haistelemisesta.

Yleisesti ottaen hajujen/feromonien vaikutuksia arvioitaessa kannattaa muistaa seuraavia seikkoja: Ihmiskokeet on yleensä tehty laboratoriossa, koehenkilöt eivät ole saaneet syödä mausteista ruokaa tai nukkua lemmikin kanssa. Lisäksi hajusteiden käyttö on ollut kiellettyä. (Monilla keräilijäkansoilla on esim. tapana, että etenkin nuoret naiset koristautuvat kukkasin ja käyttävät kasviperäisiä öljyjä vartaloonsa, mikä luultavasti on peittänyt kehon omia hajuja.) Koetulokset eivät siis välttämättä näy arkielämässä. Lisäksi on ilmeistä, että yksilön erittämään hajuun vaikuttaa ruokavalion lisäksi ihon bakteerikanta, sairaudet ja joissakin tapauksissa jopa mielentila. (Nykyisestä hygieniatasosta taas on huomattava, että se on varsin uusi keksintö. Ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut saippuaa, jolloin yksilön ominaishaju on saattanut tulla voimakkaammin esille. Toisaalta ihmisen evoluutioympäristön pienissä keräilijäyhteisöissä on epäilemättä vallinnut voimakkaiden hajujen sekamelska, jolloin yksilön oma tuoksu ei välttämättä ole tullut niin vahvasti esiin.)

Feromonien yhteydessä on syytä tarkastella myös ihmisnaaraalla tavattuja selviä jäänteitä kiima-ajasta. Ovulaatio tuo joidenkin tutkimusten mukaan muutoksia sekä naisten käyttäytymiseen – paljastavampi pukeutuminen hedelmälliseen aikaan – että parittelukumppanimieltymyksiin – symmetrisemmät ja maskuliinisemmat miehet ovat hedelmälliseen aikaan kiinnostavampia. (Erään tutkimuksen mukaan naisen ovulaation aikaiset hajut myös nostavat miehen testosteronitasoa.) Onpa ihmisen kohdalla kuvaavaa puhua kiima-ajasta tai ei, on ilmeistä, että ihmisnaaraat voivat silti olla seksuaalisesti aktiivisia läpi kuukautissyklin. Tämän kädellismaailmassa harvinaisen ”jatketun seksuaalisuuden” evolutiivinen tehtävä lienee ollut materiaalisten hyötyjen saaminen koiraalta. On kuin ihmisnaaras joutuisi mieltymyksissään tasapainottelemaan sitoutuvan/investoivan kumppanin ja tätä seksikkäämmän (muttei kenties yhtä sitoutumishaluisen) koiraan välillä. (Aiheesta lisää Rakkauden evoluutio -kirjassa.)

Ryhmävalinnan petollinen houkutus

Ihmisluonto –kirjassani käytin joitakin kymmeniä sivuja perustellakseni, miksi ryhmävalinta on näennäisestä houkuttelevuudestaan huolimatta epäpätevä teoria selittämään ihmislajin yhteistyötaipumuksia, avuliaisuutta tai moraalitunteita – tai itse asiassa mitään ihmiselle tyypillistä piirrettä. Esittelin pitkästi mm. kamikaze-ilmiötä, jossa yksilö näyttää pyyteettömästi uhrautuvan ryhmänsä hyväksi. Luin juuri Steven Pinkerin kirjoituksen ryhmävalinnasta jossa hän tulee kanssani samoihin johtopäätöksiin. Kuten Pinkerkin vakuuttavasti perustelee, kamikazen tapaiset ilmiötkään eivät todista ryhmävalinnan voimasta ihmisen evoluutioympäristössä.

Näin Pinker kirjoituksensa loppusanoissa: 

The idea of Group Selection has a superficial appeal because humans are indisputably adapted to group living and because some groups are indisputably larger, longer-lived, and more influential than others. This makes it easy to conclude that properties of human groups, or properties of the human mind, have been shaped by a process that is akin to natural selection acting on genes. Despite this allure, I have argued that the concept of Group Selection has no useful role to play in psychology or social science. It refers to too many things, most of which are not alternatives to the theory of gene-level selection but loose allusions to the importance of groups in human evolution.

Ryhmässä elämisellä on siis itsestään selvä merkitys lajimme evoluutiossa, mutta sitä ei ole mielekästä kuvata ryhmävalintatermein. On esimerkiksi virheellistä kutsua jotakin ilmiötä ryhmävalinnaksi, jos siihen ei säännöllisesti kuulu ryhmien välisiä eroja siinä, miten tehokkaasti ne kopioituvat. Se, että jokin ryhmä on pitkäikäinen tai vain kasvaa muita enemmän, ei toisin sanoen ole valintaa ryhmien välillä. Luonnonvalinnan ja sopeutumien taustalla vaikuttavat tekijät (kopioituminen, mutaatiot, lisääntymiserot ja sukupolvien ajan kestävä seulonta) eivät ole ihmisryhmien tasolta löytyviä ilmiöitä. Pinker jatkaa:

And when the concept is made more precise, it is torn by a dilemma. If it is meant to explain the cultural traits of successful groups, it adds nothing to conventional history and makes no precise use of the actual mechanism of natural selection. But if it is meant to explain the psychology of individuals, particularly an inclination for unconditional self-sacrifice to benefit a group of nonrelatives, it is dubious both in theory (since it is hard to see how it could evolve given the built-in advantage of protecting the self and one's kin) and in practice (since there is no evidence that humans have such a trait).

Kulttuurinenkin ryhmävalinta kuivuu siis tarkoittamaan kutakuinkin samaa kuin ylipäätään historia. Ja yksilöpsykologian selittäjänä ryhmävalinta ontuu sekä teoriana että etenkin käytännössä (ks. Ihmisluonto –kirjan osiot vastavuoroisuudesta, moraalitunteista ja ystävänvalinnasta). Termin uusi tuleminen onkin lähinnä tuonut turhaa sekaannusta sosiaalisuuden tutkijoiden sanastoon. Pinker päättää kirjoituksensa seuraavasti:

None of this prevents us from seeking to understand the evolution of social and moral intuitions, nor the dynamics of populations and networks which turn individual psychology into large-scale societal and historical phenomena. It's just that the notion of "group selection" is far more likely to confuse than to enlighten—especially as we try to understand the ideas and institutions that human cognition has devised to make up for the shortcomings of our evolved adaptations to group living.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea myös Pinkerin vastaus saamiinsa kommentteihin. Siinä hän mm. perustelee, miksi ryhmävalinnan kannattajien matemaattiset mallinnukset tai taloustieteelliset rahanjakokokeetkaan eivät todista ryhmävalinnan puolesta. Lisäksi kannattaa lukea, mitä esim. Dawkins, Dennett ja Tooby kirjoittavat vastauksissaan. Tooby mm. luettelee seikkoja, joissa ryhmävalinnan kannattajat ovat yksimielisiä ”perinteisen” geenivalintanäkemyksen kanssa; tämä geenivalinnan hyväksyminen harvoin tulee heidän kirjoituksissaan esiin. Kaikkein ensimmäiseksi suosittelen kuitenkin Dawkinsin Geenin itsekkyys -teosta. Tuore, kokeelliseen tutkimukseen nojaava artikkeli PLOS-lehdestä on myös lukemisen arvoinen. Tiivistelmässä todetaan mm. seuraavasti:

These results are not consistent with the hypothesis that the psychology of punishment evolved to uphold group norms.