perjantai 25. huhtikuuta 2008

Kulttuuri ei ratkaise tieteen tutkimustuloksia

(Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa la 26.4.2008):

Opiskelija Juho Gröndahl kirjoittaa, että ”Tiede ei ole neutraalia tosiasioiden kuvausta” (HS 22.4.). Hänen mukaansa luonnontieteiden avulla ei voida päästä sen lähemmäs todellisuutta kuin muillakaan ihmisen kulttuurisilla luomuksilla. Gröndahl myös esittää, että kyseinen näkemys on vallitseva humanistisilla aloilla ja valtiotieteissä.

Tieteenhistoria on kuitenkin pullollaan vastaesimerkkejä. Eri kulttuureista tulevat tutkijat ovat itsenäisesti päätyneet täsmälleen samoihin tuloksiin vaikkapa alkuaineiden tai molekyylien ominaisuuksista. Yksikin näistä tapauksista riittää kumoamaan Gröndahlin teorian.

Sama kulttuurivapaus pätee myös ihmistutkimukseen. Kiinalaiset ja amerikkalaiset tutkijat tulevat jopa eri menetelmillä samankaltaisiin päätelmiin siitä, milloin ihmiseen ja simpansseihin johtaneet kehityslinjat erkanivat toisistaan.

On myös kulttuurista riippumaton havainto, että tietyt kasvonilmeet vastaavat tiettyjä perustunteita kaikkialla maailmassa. Lisäksi antropologit eivät ole löytäneet ensimmäistäkään kulttuuria, jossa ei tavattaisi vaikkapa rakastumista.

Gröndahl on toki oikeassa siinä mielessä, että tutkijan henkilökohtaiset kiinnostukset ja uskomukset vaikuttavat hänen aihevalintoihinsa. Mutta on täysin eri asia, ovatko hänen tutkimustuloksensa päteviä. Eli jos tutkijan kulttuurinen tausta ratkaisee tulokset, kyse ei enää ole tieteestä.

Lisäksi on selvää, että tieto- ja kulttuurirelativismi ei ole kovin uskottavaa: väite siitä, että kaikki, myös tieteellinen tieto, on vain suhteellista, kumoaa itsensä. Vetoankin kaikkiin tieteen ystäviin, että he aktiivisesti haastaisivat humanisti- ja valtiotieteilijäprofessoreita kertomaan, miksi he näitä kulttuurisatuja nuorisollemme opettavat.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2008

Statuskoiraan pariutumismenestys

Ennen kuin presidentti Vladimir Putinin pariutumishuhut vahvistuivat vain huhuiksi, iltapäivälehden toimittaja ehti kysyä minulta selityksiä ”statuskoiraiden” pariutumismenestykselle. Tässä on vastaukseni hieman muokattuna.

Parinvalinta on ihmislajilla poikkeuksellista muun muassa siksi, että molemmat sukupuolet ovat niin valikoivia. Molemmat tahtovat mieluimmin kumppanin, joka on tunteellisesti sitoutunut, mutta joka samalla täyttää tietyt henkiset ja fyysiset edellytykset (esim. kasvojen symmetrisyys). Nämä toki ovat yleensä riippuvaisia sukupuolesta siten, että ihmisnaaras mieltyy maskuliinisiin piirteisiin ja koiras feminiinisiin. Tällaiset ominaisuudet (kasvonpiirteet, äänet, tuoksut) saattavat joko olla signaaleja kumppanin (geneettisestä) laadusta tai yhteensopivuudesta tai sitten ne kertovat hedelmällisyydestä – tai kaikista näistä.

Suurimmillaan sukupuolten väliset mieltymyserot lienevät suhteessa kumppanin resursseihin. Ihmisnaaras investoi huomattavasti enemmän jälkeläiseen (9 kk raskautta, imetys ym.). Niinpä lasten eloonjäämiselle ja täten naaraan geenien siirtymiselle on ollut eduksi, jos koiras tai tämän suku on pystynyt tarjoamaan lastenhoidossa hyödyllisiä resursseja. Olemme sellaisten naaraiden jälkeläisiä, jotka ovat tehneet tässä suhteessa oikeita valintoja. Siksi koiras, jolla on statusta edelleen kiinnostaa naaraita. (Status voi toki olla myös merkki koiraan geneettisestä laadusta.)

Toinen sukupuoliero ilmenee mieltymyksenä seksuaaliseen vaihteluun, joka puolestaan on ihmiskoirailla keskimäärin voimakkaampaa. Kolmantena erona voisi mainita ihmiskoiraan suuremman mieltymyksen kumppanin nuoruuteen. Naaraan kohdalla nuoruus onkin selvimpiä merkkejä hedelmällisyydestä. Ihmiskoiraan hedelmällisyys sen sijaan ei laske läheskään yhtä nopeasti tai näkyvästi. Kaikki koiraat eivät voi saada nuorta valokuvamallia, mutta he ovat useimpien seksuaalisten fantasioiden kohteena.

maanantai 21. huhtikuuta 2008

Suhteellinen köyhyys ja terveyserot

Toisinaan taloudellisyhteiskunnallisen huono-osaisuuden ja heikon terveydentilan välistä yhteyttä selitetään älykkyyseroilla (esim. HS 26.11.2007). Terveyseroja tutkinut Richard G. Wilkinson esittää kirjassaan Mind the Gap toisenlaisen hypoteesin.

Wilkinsonin mukaan ihmiset elävät pidempään yhteisöissä, joissa rikkaiden ja köyhien väliset tuloerot ovat pienet. Syyksi hän näkee sen yksinkertaisen seikan, että tasa-arvoisemmat yhteisöt ovat vähemmän stressaavia ja ahdistavia. Niissä ihmiset luottavat toisiinsa enemmän ja ovat vähemmän vihamielisiä toisiaan kohtaan. Populaation terveyden ja psykososiaalisen hyvinvoinnin kannalta saattaa siis olla ratkaisevaa, missä määrin yksilöiden väliset suhteet rakentuvat solidaarisuutta ja yhteistyötä edistävistä strategioista. Ja se minkälainen strategia on vallalla, riippuu Wilkinsonin mielestä pitkälti siitä kuinka tasa-arvoinen yhteiskunta on.

Tiedetään, että tuloilla ja terveydellä on voimakas yhteys kunkin valtion sisällä. Mind the Gap -kirjan mukaan teollisuusmaiden väliltä löytyy kuitenkin parhaimmillaankin vain heikko yhteys: ”Jopa USA:n osavaltioiden välillä, missä kulttuurierot ovat pienempiä kuin eri maiden välillä, kuolleisuuden ja osavaltion keskitulon välillä ei ole yhteyttä. Kuitenkin kunkin osavaltion sisällä on selkeä yhteys tulojen ja terveyden välillä.”
Toisin sanoen silloin, kun tulot liittyvät sosiaaliseen statukseen, kuten valtioiden sisällä, ne liittyvät myös terveyteen. Ja silloin, kun tuloerot merkitsevät vähän yksilöiden hierarkkisen aseman kannalta, kuten valtioiden välillä, tuloilla on vain vähän vaikutusta terveyteen.

Entä väkivalta ja tuloerot? Yleisesti ottaen väkivalta on keskittynyt köyhien pariin ja köyhimmille alueille, ei niinkään rikkaiden ja köyhien välille. Väkivaltatutkija James Gilligan on tähän liittyen todennut, ettei hän ole nähnyt yhtään vakavaa väkivallantekoa, joka ei olisi johtunut ”häpeän, nöyryytyksen, epäkunnioituksen tai naurunalaisuuden tuntemuksista ja joka ei pyrkisi estämään tai palauttamaan tätä kasvojen menetystä.”

Wilkinsonin mielestä epätasa-arvoisuus ruokkii tätä väkivallan biologista tunneperustaa. Suuret tuloerot nimittäin tarkoittavat, että suuri joukko ihmisiä on suljettu pois sellaisista työpaikoista ja sellaisesta varallisuudesta, jotka ovat tavanomaisia statuksen lähteitä. Eri osavaltioissa huomattu väkivaltarikosten – mutta ei omaisuusrikosten – liittyminen epätasa-arvoon viittaakin siihen, että suhteellisessa köyhyydessä ratkaisevaa ei ole niinkään matalampi elintaso sellaisenaan vaan se, miten se loukkaa arvokkuutta ja kunnioitusta sekä synnyttää tunteen alempiarvoisuudesta.

Jo taloustieteen isänä tunnettu Adam Smith oli samoilla linjoilla: ”Mitä ovat hyödyt, joita väitämme saavuttavamme sillä ihmiselämän suurella tavoitteella, jota kutsumme olojemme parantamiseksi? Näitä etuja ovat tulla huomatuksi, tulla huomioiduksi ja tulla hyväntahtoisesti hyväksytyksi.”

Wilkinsonin loppupäätelmien mukaan kehittyneessä maailmassa jopa puolet populaation terveyden, murhatilastojen ja yhteisöllisyyden variaatiosta näyttää johtuvan yksinomaan tulojen epätasa-arvoisuudesta. Valitettavasti emme vielä voi varmuudella sanoa, pitävätkö väitteet paikkansa. Tilastoilla kun on valehdeltu niin monta kertaa ennenkin. Mutta mikäli teesit ovat puoliksikin tosia, ne ovat tavattomia.

lauantai 19. huhtikuuta 2008

Keskusteluraportti: Geenit ja käyttäytyminen

Seuraava kirjoitus on muutaman vuoden takainen raporttini Tieteessä tapahtuu -lehdessä käydystä keskustelusta.

Genes in behaviour and in "scientific" debates – A Finnish brief

For the past ten years I have been a part-time science journalist. Early in 2004 I wrote a five page review article on behaviour genetics, which was published in a Finnish science periodical. The article triggered a counterblast of exceptional intensity and tone from an unexpected opponent, a professor of genetics. Here I will summarise my article and the short debate that followed.

In the article I discussed the three ”laws” of behaviour genetics (Turkheimer 2000). Law no 1: all human behavioural traits are heritable. This may be a small exaggeration, but only a small one. The law implicates that the variation between individuals is to some extent due to genetic differences. By examining twins that have been separated at birth researchers have been able to provide estimates of this so called heritability. These identical twins share all their genes but none of the environment (in relation to normal environmental variation within the sample). Heritability can also be measured, by comparing identical twins that have been raised together, with non-identical twins also raised together, and by comparisons of genetic siblings and adopted children.

Law no 2: The effects of growing up in the same family are smaller than the effects of the genes. In order to see what this means, one must distinguish between the concepts of shared and non-shared environments. The former is the environment that has the same effect on siblings (e.g. parents and neighbours). The latter refers to all the rest: everything that makes their environments unique, such as being a favourite child of the parents, illnesses etc. There are several ways to scrutinise the effects of shared and non-shared environments, all of which are rather complicated, but which were discussed in my article concisely.

Finally law no 3. The third law can be inferred from the first and the second: A significant part of the variation of complex behavioural traits is not due to genes or to effects of family environments. In other words, there are yet other reasons, that make even identical twins dissimilar personalities.

In outlining the findings of behaviour genetics, I leaned on the world’s most renowned scientists in the field, and their popularisers, especially Steven Pinker (2002) and Matt Ridley (2003). The findings in a nutshell are the following. Identical twins separated at birth bare a high resemblance. Identical twins raised together resemble each other more than non-identical twins raised together. And finally, the resemblance between genetic siblings is higher than that of children adopted to the same family.

Depending on the trait in question, heritability estimates have typically varied between 0,25 and 0,75. (Heritability can vary between zero and one. If heritability is 1, all variation can be accounted for by genetic factors, and if it is 0, all variation is of an environmental origin.) For personality traits, most behaviour geneticists agree on the following figures: about 40 percent of the variation is due to genetic factors, less than 10 percent is due to shared environments, and about 25 percent is due to unique environments that the individuals experience. The remaining is simply measurement error.

This was the factual content of my article. Namely that genes explain much of the variation between individuals, and parental upbringing does not account for nearly as much as generally presumed. Perhaps I was naive, as the attack my writing evoked took me by surprise. The professor of genetics, Petter Portin (2004) from The University of Turku titled his comment ”Skilful manipulation”.

Portin accused the laws of being ”only goal-directed and shallow tosses coming from people with political goals.” According to Portin, my article represents ”a model example of a malevolent covert indoctrination” and my ”political aims become evident toward the end of the article.” Finally, my ”colleagues”, Pinker and Ridley, ”have an easy street in today’s political atmosphere in The United States.”

Such political insinuation, or labelling even, is nothing new to those, who saw the sociobiology debates in the 1970’s and 1980’s. The article was, of course, far removed from any political themes. The only time I even mentioned politics was in my brief defending reply, where I underlined that his ”conjecture about my political orientation has no truth-value whatsoever.”
The debate, of course, died down very quickly: who would want to put their neck out for such excessive public offences? In retrospect, I readily admit that there was a sharp-worded remark concerning motives and beliefs of family therapists that was beyond my knowledge. I wrote that the significance of parental upbringing is emphasised mostly by industries that profit from emphasising it – by selling books and services. Perhaps I should have structured this comment in a more considerate manner.

* * *

After the Second World War some Japanese soldiers were forsaken in remote jungle bases without contact with the outside world. They routinely followed their watch duties and honoured the Emperor, not knowing Japan had been defeated. To me, Portin seems like this kind of ocean maroon [1] who still blindly abides to the radical activism of his youth.
Be as it may, no amount of political accusations can erase the indisputable results of twin studies. Nowadays the notion that genes and environment together shape our personalities is considered a truism. But this truism is precisely the reason why the systematic comparisons of twins and siblings provide such valuable information. The story is, of course, very different, if we change our viewpoint from individual differences to differences between species. Then genes are everything. Even our very close relatives, the chimpanzees and bonobos, if raised in human families, do not grow up to be like humans – no matter how hard we try to treat them as such.

[1] I owe my thanks to cartoon character Daffy Duck for this illustrating phrase.

References

Pinker, Steven (2002): The Blank Slate. Viking Penguin. New York.

Portin, Petter (2004): Taitavaa manipulointia. Tieteessä tapahtuu. 3/2004. (Skillful manipulation. Science Up-to-Date. 3/2004)

Ridley, Matt (2003): Nature via Nurture. Fourth Estate. London.

Tammisalo, Osmo (2004): Geenit, ympäristö ja käyttäytyminen. Tieteessä tapahtuu. 1/2004.
(Genes, environment and behavior. Science Up-to-Date. 1/2004)

Turkheimer, E. (2000): Three laws of behavior genetics and what they mean. Current Directions in Psychological Science. 5: 160-164.

torstai 17. huhtikuuta 2008

Perintövero on valinta vapauden ja tasa-arvon välillä

Perintöverosta ja sen perusteista on viime aikoina käyty ahkerasti keskustelua. Eräs keskustelun taustalla oleva perustavanlaatuinen seikka ei toistaiseksi ole tullut ilmi.
Jos yhteiskunta ensinnäkin on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita enemmän. Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin nämä kerätyt resurssit päätyvät.
Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille, sillä ihminen on jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Rikkaiden lapset ja etenkin lastenlapset siis saisivat varallisuutta ilman omia ansioita. Toisaalta, jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet, myös saman verran varallisuutta.
Näin ollen sellainen yhteiskunta, jossa kaikki nämä arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Tasa-arvo on väistämättä ristiriidassa vapauden kanssa jne. Kaikki yhteiskuntajärjestelmät ja puolueohjelmat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Jossakin arvostetaan enemmän vapautta, toisaalla tasa-arvoa.
Koska satun kannattamaan lähtökohtien tasa-arvoisuutta, tuen myös nykyisenkaltaisen perintöverotuksen säilyttämistä. Tunnistan kuitenkin, että tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin. Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2008

Naistutkimuksen menetelmistä

Helsingin Sanomissa julkaistiin 16.4.2008 kolmen professorin kirjoittama mielipide naistutkimuksesta. Aihe ei edelleenkään kuulu Ihmisluonto-blogille, mutta koska kyseisessä kirjoituksessa sivutaan ihmisluontoa koskevia tutkimusmenetelmiä, päätin kommentoida joitakin tekstin ongelmakohtia. Jotta kirjoituksen keskellä olevat huomioni erottautuisivat alkuperäisestä tekstistä, ne on tehty ISOILLA KIRJAIMILLA. Vaikka naistutkimukseen kohdistettu kritiikki on kaksi vuotta Keisarinna-pamfletin jälkeen tullut selvästi hyväksytymmäksi, ainakaan tämä truismeja ja epämääräisyyksiä sisältävä mielipidekirjoitus ei anna aihetta kovin voimakkaaseen optimismiin, että kritiikillä olisi positiivisia vaikutuksia tieteen edistymiseen.

- - -

HS 16.4.2008 Naskali, Korvajärvi & Ronkainen:
Naistutkimus rikkoo tietoisesti tieteenalojen rajoja

Helsingin Sanomissa on viime kuukausien aikana julkaistu useampikin naistutkimusta käsittelevä kirjoitus. Usein kirjoittajat ovat puhuneet toistensa ohi. Perinteiseen tieteenalakohtaiseen teoretisointiin tottuneiden on ilmeisen vaikea hahmottaa naistutkimuksen monitieteisyyttä eli tietoista tieteenalarajojen rikkomista. Tuskin mikään tutkimusala toimii niin laajalla metodologisten ja teoreettisten keskustelujen kentällä kuin naistutkimus.
Tämän vahvistaminen edellyttää resursseja, kuten Sara Heinämaa (HS 30.3.) totesi, mutta myös muiden alojen halua orientoitua naistutkimuksen teoretisointien suuntaan.
Monitieteisen naistutkimuksen luonteeseen kuuluu, ettei ilmiöille etsitä olemuksellista lähtökohtaa. Yhtenäiseen teoriaan pakottamisen sijasta osoitetaan jatkuvaa uteliaisuutta ilmiöiden ja niiden tulkintojen ristiriitaisuuksia kohtaan.

OT: KUTEN MONET AIEMMAT AIHETTA KÄSITTELEVÄT MIELIPIDEKIRJOITUKSET, ALKU JÄÄ TÄSSÄKIN TAPAUKSESSA SANOILLA LEIKITTELYKSI JA MORAALIPOSEERAAMISEKSI ILMAN KONKREETTISTA ASIAA.

Sukupuoli nähdään monitasoisena. Sitä ei voi analysoida yhden käsitteen varassa tai "vain" tasa-arvo- tai naiskysymyksenä. Sukupuolta tutkitaankin kulttuurina, arkisina käytäntöinä, esittämisen tapoina, identiteetteinä, puhetapoina, suhteina, merkityksinä ja normeina, performansseina, ruumiillisuuksina, joskus myös sukupuolirooleina tai naisten ja miesten (tyttöjen ja poikien) toimintana.

OT: SANALEIKITTELY JATKUU. NAISTUTKIMUSTA KOHTAAN ESITETTY KRITIIKKI TOTTA KAI TUNNISTAA NE MONET TAVAT, JOILLA NAISTUTKIMUKSESSA SUKUPUOLTA KÄSITELLÄÄN. KYSE ONKIN SIITÄ, MITKÄ NÄISTÄ TAVOISTA OVAT TIETEELLISESSÄ MIELESSÄ PERUSTELTUJA ELI TÄYTTÄVÄTKÖ NE TIETEELLISEN TIEDONTUOTTAMISEN KRITEEREITÄ.

Se, ettei biologiaa oteta annettuna, pakottaa ajattelemaan radikaalisti toisin. Se ei ole helppoa, mutta tarjoaa innovatiivisen mahdollisuuden kyseenalaistaa ajatusrakenteita, jotka olemme vahvimmin omaksuneet. Tämä lienee tieteen keskeisimpiä tehtäviä.

OT: ON JO AIKAMOINEN KLISEE SANOA, ETTEI BIOLOGIAA OTETA ANNETTUNA. BIOLOGIAA EI TIETYSTI PIDÄ OTTAAKAAN ANNETTUNA, VAAN ANKARAN EMPIIRISEN JA TEOREETTISEN TYÖN TULOKSENA.
TIETEEN KESKEISIN TEHTÄVÄ EI MYÖSKÄÄN OLE KYSEENALAISTAA VAHVIMMIN OMAKSUTTUJA AJATUSRAKENNELMIA. KYSEENALAISTAMINEN ON PIKEMMINKIN SIVUTUOTETTA SIITÄ, ETTÄ TIETEESSÄ PYRITÄÄN ANTAMAAN ILMIÖILLE MAHDOLLISIMMAN OIKEITA SELITYKSIÄ.

Edellä kuvattu on tieteellisen ihmettelyn lähtökohta, ei lopputulos. Naistutkimuksessa ajatellaan, ettei sukupuoli ole lukkiintunut rakenne eikä biologian ja/tai sosialisaation tietynlainen seuraus. Sukupuoli ei myöskään ole ainoa identiteetin kannalta tärkeä tekijä.

OT: TÄSSÄ ON LISÄÄ EPÄMÄÄRÄISTÄ SANALEIKITTELYÄ. KUKAAN EI MYÖSKÄÄN OLE SANONUT, ETTÄ SUKUPUOLI OLISI IDENTITEETIN KANNALTA AINOA TEKIJÄ.

Koska feminiinisiksi tai maskuliinisiksi mielletyt merkitykset ovat ristiriitaisia, voidaan niitä myös purkaa.

OT: IHMISET ANTAVAT ASIOILLE ERILAISIA MERKITYKSIÄ JA NE VOIVAT OLLA KESKENÄÄN RISTIRIITAISIA. MUTTA MITÄ TARKOITTAA, ETTÄ NIITÄ VOIDAAN TÄSTÄ SYYSTÄ PURKAA?

Siksi naistutkimuksessa ollaan kiinnostuneita myös käytännöistä, jotka olisivat muutettavissa poliittisesti toimimalla toisin.

OT: PERIAATTEESSA KAIKKI KÄYTÄNNÖT ON MUUTETTAVISSA POLITIIKAN AVULLA, JO MÄÄRITELMÄLLISESTI. MUUTTAA KÄYTÄNTÖJÄ TOIMIMALLA TOISIN ON KEHÄPÄÄTELMÄ: TOIMIMINEN (TOISIN TAI SAMOIN) ON AINA KÄYTÄNTÖÄ.
LISÄKSI VOIDAAN KYSYÄ, MITKÄ NAISTUTKIMUKSEN MENETELMISTÄ OVAT SELLAISIA, ETTÄ NIIDEN AVULLA SAADAAN PÄTEVÄÄ TIETOA KÄYTÄNTÖIHIN VAIKUTTAVISTA TEKIJÖISTÄ.

Naistutkimuksen tapa asettaa tutkimuskysymyksiä eroaa perinteisestä (luonnon)tieteellisestä tavasta. Sen sijaan, että asioita selitettäisiin sukupuolella (miessukupuoli syynä tekniseen kiinnostukseen) tai kiteytettäisiin yhdeksi ilmiöksi (esimerkiksi sukupuoliroolit), ollaan kiinnostuneita siitä, miten eri tavoin sukupuoli tehdään tärkeäksi ja milloin se häivytetään. Kysytään, kuinka sukupuolijakoa tuotetaan rakenteiden, symbolien ja kokemusten tasolla, ja mitä seurauksia tästä on.

OT: MILLÄÄN TIETEENALALLA EI SELITETÄ VAIKKAPA KIINNOSTUSTA TEKNIIKKAAN SUKUPUOLEN AVULLA. TIETEESSÄ TUTKITAAN, MIKSI MIEHET KESKIMÄÄRIN NAISIA USEAMMIN OVAT KIINNOSTUNEET TEKNIIKASTA.
ON MYÖS EPÄMÄÄRÄISTÄ SANOA PASSIIVISSA, ETTÄ JOKU TEKEE SUKUPUOLTA TÄRKEÄKSI TAI ETTÄ SITÄ HÄIVYTETÄÄN. PITÄÄ SIIS OSOITTAA, KUKA TEKEE TÄRKEÄKSI/HÄIVYTTÄÄ JA MIKSI.
ON MYÖS EPÄSELVÄÄ, MITÄ TARKOITTAA SUKUPUOLIJAON TUOTTAMINEN RAKENTEIDEN JA KOKEMUSTEN TASOLLA. EIKÖ LEIJONALAUMAN RAKENNE TUOTA SUKUPUOLEN KOKEMUKSIA LEIJONANPENNUILLE?

Tämä kysymisen tapa ei eroa muusta tämän hetken humanistisesta tai yhteiskuntatieteellisestä nykytutkimuksesta. Myös niissä on kiinnostuttu ilmiöiden tuottamisesta, kun on havaittu yksinkertaisten selitysten riittämättömyys.

OT: KUTEN KIRJOITTAJAT AIVAN OIKEIN TOTEAVAT, NAISTUTKIMUKSEN PARISSA HARJOITETTU ÄÄRIMMÄINEN KONSTRUKTIONISMI VAIVAA MONIA MUITAKIN HUMANISTISYHTEISKUNTATIETEELLISIÄ ALOJA.

Naistutkimuksessa otetaan vakavasti tiedon ja vallan kytkeytyminen toisiinsa. Siksi kysytään, miten sukupuolen tuottaminen liittyy yhteiskunnalliseen valtaan ja arvostuksiin. Ketkä hyötyvät tietyistä sukupuolen itsestäänselvyyksistä? Millaista valtaa merkitykset tietyissä tilanteissa takaavat? Miten taloudellinen, kulttuurinen, symbolinen ja käytännöllinen valta ehdollistavat valintoja?

OT: YLLÄ MAINITUISTA KYSYMYKSISTÄ SAISI PIENELLÄ MUOTOILULLA RIITTÄVÄN TARKKOJA. MUTTA KOSKA AJATUS ILMIÖIDEN SOSIAALISESTA TUOTTAMISESTA ON NIIN VAHVA JA TOISAALTA NIIN YLEISLUONTOINEN JA HAHMOTON, NAISTUTKIMUKSEN MENETELMÄT OVAT EPÄONNISTUNEET VASTAAMISESSA.

Valta eri muodoissaan on osa yhteiskunnallista toimintaa. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä yksiulotteisena eikä edes pelkästään sukupuolittuneena. Sukupuolen saamat merkitykset leikkaavat myös etnisyyttä, sosioekonomista taustaa, vammaisuutta, seksuaalista suuntautuneisuutta ja alueellista paikallisuutta.

OT: ON TOTTA, ETTÄ NAISTUTKIMUKSEN OLETETAAN USEIN EDISTÄVÄN SORRETTUJEN JA MARGINALISOITUJEN RYHMIEN OIKEUKSIA. MUTTA MIKÄLI TÄSSÄ KÄSITELTY MIELIPIDEKIRJOITUS KERTOO NAISTUTKIMUKSEN TOIMINNASTA JOTAKIN OLENNAISTA, ALA KUITENKIN SELVÄSTI OHJAA TUTKIJOITA SELLAISEEN TYHJÄNPÄIVÄISEEN TOIMINTAAN, JOKA PARADOKSAALISESTI MARGINALISOI ETNISIÄ RYHMIÄ TAI SEKSUAALISEN VÄHEMMISTÖN EDUSTAJIA ENTISESTÄÄN – SEN SIJAAN, ETTÄ SE KANNUSTAISI TIETEIDEN HARJOITTAMISEEN, JOSSA SUKUPUOLELLA, SUKUPUOLISELLA SUUNTAUTUNEISUUDELLA TAI ETNISELLÄ TAUSTALLA EI OLE MERKITYSTÄ.

Käsite heteronormatiivisuus vaikuttaa olevan erityisen väärin ymmärretty. Esimerkiksi Pertti Tötön (HS 1.4.) mukaan heteronormatiivisuuden kritiikki kertoo akateemisen naistutkimuksen joutumisesta "sukupuolivähemmistön panttivangiksi".
Heteronormatiivisuuden käsite ei kuitenkaan torju heteroseksuaalisuutta. Sen avulla analysoidaan niitä toiminta- ja ajattelutapoja, jotka rakenteellisina käytäntöinä tekevät vaikeaksi ajatella ihmisyyden erilaisia ilmenemismuotoja.

OT: SANALEIKITTELYÄ JÄLLEEN. KUKAAN EI OLE VÄITTÄNYT, ETTÄ TERMI HETERONORMATIIVISUUS TORJUISI HETEROSEKSUAALISUUTTA. JÄLLEEN OLISI MYÖS MÄÄRITELTÄVÄ, KENEN ON VAIKEA AJATELLA IHMISTEN ERILAISUUTTA. KIRJOITTAJAT EIVÄT MYÖSKÄÄN OSAA KERTOA, MITEN HETERONORMATIIVISUUS-TERMIN AVULLA ON ONNISTUTTU ANALYSOIMAAN ASIAA. MINKÄLAISIA TULOKSIA HETERONORMATIIVISUUDELLA ON SIIS SAATU?

Kyse on tavoista, joilla taloudelliset ja moraaliset järjestykset rakentuvat kahden sukupuolen ja niiden välisen seksuaalisuuden sekä työnjaon normille. Tämä rajaa kaikkien mahdollisuuksia toteuttaa suhteellista vapauttaan esimerkiksi hoivasuhteiden määrittelyssä tai työelämän segregaation purkamisessa.
Naistutkimuksen lyhyt historia on kiihkeiden käsitteellisten keskustelujen ja sisäisen kritiikin värittämää. Lisäksi tutkimusta tehdään koko ajan erityyppisillä menetelmillä muihin tieteenaloihin ja useammanlaisiin sisältöalueisiin kytkeytyen. Siksi kuvitelma yhdestä yhtenäisestä naistutkimuksesta on harhaa.

OT: EDELLEEN SANALEIKITTELYÄ JA POSEERAAMISTA. KUKAAN EI MYÖSKÄÄN OLE VÄITTÄNYT, ETTÄ NAISTUTKIMUSTA/-TUTKIJOITA OLISI VAIN YHDENLAISIA.

Naistutkimuksen ansio on - kuten Annamari Vänskä (HS 16.3.) ja Tuula Juvonen (HS 20.3.) kirjoittavat - että sukupuoli on avattu tutkittavaksi. Sen myötä naistutkimus on tuonut tutkimuksellisesti keskusteltavaksi myös uusia, aiemmin tieteellisesti mielenkiinnottomina pidettyjä alueita.

OT: TUTKIMUKSEN KOHTEEKSI TOTTA KAI NOUSEE KOKO AJAN UUSIA KOHTEITA, KAIKILLA TIETEENALOILLA, MUTTA KYSE ON EDELLEEN VAIN JA AINOASTAAN SIITÄ, ONKO TUTKIMUS PÄTEVÄÄ VAI EI. ON LAPIN JA TAMPEREEN YLIOPISTOILLE HÄPEÄKSI, ETTÄ KOLMEN PROFESSORIN VOIMIN SYNTYY KIRJOITUS, JOKA ON NÄIN PULLOLLAAN TRUISMEJA, EPÄMÄÄRÄISYYKSIÄ JA SUORIA VIRHEELLISYYKSIÄ.

Päivi Naskali
naistutkimuksen professori
Lapin yliopisto

Päivi Korvajärvi
naistutkimuksen professori
Tampereen yliopisto

Suvi Ronkainen
tutkimusmenetelmien professori
Lapin yliopisto

maanantai 14. huhtikuuta 2008

Geenin itsekkyydestä

Aamupäivällä olin Voimala-ohjelman kuvauksissa Pasilassa. Keskustelun aiheena olivat mm. naisten ja miesten väliset suhteet ja julkisuus. Aihe ei juurikaan kiinnosta minua ja mieluummin olisin ohjelmassakin keskustellut ihmisluonnon erityispiirteistä. Kommentoin tässä vain erästä keskustelussa esiin noussutta "geenin itsekkyyttä" koskevaa harhakuvitelmaa. Kyseinen kirjoitukseni on julkaistu Suomen antropologi -lehdessä 2/2006.

- - -

Marshall Sahlins ja sosiobiologia

Antropologi Marshall Sahlins piti syyskuussa 2005 vuosittaisen Edvard Westermarck -muistoluennon. Yliopisto-lehti 13/2005 teki vierailusta haastattelun otsikolla ”Itsekkään geenin harha” ja Suomen antropologi 1/2006 julkaisi muistoluennon sellaisenaan. Molemmissa oli joitakin ihmisluontoa ja ”geenin itsekkyyttä” koskevia yleisiä virhepäätelmiä.


Marshall Sahlins julkaisi ensimmäisen marxilaisen sosiobiologiakritiikkinsä The Use and Abuse of Biologyn vuonna 1976. Tuolloin Sahlins esitti, että teoksen mahdolliset puutteet selittyvät sillä, että se piti julkaista kiireesti ennen kuin sosiobiologia ehtii kadota biologien keskuudesta. Kirja julistettiin ”musertavaksi hyökkäykseksi sosiobiologiaa vastaan”.

Nyt 30 vuotta myöhemmin vilkaisu vaikkapa Animal Behavior, Science tai Nature -tiedelehtiin osoittaa, että sosiobiologiasta ja geenin näkökulmasta tuli biologisissa tieteissä vallitseva paradigma. Se ei mennytkään pois muodista, vaan löysi tiensä aina molekyylibiologiaan asti. Sahlinsin edustama marxilainen biologiakritiikki taas on hävinnyt lähes kokonaan – paitsi yliopistoistamme.

Sosiobiologian yhden kulmakiven, sukulaisvalintateorian mukaan geneettinen sukulaisuus on syy-yhteydessä siihen, miten perhejärjestelmiin kuuluva uhrautuva altruismi laimenee sukulaisuusasteen pienenemisen mukaan. Sisarusten sukulaiskerroin on 1/2, joten heillä on suurempi geneettinen intressi auttaa toisiaan kuin serkuksilla, joiden sukulaiskerroin on vain 1/8. (Sukulaiskerroin eli r kertoo sen, millä todennäköisyydellä kahdella yksilöllä on sama geeni jonkun yhteisen edeltäjän kautta.) Kirjassaan Sahlins väittää, että on virheellistä tulkita ihmisen sukujärjestelmiä biologisesti.

Sahlinsin virhepäätelmänä tunnettu perustelu menee seuraavasti. Geneettisten sukulaisuussuhteiden laskeminen ei voi paljastaa mitään lähisukulaisia kohtaan tunnetusta uhrautuvasta kiintymyksestä, koska suuri osa kulttuureista ei tunne murtolukuja. Sahlins kirjoittaa: ”Metsästys- ja keräilytaloudessa elävillä ei yleensä ole lukujärjestelmiä, jotka ulottuvat yhtä, kahta tai kolmea pitemmälle. Pidättäydyn kommentoimasta vielä suurempaa ongelmaa, joka liittyy sen päättelemiseen, että serkun sukulaiskerroin on 1/8” (teoksesta Dawkins 1989/1993).

Koska primitiiviset kansat eivät siis osaa laskea kolmea pidemmälle, ne eivät voi suosia sukulaisiaan geneettisen sukulaisuuden perusteella! Richard Dawkins eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja myöntää antaneensa tähän varsin epäkohteliaan vastauksen:

”On valitettavaa, että Sahlins sortui kiusaukseen ’pidättäytyä kommentoimasta’, miten eläimen odotetaan ’päättelevän’ r:n. Hänen pilkkansa mielettömyyden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloa. Kotilon kuori on hienon logaritmisen spiraalin muotoinen, mutta missä ovat kotilon logaritmitaulut?” (Dawkins 1989/1993).


On siis selvää, että kotiloiden ei tarvitse olla matemaatikkoja kasvattaakseen kestäviä suojakuoria, eikä kasvien tarvitse olla kemistejä kehittääkseen lehtivihreää. Samoin ihmisillä ja muilla eläimillä on monia tapoja erottaa kuka on sukulainen ja kuka ei – ja siihen ei tietenkään tarvita murtolukujen osaamista. Kaikissa maailman kulttuureissa sukulaisjärjestelmät ohjaavat yksilöiden elämää samankaltaisten periaatteiden mukaisesti: tunteemme toista ihmistä kohtaan perustuvat suurelta osin siihen, millaisia lisääntymisnäkymiä geenikopioillamme tämän yksilön avulla mahdollisesti on. Geenien näkökulmasta pystymme siis lisääntymään myös sukulaistemme kautta [1].

Geenin itsekkyyden harha?

Entä mikä on Sahlinsin kanta nykyään? Muistoluennossaan hän (2005) korostaa kulttuurin merkitystä ja vähättelee biologiaa seuraavasti: ”Sublimoimme yleistä seksuaalisuuttamme kaikenlaisilla tavoilla – mukaan lukien sen ylittäminen selibaatin korkeamman arvon vuoksi, mikä myös osoittaa, että symbolisissa järjestelmissä on houkuttelevampiakin tapoja tavoitella kuolemattomuutta kuin itsekkään geenin persoonaton mystiikka” [2]. Sahlins ei tässä kohdin ilmaise ajatuksiaan selkeästi, mutta hänen voidaan yhä edelleen nähdä sortuvan kahteen virhepäätelmään.

Ensinnäkin, vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Geenin itsekkyys ei siis ole ristiriidassa epäitsekkään ja avuliaan yksilön kanssa, pikemminkin päinvastoin: yhteistyö, vaikkapa metsästyksessä ja saaliinjaossa, on usein paras strategia omien geenien levittämiseen. (Lisäksi se, että ylipäätään on olemassa suvullisesti lisääntyviä monisoluisia eliöitä, kertoo, että muista piittaamaton itsekkyys ei vallitse edes geenitasolla.)

Toinen virhe on ajatus siitä, että biologialla/geeneillä ei olisi vaikutusta sen takia, että ihmiset tekevät niin paljon sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä (esim. harrastavat ehkäisyä ja adoptoivat lapsia). Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esim. halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. On myös huomattava, että vaikka geenit vaikuttavat käyttäytymiseen, niiden vaikutuksia pystytään jossakin määrin muuttamaan ympäristön avulla, aivan kuten geeniperäisiä tautejakin voidaan parantaa tai pahentaa esim. ruokavalion muutoksella.

Entä onko oikein puhua ikään kuin geeneillä olisi itsekkäitä pyrkimyksiä tai motiiveja? Filosofi Mary Midgleyn mukaan ”Geenit eivät voi olla itsekkäitä tai pyyteettömiä sen enempää kuin atomit voivat olla mustasukkaisia, elefantit abstrakteja tai keksit teleologisia” (teoksesta Dawkins 1989/1993). Itsekäs geeni –metaforan juju on kuitenkin siinä, että sen avulla voidaan paremmin ymmärtää luonnonvalinnan logiikkaa. Geenin itsekkyys on monella tavalla havainnollisempi lähtökohta myös uusien testattavien hypoteesien luomiseen, sillä se ei vääristä kuvaa luonnonvalinnasta samalla tavoin kuin näkemys yksilöistä kelpoisuutensa maksimoijina. Sahlinsin selibaattiesimerkki kertoo juuri tästä: luonnonvalinta ei ole tuottanut yksilölle tietoista motivaatiota geenien levittämiseen. ”Toisin sanottuna, jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi lapsien tekeminen, (ihmis)koiraat maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita” (Tammisalo 2005, s. 174). Lisäksi on selvää, ettei Dawkins ole kuvitellut geeneille tietoisia pyrkimyksiä. Hän on tehnyt asian niin selväksi, että vaikuttaa siltä kuin Midgley, Sahlins ja monet muut olisivat lukeneet vain hänen kirjansa nimen.

Geenejä ”psykologisoivat” ilmaukset ovat siis vain käteviä muistisääntöjä ja lyhennelmiä teknisemmille ilmauksille, eikä tästä ns. mentalistisesta kielenkäytöstä ei tieteen kannalta ole mitään haittaa. Sama pätee toki muillakin aloilla kuin vain biologiassa: myös fysiikassa ja kemiassa puhutaan systeemien ”pyrkimisestä” tasapainotilaan. Kaiken lisäksi on huomattava, ettemme pysty tieteellisesti selittämään tai osoittamaan edes ihmisyksilön tietoisuutta. Steven Pinkerin (2006) mukaan tämä on yksi lisäsyy sille, että meillä on täysi oikeus sanoa, että geenit ovat itsekkäitä ja että ne ”pyrkivät” kopioitumaan. Abstraktilla tasollahan tämä on kirjaimellisesti totta. Vastaavasti se, että käytämme mentalistisia termejä ihmisten kohdalla, ei tarkoita sitä, että olisimme sitoutuneet tieteellisesti selittämään heidän tietoisia kokemuksiaan/tuntemuksiaan. Omakohtaisilla kokemuksilla motiiveista lienee toki rooli käyttäytymiseen johtavassa tapahtumaketjussa, mutta sen tarkka kuvaaminen on harvoin tarpeen. Tuntuukin siltä, että vertauskuvia ja termien ”sekakäyttöä” kammoavat tutkijat kaipaisivat jotakin sellaista dualismia ja sanamagiaa, joka varaa ”ylemmät” selitykset ihmiselle ja ”alemmat” selitykset muulle maailmalle [3]. Tällainen erottelu on tietysti täysin mielivaltaista.

Sahlinsin vierailusta kertovassa Yliopisto-lehden jutussa (Rantala 2005) on edellisiäkin räikeämpiä virhepäätelmiä:

“Evoluutiopsykologit väittävät, että olemassaoloaan turvaava niin sanottu itsekäs geeni varmistaa säilymisensä esimerkiksi sukujärjestelmän avulla. Tällöin jätetään huomiotta useimpiin kulttuureihin kuuluva insestikielto, ei-verisukulaisten solidaarisuus ja monet muut tosiasiat, jotka todistavat itsekkään geenin hypoteesin vääräksi.”


Ensinnäkin, se että ei-sukulaiset ovat solidaarisia toisiaan kohtaan selittyy vastavuoroisuuden kehittämillä tunnevalmiuksilla. On todella ironista, mikäli Sahlins on yllä olevan lausunnon takana, sillä Sahlinsin omat tutkimukset esim. lahjojen annosta tukevat vastavuoroisuuden merkitystä. Ironisuuden huippu on kuitenkin se, jos Edvard Westermarck –muistoluennon pitäjä näin heppoisilla biologisilla tiedoilla esittää, että insestikiellot kumoaisivat ”geenin itsekkyyden”. Insestinvälttämisvaiston, joka osittain on myös insestikieltojen takana (ks. Lieberman ym. 2003; Fessler & Navarrete 2004), tehtävähän on nimenomaan estää sisäsiittoisuudesta perimälle koituvia haittoja. Insestinvälttämisvaisto oli myös yksi Westermarckin suuria keksintöjä, ja se tunnetaan maailmalla hänen nimellään.

Haastattelussa Sahlins sortui myös 70-lukulaiseen marxilaiseen biologiakritiikkiin, jonka mukaan kapitalistinen ajattelutapa heijastuu biologien aivoissa ja tutkimustuloksissa. Jutussa annetaan suoraan jopa ymmärtää, että ihmisen sosiobiologiassa tai evoluutiopsykologiassa olisi kyse Bushista ja imperialismista. Onkin vahinko, etteivät Sahlins tai Rantala ole tarjonneet näitä mullistavia havaintojaan Natureen.

Sosiobiologiassa ja geenin itsekkyydessä on siis laajasti ottaen kyse tunteista ja niiden selityksistä. Sosiobiologian suuri saavutus on näyttää, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä. Lisäksi se selittää, miksi moni irrationaalisena pidetty ja aiemmin selitystä vaille jäänyt käyttäytyminen onkin loppujen lopuksi funktionaalista. Samalla on toki selvää, ettei yksikään ihmistä tutkiva sosiobiologi tai evoluutiopsykologi kiistä sosiaalisen kulttuuriympäristön merkitystä, se ratkaisee mm. sen, keihin insestinvälttämisvaisto kohdistuu.
Sahlins kävi Suomessa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Nyt hänen roolinsa oli enää lohduttaa sitä entisissä haikailuissaan roikkuvaa sukupolvea, joka toi yliopistoon freudilaisuuden, marxismin, äärikonstruktivismin, relativismin ja postmodernin filosofian – sekä niiden myötä biologisen ihmiskäsityksen vastustamisen [4]. Se, mitä yliopistolla tapahtuu, on näköjään aivan eri asia, mitä tieteessä tapahtuu.

VIITTEET

[1] Toki kulttuurit eroavat toisistaan siinä, millaisia mahdollisuuksia tunteiden kohdistamiseen kenelläkin on (ks. Sarmaja 2003). Esimerkiksi matrilokaalisissa yhteisöissä (joissa naiset jäävät synnyinryhmäänsä) äidin veljen eli enon rooli lapsen hoivaamisessa on yleensä tärkeämpi kuin patrilokaalisissa yhteisöissä. On käytännössä mahdotonta, että kaikki tämänkaltaiset universaalit tavat, joilla tunteemme ja yksilöiden väliset suhteet jäsentyvät, olisivat perua vain kulttuurisista käytänteistä. Jos lukee Richard Dawkinsin Geenin itsekkyyden ja siinä olevan Sahlins-kritiikin, tai edellä mainitun Heikki Sarmajan perheartikkelin, huomaa helposti, että sukulaisjärjestelmien näkeminen pelkästään kulttuurisina ja kielellisinä keksintöinä on yksi pahimpia virheitä, mihin antropologi voi sortua.

[2] Sahlins (2005) väittää myös, että ”ihmiskulttuuri on paljon vanhempi kuin ihmisluonto: kulttuuri on ollut olemassa kolme miljoonaa vuotta, kymmenen tai viisitoista kertaa kauemmin kuin moderni ihmislaji...”. Sahlins määrittelee tässä ihmisluonnon ja ihmiskulttuurin täysin mielivaltaisesti: kolme miljoonaa vuotta vanhat tavat hän luokittelee ihmiskulttuuriksi, mutta ihmisluontoon hän laskee vain Homo sapiensin ”luonnon”. On kuitenkin huomattava, että ihmislajin psykologiaan kuuluvat myös huomattavasti vanhemmat ominaisuudet kuten jano, nälkä, aistit, muisti, seksuaalinen himo, kiintyminen jälkeläisiin yms.

[3] Esimerkiksi sanalla geeni on useita merkityksiä. Geeni voi ensinnäkin olla atomijoukko, joka on järjestäytynyt DNA-ketjuksi. Tällöin DNA:n kahdentuessa tuloksena on kaksi geeniä. Toiseksi geenillä voidaan tarkoittaa tietyn järjestyksen omaavaa ketjua, joka siis pysyy samana riippumatta siitä, kuinka monta kertaa se kopioituu. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse materiaalisesta geenistä, jota taas voidaan pitää toisen tapauksen eli informatiivisen geenin kulkuneuvona. Kolmanneksi voidaan puhua strategisesta geenistä, jota kutakuinkin tarkoitetaan itsekkään geenin yhteydessä.
Tämänkaltainen semanttinen joustavuus on monissa tapauksissa hyödyllistä, sillä sen avulla voidaan välttää pitkät terminologiset selitykset. Se, että sama sana voi tarkoittaa monia eri asioita, on usein tekstin selkeydestä maksettava hinta.

[4] Siinä missä Richard Dawkinsin vierailu Suomessa sai Yliopisto-lehdessä pienen maininnan, Sahlinsia juhlitaan lehdessä tarkkana biologisten selitysten kriitikkona. Ks. Dawkinsin luennosta Skeptikko-lehdessä 3/2005 (Niemelä 2005).

KIRJALLISUUS

Dawkins, Richard (1989/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House. Helsinki.

Fessler, D. M. T. & Navarrete, C. D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest - Evidence for Westermarck's hypotheses. Evolution and Human Behavior 25: 277-294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides,L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society of London. 270(1517): 819-826.

Niemelä, Jussi K. (2005): Onko evoluution kulku ennustettavissa? Skeptikko 3/2005.

Pinker, Steven (2006): Yes, genes can be selfish. The Times. March 4th.

Rantala, Janne: (2005): Itsekkään geenin harha. Yliopisto 13/2005.

Sahlins, Marshall (2005): Hierarkia, tasa-arvo ja anarkian sublimaatio: länsimainen illuusio ihmisluonnosta. Suomen antropologi 4/2005.

Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

torstai 3. huhtikuuta 2008

Tulva-lehden haastattelu

Seuraava kirjoitus ei varsinaisesti käsittele ihmisluontoa, mutta koska aihetta sivutaan monin paikoin, katson sen sopivan tänne.

25.3.2008:
Tulva-lehden avustaja pyytää minulta sähköpostihaastattelua. Alkuperäinen haastattelu ja vastaukseni siihen ovat tässä perässä. Avustaja pyysi myös tarvittaessa lisäämään jotakin, ja esitin itse kysymyksen numero 18. Selvensin myös hieman parin kysymyksen muotoilua.

3.4.2008:
Haastattelun tehnyt avustaja ilmoittaa, että minulta tuleekin lehteen vain pieni osa (kymmenen virkettä) hänen viimeisestä kysymyksestään. Kyseistä epäolennaisuuksiin tarttuvaa kysymystä tai siihen antamiani ja myös päätoimittajan lyhentämiä vastauksia ei kuitenkaan julkaista tässä, vaan ne voi lukea 9.5.2008 ilmestyvästä Tulva-lehdestä (kysymyksessä minulta pyydetään kommenttia mm. siitä, ovatko feministit miesvihaajia).

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen, joka siis lausuntoani myös editoi, on sama, joka Keisarinna-pamfletin johdosta nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan seuraavasti: "Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä! Tikkaritieteilijä!" Kannattaa huomata strategia nimitysten taustalla: ensin valitaan ruokia, jotka herättävät monissa inhoa ja pisteeksi ii:n päälle valitaan jotakin naurettavaa tai lapsellista, karamelli. Göbbels olisi ollut ylpeä: elintarvikekemistin koulutuksestakin saadaan propaganda-ase.

Tässä ovat kysymykset sekä niihin antamani vastaukset. Erityisen tärkeitä ovat kysymykset 6 ja 7, joista Tulvan lukijoiden olisin toivonut keskustelevan:

- - - - - -

1. Ikäsi?

Ikä 37, syntynyt Helsingin maalaiskunnassa, nyk. Vantaa.

2. Koulutuksesi?

Elintarviketieteiden maisteri (pääaine elintarvikekemia, sivuaine ravitsemustiede, opintoja myös mm. ympäristönsuojelusta).

3. Ammattisi?

Tietokirjailija ja vapaa toimittaja.

4. Tärkeimmät julkaisusi?

Kirjat Rakkauden evoluutio ja Tavataan ensi viikolla sekä muutamat artikkelit esim. Tieteessä tapahtuu, Helsingin Sanomat, Psykologia ja Yhteiskuntapolitiikka –lehdissä.

5. Toimintaympäristösi, esim. jonkun kaupungin yliopisto, miesasiamiesyhteisöt, sähköpostilistat, mielipidekirjoittelu?

Luen ja kirjoitan kotona. En ole aktiivinen sähköpostilistoilla enkä mielipidekirjoittamisessa. Miesasialiikkeiden kanssa minulla ei ole tekemistä. Olen kiinnostunut biologiasta ja ihmisluonnosta sekä näihin liittyvistä väitteistä.

6. Mitkä mielestäsi ovat Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletin viisi pääväitettä?

1. Tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia voidaan kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä teorioita. Naistutkimuksessa tavattujen epätieteellisyyksien paljastaminen ei siis vaaranna tai vähättele naisliikkeen aikaansaannoksia. Päinvastoin: alan epätieteellisyys on naisliikkeen saavutusten kannalta haitallista.

2. Naistutkimuksessa on tapana sivuuttaa se, että evoluutiossa kehittyneet sukupuolierot näkyvät myös psykologisissa ominaisuuksissa ja käyttäytymisessä. Osa naistutkimuksesta onkin sanoilla leikittelyä tai moralismia, jolloin myös tarkat määritelmät jäävät tekemättä ja selitykset tutkimatta: kuka tai mikä taho on esimerkiksi ”heteronormien” takana ja miksi. Heterot eivät ole salaliitossa homoja vastaan, eivätkä miehet naisia vastaan.

3. Monet naistutkijat hylkäävät tieteeseen kuuluvan objektiivisuuden (esim. patriarkaalisena ideologiana). Vastaavaa tapahtuu muillakin aloilla, mutta naistutkimus ei voi vetäytyä sen taakse, että muillakin aloilla on löysää ajattelua. Tieteessä tulee pyrkiä yleispäteviin tuloksiin, joissa tutkijan asenteet vaikuttavat mahdollisimman vähän.

4. Naistutkimuksessa ei kuunnella kritiikkiä eikä virheellisistä käsityksistä luovuta. Hieman erehdyttävästi naistutkimukseksi kutsutaan joskus myös normaalia tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

5. Monet naistutkimuksen teoriat on muotoiltu niin epämääräisesti, että niitä ei voida testata. Esimerkki testattavuuden ja todellisuuden hylkäämisestä löytyy tuoreesta queer-teoreettisesta väitöskirjasta: ”Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.”

7. Miksi teos piti kirjoittaa?

Monet naistutkimuksen parissa hyväksytyt ihmisluontoa koskevat oletukset ovat virheellisiä. Huumorilla sävytetty ärhäkkä kiistakirjoitus sopi tuolloin mielestämme parhaiten paljastamaan alalla esiintyvät epäkohdat. Pamfleteilla onkin pitkä perinne tieteen puolustamisessa. Ala olisi ansainnut kenties kovempaakin kritiikkiä sen vuoksi, että naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja seksuaaliset vähemmistöt) oikeuksia.

Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Kirjoitusvaiheesta en muista sitä, miten optimistinen olin sen suhteen, että pamfletti tai sen Minna Canth -lainaukset herättäisivät naistutkijoiden kiinnostuksen biologiaa kohtaan, mutta tällaista uteliaisuutta varmasti toivoin. Yksi teoksen kohde luonnollisesti on nuoriso, jonka tulee saada lukea vaihtoehtoisia näkemyksiä.

8. Oletko opiskellut naistutkimusta?

Olen perehtynyt Naistutkimus-Kvinnoforskning –lehden artikkeleihin, alaan liittyviin opinnäytetöihin, tietokirjoihin ja muihin vastaaviin lähteisiin. En tiedä, missä määrin tuota on syytä sanoa alan opiskeluksi.

9. Teetkö itse luonnontieteellistä tutkimusta?

Seuraan systemaattisesti noin kymmentä luonnontieteellistä julkaisua (mm. Nature, Science ja Animal Behavior) ja luen kymmeniä luonnontieteellisiä kirjoja vuodessa. Jotkut käyttävät tällaisesta nimitystä ”vapaa tutkija”, mutta minä en sen käyttöä kannata.

10. Miksi luonnontieteellistä menetelmää ei edellytetä vaikkapa historian tutkimukselta? Miksi se ei ole mielestäsi pseudotiedettä, vaikka liittyy ihmiseen, eikä koko ajan painota ihmisen biologisia taipumuksia?

Pamfletissa ei edellytetty luonnontieteellisten menetelmien käyttöä, vaan siinä tarkasteltiin joidenkin naistutkijoiden esittämiä väitteitä luonnontieteen näkökulmasta.
Historian alaan kuuluvissa julkaisuissa ei juuri ole samaa ongelmaa kuin naistutkimuksessa, jossa toistuvasti sivuutetaan luonnontieteelliset tutkimukset, vaikka ne ovat alan tutkimuksen kannalta relevantteja. Biologiset lait tai evolutiivisesti kehittyneet tunteemme eivät tietysti selitä kaikkia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tieteiden välisellä hierarkialla on silti suuri merkitys: naistutkijoiden tulisi tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria. 
Siinä määrin kuin naistutkimuksessa tutkitaan sukupuolten välisiä suhteita, se on biologian haara.

11. Mitä ovat "naistutkimus ja eräät muut uudet humanistiset alat", joihin pamfletissa viitataan? Voisitko määritellä tämän hieman eksaktimmin?

Pamfletissa noudatettiin mm. Naistutkimus-lehdessä ollutta määritelmää (Ikonen ja Ojala 2005): ”Naistutkimus kehittyi kritiikkinä perinteistä, maskuliinista ja määrällistä tiede-, tieto-, ja metodikäsitystä kohtaan, joka oli tuntunut unohtavan, että tietävä subjekti, tiedon kohde, käsitejärjestelmät, tieteelliset instituutiot ja tutkijat ovat sukupuolistuneita” Kyseisen artikkelin mukaan nykynaistutkimuksessa on ”keskitytty yhä enemmän purkamaan ja rakentamaan naistutkimuksen sisäisiä tiede-, tieto-, ja metodikäsityksiä. Metodologisia valintoja ei enää tarvitse perustella niinkään suhteessa valtavirtatieteisiin, vaan suhteessa muuhun naistutkimukseen”.
Tämä lähtökohta ja siitä seuraavat oletukset ja väitteet olivat siis kritiikin pääkohteita. Ilmauksen ”uudet humanistiset alat” sijasta huomio olisi pitänyt ehkä tarkemmin kohdistaa niihin suuntauksiin, joissa äärimmäinen sosiaalikonstruktionismi, totuusrelativismi ja postmodernismi ovat saaneet jalansijaa.

12. Eikö muulla kuin luonnontieteellisin menetelmin tuotetulla tutkimuksella ole paikkaansa yliopistomaailmassa?

Totta kai on. Monesti ilmiöitä pitää esimerkiksi ensin kuvailla tarkoin ennen kuin niitä ryhdytään kvantifioimaan ja selittämään. Tosin jako luonnontieteisiin ja käyttäytymistieteisiin on pitkälti keinotekoinen. Kausaalisuuden lait, vaikka ovatkin ihmislajin kohdalla niin monimutkaisia, koskevat myös vaikkapa käyttäytymistä ja asioille annettuja merkityksiä. Ihmisillä on siis syyt käyttäytyä jollakin tavalla ja näitä koskevat selityksemme ovat joko oikeita tai vääriä.

13. Miksi juuri psykoanalyysi ja naistutkimus nostetaan pamfletissanne pseudotieteitten kuningattariksi?

Molemmissa on piirteitä, jotka eivät täytä tieteen vaatimuksia tai eivät noudata hyvää tieteellistä tapaa, jossa muiden tutkijoiden työ tulee asianmukaisella tavalla huomioida. Esimerkiksi biologiassa on jo 1970-luvulla esitetty sittemmin empiiristä vahvistusta saanut teoria siitä, millaisilla lajeilla naaraat ja millaisilla koiraat ovat parittelukumppanin suhteen valikoivampia. Asia kuuluu suoraan naistutkimuksen alaan, mutta harva naistutkija tuntee teorian. Myös muut perustiedot tuntuvat puuttuvan: miksi ylipäätään on sukupuolia? Miksi suvullisesti lisääntyvillä lajeilla sukupuolia on vain kaksi (harvinaisia poikkeamia lukuun ottamatta)? Miksi ja millä tavoin seksuaalinen vaihtelunhalu on miehillä keskimäärin naisia suurempaa? Miksi rakastumme, tunnemme mustasukkaisuutta tai kiinnymme sukulaisiimme? Vetäytyminen sen taakse, että naistutkimus on kiinnostunut vain asioille annetuista merkityksistä, vie alalta kaiken sen merkittävyyden, joka sillä voisi olla. Psykoanalyysi taas ei ole niin hyvä esimerkki pseudotieteestä, koska sen enää hyvin harvoin esitetään olevan tiedettä.

14. Miten perustelet epämääräiset heitot kuten "millähän pääsee naistutkimuksen kursseista läpi Suomessa?"

Muistaakseni kirjassa ei ole tuollaista, vaan siellä kysytään, pitäisikö olla huolissaan, mitä Kristiina-instituutissa nuorisolle opetetaan. Ainakin queer-teoreettisten opinnäytteiden perusteella molemmat huolet ovat perusteltuja. Myös se, miten kritiikkiin vastattiin ja että kritiikin piti tulla tällä tavoin ulkoa, on raskauttavaa.

15. Tiedätkö millaista naistutkimus vaikkapa Helsingissä on? Oletko osallistunut jollekin kurssille?

Ks. kohta 8. Tiedän naistutkimuksesta lähinnä lukemani perusteella. Alan opinnäytteet ja kurssien verkkomateriaali antanevat oikeansuuntaisen kuvan naistutkimuksen tilanteesta. Ks. myös kohta 6, väite 4.

16. Miksi sosiaalisen sukupuolen painottamista tutkimuksessa pitäisi joka kerta erikseen perustella, mutta biologista ei? Kyse on mielestäni painotuseroista – naistutkimus kiinnittää huomion sosiaalisesti rakentuneeseen sukupuoleen, mutta ei se tarkoita itsestään selvästi biologian kieltämistä.

On selvää, että biokieltoa ei mainita suoraan (en ole väittänyt naistutkijoita tyhmiksi!), mutta biokielto on monilla kuitenkin lähes kaikenkattavana oletuksena. Koko termi ”sosiaalisesti rakentunut sukupuoli” on ongelmallinen, sillä kuten pamfletissakin todetaan, ihmistä koskevissa selityksissä tarvitaan sekä biologiaa että kulttuuria, esim. seuraavasti: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan”.
Pamfletissa todetaan myös, että ”on huomattava, että silloin kun tyttö vaikkapa leikkii nukella ja poika miekalla, ei koskaan voi olla varma, että kyse olisi pelkästään kulttuurin vaikutuksista”. Toisin sanoen kyse ei ole kilpailusta, jossa kulttuuri syrjäyttää vaiston tai päinvastoin.

17. Mikä on saanut elintarviketieteen maisterin huolestumaan naistutkimuksen nykytilasta?

Seuraavat asiat kiinnostavat minua: biologia, moraalitunteet, parinvalinta ja siihen liittyvät tunteet sekä ihmisluonto ylipäätään. Luultavasti olisin kiinnostunut näitä koskevien tieteiden edistämisestä ilman elintarvikekemistin koulutustakin.

18. Mitä olet oppinut pamfletista ja sen saamasta julkisuudesta? Mikä on naistutkimuksen tulevaisuus?

Olen ollut pettynyt vaikkakaan en kovin yllättynyt, että naistutkimuskritiikki on pyritty sivuuttamaan joko vaikenemalla tai puuttumalla epäolennaisuuksiin. Tämä haastattelu on tervetullut muutos asiantilaan – vaikka aikaa onkin kulunut pian kaksi vuotta. Prosessi on opettanut entistä suurempaan kriittisyyteen aina, kun luen vaikkapa miesten ja naisten välisistä palkkaeroista tai seksuaalisesta häirinnästä. Suomen nykytilanne ei toki ole lähelläkään Yhdysvaltojen 80- ja 90-lukuja, jolloin akateemisen feminismin nimissä esitetyt huomiot muistuttivat tupakkayhtiöiden tai kansallisen kivääriyhdistyksen toimintastrategioita.
Tulevaisuudelta toivon, että biologia ja evoluutio saisivat ihmistieteissä aseman, joka niille kuuluu. Valitettavasti biologian vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla – ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.