Lyhyesti journalismista

The Power of Journalists -pamfletin (Haus Publihing 2018) jälkeinen päätelmäni: Aikana, jolloin ihmisten on yhä vaikeampi nähdä hyviä aikomuksia vastapuolen (tai ylipäätään kenenkään) argumenteissa, puolueeton, kaupallisista tahoista riittävän riippumaton ja algoritmiohjauksesta irrallinen journalismi/uutisointi on demokratian toimivuuden kannalta olennaista.

Helppoa evidenssiin keskittyvä tiedonvälitys ei tietenkään ole, ja joskus puolueettomuuteen pyrkiminen saattaa harhauttaa entisestään. Näin voi käydä etenkin tiedeviestinnässä, jos vaikkapa valtavirran ulkopuoliselle ”laitapuolen” tutkijalle annetaan tasapuolisuuden nimissä yhtä paljon media-aikaa kuin sellaiselle vakiintuneelle näkemykselle, jonka takana on suuri määrä vertaisarvioitua tutkimusta. (Tutkimustulosten määrä ei toki tarkoita, että tehdyt päätelmät olisivat oikeita, mutta jos kyse on tieteen parhaasta sen hetkisestä tietämyksestä, median on sitä perusteltua sellaisena käsitellä.)

Yleisesti ottaen veikkaan, että valeuutiset, toimittajien saama vihaposti (sitä on ollut aina) tai puolueellinen uutisointi tuskin muodostuvat journalismille (tai demokratialle) ongelmaksi. Puolueettomat mediat päinvastoin saattavat hyötyä valeuutisten olemassaolosta, jos yleisö vain huomaa ja ymmärtää, että kaikki eivät pyrikään tarjoamaan luotettavaa ja tasapuolista tietoa. Puolueettomalla medialla tuleekin aina olemaan ystäviä; suurempi kysymys on, löytyykö sille maksajia.

PS. Suosittelen esimerkiksi Foreign Affairs -lehden tilaamista. Joka numerossa (6 lehteä/vuosi) on lähes kirjan verran pitkiä ja perusteltuja artikkeleita ja kirja-arvioita (vaikkakin suurelta osin Yhdysvaltain näkökulmasta).

Apartheid ja naisen asema

When men and women are free to follow their best impulses, when both receive the best and most thorough education that the knowledge at the time will admit; when there are no false restrictions placed upon any human being because of the accident of sex, and when the standard of public opinion is set by the wisest and the best, and that standard is systematically inculcated upon the young, then we shall find that a system of human selection will come spontaneously into action which will bring about a reformed humanity.

Alfred Russell Wallace (luonnonvalinnan toinen keksijä)

Eräs Minne menet feminismi? -tekstieni (osat 1 ja 2) lukija vertasi suomalaisen naisen asemaa Etelä-Afrikassa harjoitettuun apartheid-politiikkaan. Sen vaikutukset näkyvät edelleen, 25 vuotta apartheid-hallinnon kaatumisen jälkeen. Lukijan mielestä vastaava muutoksen hitaus pätee pohjoismaalaisiin naisiin ja heidän asemaansa työmarkkinoilla.

Ajattelin nopeasti tekeväni 

muotokuvan… jälki sen 

mukaista.

Vertaus on siltä osin pätevä, että osalla ihmisistä naisia syrjivät asenteet saattavat sinnitellä vuosia tasa-arvolakien säätämisen jälkeen. Lisäksi miesten jo olemassa olevat verkostot (aivan kuten valkoisten verkostot Etelä-Afrikassa) ja naisjohtajaesimerkkien puute (aivan kuten mustien johtajien puute Etelä-Afrikassa) saattavat hidastaa joidenkin naisten nousua työpaikkahierarkiassa.

On kuitenkin monta syytä, miksi suomalaisen naisen asema ei ole verrannollinen mustien kurjaan asemaan Etelä-Afrikassa.

Etelä-Afrikka ensinnäkin on jakautunut maa (varakkain 10 prosenttia omistaa arviolta 70 prosenttia maan varallisuudesta). Jako myös noudattelee roturajoja: köyhin 60 prosenttia, joka koostuu pitkälti mustista, kontrolloi vain seitsemää prosenttia maan nettovarallisuudesta. Hallinnon vaihtuminen ei siis ole nostanut mustaa kansanosaa keskiluokkaan – maahan ei ylipäätään syntynyt keskiluokkaa –, vaikka joitakin mustia nousikin taloudelliseen ja hallinnolliseen eliittiin. (Sivuhuomiona mainittakoon, että Ruotsissa rikkain kymmenys omisti vuonna 2017 peräti 78 prosenttia kotitalouksien varallisuudesta. Eurostatin tilastojen mukaan köyhyyttä Ruotsissa on silti Euroopan maista vähiten.)

Etelä-Afrikan katala tilanne johtuu pitkälti siitä, että noin yhdeksän prosentin valkoinen vähemmistö hyötyy apartheidin aikaan kerätystä vauraudesta. Uusi hallinto suhtautui rotuerottelumenneisyyteen kuitenkin sovittelevasti eikä kostonhimoisesti, eli omistusten epäsuhtaan ei liiemmälti puututtu. Taloudellista eriarvoisuutta maassa ylläpitää myös työttömyys, kehno koulujärjestelmä ja heikko terveydenhuolto. Maanomistussuhteista johtuen mustilla ei myöskään ole varaa asua kaupungeissa, ja kaupunkien laidoille on syntynyt slummeja, joita juuri työttömyys ja koulutusmahdollisuuksien puute vaivaavat.

Mustilta maat ottanut siirtomaahallinto syrjäytettiin (kansainvälisen painostuksen avustamana), mutta mustat eivät siis silti voi palata; kaikesta tuli yksinkertaisesti liian kallista. Usein kunnollinen työpaikkakaan ei riitä nostamaan yksilöitä köyhyydestä. Mustien asumisolosuhteiden parantamiseen tähtäävät projektit ovat lisäksi painottuneet kauas kaupunkien (ainakin Kapkaupungin) keskustoista. Tämä jatkaa mustien eristämistä talouselämän kannalta tärkeistä paikoista. Apartheidin perintönä suuri osa kansalaisista – mustista ja valkoisista – saattaa myös edelleen ajatella, että mustat eivät samassa määrin ansaitse omistusta maan varallisuudesta. Suurten kaupunkien paremmilla alueilla mustaa kohdellaan joidenkin kuvausten mukaan edelleen joko siivoojana tai varkaana.

Kaikki edellä esitellyt seikat ovat huomattavan erilaisia verrattuna naisten asemaan Pohjoismaissa. Syrjivät tai vähättelevät asenteet eivät ole vuosikymmeniin olleet valtavirtaa sillä koulutetulla väestönosalla tai niissä päätöksentekoelimissä, jotka firmojen ja julkisen sektorin työhönottoa hoitavat. Lisäksi esimerkiksi koulujärjestelmän ja terveydenhuollon puutteet tai työttömyys eivät ole kohdistuneet naisiin samalla tavalla kuin ne kohdistuivat Etelä-Afrikan mustiin. Päinvastoin, huono-osaisuus näissä kertyy voimakkaammin miehille. Etenkään Etelä-Afrikkaa vaivaava alueellinen kahtiajako ei ole koskenut naisia: Korsossa, Kontulassa ja muissa lähiöissä asuu käytännössä samassa suhteessa naisia ja miehiä kuin keskustojen kalleimmilla tai jopa Westendin vauraimmilla alueilla. Naisten osallistumisella työelämään ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on myös pitkät perinteet, joiden ylläpitoon ihmisillä - miehillä ja naisilla - on voimakkaita taloudellisia ja sosiaalisia intressejä.

                                                     * * *

PS. Feminismin mukana kulkee ilmaisuja, jotka eivät tarkoita mitään tai ovat tekopyhiä, jopa vilpillisiä. Siitä huolimatta aatteen kritisoiminen ei ole miellyttävää. Kyse on uskomusjärjestelmästä, jonka kannattamista joissakin piireissä pidetään moraalisuuden merkkinä. Koen silti velvollisuudekseni yrittää vapauttaa feministejä dogmaattisuudestaan. Samalla joudun olla välittämättä siitä, että riskeeraan loukkaavani monia sellaisia ihmisiä, joiden moraaliset vakaumukset ansaitsevat kunnioituksemme. Kesän Skeptikko -lehdessä esimerkiksi ilmestyy perusteellinen kritiikkini eräästä tuoreesta feministisestä teoksesta. Arviossa muun muassa käydään läpi nykyfeminismin neljä keskeistä ristiriitaa ja ihmisaivoissa olevia sukupuolieroja.

Miksi ihmisnaaraalla on ulkonevat rinnat?

Jo ajan patinaa on rinnoilla, hän enää kilpailee vain hinnoilla. 

- Vladimir Vysotski

Vaikka rintoja pidetään erogeenisena alueena, monet naiset tuntevat vain vähän mielihyvää rintojen koskettelusta rakastelun aikana. Näyttää siltä, että naisen rinnat ovat eroottisempia heidän kumppaneilleen kuin heille itselleen. 

- The Wordsworth Dictionary of Sexual terms

Alla oleva kirjoitus on aavistuksen muokattu ote Rakkauden evoluutio -teoksestani, jossa parinvalintaan liittyviä fyysisiä ja henkisiä piirteitä tarkastellaan. 

                                        * * *

Biologian teorioissa erilaiset ruumiinsignaalit ovat tärkeitä. Signaali on nopeasti tunnistettava viesti, jonka muoto saattaa olla täysin mielivaltainen, mutta joka kuitenkin paljastaa monia asioita kantajastaan: esimerkiksi iän, terveyden, sosiaalisen aseman, sukupuolen tai aggressiivisuuden. Signaalit voivat olla seksuaalisia, jolloin ne yleensä ovat tyypillisiä vain toiselle sukupuolelle. Seksuaalisten signaalien tarkoitus on joko houkutella kumppaneita tai mahtailla kilpailijoille. 

Myös ihmisellä on joukko seksuaalisia, mainosmaisen liioiteltuja signaaleja. Hyvänä esimerkkinä toimii naaraan rinnat – niiden koko, muoto ja väritys. Rintojen signaaliarvo liittynee lähinnä naaraan hedelmällisyyteen ja poikasten imettämiseen. Suuret rinnat saattoivat joskus olla koiraalle tiedostamaton merkki siitä, että naaras pystyy ruokkimaan jälkeläistä. Ennen kuin ihminen sai seurakseen lypsettäviä kotieläimiä, äidin niukka maidoneritys olisi ollut lapselle kohtalokasta.

Toisaalta rinnat eivät ainakaan enää ole rehellinen signaali imetyskyvystä, sillä maito ei tule rinnassa olevasta rasvakudoksesta vaan maitorauhasista. Miten nykyiset rasvarinnat ovat siis saaneet alkunsa? Rasvarintojen evoluutio on saattanut käynnistyä siten, että ensin jollekin koiraalle kehittyi sattumanvarainen mieltymys naaraan etupuolella oleviin puolipalloihin, siis suuriin maitorauhasiin. Suurista rauhasista sattui kuitenkin olemaan etua jälkeläisille – tehokkaamman rintaruokinnan takia. Täten myös rauhasiin mieltynyt koiras sai enemmän eloon jääviä jälkeläisiä. Lisäksi lapset perivät kaksi hyödyllistä ominaisuutta: suuret rauhaset (naarailla) ja mieltymyksen niihin (koirailla). Tämä saattoi synnyttää itseään ruokkivan ja kiihtyvän valintapaineen rintojen kasvattamiseksi.

Maitorauhasten tuottaminen vaati kuitenkin naaraalta paljon fyysisiä voimavaroja. Niinpä naaraan oli helpompaa turvautua ”huijaukseen”, eli täyttää rinnat kalliiden rauhasten sijasta rasvalla, luonnon omalla silikonilla. Tämän innovaation seurauksena rintojen koko riistäytyi sukupolvien myötä käsistä, kunnes niistä ei enää ollut kenellekään varsinaista eloonjäämishyötyä. 

Tämä selitys rasvarintojen evoluutiolle on totta kai spekulaatiota – samoin kuin Desmond Morrisin väite siitä, että rinnat kehittyivät matkimaan ruumiin takapuolella olevia seksuaalisia signaaleja, siis pakaroiden pyöreyttä. Rintojen tehtävästä sukupuolisena signaalina on joka tapauksessa paljon näyttöä. Esimerkiksi muiden kädellislajien naaraille kehittyy sukupuolisia tunnusmerkkejä vain silloin, kun lajin naaraat kilpailevat uroksista jatkuvasti. Pariskuntina elävät gibbonit ja yksin elävät orankinaaraat eivät ole kehittäneet erityisiä ruumiinsignaaleja – toisin kuin laumassa elävät simpanssit. 

Antropologi Sarah Hrdy pohtii rintojen signaaliarvoa kirjassaan Mother Nature (1999). Hänen mukaansa epätavallista ihmisnaaraan rinnoissa on se, että ne kehittyvät niin aikaisin, jopa vuosia ennen kuin naaras tarvitsee niitä imettämiseen. Muillakin kädellisillä on ulkonevia rintoja, mutta yleensä ne ilmaantuvat vasta juuri ennen imetystä ja häviävät pian sen jälkeen. Miksi nuorella naaraalla olisi haitallisen ulkonevat ja suuret rinnat, ellei niistä olisi ollut jotain hyötyä?

Lintujen pyrstön tai värityksen merkitystä parinvalinnassa voidaan tutkia helposti näitä ominaisuuksia manipuloimalla. Signaalien tutkiminen ihmisellä on kuitenkin erityisen vaikeaa – vartaloiden manipuloiminen tutkimusmielessä kun ei ole eettisesti hyväksyttävää. Joudumme siis selvittämään signaaliteoriaa lähinnä koiraiden mieltymysten avulla. Esimerkiksi professori J. P. Roos (1993) kirjoittaa aiheesta seuraavasti: ”Naimisessa on toki myös merkitystä sillä, että ruumis ei ole liian kiinteä, jolloin sen voi panna liikkeeseen (esim. liian pienet rinnat, jotka eivät liiku lainkaan ovat tylsiä!) mutta sanoisin että raja tulee vastaan aika äkkiä.”

Trobriand-saariston
naimattomia neitoja 

Signaaliteoria sai kenties lopullisen vahvistuksensa, kun tutkijat mittasivat naaraiden ympärysmittoja rintojen tasolta ja heti niiden alapuolelta sekä vyötärön ja lantion korkeudelta (Jasienska ym. 2004). Kävi ilmi, että suuret rinnat, samoin kuin kapea vyötärö (eli matala WHR-arvo), olivat suoraan yhteydessä hedelmällisyyteen, kun sitä mitattiin progesteronin ja 17-beta-estradiolin päivittäisillä tasoilla. Lisäksi naarailla, joilla oli sekä kapea vyötärö että suuret rinnat, hormoniarvot kertoivat vieläkin suuremmasta hedelmällisyydestä.

Samoin pystyt rinnat (ja jossakin määrin myös pystyt pakarat), joihin maan vetovoima tai imetykset eivät vielä ole pahemmin vaikuttaneet, kertovat naaraan nuoruudesta eli jälleen hedelmällisyydestä. ”Pilvihin on piian nännit, maata kohti maatun naisen”, kuuluu suomalainen sananparsi. Mikäli esihistoriallisen koiraan mieltymykset kohdistuivat tällaisiin muotoihin, hän saattoi saada merkittävää lisääntymisetua verrattuna koiraisiin, jotka eivät naaraan muodoista piitanneet. Koiraiden mieltymykset ovat siis mitä ilmeisimmin kehittyneet arvioimaan naaraiden ns. ”hedelmällistä rasvaa”. Tämä ei tietenkään tarkoita rasvaprosentin ja rasvan jakautumisen tietoista arviointia, vaan sitä että sopivista paikoista kupera ja kovera naaras yksinkertaisesti näyttää koiraan mielestä seksikkäältä.

Akateemisen tutkinnon inflaatiosta

The Economist Feb 3–9/2018 -lehti kirjoittaa, että akateeminen tutkinto ei enää tuo samanlaisia tuottoja kuin aiemmin: ”As more young people seek degrees, the returns both to them and to governments are lower.” On totta, että yhä useammat hankkivat tutkintoja. Eräs tuttava vitsaili, että siivoojankin pitää nykyään olla pölytieteen maisteri. Mutta pitääkö paikkansa, että tutkinnosta koituva taloudellinen hyöty jää yksilölle pienemmäksi? Ja mihin verrattuna? (Jutussa kyse on lähinnä Isosta-Britanniasta, mutta kysymys on aiheellinen Suomessakin.)

Sosiaalisesta liikkuvuudesta kirjoittavien L.E. Majorin ja S. Machinin mukaan kauhutarinat siitä, että valmistuneet joutuvat tyytymään matalapalkkahommiiin ovat jääneet toteutumatta: ”A good degree remains a smart investment. The wage returns for degrees have held up remarkably well despite the bulging numbers of graduates now competing for jobs.”

Kirjoittajien ja The Economistin välillä on siis näkemysero. Se selittynee osin sillä, että Majorin ja Machinin aineisto sisältää muutkin kuin vain nuorimmat tutkinnon suorittaneet. Nuorimmista sukupolvista he toteavatkin, että ”the average relative wage boost for having a degree has declined for the most recent generations” (korostus lisätty).

Toinen selitys näkemyserolle lienee se, että tutkinnoissa on suuria eroja. Major ja Machin kirjoittavat nimenomaan, että ”good degree” on fiksu investointi. Jäljempänä he jatkavat, että nuorimpien polvien kokema suhteellisen hyödyn pieneneminen on merkki tutkinnoista saatujen palkkatuottojen vaihtelusta. Toisin sanoen sillä on merkitystä, mitä ja missä opiskelet. Joistakin yliopistoista valmistuneiden keskiansiot jäävätkin Majorin ja Machinin mukaan matalammiksi kuin valmistumattomien ansiot. (On vaikea sanoa, missä määrin tätä kaikkea tulee pitää epäoikeudenmukaisena. Jotkin tutkinnot esimerkiksi mahdollistavat kilpailun siististä, joskin huonosti palkatusta sisätyöstä. Se ei kuitenkaan liene järkevää, että opiskelija joutuu ottamaan paljon lainaa hankkiakseen tutkinnon, josta on haittaa lainan maksamisessa. Järjestelmän vioista kertonee se, että on ihmisiä, jotka sanovat huippuyliopistotutkintonsa johtaneen vain siihen, että he huippuhintaisilla kursseilla saavat valmentaa rikkaiden jälkeläisiä pääsemään samaan yliopistoon.)

                                     * * *

PS. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) tavoitteet hallitusohjelmaksi 2019-2023 sisältää seuraavan kohdan: ”Ennaltaehkäistään ja puretaan sukupuolen mukaista segregaatiota työelämässä.”

On ymmärrettävää, että kaikenlaiset tavoite- ja arvolinjaukset ovat ympäripyöreitä. Niihin on harvoin mahdollista kirjata olennaisimpiakin tarkennuksia ja perusteluita. On kuitenkin syytä kysyä, millä perusteella ja missä määrin tavoite vähentää töiden sukupuolista eriytymistä on mielekäs. 

 

Kyseinen kohta olisi voitu muotoilla esimerkiksi seuraavasti: ”Pyritään vähentämään töiden sukupuolista eriytymistä siinä määrin kuin eriytyminen johtuu siitä, että jommallakummalla sukupuolella on syrjinnän takia huonommat mahdollisuudet päästä alalle.” Tällaisella lisäyksellä ihmisillä olisi syy asettua tavoitteen taakse. Nykyisellään kyseinen kohta kuulostaa populistiselta sanelupolitiikalta, joka karkottaa mahdollisuuksien tasa-arvoa kannattavia ihmisiä.

Muotoilu olisi voinut sisältää myös arvoarvostelman: ”Pyritään vähentämään töiden sukupuolista eriytymistä siinä määrin kuin eriytymisen väheneminen tuo todistettavia hyötyjä yhteiskunnalle.” Tällainen muotoilu jäisi lähes yhtä ympäripyöreäksi kuin olemassa oleva muotoilu, mutta tässä edes tunnistettaisiin se, että hyödyistä tulee olla jonkinlainen näyttö – vaikka näiden toteennäytettyjen seikkojen hyödyllisyydestä ei voi vallitakaan yksimielisyyttä. Muotoilua olisikin voitu jatkaa esimerkiksi seuraavasti: ”Neuvottelukunta pyrkii edistämään sukupuolisegregaatiota koskevaa tutkimusta ja siihen perustuvaa keskustelua segregaation haitoista ja hyödyistä.” Tällöin tulisi tunnustetuksi se, että kyse on erimielisyyttä herättävistä arvoarvostelmista, joihin suhtautumisen tulee muuttua tutkimustiedon myötä.

Pahuuden haaste on yhä voimassa

Mistäpäs tiedämme, vaikka maa olisi jonkin toisen taivaankappaleen helvetti?

Aldous Huxley

Seuraava kirjoitukseni ja oheinen piirrokseni ilmestyi Skeptikko 1/2019 -lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

                                              * * *

Oletetaan, että on olemassa jokin täydellisen hyväntahtoinen ja kaikkeen kykenevä olento. Mitä olennosta voitaisiin päätellä ottaen huomioon maailmassa tapahtuvat pahat asiat? Vaihtoehtoja on vähän: joko alkuoletuksen vastaisesti olento ei ole kaikkivoipa, hän on osittain pahantahtoinen (tai typerä) tai sitten häntä ei ole olemassa.

Tämä erityisesti kristittyjen jumalaan kohdistettu pahuuden haaste on jo satoja vuosia vanha. Miten uskovat reagoivat siihen? Yksi yleisimmistä vastauksista on väittää, että pahan olemassaolosta koituu suurempaa hyvää. Vastoinkäymiset parantavat moraalista luonnetta, kärsimys tuo lähemmäksi jumalaa, onnettomuudet auttavat näkemään, kuinka hyvin asiat lopulta ovat ja niin edelleen. Näkemyksen mukaan hyvyys tarvitsee vastavoiman.

Vastauksen ongelma on sen sisäsiittoisuus. Ajatus, että jumala sallii pahuuden siksi, että kärsimys tuo jumalan lähemmäksi, ruokkii jumaluutta itseään. Tällaiset kehämäiset päätelmät johtavat myös ikävään lopputulokseen: mitä enemmän kärsimystä, sitä läheisempi jumala. Richard Dawkins ei syyttä todennut, että Raamatun Jumala on kamalin kiusanhenki kaikessa kirjallisuudessa. Ehkä pedofiilipapit ja heidän arvovaltaiset suojelijansakin ovat vain tehneet jumalan työtä?

Uskova saattaa väittää vastaan, että Jumala vain laittoi kaiken alkuun. Hän valitsi tietyt luonnonvakiot, jotta galaksit ja ihmisen kehittymiselle suotuisa maapallo voisivat muodostua. Sitten Hän siirtyi tarkkailuasemiin. Pahuuden ongelma seuraa tätäkin puolustusta. Mikä tarkoitus on sellaisen maan luomisella, jossa ihmisiä kiusataan jatkuvilla geologisilla ja meteorologisilla katastrofeilla? Tai miksi Jumala olisi jo etukäteen antanut auringollemme parasta ennen -päivämäärän? Miten asiaa käänteleekin, pahuuden haaste ja ihmislajia seuraava kosminen tarkoituksettomuus eivät katoa.

Fyysikot saattavat lähitulevaisuudessa myös kyetä osoittamaan, että luonnonvakiot eivät ole sattumanvaraisia. Tietyt fysikaaliset voimat ja vakiot saattavat siis olla sellaisia kuin ne ovat vain siksi, että niiden on pakko olla sellaisia. Täten niitä ei olisikaan säädetty tukemaan elämän kehittymistä. Mikäli fysiikanlakien vääjäämättömyys ja ennustettavuus pystytään osoittamaan, luojajumalilta häviää tämä viimeinenkin pakopaikka.

Pahuuden haasteeseen on vastattu myös väittämällä, että Jumala on olemassa riippumatta siitä, kuinka paljon pahaa maailmassa tapahtuu. Väitteen esittäjä myöntää, että Jumalalle ei ole tarvetta siinä hyvyyden puolustajan roolissa, jota hänelle usein tarjotaan. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen kirjoittaa osuvasti:

Kaikki selitykset johtavat lopulta siihen, että Jumala halusi ihmisten erehtyvän ja tekevän tyhmyyksiä. Hän on kuin isä, joka jättää lapset oman onnensa nojaan ja sitten kurkkii julkeasti nurkan takaa, miten pienokaiset tekevät tyhmyyksiä, loukkaavat itsensä, tappelevat ja telovat itsensä. Sitten isä palaa takaisin, on muka kauhean hämmästynyt kaikesta tapahtuneesta ja rankaisee pahimpia huligaaneja julmasti. Lapset nyyhkivät, että ei me koskaan enää, iskä pliis! Mutta pappa oli muka vain halunnut nähdä, mitä tapahtuu kun toistaitoiset saavat vapauden, vaikka kuka tahansa ulkopuolinen ymmärtää, että tällainen isä on mieleltään sairas sadisti (teoksesta Jumalaa ei ole).

Maanpäällisessä kärsimyksessä kyse ei myöskään ole vain ihmisestä. Lukemattomat eläinraukat ovat vuosimiljoonasta toiseen joutuneet sietämään vilua ja nälkää, pelkoa ja pakenemista. Ei kai kukaan hyväsydäminen ihminen voi tällaisen kidutuksen luojaa ylistää? Epäreilu kärsimys saattaa jalostaa ihmistä ja tehdä hänet vapaammaksi tai jopa onnellisemmaksi, mutta se tuskin lohduttaa ketun kidassa kouristelevaa kaniiniäitiä tai autokolarissa rampautunutta peuranvasaa. Teuraseläinten tuskasta puhumattakaan.

Entä miten Jumala pystyy ylläpitämään pahuudesta ja kärsimyksestä vapaata iankaikkista taivasmaailmaa mutta joka hetki epäonnistuu siinä maan päällä? Tai mikä edes antaa ymmärtää, että taivas olisi mukava paikka? Mitä jos kärsimykset siellä vasta alkavatkin? Ehkä lapsiparkojen sieluja värvätään enkelikoulukuntien välisiin puukkotappeluihin.

Tämä on tietysti koulupoikamaista – vai pitäisikö sanoa teologista – saivartelua. Nykypäivänä olennaisempi kysymys on se, miksi sodista, taudeista ja onnettomuuksista piittaamattomaan mielikuvitushahmoon perustuva uskomusjärjestelmä nauttii valtiovallan erityissuojelua. Milloin ihmisten ja katsomusten epätasa-arvoinen kohtelu loppuu? Milloin koululaisen tai varusmiehen ei tarvitse paljastaa katsomustaan vastoin tahtoaan?

Osa suomalaisista viehättyy uskontoihin liittyvistä rituaaleista ja seuraleikeistä. Osa myös kokee henkiolentojen läsnäoloa. Nämä ovat ilmiöinä mielenkiintoisia – ja selitettävissä lajimme evoluutiohistorialla –, mutta ne eivät ole pätevä peruste uskonnon suosituimmuusasemalle. Valtionkirkkoon kuulumisessa 70 prosentin rajapyykki on Suomessa jo alitettu, ja Helsingissä on seutuja, joiden asukkaista alle puolet on kirkon jäseniä. Kuinka uskonnotonta väestöstä pitää tulla ennen kuin julmuuden ja taikauskon ote kirpoaa?

                                                * * *

PS. Muita uskontoa tarkastelevia juttujani on muun muassa täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Uskontoaiheisia pilakuviani taas löytyy täältä.

PS 2. Jutussa mainittiin ohimennen teuraseläimet. Seuraavassa on otteita hallituksen esityksestä eläinten hyvinvointiin liittyviksi laeiksi (vuodelta 2018). Ehdotuksen yksityiskohdat paljastavat, että tuotantoeläinten pitoon väistämättä liittyy kärsimystä. (Mikään eläin ei toki ole itsestään yhtä tietoinen kuin ihminen, ja eläinten pohdinnat tulevaisuudesta ja menneisyydestä ovat kyvykkäimmilläkin lajeilla alkeellisia. Siksi eläinten kärsimyskokemuksetkaan eivät luultavasti ole yhtä tuskallisia kuin ihmisillä.)

Eläimen jatkuva paikalleen kytkeminen pysyvässä pitopaikassa kiellettäisiin tietyin poikkeuksin. Eläimen liikkumista ei myöskään saisi jatkuvasti rajoittaa siten, että eläimellä ei ole mahdollisuutta kääntyä ympäri. Viiden vuoden siirtymäajalla kiellettäisiin muiden nautojen kuin maidontuotantoa varten pidettävien lehmien ja hiehojen sekä hevosten jatkuva kytkettynä pitäminen. Maidontuotantoa varten pidettävien lehmien jaa hiehojen jatkuvaa kytkemistä sen sijaan ei ehdoteta kiellettäviksi.

Emakoiden ja ensikoiden pidempiaikainen pito tiineytyshäkeissä kiellettäisiin 15 vuoden siirtymäajalla. Tuotannollisista syistä emakoiden ja ensikoiden pitoa porsitushäkeissä ei ehdoteta kiellettäviksi. 

Eläimille tehtävien kivuliaiden toimenpiteiden yhteydessä tulisi jatkossa käyttää kivunlievitystä. Kivunlievitysvaatimuksesta voitaisiin poiketa ainoastaan, jos toimenpiteestä aiheutuu vain lievää tai hetkellistä kipua tai jos on kyse hätätilanteesta.

PS 3. Kaksi loppukevennystä eläinten kärsimyksiin etäisesti liittyen. Kyse on vuonna 1996 kuvittamistani vitseistä. 

Twitter-äänestysten tuloksia

Käsillä olevien eduskuntavaalien hengessä olen järjestänyt Twitterissä (@otammisalo) helmi-huhtikuussa äänestyksiä erilaisista aiheista, ympärileikkauksesta feminismiin, sananvapauteen ja työelämään. Tässä niistä osa.