Konsilienssista ja käyttäytymisgenetiikasta

Uusimmassa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (3/2015) on paljon kiinnostavia asioita, esimerkiksi Uskali Mäen kirjoitus ennustamisesta taloustieteessä: ”Ennustamisen onnistuneisuutta ja onnistumisen edellytyksiä arvioitaessa on hyvä erotella yhtäältä ennustusvälineen ennustavuus ja toisaalta ennustettavan asian ennustettavuus.” Markus J. Rantala ja Samuel Piha taas kirjoittavat eri tieteenalojen yhtenäisyyden ja yhteensopivuuden eli konsilienssin puolesta: ”Mitä tapahtuu humanistisille tieteille, kun luonnontieteelliset menetelmät ennemmin tai myöhemmin valtaavat ihmistieteet? Ne eivät katoa vaan tulevat entistä tärkeämmiksi. Eivät biologia ja fysiikkakaan ole toistensa korvikkeita, vaikka ne konsilienssissa ovatkin. Ihmistieteet tarjoavat sellaista tietoa, jota fysiikka, kemia ja biologia eivät voi tarjota”. Harva luultavasti enää provosoituu evoluutiopsykologiaa puolustavasta kirjoituksesta; yhteiskuntatieteilijät alkavat ymmärtää, että heidän on syytä tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria.

Konsilienssin puolesta puhuu myös vastikään julkaistu Käyttäytymisgenetiikka – Geeneistä yhteiskuntaan –teos (toim. Antti Latvala ja Karri Silventoinen, Gaudeamus 2015). Se on ensimmäinen kokonainen, kunnollinen ja suomenkielinen kirja käyttäytymisgenetiikasta. Tähän asti aihetta käsitteleviä tekstejä on ollut vaikea löytää suomeksi. (Olen kirjoittanut aiheesta useammassa teoksessani, mutta kyse on ollut pienestä osasta kyseisiä kirjoja.)

Teoksen toimittajat kirjoittavat johdannossaan konsilienssista: ”Kirjan yksi tavoite on osoittaa, että sekä luonnontieteiden että käyttäytymis- ja ihmistieteiden tuottama tieto on välttämätöntä, jotta voimme ymmärtää ihmistä kokonaisuutena.” Akatemiaprofessori Jaakko Kaprio jatkaa samassa hengessä: ”2010-luvulla käyttäytymisgenetiikan ala on laajentunut psykologiasta ja psykiatriasta käsittelemään myös perinteisesti yhteiskuntatieteisiin kuuluvia kysymyksiä kuten koulutustason, tuloerojen ja poliittisten asenteiden taustaa. Kehityskulku on luonteva, kuuluuhan käyttäytymisgenetiikan alueeseen koko inhimillinen käyttäytyminen niin yksilötasolla kuin osana yhteiskuntaa” (s. 10).

Kaprio päättää osionsa: ”Tämän kirjan luvut osoittavat, että käyttäytymisgenetiikan tuottamalla tiedolla on tärkeä rooli psykologian, psykiatrian ja yhteiskuntatieteiden keskeisten tutkimuskohteiden ymmärtämisessä. Käyttäytymisgenetiikan kiehtovat löydökset ovat myös merkityksellisiä niin ihmiskuvamme kuin siihen pohjaavien yhteiskunnallisten valintojen kannalta” (s. 24). Petri Ylikoski ja Jaakko Kuorikoski taas kirjoittavat: ”Perimä vaikuttaa lähes kaikkiin inhimillisiin piirteisiin, eli tämä taistelu on jo voitettu. Uusi merkittävämpi haaste on ymmärtää kuinka perimä vaikuttaa. Toinen, luultavasti suurempi muutos, liittyy yhteiskuntatieteilijöiden asenteisiin. Nykyisin yhteiskuntatieteet eivät voi enää jättää biologiaan liittyviä asioita tarkastelujensa ulkopuolelle” (s. 312, korostus alkuperäinen).

Kirjassa on luvut muun muassa mielialahäiriöiden (Tiina Paunio), sosiaalisten asenteiden (Markus Jokela), koulutuksen ja tulojen (Ari Hyytinen & Pekka Ilmakunnas), kognitiivisten kykyjen (Antti Latvala), syömishäiriöiden (Anu Raevuori & Anna Keski-Rahkonen) ja ”perheellistymisen” (Markus Jokela & Venla Berg) periytyvyydestä. Olen lukenut vasta osan kirjasta, mutta käsittely vaikuttaa kaikin puolin asiantuntevalta ja ajanmukaiselta.

Toistoa – sekä kirjaan kokonaisuudessaan että omaan lukuunsa – näytti olevan eniten kausaliteettia käsittelevässä luvussa (Petri Ylikoski & Jaakko Kuorikoski). Osiossa myös kannettiin huolta, että yleisö saattaa saada harhaanjohtavan kuvan geenien vaikutuksista; geenithän ovat ”vain yksilönkehityksellisiä resursseja”. Tällainen käyttäytymisgenetiikan tuoreita löydöksiä ansiokkaasti esittelevä teos tuskin olisi tarvinnut moista mestarointia. (Esimerkiksi sivulla 308 sanotaan, että ”DNA-jaksoa ei voi ajatella geeniksi jollekin tietylle ilmiasun piirteelle”. Sivulla 13 kuitenkin todetaan, että ”eräät fyysiset piirteet, kuten silmien väri, ovat erittäin periytyviä, koska ne määräytyvät vain yhden tai muutaman geenin perusteella, eikä ympäristö juuri vaikuta siihen, miten geenit ilmentyvät.”) Niin tai näin, kyseisten filosofien tietämys kertonee sosiaalitieteissä ja jopa filosofiassa tapahtuvasta muutoksesta kohti empiirisempää otetta ja luonnontieteellisempiä menetelmiä, siitä huolimatta, että empiria näkyy vasta empirian tarvetta korostavina lausumina – nyt kirjassa, joka näitä empiirisiä tuloksia esittelee.

Kuten muutkin hyvät tiedekirjat Suomessa, tämäkin teos ansaitsisi enemmän huomiota ja lukijoita kuin se luultavasti tulee saamaan. Tuntuu kuin lukeva yleisö – onko sellaista? – ei kiinnostuisi enää edes tieteestä, joka on aktiivisten kiistojen aiheena, saati konsilientista konsensuksesta.

PS. Tieteiden ykseydestä kiinnostuneen kannattaa lukea Edward O. Wilsonin teos Konsilienssi vuodelta 2001. Pieni ote mainiosta teoksesta (arvioin kirjan Helsingin Sanomissa 15.12.2001):

Myönnän kyllä, että varsinkin sosiaaliteoreetikoiden kohtaamat tekniset ongelmat ovat valtavia. Jotkut tieteenfilosofit ovat luovuttaneet ja julistaneet, että luonnon- ja sosiaalitieteiden rajamaasto on liian monimutkainen nykyisen ajattelun hallittavaksi ja kenties se on ikuisesti ihmisen kykyjen ulottumattomissa. He kyseenalaistavat biologian ja kulttuurin konsilienssin ja viittaavat toimivien yhtälöiden epälineaarisuuteen, tekijöiden toisen ja kolmannen kertaluvun vuorovaikutuksiin, satunnaisuuteen ja kaikkiin muihin meressä eläviin hirviöihin. He huokaavat: Ei toivoa, ei toivoa. Mutta juuri näinhän filosofien on tehtävä. Heidän kuuluu määritellä ja selittää tieteen rajat asioiden suuressa järjestyksessä, jossa rationaalisen prosessin täydet ulottuvuudet on viisainta jättää – filosofeille. Heille olisi säädytöntä myöntää, että luonnontieteellä ei ole älyllisiä rajoja. Se olisi epäammattimaista. Heidän epäilyksensä tukevat pienenevää sosiaaliteoreetikoiden joukkoa, joka haluaa pitää alansa rajat suljettuina ja kulttuurien tutkimuksen puhtaana biologian unelmista.

PPS. Lääkärilehdessä 10/2015 oli tiivistelmä kiinnostavasta väitöstutkimuksesta (Jussi Lampi):

Tutkimuksessa havaittiin, että altistuminen maatilan eläimille varhaislapsuudessa oli yhteydessä alentuneeseen astman, allergisen herkistymisen, allergisen nuhan ja atooppisen ihottuman riskiin 31 vuoden ikäisenä. Tämän lisäksi allergisen herkistymisen ja allergisten sairauksien riski aikuisiässä oli sitä pienempi, mitä useammalle eläinlajille lapsuuden perheessä oli altistuttu. Varhaislapsuuden altistumisen lisäksi myös äidin raskaudenaikainen altistuminen maatilan eläimille suojasi syntyvää lasta allergiselta herkistymiseltä. Varhaislapsuuden maatilaympäristö paransi keuhkojen toimintakykyä aikuisiällä.

Onkohan huippu-urheilijoita tutkittu tässä mielessä? Mistä kunkin lajin olympiamitalistit tulevat, hygieenisistä kaupunkioloista vai monien kotieläinlajien maatiloilta? Väitöstyön tiivistelmä loppuu seuraavasti: ”löydökset tukevat oletusta, että maatilaympäristön suojaava vaikutus allergisia sairauksia kohtaan on ilmeisintä varhaislapsuuden aikana.”

Ihminen ei ole muovailuvahaa

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Yliopisto 4/2015 –lehdessä (ilman tässä olevia jälkikirjoituksia).

Kuva: Mike Wieringo

Ihmeneloset, Marvel

Ihminen ei ole muovailuvahaa

Ihmisen käyttäytyminen on vähemmän geenien ja hormonien määräämää kuin millään muulla lajilla. Monissa ihmistieteissä ja joillakin humanistisilla aloilla ihmistä on tästä syystä kohdeltu ei-biologisena olentona. Kyseisen ideologian mukaan kieli, kulttuuri ja kasvatus ovat vallanneet aivot ja tehneet ihmisestä loputtoman joustavan. Jopa sukupuolierot seksuaalisuudessa on nähty ainoastaan sosiaaliskulttuurisina rakennelmina. Ihmisen käyttäytymistä koskevat evolutiiviset selitykset taas on nähty poliittisina muotivirtauksina, joiden vaikutus omaan alaan tulee tukahduttaa.

Esimerkiksi erään sukupuolentutkimuksen väitöskirjan mukaan evoluutiobiologia on vain symbolisia tarinoita, joilla pyritään rauhoittelemaan lisääntymiseen liittyviä pelkoja. Joidenkin akateemista feminismiä edustavien kirjojen mukaan biologia ja jopa koko länsimainen tiede on vain arvosidonnaisia diskursseja.

Miksi ajatus ihmisen loputtomasta joustavuudesta on epärealistinen? Syy on ilmeinen. Kulttuuri tai yhteiskunta eivät ole yhtenäisiä kokonaisuuksia, vaan ne ovat kokoelma ihmisyksilöiden ja -ryhmien tuotoksia. Olennaista on, että yksittäisten ihmisten intressit harvoin ovat identtisiä. Tämä tekee käyttäytymisen joustavuudesta kaksiteräisen miekan. Mitä enemmän yksilö pystyy oppimaan, sitä enemmän se voi hyötyä lajitoveriensa kokemuksista. Mutta samalla sillä on suurempi riski tulla lajitoveriensa hyväksikäyttämäksi. Ja mitä suurempi on organismin kyky omaksua kielellisiä moraalisääntöjä, sitä enemmän viisautta se pystyy sisäistämään. Mutta samalla se on vaarassa omaksua haitallista taikauskoa ja propagandaa.

Siksi luonto on karsinut liian helposti muokkautuvia ja manipuloitavia yksilöitä. Emme ole sellaisten jälkeläisiä, joita muut pystyivät loputtomasti käyttämään hyväksi. Ihminen ei toisin sanoen ole kaiken omaksuva ja passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla kulttuuriset tavat – vaikkapa sukupuolten valtasuhteet – jatkavat olemassaoloaan. Sen sijaan ihmisluonto on aktiivisesti rakentamassa kaikkia kulttuurisia tapoja, etenkin parisuhteita ja perheitä. Totalitarististen ideologioiden harmiksi ihminen ei ole muovailuvahaa.

                         * * *

PS. Sukupuolentutkimuksella on kannatettavia ja humaaneja pyrkimyksiä, mutta tieteeseen sellainen ei riitä. Mukana pitäisi olla järkiperäisiä perusteluita, empiriaa ja kumottavissa tai vahvistettavissa olevia väitteitä. On myös helppoa nähdä, että ihmisten käyttäytymisen muuttamiseen on parempiakin tapoja kuin alalla harrastettu sanojen ja käsitteiden manipulointi, ks. aiheesta lisää: http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/6878/5530

PS 2. Ote kirjasta Laatua! – Oppimateriaalit muuttuvassa tietoympäristössä (toim. Ruuska, H., Löytönen, M. & Rutanen, A. Suomen tietokirjailijat, Helsinki, 2015). Heini Paavola kirjoittaa otsikolla ”Me” ja ”muut” – monikulttuurisuus oppikirjoissa (s. 106):

Hämmennystä monikulttuurisuuskäsitteen tulkintaan lisää siihen sisältyvä kulttuuri-käsite. On tavallista, että ihmisten toimintaa, positiivista tai negatiivista, selitetään usein kulttuurilla. Tuolloin kulttuurista tehdään selvärajainen ja tavoitteena on tuottaa eriarvoisuutta etnisten ryhmien välillä. 

Stereotypioilla luodaan virheellisesti kuvaa jostakin yhdestä ja yhtenäisestä ”kulttuurista”, joka yhdistää tiettyä ihmisryhmää, kansaa tai jopa kansallisuuksia. Kulttuuri nähdään staattisena ja ihmisiä tarkastellaan tämän ulkoa määritetyn, pääosin ulkoisiin elementteihin perustuvan luokittelun läpi, ei yksilöinä. Kulttuurista tulee yleispätevä selitys ihmisen toiminnalle ja siinä havaituille eroille, ja sitä harvoin kyseenalaistetaan.

Sosiaalitieteissä vallinnut suuntaus, jossa kaikki nähtiin kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneena, ei toisin sanoen täyttänyt ideologista tavoitettaan, vaan se saattoi päinvastoin edesauttaa joihinkin ihmisryhmiin kohdistuvaa syrjintää.

Lisää pituutta heti, osa 2

Cosmopolitan -lehden toimittaja kyseli naisten ja miesten välisistä pituuseroista. Tässä pohdiskelevat vastaukseni (jossa on paljon toistoa 5.6.2011 -kirjoitukseeni). Itse juttu ilmestyi toukokuun lehdessä.

Miksi nainen etsii/toivoo pidempää kumppania? Voi toivooko? Jos nainen (ainakin melko usein) kokee, että miehen tulisi olla pidempi, mistä tämä johtuu? Millä seikoilla tätä voisi yrittää selittää/ymmärtää?

Parisuhteeseen haluavan naisen pitää ratkaista monenlaisia ongelmia. Suotavaa olisi löytää mies, joka ensinnäkin pystyy investoimaan ja toiseksi haluaa investoida suhteeseen. Tämä on tuonut naiselle mieltymyksiä miehen korkeaan statukseen, kunnianhimoon, luotettavuuteen ja tietysti rakkaudesta ja sitoutumisesta kertoviin merkkeihin. Nämä ominaisuudet ovat paljastaneet miesten investointikykyjä ja -haluja.

Miehen pituus tuskin kuitenkaan on yhteydessä miehen luotettavuuteen, kunnianhimoon tai rakkaudentunteeseen. Tutkimusten mukaan pitkät miehet kuitenkin päätyvät korkeampaan sosioekonomiseen asemaan. Naisten mieltymykset miehen sosioekonomiseen asemaan saattavat siis selittää osan pituusmieltymyksistä. Korkeassa asemassa olevilta miehiltä – eli keskimäärin pitemmiltä – on saattanut tulla enemmän resursseja perheeseen, jolloin lapsiakin on kenties voitu tehdä enemmän tai heistä on voitu huolehtia paremmin. Olemme sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka osasivat tehdä oikeanlaisia valintoja miehen tarjoamien resurssien ja lasten eloonjäämisen suhteen. Pituus on saattanut olla riittävän rehellinen indikaattori miehen tarjoamasta perhehoivasta.

Myös mieltymys kumppanin terveyteen saattaa olla selittää pituusmieltymyksiä. Geneettisesti yhdenmukaisessa populaatiossa pituus on voinut olla merkki miehen perinnöllisten tautien vähäisyydestä tai hyvästä vastustuskyvystä. Kenties vain laadukkaimmat miehet ovat voineet suunnata resursseja kehon mittojen kasvattamiseen.

Merkittävämpi tekijä pituusmieltymyksissä lienee kuitenkin se, että naisen on kautta historian kannattanut etsiä kumppani, joka pystyy fyysisesti suojelemaan naista ja perhettä. Ihmisen evoluutioympäristö on ollut huomattavasti nykyistä väkivaltaisempi, ja miehen koko ja pituus ovat saattaneet tuoda parempaa turvaa. (Kenties vastaavista syistä jotkut hankkivat ison koiran.)

Pituus on joka tapauksessa merkittävä parinvalintaa ohjaava ominaisuus, ainakin länsimaissa. Mikäli parinmuodostus olisi pituuden suhteen sattumanvaraista, sellaisia parisuhteita, joissa nainen on miestä pitempi, olisi huomattavasti enemmän. Myös kyselytutkimusten mukaan naiset haluavat itseään pitempiä miehiä ja miehet itseään lyhyempiä naisia. Erään tutkimuksen mukaan tämä näkyy jopa seuranhakupalstoilla: pitkät miehet saavat enemmän vastauksia. On myös havaittu, että lyhyet miehet ovat mustasukkaisempia eli mitä ilmeisimmin he pelkäävät enemmän naisen menettämistä – ja ilmeisesti siis hyvästä syystä. (Toisaalta tiedetään myös, että yleensä kumppanilta toivotaan kiinnostuksien ja arvomaailman samanlaisuutta tai ylipäätään yhteensopivuutta. Tämä mieltymys näkyy fyysisissäkin ominaisuuksissa: erään tutkimuksen mukaan mies ei saa olla liian pitkä.)

Onko tämä enemmän suhteessa biologiaan vai ”opittua”? Miksi pituudella on tällainen painoarvo? Ei kai esim. ruskeat hiukset ole samalla tavalla ”este” parisuhteen aloittamiselle?

Vaihtoehtoinen selitys naisen pituusmieltymykselle voisi olla se, että koko lapsuuden ajan pitkillä ihmisillä – siis aikuisilla – on ollut enemmän arvovaltaa. Tämä muistikuva voisi sitten kulkea mukana aikuisuuteen ja kumppanimieltymyksiin asti. Tämä selitys vaatisi kuitenkin uuden selityksen sille, miksi se on juuri näin päin: pitkä mies ja lyhyt nainen. Toki on merkkejä siitä, että miehen pituus ei ole yhtä ratkaiseva seikka kaikissa kulttuureissa. Missään ei kuitenkaan näytä olevan yhteisöjä, jossa naiset samassa määrin ja yhtä aktiivisesti haluaisivat itseään lyhyempiä miehiä. Erilaisten ympäristöolosuhteiden vaikutukset on silti huomioitava tätäkin ominaisuutta tutkittaessa. On esimerkiksi järkevää olettaa, että olosuhteissa, joissa nainen kokee olevansa alttiina väkivallalle, hänen on kannattanut suosia pitkiä tai fyysisesti voimakkaita miehiä.

Periaatteessa pariskunta voisi olla kaikin puolin yhteensopiva, vaikka mies olisi reilusti lyhyempi. Pariskuntien yhteensopivuus muodostuu monesta tekijästä: puutteita jossakin ominaisuudessa on mahdollista kompensoida hyvillä ominaisuuksilla toisaalla. Toiveet juuri sopivan pituisesta kumppanista eivät siten voi millään täyttyä. Parinvalinta riippuu niin monesta tekijästä – kumppanien saatavuudesta, kilpailijoiden laadusta ja määrästä, oman markkina-arvon tuntemisen realistisuudesta, kumppaniehdokkaan mieltymyksistä jne. Tässäkään mielessä tarkoissa pituusvaatimuksissa ei ole järkeä. (Lisäksi on huomattava, että pituuden ja statuksen välillä on vain tilastollinen yhteys. On paljon pitkiä miehiä hierarkian alapäässä ja lyhyitä miehiä, joilla on korkea asema.)

Ylipäätään olisi suotavaa, että sekä miehet että naiset olisivat vähemmän ulkonäkökeskeisiä parinvalinnassaan – etenkin mitä tulee kaupallisten tuotteiden avulla muokattaviin piirteisiin. Pintapuolisuuden vähentäminen saattaisi tehdä parinvalintaprosessista miellyttävämpää ja muuttaa vähitellen yhteiskuntaakin. Joidenkin piirteiden osalta se on kuitenkin äärimmäisen hankalaa, koska ulkoisen viehättävyyden (eli usein käytännössä hedelmällisyyden) taustalla on niin vahvoja biologisia mekanismeja. Lisäksi kyse on kilpailutilanteesta, jossa kaikki haluavat muokata itsestään mahdollisimman haluttavia.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että ihmiset yliarvioivat muiden kiinnostusta kaupallisia tuotteita ja keinotekoista kauneutta kohtaan. Niiden sijaan ihmiset huomaavat automaattisesti muista heidän kokonsa, muotonsa, sukupuolensa, sukulaisuutensa, tuttuutensa ja viehättävyytensä. Huomaamme helposti myös tunnetiloja, vihaa, pelkoa, surua, iloa ja inhoa sekä fysiologisia tiloja, esimerkiksi raskaana olemista ja sairauksia. Kiinnitämme näihin huomiota, koska ne ovat evoluutiohistoriassa olleet ratkaisevia tekijöitä eloonjäämisen ja lisääntymisen kannalta. Parinvalinnassa merkityksellisimmät piirteet ovat niitä, joita on vaikeinta ostaa.)

Joissakin ulkoisiin ominaisuuksiin kohdistuvissa mieltymyksissä saattaa olla kyse siitä, että ihmiset ovat herkkiä omaksumaan ja sisäistämään sosiaalisia tapoja. Tätä mainostajatkin pyrkivät käyttämään hyväksi. Harva nuori uskaltaa tai pystyy astumaan ulos muotimaailman markkinoimasta ajatuksesta, että olet suosittu vain, jos käytät tätä ja tätä tuotetta. Samanlaiset toistuvat altistumiset saattavat vaikuttaa parinvalintaan. Tiedostamaton ajatuskulku saattaa mennä: ”Pariskuntien naiset ovat aina olleet miestä lyhyempiä, joten minäkin haluan pidemmän miehen.” Olipa kyse biologisista tai sosiaalisesti opituista ominaisuuksista (joita ei ole edes tässä tapauksessa mielekästä/mahdollista erottaa), tietoisten päätösten avulla voidaan vaikuttaa parinvalintaan. Sosiaalisten tapojen kyseenalaistaminen omassa elämässä ei toki ole helppoa ja se saattaa tehdä elämästä joissakin ympäristöissä merkittävästi vaikeampaa. Mutta samalla se saattaa avata mahdollisuuksia, jotka muutoin olisivat jääneet kokematta. Ja kuka on väittänyt, että elämän tai varsinkaan päätösten pitäisi olla helppoja? Omia ennakko- ja moraalikäsityksiään kannattaa jatkuvasti tarkkailla. Ne määrittelevät, kuka olet.

Myytti hullusta nerosta

Carol Tavris pohtii uudessa Skeptic –lehdessä myyttiä hullusta nerosta. Onko neroiksi tai luoviksi luokitelluilla ihmisillä muita useammin mielen tai persoonallisuuden häiriöitä? Kaksi otetta artikkelista:

...psychological studies have shown again and again that, however much we want to romanticize genius, it is typified by qualities that are disappointingly opposite of psychotic: self-discipline, tenacity, organization, calmness, and strong self-image.

Ja:

There is no specific personality type associated with outstanding creativity. Creative people are not necessarily childish and erratic in human relationships, as is often thought, nor are they necessarily extraordinarily egotistic or rebellious or eccentric. Only one characteristic was present in all creative people: motivation. They want to be creative, and are willing to put consistent effort into that goal. This may be the craziest thing about them. By definition, they want to do things differently.

Nerouden takaa näyttää siis löytyvän kovaa työtä, harjoittelua, motivaatiota, opettelua, sinnikkyyttä. Me kateelliset tavikset emme toisin sanoen voi lohduttautua sillä, että ”no, minä ainakaan en ole hullu”. 

Jumalat ovat ihmisen keksintöä

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) julkaistiin Skeptikko 1/2015 –lehdessä (ilman tähän lisäämiäni jälkikirjoituksia).

Uskontojen kritisoiminen maallistuneessa Suomessa on monien mielestä tarpeetonta, kuin kuolleen hevosen piiskaamista. Ainakin pääkaupunkiseudun suomalaissyntyisille nuorille aikuisille yliluonnollisuudet merkitsevät vuosi vuodelta vähemmän. Toisaalta sellaisia ideologioita ja oppirakennelmia on alituisesti kritisoitava, jotka eivät suostu mielipiteenvaihtoon rationaalisilla argumenteilla, vaan kehottavat nojaamaan sokeaan uskoon. Kritiikkiä puoltaa myös se, että sokean uskon merkitys saattaa tulevaisuudessa olla suurempi, jos jumalaväitteiden puutteita tai jopa jonkinlaista anti- tai vastauskoa ei aktiivisesti tuoda esiin.

Miksi kaikkivaltias luoja (olipa kyse kristittyjen tai muslimien tarinoista) on siis vain inhimillisiä tunteita ja heikkouksia hyväksikäyttävä kielellinen keksintö? Vastaus voidaan jakaa karkeasti viiteen osaan:

1) Luojasta ei ole todisteita. Tieteessä toki harvoin päästään suoriin todisteisiin asti, mutta luojasta ei ole epäsuoriakaan todisteita. Elämän monimuotoisuus selittyy luonnollisilla prosesseilla.

2) Jumalille on kaikkialla annettu samat psykologiset ominaisuudet kuin ihmiselle, esimerkiksi rankaisuhalu, anteeksianto ja rakkaus.

3) Valtaosa ihmisistä perii uskontonsa vanhemmiltaan tai omaksuu sen lapsuudenympäristöstään. Kärjistäen sanottuna usko jumalalliseen luojaan on lapsuuden ehdollistumista seuraava infantiili tapa hakea turvaa.

4) Koska on pahuutta, luoja on joko pahantahtoinen tai hän ei ole kaikkivoipa. Kumpikin väite on ristiriidassa maailman suurimman uskonnon väitteiden kanssa.

5) Jos elollisella tai millä tahansa monimutkaisella seikalla pitää olla luoja, saman argumentin mukaan tällä luojallakin pitää olla luojansa. Ja niin edelleen.

Mikäli teesini eivät vakuuta, suosittelen kääntymistä polyteistiseen uskontoon. Useampiin jumaliin uskovat eivät nimittäin yhtä helposti tartu väkivaltaan kuin monoteismin kannattajat. Suuria monoteistisiä uskontoja on levittänyt (kohtaan kaksi liittyvä) sisäsiittoinen ajatus, että jumala antaa anteeksi kaiken paitsi sen, että et usko tällaiseen tunteelliseen ja pikkumaiseen jumalaan. Joidenkin herkkäuskoisten mielissä tämänkaltaiset opit motivoivat vihaan vääräuskoisia (etenkin juutalaisia) tai uskostaan luopuneita kohtaan.

PS. Kohtaan neljä liittyy Torsti Lehtisen aforismi: ”Tehokkain tapa pilkata Jumalaa on todistaa hänen olemassaolonsa.”

PPS. On ilmeistä, että kreationisti ei ole kiinnostunut todisteista ja että hän puhuisi mieluummin tieteen olemuksesta. Monien kreationistien mukaan tiede on esimerkiksi perusteettomasti sitonut itsensä ”naturalismiin”. Toiseksi heidän mukaansa niillä asioilla pitää olla älykäs suunnittelija, joille tiede ei vielä ole löytänyt selitystä. Kyseiset erehdykset ovat inhimillisiä, mutta tieteeseen ne eivät kuulu. Voidaan esimerkiksi leikitellä ajatuksella, että tiede ei olisi löytänyt todisteita evoluutiosta. Tämäkään ei tarkoittaisi, että evoluutio ei voi olla totta. Tieteellä on monista todellisuuden osasista vasta aavistuksia, mutta silti kyseiset osat saattavat olla olemassa. 

   Kreationistin harmiksi evoluutiosta kuitenkin sattuu olemaan todisteita. Ja niitä on kaikkialla. Empiirisistä todisteista väiteltäessä kreationisti on hävinnyt kiistan ennen kuin se on ehtinyt edes alkaa. Tästä syystä kreationisti on pakotettu tieteenfilosofisiin sanaleikkeihin. Hän yrittää määritellä tieteen uudelleen, itselleen sopivaksi ja omien tarpeidensa mukaiseksi. Hän yrittää luoda rakennelman, jossa luomista puoltavien havaintojen puute tai nojautuminen luomiskertomukseen eivät haittaisi. Tämän epärehellisyyden taakse on helppo nähdä, jos ei antaudu väittelyyn tieteen luonteesta vaan keskittyy todistusaineistoon, aivan kuten hyvään tieteelliseen tapaan – ja yleissivistykseen – kuuluu.

Valkoinen intiaani ja muita kirjoja

Kuvassa on viime päivinä lukemiani teoksia (pari näistä on vielä kesken ja yhdestä on arvio tulossa). Yksi kiinnostavimpia oli Ilona Salomaan Valkoinen intiaani – Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä (SKS 2011). Siinä käydään läpi Karstenin tutkimusmatkoja Etelä-Amerikkaan ja niillä tehtyjä havaintoja. Samalla esitellään Suomen tieteen suurnimien Edvard Westermarckin, Gunnar Landtmanin ja Karstenin keskinäisiä suhteita. Tässä pari otetta kirjasta:

Argentiinan Parapiten ja San Antonion alueilla katoliset papit olivat kaupanneet intiaaneille paloviinaa alistaakseen heidät paremmin määräysvaltaansa. Viinanmyynnissä oli ollut yksi poikkeus: se oli kiellettyä lauantaisin, jotta intiaanit kykenivät osallistumaan seuraavan päivän sunnuntaimessuun. Karsten oli myös pahoittanut mielensä nähdessään miten selibaattivalan sitomat katoliset papit olivat Boliviassa ja Argentiinassa ottaneet itselleen vaimoiksi intiaanilapsia. Hänen mielensä oli kiehunut katolisen kaksinaismoralismin edessä ja kristinusko oli saanut hänen mielessään entistä raskasmielisempiä sävyjä. (s. 123)

Akateemisesti vuosi 1920 merkitsi Rafael Karstenille ahkeran tieteellisen julkaisutyön aikaa. Julkaisujen ensisijaisena tarkoituksena oli oman aseman vahvistaminen Westermarckilta vapautuvaa Helsingin professuuria ajatellen. Rafael Karsten julkaisi vuoden 1920 aikana useita teoksia ja artikkeleita, jotka käsittelivät intiaaniuskontoja sekä intiaanien verikostoa ja sodankäyntiä. Vuonna 1920 Helsingin kaupungin hätäapukomitea järjesti työttömille työ- ja ammattikursseja ja kutsui Rafael Karstenin opettamaan sosiologiaa, uskontotiedettä ja maantiedettä kaupungin järjestämille työkursseille. (s. 225–226)