Tarjosin alla olevaa kirjoitustani Helsingin Sanomien mielipidepalstalle, jonne Tuula Juvonen oli kirjoittanut näkemyksensä sukupuolista. Lehti ei kuitenkaan julkaissut vastinettani sillä perusteella, että olin lyhyen ajan sisällä kirjoittanut sinne aiemmin. Tämä siitäkin huolimatta, että Juvonen esimerkiksi esitti virheellisesti, että olisin määritellyt sukupuolet sukuelinten tai kromosomien perusteella. Lehden edustaja kuitenkin toivoi, että "jotkin biologit tarttuvat Juvosen väitteisiin".
- - -
Harvinaiset välimuodot eivät selitä sukupuolieroja
Tuula Juvonen (20.3.) kumoaa väitteen, että sukupuoli määriteltäisiin biologiassa sukuelinten tai kromosomien perusteella. Hän on täysin oikeassa.
Biologiassa sukupuoli määritellään niin, että se, jolla on isommat sukusolut on naaras ja se, jolla on pienemmät, on koiras. Kyseinen työnjako on vaikuttanut sukupuolille evoluutiossa kehittyneisiin lisääntymisstrategioihin.
Juvosen mainitsemat harvinaislaatuiset välimuodot eivät siis ole ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että ”biologinen” sukupuoli vaikuttaa käyttäytymiseen.
Poikkeukset eivät myöskään ole todiste siitä, että sukupuolet olisivat sattumanvaraisia sosiaalisia rakennelmia. Sukusolut, kromosomit, sukuelinten rakenne, hormonitasot ja sukupuoli-identiteetti kun esiintyvät yleensä juuri tietynlaisina ryppäinä.
Lisäksi olivatpa erilaiset välimuodot miten yleisiä tahansa, ne eivät juuri kerro keskimääräisten sukupuolierojen suuruudesta tai luonnonvalinnan vaikutuksista ihmisluontoon. Ja nämäkin ovat tieteellisiä, eivät poliittisia kysymyksiä.
Lopuksi Juvosen kannattaa huomata, että välimuodoista puhumisessa ei ole mieltä, ellei jo ole olemassa kahta sukupuolta. Huomaamattaan hän tuleekin itse puolustaneeksi evoluution luomaa suvullisen lisääntymisen järjestelmää.
torstai 20. maaliskuuta 2008
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
Kirjoitus Tieteessä tapahtuu 2/2008: Naistutkimus ja evoluutiopsykologia
Alla oleva kirjoitukseni on Tieteessä tapahtuu 2/2008 -lehdessä. Toimitus joutui tilanpuutteen vuoksi lyhentämään siitä joitakin kohtia pois. Kirjoitus on tässä kokonaisuudessaan.
- - -
Naistutkimus ja evoluutiopsykologia – kaksi esimerkkiä tieteidenvälisyydestä?
Osmo Tammisalo
Tuoreessa tieteidenvälisyyttä käsittelevässä oppikirjassa puhutaan vajaan sivun verran evoluutiopsykologiasta, lähinnä kielteiseen sävyyn. Naistutkimuksesta teoksessa puhutaan ylistävästi noin neljän sivun verran (Mikkeli & Pakkasvirta 2007). Tässä kirjoituksessa vertaillaan näiden kahden alan ansioita lähinnä poikkitieteisyyden suhteen. Vain toinen saa puhtaat paperit.
Yliopistoissamme ja korkeakouluissamme ei taida olla ensimmäistäkään tutkijaa, joka vastustaisi moni- tai poikkitieteisyyteen tähtääviä hankkeita. Yleinen mielipide näyttäisi olevan, että tieteiden ja tiedekuntien välisiä rajoja vartioidaan liian mustasukkaisesti. Toisaalta ajatus tieteiden yhteistyöstä on samaan aikaan niin itsestään selvä, että toisinaan on ihmeteltävä, miksi kukaan edes lausuu sitä ääneen. Eikö tieteilijöiden tulisi olla kiinnostuneita kaikista omaa tutkimusta vähänkin sivuavista tosiasiaväitteistä ja niiden perusteluista, täysin riippumatta millä tieteenalalla ne esitetään? Tässä kirjoituksessa aihetta käsitellään tuoreen WSOY:n kustantaman Tieteiden välissä?: Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen -kirjan avulla, keskittyen kahteen yleisempiä kiistoja herättäneeseen tieteenalaan.
Aloitetaan biologian soveltamisesta ihmisen tutkimiseen. Kirjan tekijät, Renvall-instituutin Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta, kirjoittavat, että vaikkei ”sosiobiologiaa ja myöhempää evoluutiopsykologiaa tuomittaisikaan moraalisin tai poliittisin perustein, niitä vastaan voidaan esittää tieteellistä kritiikkiä (Raatikainen 2007).” On ilahduttavaa, miten kulttuurintutkijatkin myöntävät, että poliittiset tekijät vaikuttivat taannoiseen sosiobiologiakritiikkiin. He jopa viittaavat Ullica Segerstråleen, jonka Defenders of the Truth –teos (2000) käy ansiokkaasti läpi poliittisia intohimoja sosiobiologiaan kohdistetun hyökkäyksen takana (ks. kirjan arvio Tieteessä tapahtuu 5/2002).
Sen sijaan varsin outo on väite siitä, että näitä tieteenaloja vastaan voidaan esittää tieteellistä kritiikkiä. Eikö tämä päde mihin tieteenalaan tahansa ja ole jo sisäänrakennettuna tieteeseen? Miksi siis juuri evoluutiopsykologia on nostettu esiin? Voisivathan Mikkeli ja Pakkasvirta sanoa, että tieteelliset argumentit toimivat myös kulttuurihistorian kohdalla. Lisäksi on huomattava, että Panu Raatikaisen Tiede & edistys –lehdessä esittämä evoluutiopsykologiakritiikki, johon Mikkeli ja Pakkasvirta viittaavat, on erittäin pintapuolista: kohteeksi esimerkiksi valikoidaan vain muutama alan edustaja. Se myös asettaa evoluutiopsykologialle niin korkeita vaatimuksia (olisi esim. tunnettava varhaisten esivanhempiemme mielenrakenteet), että niiden noudattaminen monien kulttuurintutkimuksen tai yhteiskuntatieteiden teorioiden kohdalla ei jättäisi näiden tieteellisyydestä mitään jäljelle [1]. Kannattaa myös muistaa, että siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.
Mikkeli ja Pakkasvirta jatkavat, että on ”hyvin kiistanalaista, mitä ihmisen tarkastelu yhtenä biologisena lajina antaa laajemmin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteille. Vaikka erilaiset evoluutioanalogiat voivat heuristisesti tarjota mielenkiintoisia ajatuksia, niistä ei ole yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yleiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi.” Tämä onkin jo tärkeämpi kysymys: Mitä biologia tai evoluutio voivat antaa kulttuuri- ja yhteiskuntatieteille? Ensinnäkin evoluutiobiologian parempi tuntemus toisi realistisemman ihmiskuvan. Evoluutio kun on anatomisten piirteiden lisäksi muokannut aivojamme ja ajatteluamme – kauneusmieltymyksiä, rakkautta, mustasukkaisuutta, insestikammoa, katumusta, kiitollisuutta, anteeksiantoa jne. Niinpä ottaen huomioon maanviljelyksen aloittamisen jälkeen tapahtuneet valtavat muutokset ihmisen elinympäristöissä ja jokaisen ihmisyhteisön omalaatuisen historian lienee perusteltua sanoa, että evolutiivinen näkemys ihmisluonnosta on ainoita kulttuuritieteeseen sopivia tieteellisiä yleisteorioita. Toisin sanoen ihmistä tai hänen luomaansa kulttuuria ei voida ymmärtää ilman evolutiivista viitekehystä.
Toinen hyöty biologiasta on, että se antaa yhteiskuntatieteilijälle ylivertaiset mahdollisuudet luoda testattavia ennusteita. Esimerkiksi isäpuolesta koituva riskivaikutus lapsen hyvinvoinnille löydettiin vasta, kun tilastoja tutkittiin evolutiivisin silmin (Daly & Wilson 1988). Evoluutioteorian perusteella voidaan myös ennustaa, että sellaisissakin yhteisöissä, jotka eivät ole altistuneet länsimaiselle mediakulttuurille ja joissa vartalo verhotaan tarkoin, naiset ovat miehiä enemmän huolissaan ulkonäöstään. Jo perustiedot luonnonvalinnasta auttavat luomaan tällaisia mitä erilaisimpia hypoteeseja. Jälkimmäiseen esimerkkiin liittyen havaittiin, että iranilaisilla naisopiskelijoilla oli yhtä paljon syömishäiriöitä asuivatpa he Iranissa tai Yhdysvalloissa (Miller & Kanazawa 2007; Abdollahi & Mann 2001). Mainittakoon, että naisen ulkonäön suurempi merkitys parinvalintaprosessissa näyttää pätevän myös eloonjäämisen kannalta äärimmäisissä oloissa, esimerkiksi eskimoiden parissa (Kjellström 1973).
Entä jos tutkija päättää kaikesta huolimatta keskittyä pelkästään ihmislajin kykyyn omaksua informaatiota ja käyttäytymismalleja lajitovereilta? Mitä haittaa siitä on, jos tutkija jättää huomiotta muut evoluutiossa kehittyneet ominaisuudet? Haitta on ilmeinen: tällöin kulttuuri alkaa helposti näyttää taivaasta tippuneelta ja ominaisuuksiltaan sattumanvaraiselta möhkäleeltä, joka yksin määrää ihmisen käyttäytymisen. Toisin sanoen tutkijalta saattaa jäädä huomaamatta, että kulttuuristenkin ilmiöiden taustalla on aina yksittäisiä ihmisiä ja heidän evolutiivisesti kehittyneitä tunnereaktioitaan. Tämä onkin pääsyy, miksi kulttuuritieteet eivät saa unohtaa biologiaa, joka tarkkaan ottaen onkin emotiede jok’ikiselle ihmistieteelle.
Mikään edellä mainitusta ei tietenkään tarkoita, että kulttuuriset arvot eivät vaikuta ihmisen käyttäytymiseen tai että arvot pohjautuvat tiukasti emootioihin. Mutta luonnonvalinnan muovaamat tunteet (sekä tieteiden välinen hierarkia) kannattaa silti pitää mielessä, jos haluaa välttyä helpoilta virheiltä, esim. ”media tuottaa kauneusmieltymykset” tai ”kulttuurin asettamat kiellot synnyttävät insestikammon” (ks. Tammisalo 2007). Ja mitä tulee kulttuuristen ilmiöiden sattumanvaraisuuteen (esim. housunlahkeiden leveys), se selittyy osittain sillä, että sattumanvaraisuuden ylläpitäminen hyödyttää joitakuita. Esimerkiksi yksimielisyys vaikutusvaltaisen henkilön ajatusten kanssa ei ole sattumanvaraista, vaikka kyseiset ajatukset itsessään sitä olisivatkin (Alexander 1979). Lisäksi kannattaa huomata, miten usein sattumanvaraisuus koskee käyttäytymiselle annettuja selityksiä, ei käyttäytymistä itseään.
Evoluutiobiologian soveltaminen ihmistieteissä ei siis ole kulttuuristen ”evoluutio-analogioiden” etsimistä vaan käyttäytymistä koskevien ennusteiden luomista ja monella tasolla tapahtuvaa syysuhteiden selvittämistä. Miksi ja missä olosuhteissa vaikkapa suosimme kutakin sukulaistamme? Jo tähän yksittäiseen kysymykseen liittyy valtava joukko monimutkaisia eturistiriitoja ja väistämättömiä kompromisseja: 1) monta sukupolvea elää samanaikaisesti, 2) eri suvuilla on erilaiset intressit, 3) kullakin yksilöllä on omanlaisensa joukko sukulaisia (lukuun ottamatta identtisiä kaksosia), 4) ”tieto” sukulaisuudesta tulee epäsuorasti (paitsi äidin ja tämän lapsen kohdalla), 5) yksilöt liittoutuvat keskenään, 6) yksilöiden avuntarve ja kyky auttaa ovat erilaisia, 7) ihmiset oppivat uusia tapoja manipuloida kulttuurisia tapoja edukseen jne. Niinpä en voi olla yhtä mieltä niiden kanssa, jotka pitävät lisääntymisedut huomioivaa biologista näkökulmaa jotenkin yksinkertaistavana tai deterministisenä. Saavuttamamme tietämys geeniemme ”itsekkäistä” metkuista saattaa jopa olla kaikista dramaattisimmin valinnanvapauksiamme lisännyt seikka.
* * *
Toinen poikkitieteellisyyteen liitetty ala on naistutkimus, josta Mikkeli ja Pakkasvirta kirjoittavat (s. 125):
...luotiin ja löydettiin uusia käsitteitä, kuten työpaikkojen sukupuolisuhteet, seksuaalinen häirintä, parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta. Naistutkimus on myös osaltaan kiinnittänyt huomiota aiemmin toisarvoisiksi leimattujen elämänalueiden ja aiheiden tutkimukseen, kuten perheeseen, ihmissuhteisiin, koti- ja palkkatyöhön sekä muihin niin sanottuun yksityiseen sfääriin liittyviin kysymyksiin. Näiden ilmiöiden tajuaminen ja tutkiminen ovat tyypillisiä tieteidenvälisen (nais)tutkimuksen saavutuksia, kohteita, meriittejä ja tuloksia.
Vaikka olisikin totta, että naistutkimus on nostanut esiin uusia tutkimuskohteita, tällä ei nähdäkseni voida puolustaa naistutkimuksen (moni)tieteellisyyttä, saati sen tulosten pätevyyttä. Ratkaisevaa on siis se, onko uusista (tai vanhoista) kohteista tehty tutkimus hyvää tiedettä ja ovatko alalla esitetyt tosiasiaväitteet perusteltuja – tai riittävän selkeitä, jotta niitä voidaan vakavasti arvioida. Ja nämä seikat ovat jääneet monilta naistutkimuksen suuntauksilta, esimerkiksi queer-teorialta, osoittamatta (esim. ”sukupuoli on toistotekoja”). Toisinaan naistutkimukseksi toki halutaan kutsua kaikkea sukupuolia koskevaa tutkimusta, vaikkapa kotitöiden jakautumista. On kuitenkin huomattava, että tällöin kyse on normaalista tilastollisesta sosiaalitutkimuksesta.
Mikkelin ja Pakkasvirran mukaan naistutkimus on myös ”purkanut tieteen arvovapaus -käsitteen sisäisiä ongelmia ja osoittanut tieteen moniulotteista poliittisuutta” (s. 125). Tästäkin voidaan todeta, että vaikka väitteet olisivat totta, se ei vielä tee alan tutkimuksesta pätevää monitieteellisyyttä. Kaiken lisäksi toistaiseksi naistutkimus on osoittanut vasta yhden ainoan tieteenalan ”moniulotteisen poliittisuuden”: oman itsensä (Niemelä & Tammisalo 2006).
Mikkeli ja Pakkasvirta jatkavat (s. 126):
Tiivistetysti voidaan sanoa, että naistutkimus tuo eri tieteenaloja yhteen ja luo eri näkökulmia yhteiseen teemaan. Se myös valaisee tieteenteon rajoituksia ja erityisoletuksia sekä samalla rikkoo niitä. Parhaimmillaan naistutkimus voi purkaa tieteenalojen metateoreettisten [p.o. metateoreettisia] malleja. Se on luonteeltaan tieteidenvälistä ja tieteen historian traditioita kyseenalaistavaa.
Voidaan kuitenkin kysyä, missä tämä paljon mainostettu tieteidenvälisyys näkyy. Nykyiselläänhän naistutkimuksella ei käytännössä ole yhteyksiä esimerkiksi tutkimukseen, joka selittää ihmislajin sukupuolten käyttäytymistä evoluutioteorian perusteella. Alalla ei siis noudateta opetusministeriön asettaman tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeita. Niiden mukaanhan tutkimus on eettisesti hyväksyttävää ja hyvän tieteellisen käytännön mukaista vain, mikäli tutkijat ”ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat näiden työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan” (www.tenk.fi/JulkaisutjaOhjeet/htkfi.pdf). Naistutkimuksen parissa harjoitettu biologian sivuuttaminen epämääräisten vihjailujen avulla [2] kertoo siis pikemminkin monitieteisyyden jyrkästä vastustamisesta [3]. Siinä Mikkeli ja Pakkasvirta tosin ovat oikeassa, että naistutkimus on tarkoituksella rikkonut perinteiseen tieteeseen kuuluvia ”tieteenteon rajoituksia” – jopa siis siinä määrin, että alan tieteellisyys on monin eri tavoin voitu kyseenalaistaa (ks. Hankamäki 2007; Malmi 2007; Niemelä & Tammisalo 2006).
* * *
Lopuksi on paikallaan katsoa tarkemmin, millainen suhde evoluutiopsykologialla on monitieteisyyteen. Miten evoluutiopsykologi esimerkiksi selvittäisi kysymystä siitä, missä määrin ihmisen taipumukset ovat sopeutuneet yksiavioisuuteen? Ensimmäinen tapa voisi perustua historiaan: tutkimalla eri aikakausina vallinneita avioliittojärjestelmiä. Toinen mahdollisuus on antropologinen: tutkimalla jäljellä olevia metsästäjä-keräilijöitä. Kolmas tapa on jo Darwinin harrastama vertaileva menetelmä: tutkimalla ja vertailemalla muiden kädellisten käyttäytymistä, lajihistoriaa ja anatomiaa. Ja lopuksi tutkija voisi perehtyä suoraan hyvinvointivaltioiden ihmisiin. Kuhunkin menetelmään sisältyy myös useita erilaisia tutkimusmahdollisuuksia. Esimerkiksi viimeksi mainittuja nykyihmisiä voidaan tutkia haastatteluin, koejärjestelyiden avulla tai perehtymällä omaelämäkertoihin. Lisäksi voidaan vertailla miehiä ja naisia sekä eri yksilöitä eri yhteyksissä (Tammisalo 2005). Jo evoluutiopsykologian perusoppikirjoissa todetaan, että kaikissa tietolähteissä on omat vajavaisuutensa, mutta että käyttämällä useita lähteitä tutkijat voivat ylittää minkä tahansa yksittäisen tietolähteen puutteet (esim. Buss 2004). Se on monitieteisyyttä parhaimmillaan.
VIITTEET
[1] Professori J. P. Roos nosti esiin tämän Raatikaisen kaksoisstandardin, jossa keskenään kilpaileville teorioille esitetään täysin eritasoisia vaatimuksia. Roosin Tiede & edistykseen tarjoama vastine ja hänen kommenttinsa vastineen arvioijalle ovat lukemisen arvoisia myös monitieteisyyden näkökulmasta. Ks. http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/.
[2] Esimerkiksi Tuula Juvonen kirjoittaa (Naistutkimus-kvinnoforskning 3/2007): ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”
Lausunto on mainio esimerkki virheellisestä politisoinnista, sanoilla leikittelystä ja kaikenkattavasta biologian pelosta. Naistutkimuslehti ei julkaissut tarjoamaani oikaisua, jossa mm. todettiin, että vaikka seksuaalivalinnan teoria heijastelisikin oman aikansa ajattelumuotoja, se ei vielä kerro mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi totesin, että Juvosen väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia. Voidaankin kysyä, minkä aikakauden maailmankuvaa edustaa biologi, joka tutkii sellaisia lajeja, joilla naaraat ovat koiraita kilpailullisempia. Jos vastausta hetkenkin miettii, huomaa, että seksuaalivalintateorian soveltamisessa ei ole minkäänlaisia ”ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita”, vaan se on pyrkimystä tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. (Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin tarjoamaa oikaisua, ks. http://keisarinna.blogspot.com/)
[3] Suomen akatemian asettama paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002 (Publications of The Academy of Finland 8/02, Rantalaiho ym.). Lainaukset kertovat, miten – monitieteisyyden sijasta – alalla on tukeuduttu muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: ”The teaching may have a certain ’bias’ towards discourse-analytical and constructionist orientations. ... Feminist teachers and scholars have everywhere (perhaps more so than in some other academic fields) been influenced and inspired by postmodernism, poststructuralism and deconstructivism. ... In Finland, feminist philosophy tends to be a strong and highly theoretical field, a core discipline in poststructuralist methodology. ... Theoretical approaches focus on the social construction of gender in different areas, on gender orders or gender contracts, with an emerging emphasis on corporeality, performity and ’doing gender’. ... Poststructuralist thinking and social constructionism is the common ground for many scholars...”
Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien oikeuksia. Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään – sen sijaan, että se rohkaisisi heitä saavutuksiin tieteissä, joissa yksilön sukupuolella, etnisellä taustalla tai seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole merkitystä.
KIRJALLISUUTTA
Abdollahi, Panteha & Mann, Traci (2001): Eating disorder symptoms and body image concerns in Iran: Comparisons between Iranian women in Iran and in America. International Journal of Eating Disorders. Vol 30: 3. 259-268.
Alexander, Richard (1979): Darwinism and Human Affairs. University of Washington Press. Seattle.
Buss, David (2004): Evolutionary Psychology. 2. p. Allyn & Bacon. Boston.
Daly, Martin & Wilson, Margo (1988): Homicide. Aldine de Gruyter. New York.
Hankamäki, Jukka (2007): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Feenix kustannus. Helsinki. http://www.geocities.com/seksitselviksi/kirja.pdf.
Kjellström, Rolf (1973): Eskimo Marriage. Nordiska museets handlingar 80. Lund.
Malmi, Pasi (2007): Mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää? Teoksessa Kotro, Arno & Sepponen, Hannu (toim.): Mies vailla tasa-arvoa. Tammi. Helsinki.
Miller, Alan & Kanazawa, Satoshi (2007): Why Beautiful People Have More Daughters. Perigee. Lontoo.
Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.
Raatikainen, Panu (2007): Evoluutiopsykologia ja sen ongelmat. Tiede & Edistys 1/2007.
Segerstråle, Ullica (2000): Defenders of the Truth. Oxford University Press. Oxford.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kritiikki. Terra Cognita. Helsinki.
- - -
Naistutkimus ja evoluutiopsykologia – kaksi esimerkkiä tieteidenvälisyydestä?
Osmo Tammisalo
Tuoreessa tieteidenvälisyyttä käsittelevässä oppikirjassa puhutaan vajaan sivun verran evoluutiopsykologiasta, lähinnä kielteiseen sävyyn. Naistutkimuksesta teoksessa puhutaan ylistävästi noin neljän sivun verran (Mikkeli & Pakkasvirta 2007). Tässä kirjoituksessa vertaillaan näiden kahden alan ansioita lähinnä poikkitieteisyyden suhteen. Vain toinen saa puhtaat paperit.
Yliopistoissamme ja korkeakouluissamme ei taida olla ensimmäistäkään tutkijaa, joka vastustaisi moni- tai poikkitieteisyyteen tähtääviä hankkeita. Yleinen mielipide näyttäisi olevan, että tieteiden ja tiedekuntien välisiä rajoja vartioidaan liian mustasukkaisesti. Toisaalta ajatus tieteiden yhteistyöstä on samaan aikaan niin itsestään selvä, että toisinaan on ihmeteltävä, miksi kukaan edes lausuu sitä ääneen. Eikö tieteilijöiden tulisi olla kiinnostuneita kaikista omaa tutkimusta vähänkin sivuavista tosiasiaväitteistä ja niiden perusteluista, täysin riippumatta millä tieteenalalla ne esitetään? Tässä kirjoituksessa aihetta käsitellään tuoreen WSOY:n kustantaman Tieteiden välissä?: Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen -kirjan avulla, keskittyen kahteen yleisempiä kiistoja herättäneeseen tieteenalaan.
Aloitetaan biologian soveltamisesta ihmisen tutkimiseen. Kirjan tekijät, Renvall-instituutin Heikki Mikkeli ja Jussi Pakkasvirta, kirjoittavat, että vaikkei ”sosiobiologiaa ja myöhempää evoluutiopsykologiaa tuomittaisikaan moraalisin tai poliittisin perustein, niitä vastaan voidaan esittää tieteellistä kritiikkiä (Raatikainen 2007).” On ilahduttavaa, miten kulttuurintutkijatkin myöntävät, että poliittiset tekijät vaikuttivat taannoiseen sosiobiologiakritiikkiin. He jopa viittaavat Ullica Segerstråleen, jonka Defenders of the Truth –teos (2000) käy ansiokkaasti läpi poliittisia intohimoja sosiobiologiaan kohdistetun hyökkäyksen takana (ks. kirjan arvio Tieteessä tapahtuu 5/2002).
Sen sijaan varsin outo on väite siitä, että näitä tieteenaloja vastaan voidaan esittää tieteellistä kritiikkiä. Eikö tämä päde mihin tieteenalaan tahansa ja ole jo sisäänrakennettuna tieteeseen? Miksi siis juuri evoluutiopsykologia on nostettu esiin? Voisivathan Mikkeli ja Pakkasvirta sanoa, että tieteelliset argumentit toimivat myös kulttuurihistorian kohdalla. Lisäksi on huomattava, että Panu Raatikaisen Tiede & edistys –lehdessä esittämä evoluutiopsykologiakritiikki, johon Mikkeli ja Pakkasvirta viittaavat, on erittäin pintapuolista: kohteeksi esimerkiksi valikoidaan vain muutama alan edustaja. Se myös asettaa evoluutiopsykologialle niin korkeita vaatimuksia (olisi esim. tunnettava varhaisten esivanhempiemme mielenrakenteet), että niiden noudattaminen monien kulttuurintutkimuksen tai yhteiskuntatieteiden teorioiden kohdalla ei jättäisi näiden tieteellisyydestä mitään jäljelle [1]. Kannattaa myös muistaa, että siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmisille yhteisiä mielentoimintoja maistamisesta ja muistamisesta tuntemiseen, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.
Mikkeli ja Pakkasvirta jatkavat, että on ”hyvin kiistanalaista, mitä ihmisen tarkastelu yhtenä biologisena lajina antaa laajemmin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteille. Vaikka erilaiset evoluutioanalogiat voivat heuristisesti tarjota mielenkiintoisia ajatuksia, niistä ei ole yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yleiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi.” Tämä onkin jo tärkeämpi kysymys: Mitä biologia tai evoluutio voivat antaa kulttuuri- ja yhteiskuntatieteille? Ensinnäkin evoluutiobiologian parempi tuntemus toisi realistisemman ihmiskuvan. Evoluutio kun on anatomisten piirteiden lisäksi muokannut aivojamme ja ajatteluamme – kauneusmieltymyksiä, rakkautta, mustasukkaisuutta, insestikammoa, katumusta, kiitollisuutta, anteeksiantoa jne. Niinpä ottaen huomioon maanviljelyksen aloittamisen jälkeen tapahtuneet valtavat muutokset ihmisen elinympäristöissä ja jokaisen ihmisyhteisön omalaatuisen historian lienee perusteltua sanoa, että evolutiivinen näkemys ihmisluonnosta on ainoita kulttuuritieteeseen sopivia tieteellisiä yleisteorioita. Toisin sanoen ihmistä tai hänen luomaansa kulttuuria ei voida ymmärtää ilman evolutiivista viitekehystä.
Toinen hyöty biologiasta on, että se antaa yhteiskuntatieteilijälle ylivertaiset mahdollisuudet luoda testattavia ennusteita. Esimerkiksi isäpuolesta koituva riskivaikutus lapsen hyvinvoinnille löydettiin vasta, kun tilastoja tutkittiin evolutiivisin silmin (Daly & Wilson 1988). Evoluutioteorian perusteella voidaan myös ennustaa, että sellaisissakin yhteisöissä, jotka eivät ole altistuneet länsimaiselle mediakulttuurille ja joissa vartalo verhotaan tarkoin, naiset ovat miehiä enemmän huolissaan ulkonäöstään. Jo perustiedot luonnonvalinnasta auttavat luomaan tällaisia mitä erilaisimpia hypoteeseja. Jälkimmäiseen esimerkkiin liittyen havaittiin, että iranilaisilla naisopiskelijoilla oli yhtä paljon syömishäiriöitä asuivatpa he Iranissa tai Yhdysvalloissa (Miller & Kanazawa 2007; Abdollahi & Mann 2001). Mainittakoon, että naisen ulkonäön suurempi merkitys parinvalintaprosessissa näyttää pätevän myös eloonjäämisen kannalta äärimmäisissä oloissa, esimerkiksi eskimoiden parissa (Kjellström 1973).
Entä jos tutkija päättää kaikesta huolimatta keskittyä pelkästään ihmislajin kykyyn omaksua informaatiota ja käyttäytymismalleja lajitovereilta? Mitä haittaa siitä on, jos tutkija jättää huomiotta muut evoluutiossa kehittyneet ominaisuudet? Haitta on ilmeinen: tällöin kulttuuri alkaa helposti näyttää taivaasta tippuneelta ja ominaisuuksiltaan sattumanvaraiselta möhkäleeltä, joka yksin määrää ihmisen käyttäytymisen. Toisin sanoen tutkijalta saattaa jäädä huomaamatta, että kulttuuristenkin ilmiöiden taustalla on aina yksittäisiä ihmisiä ja heidän evolutiivisesti kehittyneitä tunnereaktioitaan. Tämä onkin pääsyy, miksi kulttuuritieteet eivät saa unohtaa biologiaa, joka tarkkaan ottaen onkin emotiede jok’ikiselle ihmistieteelle.
Mikään edellä mainitusta ei tietenkään tarkoita, että kulttuuriset arvot eivät vaikuta ihmisen käyttäytymiseen tai että arvot pohjautuvat tiukasti emootioihin. Mutta luonnonvalinnan muovaamat tunteet (sekä tieteiden välinen hierarkia) kannattaa silti pitää mielessä, jos haluaa välttyä helpoilta virheiltä, esim. ”media tuottaa kauneusmieltymykset” tai ”kulttuurin asettamat kiellot synnyttävät insestikammon” (ks. Tammisalo 2007). Ja mitä tulee kulttuuristen ilmiöiden sattumanvaraisuuteen (esim. housunlahkeiden leveys), se selittyy osittain sillä, että sattumanvaraisuuden ylläpitäminen hyödyttää joitakuita. Esimerkiksi yksimielisyys vaikutusvaltaisen henkilön ajatusten kanssa ei ole sattumanvaraista, vaikka kyseiset ajatukset itsessään sitä olisivatkin (Alexander 1979). Lisäksi kannattaa huomata, miten usein sattumanvaraisuus koskee käyttäytymiselle annettuja selityksiä, ei käyttäytymistä itseään.
Evoluutiobiologian soveltaminen ihmistieteissä ei siis ole kulttuuristen ”evoluutio-analogioiden” etsimistä vaan käyttäytymistä koskevien ennusteiden luomista ja monella tasolla tapahtuvaa syysuhteiden selvittämistä. Miksi ja missä olosuhteissa vaikkapa suosimme kutakin sukulaistamme? Jo tähän yksittäiseen kysymykseen liittyy valtava joukko monimutkaisia eturistiriitoja ja väistämättömiä kompromisseja: 1) monta sukupolvea elää samanaikaisesti, 2) eri suvuilla on erilaiset intressit, 3) kullakin yksilöllä on omanlaisensa joukko sukulaisia (lukuun ottamatta identtisiä kaksosia), 4) ”tieto” sukulaisuudesta tulee epäsuorasti (paitsi äidin ja tämän lapsen kohdalla), 5) yksilöt liittoutuvat keskenään, 6) yksilöiden avuntarve ja kyky auttaa ovat erilaisia, 7) ihmiset oppivat uusia tapoja manipuloida kulttuurisia tapoja edukseen jne. Niinpä en voi olla yhtä mieltä niiden kanssa, jotka pitävät lisääntymisedut huomioivaa biologista näkökulmaa jotenkin yksinkertaistavana tai deterministisenä. Saavuttamamme tietämys geeniemme ”itsekkäistä” metkuista saattaa jopa olla kaikista dramaattisimmin valinnanvapauksiamme lisännyt seikka.
* * *
Toinen poikkitieteellisyyteen liitetty ala on naistutkimus, josta Mikkeli ja Pakkasvirta kirjoittavat (s. 125):
...luotiin ja löydettiin uusia käsitteitä, kuten työpaikkojen sukupuolisuhteet, seksuaalinen häirintä, parisuhdeväkivalta ja perheväkivalta. Naistutkimus on myös osaltaan kiinnittänyt huomiota aiemmin toisarvoisiksi leimattujen elämänalueiden ja aiheiden tutkimukseen, kuten perheeseen, ihmissuhteisiin, koti- ja palkkatyöhön sekä muihin niin sanottuun yksityiseen sfääriin liittyviin kysymyksiin. Näiden ilmiöiden tajuaminen ja tutkiminen ovat tyypillisiä tieteidenvälisen (nais)tutkimuksen saavutuksia, kohteita, meriittejä ja tuloksia.
Vaikka olisikin totta, että naistutkimus on nostanut esiin uusia tutkimuskohteita, tällä ei nähdäkseni voida puolustaa naistutkimuksen (moni)tieteellisyyttä, saati sen tulosten pätevyyttä. Ratkaisevaa on siis se, onko uusista (tai vanhoista) kohteista tehty tutkimus hyvää tiedettä ja ovatko alalla esitetyt tosiasiaväitteet perusteltuja – tai riittävän selkeitä, jotta niitä voidaan vakavasti arvioida. Ja nämä seikat ovat jääneet monilta naistutkimuksen suuntauksilta, esimerkiksi queer-teorialta, osoittamatta (esim. ”sukupuoli on toistotekoja”). Toisinaan naistutkimukseksi toki halutaan kutsua kaikkea sukupuolia koskevaa tutkimusta, vaikkapa kotitöiden jakautumista. On kuitenkin huomattava, että tällöin kyse on normaalista tilastollisesta sosiaalitutkimuksesta.
Mikkelin ja Pakkasvirran mukaan naistutkimus on myös ”purkanut tieteen arvovapaus -käsitteen sisäisiä ongelmia ja osoittanut tieteen moniulotteista poliittisuutta” (s. 125). Tästäkin voidaan todeta, että vaikka väitteet olisivat totta, se ei vielä tee alan tutkimuksesta pätevää monitieteellisyyttä. Kaiken lisäksi toistaiseksi naistutkimus on osoittanut vasta yhden ainoan tieteenalan ”moniulotteisen poliittisuuden”: oman itsensä (Niemelä & Tammisalo 2006).
Mikkeli ja Pakkasvirta jatkavat (s. 126):
Tiivistetysti voidaan sanoa, että naistutkimus tuo eri tieteenaloja yhteen ja luo eri näkökulmia yhteiseen teemaan. Se myös valaisee tieteenteon rajoituksia ja erityisoletuksia sekä samalla rikkoo niitä. Parhaimmillaan naistutkimus voi purkaa tieteenalojen metateoreettisten [p.o. metateoreettisia] malleja. Se on luonteeltaan tieteidenvälistä ja tieteen historian traditioita kyseenalaistavaa.
Voidaan kuitenkin kysyä, missä tämä paljon mainostettu tieteidenvälisyys näkyy. Nykyiselläänhän naistutkimuksella ei käytännössä ole yhteyksiä esimerkiksi tutkimukseen, joka selittää ihmislajin sukupuolten käyttäytymistä evoluutioteorian perusteella. Alalla ei siis noudateta opetusministeriön asettaman tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeita. Niiden mukaanhan tutkimus on eettisesti hyväksyttävää ja hyvän tieteellisen käytännön mukaista vain, mikäli tutkijat ”ottavat muiden tutkijoiden työn ja saavutukset asianmukaisella tavalla huomioon niin, että he kunnioittavat näiden työtä ja antavat heidän saavutuksilleen niille kuuluvan arvon ja merkityksen omassa tutkimuksessaan ja sen tuloksia julkaistessaan” (www.tenk.fi/JulkaisutjaOhjeet/htkfi.pdf). Naistutkimuksen parissa harjoitettu biologian sivuuttaminen epämääräisten vihjailujen avulla [2] kertoo siis pikemminkin monitieteisyyden jyrkästä vastustamisesta [3]. Siinä Mikkeli ja Pakkasvirta tosin ovat oikeassa, että naistutkimus on tarkoituksella rikkonut perinteiseen tieteeseen kuuluvia ”tieteenteon rajoituksia” – jopa siis siinä määrin, että alan tieteellisyys on monin eri tavoin voitu kyseenalaistaa (ks. Hankamäki 2007; Malmi 2007; Niemelä & Tammisalo 2006).
* * *
Lopuksi on paikallaan katsoa tarkemmin, millainen suhde evoluutiopsykologialla on monitieteisyyteen. Miten evoluutiopsykologi esimerkiksi selvittäisi kysymystä siitä, missä määrin ihmisen taipumukset ovat sopeutuneet yksiavioisuuteen? Ensimmäinen tapa voisi perustua historiaan: tutkimalla eri aikakausina vallinneita avioliittojärjestelmiä. Toinen mahdollisuus on antropologinen: tutkimalla jäljellä olevia metsästäjä-keräilijöitä. Kolmas tapa on jo Darwinin harrastama vertaileva menetelmä: tutkimalla ja vertailemalla muiden kädellisten käyttäytymistä, lajihistoriaa ja anatomiaa. Ja lopuksi tutkija voisi perehtyä suoraan hyvinvointivaltioiden ihmisiin. Kuhunkin menetelmään sisältyy myös useita erilaisia tutkimusmahdollisuuksia. Esimerkiksi viimeksi mainittuja nykyihmisiä voidaan tutkia haastatteluin, koejärjestelyiden avulla tai perehtymällä omaelämäkertoihin. Lisäksi voidaan vertailla miehiä ja naisia sekä eri yksilöitä eri yhteyksissä (Tammisalo 2005). Jo evoluutiopsykologian perusoppikirjoissa todetaan, että kaikissa tietolähteissä on omat vajavaisuutensa, mutta että käyttämällä useita lähteitä tutkijat voivat ylittää minkä tahansa yksittäisen tietolähteen puutteet (esim. Buss 2004). Se on monitieteisyyttä parhaimmillaan.
VIITTEET
[1] Professori J. P. Roos nosti esiin tämän Raatikaisen kaksoisstandardin, jossa keskenään kilpaileville teorioille esitetään täysin eritasoisia vaatimuksia. Roosin Tiede & edistykseen tarjoama vastine ja hänen kommenttinsa vastineen arvioijalle ovat lukemisen arvoisia myös monitieteisyyden näkökulmasta. Ks. http://www.valt.helsinki.fi/staff/jproos/.
[2] Esimerkiksi Tuula Juvonen kirjoittaa (Naistutkimus-kvinnoforskning 3/2007): ”[Darwinin] Sukupuolivalinnan lähempi tarkastelu osoittaa sen elitistiseksi heteromiesten narratiiviksi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan. Sieltä ne on siirretty edelleen selittämään ihmisluontoa. Vaikka sukupuolivalinnan teoria heijastaakin hyvin oman syntyaikansa ajattelumuotoja, olisi kohtuutonta palauttaa sukupuolta käsittelevä tutkimus yhä uudelleen tällaiseen 1800-luvun maailmankuvaan.”
Lausunto on mainio esimerkki virheellisestä politisoinnista, sanoilla leikittelystä ja kaikenkattavasta biologian pelosta. Naistutkimuslehti ei julkaissut tarjoamaani oikaisua, jossa mm. todettiin, että vaikka seksuaalivalinnan teoria heijastelisikin oman aikansa ajattelumuotoja, se ei vielä kerro mitään teorian oikeellisuudesta tai soveltuvuudesta vaikkapa ihmislajin tarkasteluun. Lisäksi totesin, että Juvosen väite ei edes pidä paikkansa. Darwinin teoriaa nimittäin vastustettiin aikanaan. Eräs perustelu oli se, että teoria antoi niin suuren roolin naaraan suorittamalle parinvalinnalle. Evoluutiobiologi Marlene Zukin mukaan miesten keskinäistä kilpailua korostavassa viktoriaanisessa Englannissa ei haluttu myöntää, että naaraallakin olisi esteettistä tai muunlaista silmää arvioida koiraan ominaisuuksia. Voidaankin kysyä, minkä aikakauden maailmankuvaa edustaa biologi, joka tutkii sellaisia lajeja, joilla naaraat ovat koiraita kilpailullisempia. Jos vastausta hetkenkin miettii, huomaa, että seksuaalivalintateorian soveltamisessa ei ole minkäänlaisia ”ideaalisiksi ymmärrettyjä sukupuolisuhteita”, vaan se on pyrkimystä tapahtumien mahdollisimman tarkkaan todentamiseen. (Naistutkimus-lehti ei julkaissut myöskään Tatu Virkin tarjoamaa oikaisua, ks. http://keisarinna.blogspot.com/)
[3] Suomen akatemian asettama paneeli selvitti naistutkimuksen tilaa Suomessa vuonna 2002 (Publications of The Academy of Finland 8/02, Rantalaiho ym.). Lainaukset kertovat, miten – monitieteisyyden sijasta – alalla on tukeuduttu muutamaan akateemiseen muoti-ilmiöön: ”The teaching may have a certain ’bias’ towards discourse-analytical and constructionist orientations. ... Feminist teachers and scholars have everywhere (perhaps more so than in some other academic fields) been influenced and inspired by postmodernism, poststructuralism and deconstructivism. ... In Finland, feminist philosophy tends to be a strong and highly theoretical field, a core discipline in poststructuralist methodology. ... Theoretical approaches focus on the social construction of gender in different areas, on gender orders or gender contracts, with an emerging emphasis on corporeality, performity and ’doing gender’. ... Poststructuralist thinking and social constructionism is the common ground for many scholars...”
Tilanne on kaikille osapuolille kiusallinen, sillä naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien oikeuksia. Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään – sen sijaan, että se rohkaisisi heitä saavutuksiin tieteissä, joissa yksilön sukupuolella, etnisellä taustalla tai seksuaalisella suuntautuneisuudella ei ole merkitystä.
KIRJALLISUUTTA
Abdollahi, Panteha & Mann, Traci (2001): Eating disorder symptoms and body image concerns in Iran: Comparisons between Iranian women in Iran and in America. International Journal of Eating Disorders. Vol 30: 3. 259-268.
Alexander, Richard (1979): Darwinism and Human Affairs. University of Washington Press. Seattle.
Buss, David (2004): Evolutionary Psychology. 2. p. Allyn & Bacon. Boston.
Daly, Martin & Wilson, Margo (1988): Homicide. Aldine de Gruyter. New York.
Hankamäki, Jukka (2007): Seksit selviksi – Onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia? Feenix kustannus. Helsinki. http://www.geocities.com/seksitselviksi/kirja.pdf.
Kjellström, Rolf (1973): Eskimo Marriage. Nordiska museets handlingar 80. Lund.
Malmi, Pasi (2007): Mikä feminismissä ja naistutkimuksessa mättää? Teoksessa Kotro, Arno & Sepponen, Hannu (toim.): Mies vailla tasa-arvoa. Tammi. Helsinki.
Miller, Alan & Kanazawa, Satoshi (2007): Why Beautiful People Have More Daughters. Perigee. Lontoo.
Niemelä, Jussi K. & Tammisalo, Osmo (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.
Raatikainen, Panu (2007): Evoluutiopsykologia ja sen ongelmat. Tiede & Edistys 1/2007.
Segerstråle, Ullica (2000): Defenders of the Truth. Oxford University Press. Oxford.
Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
Tammisalo, Osmo (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kritiikki. Terra Cognita. Helsinki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
