Naimaikäisten uskonnollisuus

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2012 -lehdessä.

Suomessa on tapana, että ennen naimisiinmenoa ystävät järjestävät morsiamelle/sulhaselle polttarit eli viimeiset juhlat ennen häitä ja avioliittoa. Polttareiden ohjelma saattaa koostua lähes mistä tahansa: jonkin urheilulajin kokeilemisesta, opastetusta ruoanlaitosta, meikkaamisesta, mökkeilystä ja saunomisesta. Yleensä jossakin vaiheessa päivää nautitaan myös alkoholia. Erityisesti naisten parissa on tullut suosituksi tutustua polttaripäivänä sirkuslajeihin. Sirkuspolttareissa polttariseurue kokeilee opettajan johdolla sirkustemppuja: jongleerausta, akrobatiaa, trampoliinihyppyjä, pyramideja ja vastaavia. Toisinaan päivänsankarille järjestetään jotakin erityistä, esimerkiksi voltin tekemistä turvavaljaissa. Polttariseurue koostuu enimmäkseen morsiamen/sulhasen ystävistä, mutta yleensä mukana on jokunen sukulainen ja työkaverikin.

Vuonna 2011 helsinkiläisessä sirkuskoulussa käyneiden polttariseurueiden jäsenille annettiin tilaisuuden lopussa täytettäväksi kyselykaavake, jossa selvitettiin osallistujien ominaisuuksia. Vastaaminen tapahtui nimettömästi. Kyselyn päätarkoitus oli verrata, missä määrin ja minkä ominaisuuksien suhteen ystävät ovat keskenään samankaltaisia. Aineisto antaa samalla joukon yleisempiäkin vastauksia naimaikäisten naisten ja miesten näkemyksistä ja ominaisuuksista. Yksi kysymys kaavakkeessa koski uskonnollisuutta: ”Kuinka uskonnollinen olet?” Rastitettava seitsemän ruudun asteikko oli välillä ”ei lainkaan uskonnollinen” ja ”erittäin uskonnollinen”.

Naispolttariseurueita oli 28 ja niissä vastaajia yhteensä 301 kappaletta. Heidän keskimääräinen ikänsä oli 29,0 vuotta. Miesseurueita oli neljä ja niissä vastaajia oli 48 kpl, keskiarvoikä oli 31,6 vuotta. Naisvastaajista 23,5 prosenttia ilmoitti olevansa ”ei lainkaan uskonnollinen” ja 1,3 prosenttia vastasi olevansa ”erittäin uskonnollinen”. Miehillä prosentit olivat 39,6 ja 0. Jos asteikolle annetaan numeroarvot, jossa ”ei lainkaan uskonnollinen” on 1 ja ”erittäin uskonnollinen” on 7, naisten keskiarvoksi saadaan 2,87 ja miesten 2,17. Morsianten keskimääräinen uskonnollisuus oli 2,81. Taulukossa esitetään uskonnollisuuden jakautuminen naisten ja miesten aineistoissa.

Vuonna 2008 toteutetun kansainvälinen kyselyaineiston mukaan suomalaisista kahdeksan prosenttia pitää itseään hyvin uskonnollisena, kun taas alle viidennes ei pidä itseään lainkaan uskonnollisena. (Saman tutkimuksen mukaan Jumalaan uskoo ilman epäilyksiä joka viides suomalainen, ja kymmenen prosenttia suomalaisista ilmoittaa, ettei usko Jumalaan. Vuonna 2011 tehdyssä tutkimuksessa jo yli viidennes ilmoitti, ettei usko kristinuskon Jumalaan.) Polttaritutkimuksen mukaan naimaikäiset kaupunkilaiset ovat joka tapauksessa keskivertoväestöä selvästi vähemmän uskonnollisia. Sukupuolieroista taas tiedetään, että naiset ovat Suomessa miehiä uskonnollisempia, olipa kyse uskonnollisissa tilaisuuksissa käymisestä, rukoilemisesta tai ylipäätään uskonasioiden pitämisestä tärkeänä. Tämä sukupuoliero tuli ilmi tässäkin tutkimuksessa. Tulevissa tilastoanalyyseissa selvitetään uskonnollisuuden mahdollinen yhteys muun muassa vastaajan viimeisimpään koulutodistukseen, sisarusten määrään, urheilullisuuteen, ystävien uskonnollisuuteen ja vanhempien eroon.

Introverttien manifesti

Olen lukenut Susan Cainin kirjaa Hiljaiset – Introverttien manifesti. Cainin pitämästä koskettavasta TED-puheesta saa kuvan kirjan aiheesta, mutta esitelmä ei tietenkään korvaa kirjassa olevia pohdintoja tai sen lukuisia esimerkkejä. (Tietokirjailija minussa sanoo, että luennot ja julkiset esitykset ovat jäänne ajalta ennen kirjapainotaitoa.) Tässä on pari sattumanvaraista lainausta teoksen alkupuolelta. Ensimmäinen koskee avokonttoreita:

Avokonttorien on todettu vähentävän tuottavuutta ja heikentävän muistia. Niihin liittyy korkea henkilöstövaihtuvuus, ja ne tekevät ihmisistä sairaita, vihamielisiä, vähemmän motivoituneita ja epävarmoja. Avokonttoreissa työskentelevät kärsivät todennäköisemmin verenpaineesta ja kohonneesta stressitasosta ja sairastuvat helpommin flunssaan; he riitelevät enemmän kollegoidensa kanssa; he ovat huolissaan, että työtoverit salakuuntelevat heidän puhelinkeskustelujaan ja vakoilevat heidän näyttöjään. Heillä on vähemmän henkilökohtaisia ja luottamuksellisia keskusteluja kollegojen kanssa. He altistuvat usein kovalle ja hallitsemattomalle metelille, mikä kohottaa pulssia, lisää stressihormoni kortisolin eritystä ja tekee ihmiset sosiaalisesti etäisiksi, herkiksi kimpaantumaan, aggressiivisiksi ja vastentahtoisiksi auttamaan toisia.

Niin kutsutuista aivoriihistä Cain kirjoittaa:

Vaikka tavanomaisten aivoriihien on jo vuosien ajan todettu olevan tehottomia, ne ovat vieläkin suosittuja. Aivoriihien osallistujat yleensä arvioivat ryhmänsä suorituksen paljon todellista paremmaksi, mikä antaa viitteitä perimmäisestä syystä niiden suosioon: ryhmään osallistuminen saa ihmiset tuntemaan, että he kuuluvat joukkoon. Tärkeä seikka sekin – kunhan vain ymmärrämme, että joukkoon kuulumisen tunteen pääasiallinen tehtävä on toimia sosiaalisena kittinä, ei niinkään edistää luovuutta.

(Toki Cain silti huomioi kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen edut ja esimerkiksi väestöntiheyden yhteyden innovaatioihin. Suurimman osan kirjastaankin hän kertoo kirjoittaneensa kahvilan tungoksessa: "Syy tähän oli juuri se, jota uuden ryhmäajattelun soihdunkantajat niin innolla korostavat: pelkkä muiden ihmisten läsnäolo auttoi luomaan mielleyhtymiä.")

Ja koska kirja käsittelee introvertteja, mukana on tietysti yksi suomalaisvitsikin:

Mistä tietää, että suomalainen pitää sinusta? Hän tuijottaa sinun kengänkärkiäsi, ei omiaan.