Ihmisen mieli, Portin ja evoluutiopsykologia

Sain arvioitavaksi yhdeksän suomalaisen eri alan tutkijan kirjoittaman teoksen Ihmisen mieli (Gaudeamus 2015). Kirja vaikutti kiinnostavalta. Mitä alan suomalaiset huiput sanovat tunnetun universumin mutkikkaimmasta seikasta, ihmismielestä tai ihmisaivoista? Aiheesta huolimatta teos on melko valju ja virkamiesmäinen. Siinä on liian vähän eriäviä mielipiteitä, kiintoisia yksityiskohtia, mielen evolutiivisen taustan huomioimista sekä visioita tarvittavasta tutkimuksesta. Paikoin myös uusin tieto puuttuu. Toisaalta puutteet olivat odotettavissa yleisesitykseen pyrkivältä konsensuskirjalta. Tekijätkin toteavat, että ”teoksessa yritämme ottaa eri näkökulmia tasapuolisesti huomioon”.

On ihmeteltävä, miten kirjoitustyö on käytännössä sujunut. Kuka esimerkiksi on seuraavan lausunnon takana (minulla on aavistukseni) ja olivatko kaikki siitä yhtä mieltä: ”On perusteetonta, epätieteellistä ja epäinhimillistä verrata erilaisia ihmisjoukkoja toisiinsa älykkyysosamäärän perusteella.” On ymmärrettävää, että väitettä ei yritetä perustella. Ihmisjoukkoja voidaan verrata minkä tahansa ominaisuuden, ÄO-tulosten lisäksi vaikkapa keskipituuden, ruokavalion, koulumenestyksen tai rasvaprosentin suhteen. Kaikissa mittareissa on ongelmansa, mutta vertaileminen sellaisenaan ei ole epäinhimillistä/epätieteellistä. Sen sijaan epätieteellistä on demonisoida tilastotieteellistä perustutkimusta. Mustaa valkoisella -teoksessa kirjoitin:

Oletetaan, että pituus on yhteydessä ÄO:hon. Tästä on alustavaa näyttöä joistakin tutkimuksista. Seikalla ei kuitenkaan ole vastaavaa sosiaalista merkitystä, sillä työ-, asuin- ja koulutuspaikkoja ei (yleisesti ottaen) anneta tai ansaita pituuden perusteella. Yksilöön ei siis suhtauduta sen mukaan, millainen hänen pituistensa keskimääräinen ÄO on. Samalla tavalla ei-rasistisessa yhteiskunnassa rotujen keskimääräinen ÄO-ero olisi yksilön kannalta merkityksetön. Toisaalta voidaan yhtä perustellusti väittää, että joissakin tilanteissa on rationaalista huomioida keskimääräisiä eroja – vieläpä riippumatta siitä, johtuvatko erot geeneistä vai ympäristöstä. Vaikka yhteiskunta siis tunnustaisi ihmisten moraalisen yhdenvertaisuuden, ÄO:n ja rodun välinen yhteys saattaa olla tarpeellinen tieto. Sen avulla kenties pystytään paremmin takaamaan, että ihmiset saavuttavat ÄO:sta riippuvat mutta moraalisen yhdenvertaisuuden perusteella jokaiselle kuuluvat olosuhteet.

Ihmisen mieli -kirjaan livahtanut epätieteellinen ”korrektius” saattoi olla yksi syy, miksi teos sai niin myönteisen vastaanoton Petter Portinilta: ”...teokselle kannattaa toivoa laajaa lukijakuntaa. Teos ravistelee ajatuksia ja oikoo ennakkokäsityksiä – sen lukeminen todella palkitsee!” Teoksessa toki on toimivia kohtia, mm. pohdintoja tietoisuuden luonteesta, mutta verrattuna aiheiltaan rajatumpiin ja silti huomattavasti laajempiin uutuusteoksiin – esim. Kahneman, Gigerenzer, Trivers – Ihmisen mieli enemmän uuvuttaa kuin innostaa.

Portinin arviossa on myös eräs hänelle tyypillinen vinouma. Näin Portin: ”Tekijät kirjoittavat, että evoluution korostaminen ei tarkoita, että jokainen nykyihmisen mielen piirre olisi sopeutuma johonkin muinaisten esivanhempiemme kohtaamaan evolutiiviseen paineeseen. Evoluutiopsykologiassa ajatellaan käsittääkseni juuri tällä tavalla” (korostus lisätty). En ole kiinnostunut, mistä Portin on evoluutiopsykologiaa koskevat ennakkoluulonsa saanut tai miksi hän niitä vuodesta toiseen esittelee. Olen aiemminkin suositellut ja edelleen suosittelen hänelle käsitysten tarkistamista alan johtaviin julkaisuihin perehtymällä.

Evoluutiopsykologia ei ole sitoutunut siihen, että kaikki ihmismielessä on sopeutumista muinaisiin ympäristöihin. Kiinnostavimmat asiat toki ovat (esim. perhe- ja moraalitunteet, mieltymys makeaan, jotkin kauneusmieltymykset jne.), mutta kysymys sopeutumisesta selvitetään aina empiirisesti, monenlaisia tutkimuslinjoja soveltaen (esim. vertailemalla eri lajeja ja erilaisia ihmiskulttuureita). On myös huomattava, että siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmisille yhteisiä tunteita, aisteja ja muita mielentoimintoja, kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa. Eli kuten Portin itsekin toteaa: ”mielen perustana olevat yksilönkehityksen valmiudet ovat evoluutiohistorian tuotteita”. Toisin sanoen, siinä määrin kuin Portinilla on psykologista tietämystä, häntä voitaisiin kutsua evoluutiopsykologiksi.

Anto Leikola ja Kimmo
Pietiläinen messuilemassa.

PS. Olin viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla. Silmämääräisesti arvioituna tietokirjamaailman ajankohtaisia trendejä/aihepiirejä ovat muun muassa Venäjä, mindfulness ja kapitalismi. Erityismaininnan messutarjonnasta ansaitsee Darwinin Descent of Manin tuore suomennos Anto Leikolalta. Ote kirjasta:

Niin tärkeä kuin olemassaolokamppailu onkin ollut ja yhä on, ihmisen korkeimman luonteen kannalta muut vaikuttimet ovat tärkeämpiä. Sillä moraaliset ominaisuudet ovat edenneet sekä suoraan että epäsuorasti paljon enemmälti tavan, järkeilykyvyn, koulutuksen, uskonnon ja muun vastaavan kuin luonnonvalinnan kautta, vaikka tämä vaikutin voidaan hyvinkin katsoa sosiaalisten vaistojen perustaksi, mikä puolestaan on tarjonnut pohjan moraalin tajun kehitykselle.

Toinen sitaatti hankkimastani Sam Harrisin teoksesta Kirje kristitylle kansalle:

Miten voimme järkeillä muslimimaailman kanssa, jos emme itse ole järkeviä? Mitään ei saavuteta vain julistamalla, että ”me kaikki palvomme samaa Jumalaa”. Me emme palvo samaa Jumalaa, eikä mikään todista tämän puolesta kaunopuheisemmin kuin uskonnollisen verenvuodatuksemme historia. Islamissa shiiat ja sunnit eivät pääse yksimielisyyteen edes saman Jumalan palvomisesta samalla tavalla ja tämän takia he ovat tappaneet toisiaan vuosisatojen ajan.

Keskustelu henkiparantuneen kanssa

Seuraava kirjoitukseni (ja oheinen piirrokseni) ilmestyi Skeptikko 3/2015 -lehdessä.

Olen ihmisluontoa käsittelevällä blogillani kirjoittanut myös ihmisen taipumuksista taikauskoisuuteen. Tämän johdosta eräs miespuolinen lukija avautui kokemuksistaan ulkomailla tapahtuneesta henkiparantumisesta. En yleensä reagoi tällaisiin, mutta tällä kertaa vastasin.

Aloitin sähköpostini leikkimielisesti kysymällä, millä nimellä kutsutaan vaihtoehtoista lääketiedettä, joka toimii. Vastasin, että se on lääketiedettä. Lääketiede toisin sanoen ottaa innolla vastaan kaikki toimivat hoitomuodot. Vaihtoehtoiset eli testaamattomat hoitomuodot päätyvät käyttöön, kun niiden tehosta on riittävästi testejä ja todisteita. Kertomukset vaihtoehtohoidoissa parantuneista henkilöistä eivät testiksi tai todisteeksi kelpaa, koska näissä yksittäistapauksissa voi aina olla kyse spontaanista paranemisesta, itsepetoksesta, suggestiosta, plasebosta, muuttuneesta ruokavaliosta, suoranaisesta huijauksesta tai muusta vastaavasta. Puoskaria suurempi valehtelija saattaa olla hänen uhrinsa.

Jos yksilö esimerkiksi saa kunnollisen levon kiireettömässä ympäristössä ja ihmisten hyväntahtoisen huomion (usein parantajan apuna on joukko muita ihmisiä), moni asia tuntuu paremmalta. Myös (lääke)tiede tunnistaa suggestion/plasebon voiman ja tietää, että iso osa lääkärikäynnin parantavasta vaikutuksesta tulee varsinaisen hoidon ja lääkkeiden ulkopuolelta. Viime vuosina on saatu tutkimustietoa myös meditoinnin myönteisistä vaikutuksista esimerkiksi kivunlievityksessä.

Jatkoin, että toinen ongelma vaihtoehtoisissa hoidoissa on (testaamattomuuden lisäksi) se, että vain parantuneet pääsevät otsikoihin. Sairastumisesta, kuolemisesta tai taudin säilymisestä ennallaan ei kerro kukaan. Lisäksi kannustin analysoimaan perusteluita, joita hoitojen puolustajat käyttävät, kun heiltä kysytään, miksei erinomaisesti toimiva menetelmä ole käytössä yleisesti. Totesin myös, että paradoksaalisesti saattaa olla niin, että mitä älykkäämpi ihminen on, sitä paremmin hän pystyy perusteluita keksimään ja huijaamaan itseään.

Vastauksessaan insinöörikoulutuksen saanut lukija mainitsi, että kyseinen hoitaja toimii vailla taloudellisia tavoitteita. Vain vapaaehtoisia maksuja otettiin vastaan. Tähän kirjoitin, että se, että vaihtoehtohoitojen antaja toimii tai uskoo toimivansa ilman pyrkimystä taloudellisiin hyötyihin, ei todista hoidon toimimisen puolesta. (Myöhemmin kävi ilmi, että hoitojen ohessa harjoitettiin vilkasta myyntitoimintaa. Lisäksi sosiaalisten paineiden vuoksi maksut eivät välttämättä ole niin vapaaehtoisia kuin parantajat antavat ymmärtää.)

Loppupäätelmäni kuului: Iso osa ihmisistä haluaa uskoa ja tuntee, että on olemassa selittämättömiä henkivoimia. Usein he myös loukkaantuvat todisteiden vaatimisesta. Todellisuudessa plasebossa/suggestiossa/henkivoimissa ei ole mitään yliluonnollista. Sosiaalisena lajina saamme hyvää oloa ja terveyttä siitä, että tulemme hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Mitä useampi meille hyväntahtoinen ihminen (tai henki) tietää ongelmistamme, sitä luottavaisempia voimme olla tulevaisuuden suhteen. Näin on ollut läpi ihmisen lajihistorian. Tiede suhtautuu avoimesti ja kiinnostuneesti kaikenlaisiin henkivoimiin, mutta samalla se vaatii todisteita. Jos henkiparantaminen toimisi kuten alan harjoittajat väittävät, joku heistä olisi jo saanut lääketieteen (ja/tai fysiikan) Nobelin.

Tähän lukija totesi, että olen melko tuomitseva, mutta että se on vain hauskaa. Vastasin hänelle vielä melko pitkästi:

Tarkoitukseni ei ole olla tuomitseva (tai saarnaava). Aina en edes osaa ärsyyntyä henkiparantajista; etenkään jos parantaja näyttää itse uskovan asiaansa. Itsepetoksen ja petoksen raja on niin häilyvä. Vielä vähemmän ärsyynnyn siitä, että ihminen on herkkäuskoinen. Mutta silloin suvaitsevaisuus ja diplomatia ovat koetuksella, kun herkkäuskoisuutta käytetään taloudellisesti hyväksi. Tätä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Televisiossakin on ollut selvänäkijöitä ja henkiparantajia, joille ihmiset saavat soittaa kalliita puheluita. Usein kyse on yksinäisistä vanhuksista, joiden kanssa näkijä/parantaja yrittää puhua mahdollisimman pitkään. Vanhus saattaa kokea saavansa tästä hyötyä: joku on kuunnellut häntä ja ottanut hänet tosissaan. Mutta ilman todisteita ei kannata hyväksyä väitteitä siitä, että vanhuksen kokema hyöty tulee seikoista, joihin henkiparantaja tai hänen asiakkaansa uskovat. Ilman taloudellisia tai sosiaalisia etuja parantajien ja heidän uskomustensa määrä romahtaisivat.

Erilaisia henkiparantajia tavataan myös kaikilla kansoilla. Etenkin esiteollisissa kulttuureissa heillä on suuri rooli ihmisten elämässä. Yksikään henkiparantajaguru ei kuitenkaan ole antanut todistetta, että parantumisessa olisi kyse jostakin muusta kuin suggestiosta, huijauksesta tai luonnollisesta paranemisesta. Kootut selitykset sille, miksi (lääke)tieteenhistoriasta ei löydy todisteita henkivoimien vaikutuksista, olisivat kiinnostavaa luettavaa. Aikaa todisteiden antamiseen on ollut ja suuria palkintoja olisi ollut tarjolla. Toistaiseksi käsillä on kuitenkin vain anekdootteja, joita hoitavat tahot salakavalasti levittävät. Guruja on tullut ja mennyt.

Kuriositeettina olisi kiinnostavaa kuulla hoitajagurujen arvioita, milloin henkiparannuskyvyt ovat maailmaan ilmaantuneet. Ihmisellä ja simpanssilla on yhteinen kantamuoto, joka erkani arviolta 6–8 miljoonaa vuotta sitten. Oliko tällä kantamuodolla jo kyky henkiparannukseen? Vai ilmenikö se vasta nykyihmisellä? 100 000 vuotta sitten? Vai 10 000 vai vasta sata vuotta sitten? Kenties neandertal-gurut pystyivät samaan? Heillä oli isommat aivot kuin nykyihmisellä ja paikoin he lisääntyivätkin kanssamme. Entä ilmaantuiko kyky ensin vaatimattomasti niin, että parantaja on pystynyt parantamaan vain pikkuvaivoja? Vai oliko kyky heti täydellä voimalla toiminnassa? Tai miksi kyky ylipäätään kehittyi? Onko luonnonvalinta kyvyn takana, kuten se on kaikkien muiden toimivien ja monimutkaisten ominaisuuksien takana? En tiedä, onko tutkimusta siitä, mihin kukin parantaja uskoo, mutta tällainen tutkimus olisi hyödyllinen: ihmiset voisivat valita parantajansa perustellummin.

Vakavasti ottaen tuomitsevuuden vaikutelma saattaa tulla siitä, että lopulta olen melko vähäisessä määrin kiinnostunut siitä, mitä ihmiset uskovat. Tai se on tietysti psykologisessa mielessä kiinnostavaa, ja siksi, että uskomukset vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Mutta ennen kaikkea olen kiinnostunut totuudesta ja siitä, onko uskomusten takana todisteita. Tämä todisteiden peräänkuuluttaminen ei ole suvaitsemattomuutta tai tuomitsemista. Päinvastoin. Sekä Suomen että Amerikan skeptikoilla on esimerkiksi avokätinen rahapalkinto sille, joka pystyy tuottamaan ”paranormaalin” ilmiön. Palkintoa ovat monet havitelleet, mutta kukaan ei ole onnistunut. Palkinnosta haaveilleet ovat silti ilmeisen harvoin muuttaneet uskomuksiaan, ja he ovat saattaneet olla aidosti hämmästyneitä epäonnistumisestaan. Selitykset epäonnistumiselle ovat toki aina samankaltaisia: testaaminen synnytti huonoa energiaa tai muuta vastaavaa.

Lukija kertoi olevansa sitä mieltä, että ”paras tapa hahmottaa maailma on käyttää loogisrationaalista ajattelua yhdistettynä intuitioon eli tunteeseen siitä, mikä tuntuu oikealta”. Vastasin, että ainoa tapa ihmiselle elää elämänsä on olla tunteva ja kokeva olento. Ilman tunteita lamaannumme, emmekä osaa tehdä yksinkertaisiakaan päätöksiä. Emootiot ohjaavat ihmisen käyttäytymistä jokaisella elämänsaralla, ja usein järki pyrkii sitten palvelemaan näitä tunteita ja selittelemään asioita parhaansa mukaan. Tämä oli jo skottilaisten valistusfilosofien näkemys, ja nykyään se on neurotieteiden vahvistama kuva. Mitä sitten on rationalismi? Se on pyrkimystä ymmärtää ilmiöitä ja etsiä päteviä todisteita. Tässä todisteiden etsimisessä tunteilla voi olla roolinsa. Minä ainakin saan siitä nautintoa, kuten myös rationalismin ilosanoman levittämisestä. Tunteet eivät kuitenkaan saa vaikuttaa siihen, mikä on pätevä todiste. Ihmisten on päädyttävä samoihin päätelmiin objektiivisesti, riippumatta etsijän tunne-elämästä.

Lukija jatkoi: ”Minulle hengellisyys on pyrkimistä ja uskomista yleiseen hyvään ja erossa pysymistä egon ja vallan vaaroista.” Hän arvioi minunkin olevan sisimmässäni hengellinen. Vastasin olevani hengellinen tai ainakin henkinen, jos se määritellään vaikkapa niin, että yleensä arvostan enemmän ei-materiaalisia arvoja. Luen henkisyyteeni myös sen, että arvostan totuutta ja todisteita, ja sen, että haluan ymmärtää ja selittää eläinten (myös ihmisten) käyttäytymistä (myös uskomista paranormaaliin). Henkisyyteeni kuuluu sekin, että koen aitoa ihmetystä ja kunnioitusta tieteellisiä selityksiä kohtaan. Ne ovat loputtomasti kiinnostavampia ja hienovaraisempia kuin henkiparantajien katteettomat ja yksinkertaiset väitteet. Sorry gurut, 6–0.

Lukija totesi myös, että ”rationaalista ajattelua käyttäen on selvää, ettemme ole päässeet kovin pitkälle tieteessä, esim. fysiikassa. Emme edes tiedä, miksi näemme unta.” Vastasin maltillisesti, vaikka tieteen väheksyminen särähtääkin korvaani. Ensinnäkin unien näkemiselle on monta varteenotettavaa selitysehdotusta, lähtien neurologisista selityksistä aina evolutiivisiin selityksiin asti. Yksi evolutiivinen selitysehdotus on, että unet ovat eräänlainen uhkasimulaattori, jolla mieli voi testata etukäteen mahdollisia vaaroja. Tätä puoltavia todisteita on jonkin verran, mutta muitakin varteenotettavia selitysmalleja on.

Niin tai näin, tiede on päässyt järisyttävän pitkälle lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kännykkä koottiin vasta 1970-luvulla, mutta nyt niitä on enemmän kuin ihmisiä. Esimerkki ei ole paras mahdollinen, mutta vastaavia tapauksia on melkein joka tieteenalalta. Etenkin bio- ja neurotieteiden edistys on ollut huikeaa. Tietysti on turha kinastella siitä, mitä on ”päästä pitkälle”, mutta jonkinlaisia perusteluita penäsin väitteelle – joita ei koskaan kuulunut.

Tiede ei tietenkään ole löytänyt kaikkea. Eihän kukaan tiedettä tekisi, jos kaikki jo tiedettäisiin. Mutta tärkeää on se, että vaikka tiede ei vielä olisi löytänyt tärkeimpiä palikoita todellisuudesta (väitän, että se on), se ei ole syy hylätä tiedettä, eikä se ole peruste ”paranormaalille”. Päinvastoin. Seikan pitäisi olla syy perehtyä tieteeseen ja tieteelliseen tutkimukseen entistä tarkemmin. Sen toteaminen, että tiede ei tiedä jotakin, kuulostaa kyvyttömyydeltä tai pahimmillaan haluttomuudelta edes etsiä selitystä ja perehtyä asiaan. Gurujen asenne lienee tässä yksi vaikuttava tekijä.

Lukijan mielestä ”emme myöskään voi olettaa, että olisimme kovin älykkäitä ja erittäin suurella todennäköisyydellä on olentoja, jotka ovat meitä paljon älykkäämpiä.” Vastasin, että eläinlajeista ihminen on kutakuinkin kaikilla mittareilla älykkäin. Ihminen on myös ainoa olento maapallolla, joka on päässyt perille siitä, miten hän on maapallolle tullut. Muualla maailmankaikkeudessa voi olla olentoja, jotka samalla tavoin ovat oivaltaneet oman kehityshistoriansa. Se on jopa luultavaa ottaen huomioon universumin koon. Kenties he myös ymmärtävät paremmin sitä, millä tavoin heidän aivonsa ovat alttiita suggestiolle.

Lukijan viimeinen perustelu oli seuraava: ”Koska olen nähnyt ja tuntenut asioita, jotka eivät ole selitettävissä nykyhetken tieteen avulla tai aivojeni rationaalisella käytöllä, mutta ovat tuntuneet hyvin luonnollisilta ja oikeilta olen varma siitä, että on olemassa paljon asioita, joita emme pysty ymmärtämään tai näkemään mutta ovat siitä huolimatta olemassa.” Totesin vastaukseni kenties vaikuttavan tuomitsevuudelta, mutta kyse ei ole siitä: Usko tai tuntemukset luonnollisuudesta eivät tee asioista todellisia. Usko ja tuntemukset voivat olla tosia, mutta niiden kohde ei välttämättä ole. Ja tietysti on asioita, joita ihminen ei kykene ymmärtämään – miten sana määritelläänkin. Jo yhden valovuoden ymmärtäminen on ihmiselle vaikeaa.

Tiivistin väitteeni seuraavasti: Ensimmäistäkään henkiolennon väliintuloa materian maailmaan ei ole todennettu tai mitattu. Koska tällaisen näkymättömän ja toisaalta olemattoman henkiolennon tai -voiman välillä ei ole eroa, on järkevämpää etsiä hyvää elämää muualta. Inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen on toimivampiakin konsteja. Yhteiskuntien vertailu esimerkiksi antaa viitteitä, että nojautuminen länsimaiseen tieteeseen ja järkiperäiseen ajatteluun tuottaa eniten rauhanomaista hyvinvointia.

Lukijan mukaan se, että hoidot eivät ole käytössä muualla, johtuu seuraavasta: ”En usko, että siellä tapahtuvat asiat voitaisiin noin vain kopioida maailman kaikkiin sairaaloihin. Siellä parantajat ovat eri liigassa kuin perinteiset lääkärit.” Kysyin tarkennusta. Miksi ja miten he ovat eri liigassa? Voitaisiinko edes osa hoitotehosta saada näkymään muualla? Kerroin, että todistamisen taakka on (hoito)väitteen esittäjällä, mutta vastauksia en saanut. Totesin, että kaikilta väitteiltä on kohtuullista eikä lainkaan tuomitsevaa vaatia todisteita. Gurujen olisi helppo laatia koeasetelma, jossa todistetaan, että kyse ei ole herkkäuskoisuudesta, johdateltavuudesta tai muista yleisinhimillisistä psykologisista ilmiöistä. Mutta he eivät tee sitä. Ja miksi tekisivätkään, kun he eivät aidosti halua auttaa ihmisiä ja pärjäävät ilmankin. Tieteen väheksyminen ja tietämättömyyden ihannointi ovat osa ”modernien” henkiparantajien leipäpuuta.

Lukija päätti seuraavasti: ”Minulle on annettu ainutlaatuinen mahdollisuus vilkaista suurempaa kokonaisuutta elämän palapelistä ja se oli tosi kiehtovaa, koska se olikin suurempi kun olin kuvitellut. Mutta olen myös tyytyväinen arkielämäni muutaman helposti ymmärrettävän palasen kanssa.” En tiedä, mitä skeptikoiden on vastaavista tapauksista ajateltava. Kaikki lienevät surullisia tai turhautuneita, jos tällaista tapahtuu läheisille. Lopuksi totesin, että olipa ”kokonaisuus” kuinka suuri tahansa, useat tieteilijät kuvaavat täsmälleen samoilla sanoilla maailmaansa. Heille tiede on ainutkertainen ja kiehtova mahdollisuus ymmärtää ja selittää maailmaa ja siinä sivussa auttaa ihmisiä. Suurin ero lienee pyrkimyksessä todisteisiin ja todelliseen ymmärtämiseen. Juuri niiden takia tiede on vahvoilla. Se voi parantaa ihmisten elämää aina ja kaikkialla, ei vain hetkellisesti, yhdessä paikassa ja tietyn gurun ja tiettyjen uskomusten läsnä ollessa.

* * *

PS. Yliopisto 4/2015 –lehti kirjoittaa:

Paras lääke eri vaivoihin on yhä lumelääke, jonka teho perustuu positiivisten ennakko-odotusten voimaan, arvioi yhdysvaltalaispsykiatri ja psykiatrian emeritusprofessori Allen Frances.

Francesin lausunto liioitellee hieman, vaikka joidenkin vaivojen suhteen se lienee lähellä totuutta. Skeptic 2/2015 -lehdessä on selventävä juttu plasebosta. Ote artikkelin lopusta: ”Jos vaikutus, jota ’kutsutaan’ plaseboksi, on todellinen, sitä olisi parempi kutsua ’kontekstuaaliseksi vaikutukseksi’, jotta sen luonnetta paremmin ymmärrettäisiin ja jotta sen taianomaiset konnotaatiot katoaisivat.” On esimerkiksi eri asia puhua paranemisesta plaseboa saaneessa ryhmässä (jossa hoitotuloksiin vaikuttaa myös esim. luonnollinen paraneminen) ja varsinaisen plasebon ”aiheuttamasta” paranemisesta. Kenties plaseboreaktio voitaisiin määritellä sellaiseksi oireiden lievenemiseksi, joka johtuu siitä, että potilas kokee/havaitsee tekijöitä, jotka liittyvät terapeuttisiin/hoitaviin toimenpiteisiin.

Ote Robert Triversin itsepetos -kirjasta, aiheena
esirukouksen  toimiminen, tai pikemminkin
toimimattomuus – tai jopa toimiminen
 ei-toivottuun suuntaan.

Niin tai näin, lumeilmiön lisäksi ”vaihtoehtohoitojen” suosio perustuu osittain siihen, että suuri osa ihmisistä ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut todisteista. He saattavat ylpeinä – tai suorastaan hilpeinä – todeta, että jotakin ilmiötä ei vain voida ymmärtää. On vaikea keksiä, mikä olisi se todiste, joka saa nämä ihmiset kiinnostumaan todisteista. Yhtä hankalaa on saada ihmisiä arvostamaan tieteellisiä hyveitä; epäilyä, perusteluita, johdonmukaisuutta, koejärjestelyitä, kyseenalaistamista, avointa keskustelua. Kunnollisten todisteiden vaatiminen on perusteltua mutta se on myös helppoa; vaikea on saada ihmiset haluamaan todisteita. Kun pienen ihmisen toivo on herätetty, uskolla ei ole rajoja ja todisteita ei tarvita.

Image 11/2014 -lehdessä haastateltu lääketieteen etiikkaa tutkiva Pekka Louhiala esittää neljä pääsyytä, miksi ihminen päätyy ”vaihtoehtohoitoihin”:

1) Henkilö on pettynyt siihen, millaista apua virallinen koululääketiede voi tarjota. Se ei esimerkiksi lupaa parantaa vakavia tauteja, kuten syöpää.

2) Henkilö on pettynyt lääketieteen käytäntöihin. Hänellä on ehkä huonoja kokemuksia lääkäreistä tai häntä pallotellaan osastolta toiselle, byrokratia ahdistaa.

3) Henkilö kaipaa yksinkertaisia selityksiä, sellaisia, joita virallisen lääketieteen edustaja harvoin voi antaa. Tiede ei välttämättä tiedä vastausta tai selitysmalli on monimutkainen. Sen jälkeen vaihtoehtoinen yksinkertainen selitys on helppo omaksua – varsinkin jos sen antaa karismaattinen persoona.

4) Valinta voi olla elämänkatsomuksellinen tai uskonnollinen. Tieteen auktoriteetteja vastaan kapinointi on tavallaan profetointia: On salaista tietoa, jota viranomaiset pimittävät. Se hivelee itsetuntoa. Ks. myös aikaisempi kirjoitukseni sukupuolieroistataikauskossa.

Kohtaan kaksi liittyy mahdollisuus, että työpaineiden vuoksi lääkärit päätyvät tukahduttamaan myötätuntoaan. Eräässä tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että tietyt muiden kipua/kärsimystä käsittelevät aivoalueet eivät osalla lääkäreistä ole aktiivisina. On arvioitu, että ilman tällaista suojamekanismia lääkärintyö (etenkin kunnallisella puolella) olisi liian raskasta – vaikka potilaan kannalta myötätuntoisempi ote voisi toimia paremmin. ”Vaihtoehtohoitajilla” sen sijaan saattaa olla enemmän aikaa ja kenties keskimäärin enemmän myötätuntoakin potilaalle annettavaksi. Ja sellainenhan parantaa oloa kummasti.

    

(Lääkärilehti 48/2014 sivuaa aihetta lääkäreiden työajankäytöstä ja hankalista tietojärjestelmistä kertovassa artikkelissa: ”Tutkimuksen mukaan terveyskeskuslääkäreitä kuormittivat selvästi eniten jatkuva kiire, tekemättömien töiden paine ja liian vähäinen aika töiden tekemiseen kunnolla” ja ”Yhtä lailla aikaa vievät suuren kaupungin sadat pysyväisohjeet ja muu byrokratia sekä kokoukset”. Kuinka uskottavaa hoitoa keskiverto homeopaatti antaisi kiireen ja työpaineiden keskellä, uuvuttavan toimistokokouksen jälkeen?)