Syntymäjärjestys ja älykkyys

Vaikuttaako syntymäjärjestys sisarusten välisiin eroihin testiälykkyydessä? Aihetta tarkasteltiin Mustaa valkoisella -kirjani alaviitteessä (s. 42, kirjallisuusviitteet on jätetty tästä pois):

Vanhin lapsi sai eräässä tutkimuksessa keskimäärin kolme pistettä korkeampia tuloksia kuin toinen lapsi, joka puolestaan sai pisteen korkeampia tuloksia kuin kolmas lapsi. Tutkijat ovat selittäneet tätä norjalaisalokkailta löytynyttä keskimääräistä eroa muun muassa vanhempien ajankäytöllä ja nuorempien sisarusten erilaisilla luonteenpiirteillä. Vastaavankaltainen syntymäjärjestyksen mukainen korrelaatio löydettiin sittemmin myös naisilta. Tosin viimeistä sanaa ei ole sanottu tästäkään aiheesta. Sillä näyttää esimerkiksi olevan merkitystä, minkälainen ikäero sisaruksilla on ja minkä ikäisenä sisaruksia on testattu.

Tuore tutkimus antaakin hieman erilaisia lukemia: ”The analysis found - as a previous large-scale study did - that first-borns enjoy a one-IQ-point advantage over later-borns.” Eli tällä kertaa havaittiin vain yhden pisteen ero. Koko tutkimus löytyy tästä linkistä. Mitä ilmeisimmin syntymäjärjestyksellä on joka tapauksessa varsin pieni keskimääräinen vaikutus yksilöiden älykkyyteen tai persoonallisuuteen. Judith Rich Harris tarkastelee aihetta kirjassaan Nurture Assumption, suomeksi Kasvatuksen myytti (Arthouse 2000). (Arvioin teoksen Helsingin Sanomissa joulukuussa 1998.) Harrisin mukaan syy lapsuuden/nuoruuden perheympäristön mitättömään vaikutukseen on ilmeinen: lapsi ei vietä loppuelämäänsä samassa perheessä, joten hänen ei kannata antaa sen vaikuttaa persoonansa muotoutumiseen.

PS. J.-P. Roos arvioi Mustaa valkoisella -kirjaani muun muassa seuraavasti (Tiedepolitiikka 1/2015):

Ensimmäinen osa on varsin ansiokas ja kiihkoton katsaus älykkyystutkimukseen ja sen perustaan. En löydä siitä paljoakaan moitittavaa, vaan voin suositella sitä alan (uusille) harrastajille. Meillähän keskustelua hallitsevat pääasiassa Kari Uusikylän kaltaiset itse älykkyystutkimuksesta melkoisen tietämättömät mutta hyvin ennakkoluuloiset kasvatustieteilijät ja psykologit, jotka eivät ole viitsineet paneutua älykkyyden perusteisiin kovinkaan hyvin. Konstruktionistiset sosiologithan pääsevät sivuuttamaan älykkyyden pelkästään toteamalla, ettei sitä voi määritellä (tai kuten Karmela Liebkind, joka kykenee hävittämään väestöryhmien väliset erot tyhjällä retoriikalla, mitä Tammisalo oikeutetusti kritisoi). Sosiologit pääsevät nykyään kovin helpolla kaikesta, joskaan heillä ei onneksi enää ole juurikaan merkitystä.

Tammisalon kritiikki on kaiken kaikkiaan varsin kohteliasta ja asiallista. Hän ei suinkaan sorru niihin typeryyksiin, joita sosiologit edustavat. Hän on oikeasti paneutunut asiaan. Jos on siis kiinnostunut Vanhasen teorioista, niin kannattaa luultavasti lukea joku hänen englanninkielinen tuore teoksensa sekä tämän lisäksi Tammisalon kirja, jolloin voi pohtia itse sitä, kuka on enemmän oikeassa.

Myönteisten huomioidensa lomassa Roos esittää kirjani väittäneen, että ”älykkyyden yhteyttä geeneihin ei olisi millään tavoin selvitetty”. Tässä kohdin arvioija on ollut huolimaton. Kirjassa tarkastellaan monessa kohdin tiettyjen geenien vaikutusta kognitiivisiin kykyihin, jopa yksilöiden välisiin eroihin, esimerkiksi seuraavasti (s. 43):

Henkisiin kykyihin vaikuttaa tuntematon määrä geenejä, joista kullakin on luultavasti pieni vaikutus. Geenien vaikutus älykkyyteen saa tukea esimerkiksi siitä havainnosta, että tietyt piirteet vauvaikäisen huomiokyvyssä korreloivat myöhemmin lapsena saatujen testitulosten kanssa. Vastikään on myös löytynyt geeni, jonka muunnelmat ovat yhteydessä sekä testiälykkyyteen että aivojen kuorikerroksen paksuuteen. Tosin havaitut geneettiset erot ”selittivät” vain puoli prosenttia 14-vuotiaiden älykkyyden kokonaisvaihtelusta. Toisessa tutkimuksessa löydettiin kolme geeniä, joista kunkin muunnelmat vastasivat arviolta 0,3 ÄO-pistettä. Näitä suurempia lukemia tuskin tullaan löytämään yksittäisten geenien osalta.

Muutoin tarkkanäköisen arvion hauskimmassa kohdassa Roos vertasi teostani Marxin ja Engelsin Anti-Dühring -kirjaan. Marx ei tosin ollut sen toinen kirjoittaja, kuten Roos esittää. (Etsin Engelsin teosta kirjahyllyjeni takariveistä, mutten löytänyt. Olen saattanut myydä kopioni joskus.) Niin tai näin, Mustaa valkoisella -teoksen ei ole tarkoitus olla Anti-Vanhanen tai anti-mitään. Kirjan pääpointteja sen sijaan on se, että Tatu Vanhasen esittämät väitteet rotujen välisistä muuttumattomista älykkyyseroista käyvät niin voimakkaasti joidenkin ihmisryhmien kunnian päälle, että väitteiden takana pitäisi olla pätevämpiä tutkimustuloksia. Yhteiskuntatieteissä tehdyt varomattomat päätelmät saattavat pilata ihmiselämiä.

PS2. Oheisessa kuvassa on viime päivinä lukemiani kirjoja (suurin osa vielä kesken). Erityismaininnan ansaitsevat ainakin Robert Trivers (jonka teoriaa vastavuoroisesta altruismista esitellään perusteellisesti myös Ihmisluonto –kirjassa) ja Daniel Nettlen mainio teos Personality. Jälkimmäisestä muokattu ajatus: Se, mitä esivanhempamme tarvitsivat elääkseen ja lisääntyäkseen, on eri asia kuin mitä nykyihminen tarvitsee miellyttävään elämään.

Avara ihmisluonto

Siivoilin vanhoja arkistojani [1] ja käsiini osui Erkki Tuomiojan arvio Jukka Relanderin kirjasta Ankkalinna ja lajien synty (HS 18.4.2004). Näin Tuomioja:

Pidin erityisesti siitä Relanderin analyysistä, miten myös luontodokumenttien sanoma myötäilee ideologista valtavirtaa. Oli aika, jolloin dokumentit korostivat luonnon harmoniaa ja yhteistyötä; nyt ne kertovat darwinistisesta olemassaolon taistelusta ja heikoimpien vääjäämättömästä sortumisesta. Eli, kuten Relander sen sanoo, dokumenttiohjelmien ”luonto on oikeistolaistunut”.

Herää kysymys, millaisin menetelmin Relander on huomioonsa päätynyt. Kuinka pitkästä seurantajaksosta on kyse? Miten suuresta aineistosta on kyse? Mikä on otoksen kattavuus? Onko dokumenttien ”sanoman” arvioijia useampia?

Relanderille tai Tuomiojalle tuskin tuli mieleen, että luonnossa nähty yhteistyökin on seurausta ”darwinistisista” kamppailuista. Sama pätee ihmisyhteisöihin: historiallisesti katsoen suurimman mittaluokan yhteistyö ja merkittävimmät liittoumat ovat seurausta kansojen välisestä aggressiivisesta kilpailusta. Myös Darwin pohti pitkästi yhteistyötä ja avuliaisuutta, sekä ihmisellä että muilla eläimillä. Looginen päätelmä kaiketi kuuluu, että yhteistyöstä kertovat dokumentit ovat nekin oikeistolaisia.

Vakavasti ottaen on todettava, että ”darwinistinen” oppi luonnonvalinnasta ei palvele minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Tätä monien näyttää olevan vaikea ymmärtää. Liberaalilla vasemmistolla, konservatiivisella oikeistolla tai minkä tahansa poliittisen suuntauksen kannattajakunnalla on toivottavasti perustellumpia syitä aatteilleen kuin tieteellisten teorioiden väärinymmärrys.

Toinen melko yleinen harhakäsitys koskee evoluution ja geenien roolia ihmisluonnossa. Tämän näkemyksen mukaan jos jokin on opittua, geeneillä ei voi siinä olla merkitystä. Ihmisen käyttäytyminen ja ihmisluonto ovat niin joustavia ja geenien vaikutukset ovat niin joustamattomia, että geenit ja evoluutio eivät voi olla tärkeitä ihmisen käyttäytymisen ymmärtämiselle.

Mikä näkemyksessä on pielessä? Evoluutioteoriaa soveltava ihmistutkimus ensinnäkin ymmärtää, että ihmisaivot on ”suunniteltu” oppimaan. Seikka on evoluutiopsykologisen tutkimuksen lähtötilanne, ei suinkaan päätepiste. Evoluutiopsykologit eivät tyydy näkemykseen, että oppiminen olisi kaikkeen kykenevä taikalaatikko. Sen sijaan he haluavat avata laatikon ja katsoa, miten sen laitteisto ratkaisee kelpoisuuden kannalta tärkeitä ongelmia.

Toiseksi geenien rooli oppimisessa on ilmeinen. Oppimisen yleiskone ei osaisi ratkaista ihmisen (tai minkään muun lajin) kohtaamia kelpoisuusongelmia. Niitä varten tarvitaan riittävän monipuolinen ohjelmisto, jonka osia evoluutio on räätälöinyt juuri tiettyjä ongelmia varten. Ihminen on joustava ja älykäs nimenomaan sen takia, että sille on kehittynyt erikoistuneita ohjelmistoja hoitamaan yhteistyötä, ystävyyttä, pariutumista, ravinnonhankintaa ja muita geenien jatkuvuuden kannalta elintärkeitä toimintoja. Oppiminen ja joustavuus eivät poista vaistonkaltaisten valmiuksien ja tunnereaktioiden merkitystä.

                                                  * * *

[1] Rakkauden evoluutio -kirjassani on yli 40 sivua kirjallisuusviitteitä. Säilytin kyseisiä tiedeartikkeleita kymmenen vuoden ajan ennen kuin ne tällä viikolla päätyivät paperinkeräykseen. Halusin, että tietyt faktat ovat helposti tarkistettavissa riittävän pitkään – siltä varalta, että julkisessa keskustelussa olisi päästy kunnolla tonkimaan perusteluita väitteiden takana. Näin ei tietenkään tapahtunut. Voidaanko tästä päätellä, että kirjassa esitetyt argumentit ovat vastaansanomattomia? Vai karsastaako suomalainen keskustelukulttuuri tieteellistä tutkimusta? (Niin tai näin, nykyään koetan välttää artikkeleiden tulostamista, sillä olen tottuneempi lukemaan niitä näytöltä.)

PS. Olen pitänyt ihmisluonto-blogia vuodesta 2008 ja kirjoituksia on kertynyt yli 150. Eräs lukija kysyi lempitekstejäni. Omien vanhojen kirjoitusten lukeminen ei aina ole miellyttävää (vaikkakin se yleensä on opettavaista), mutta muun muassa tällaisia suosikkeja löysin alkuvuosilta:

Geenin itsekkyydestä, perintöverosta, Darwin-kirjallisuutta, homorakkaudesta, eriarvoisuudesta, kirja-arvio, ilman kilpailua ei olisi rakkautta, naisten saavutukset tieteessä, homoseksuaalisuuden lisääntyminen, ryhmävalinnasta, Adam Smith rakkaudesta.

Tuoreempia suosikkejani ovat muun muassa seuraavat:

Tiede, vaistot ja moraali, sukulaisuudesta, sukupuolieroista taikauskossa, rakkaus ja ihmisluonto, moraali ja eturistiriidat.

Moni muiden ajatuksia kommentoiva kirjoitukseni tarttuu näin jälkikäteen luettuna pikkuasioihin. Toivottavasti tämä on merkki siitä, että ihmiset yleisesti ottaen ovat varsin valistuneita.

PS2. Ilman vastikään edesmenneen Seppo Hiltusen (tai Kaarle Ervastin) antikvariaattia omat teokseni olisivat joko huomattavasti heikompia tai niitä ei olisi syntynyt lainkaan. Halpa-Hiltusen – kollegoiden antama nimitys, jota hän kantoi ilmeisen ylpeänä – muistoa kunnioittaen.