Akateeminen feminismi ja etenkin feministinen pedagogiikka on pettänyt tieteen ja tasa-arvon. Yliopistossa toimii puoluetoimisto tiedekunnan statuksella.
Laukkanen, A., Miettinen, S., Elonheimo, A-M., Ojala, H. & Saresma, T. toim. (2018): Feministisen pedagogiikan ABC – Opas ohjaajille ja opettajille. Vastapaino. Tampere.
Vuonna 2006 julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimuksen tieteellisyyttä arvioivan ja runsasta keskustelua herättäneen pamfletin, Keisarinnan uudet (v)aatteet. Siinä osoitamme, että naistutkimuksen valtavirta ei täytä tieteen kriteereitä. Menestyksekkään propagandan ja kenties löysien tutkimusmenetelmien houkuttelemina yhä uusia opiskelijasukupolvia on kuitenkin kiinnostunut alasta. Naistutkimus, ja nimenvaihdoksen jälkeen sukupuolentutkimus, on ehtinyt heikentää useampien opiskelijasukupolvien tieteellistä ajattelua ja ilmaisun tarkkuutta.
Kolmen viime vuoden aikana olen uudelleen haastanut joitakin sukupuolentutkimuksessa esitettyjä ajatuksia ja yleisemmin myös feminististä retoriikkaa (täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä). Kritisoimieni ajatusten esittäjät ovat tällä kertaa kieltäytyneet keskustelemasta, kenties jopa kuuntelemasta. En usko, että he ovat yli-itsevarmoja tai ylenkatsovat kirjallista keskustelua. Altistuminen akateemiselle feminismille tai sukupuolentutkijaksi identifioituminen eivät voi viedä kykyä mielipiteenvaihtoon. Jostakin muusta on kyse. Ehkä perusteluni ovat vastaansanomattomia? Ehkä perusteluni on esitetty väärällä tavalla?
Tässä kirjoituksessa ruodin vastikään julkaistua Feministisen pedagogiikan ABC – Opas ohjaajille ja opettajille -teosta. Onko tieteenystävän syytä olla huolissaan? Onko feministinen pedagogiikka haitallista yhteiskunnallisen keskustelun tai tasa-arvon kannalta? Yritin kuunnella kirjoittajia ja oppia heiltä. Lopulta päädyin kuitenkin vain poimimaan epäilyttävimpiä lausuntoja ja esittämään tarkentavia kysymyksiä. Monessa kohdin ei yksinkertaisesti voinut olla varma, mitä kirjoittaja tarkoitti.
Teoksessa on jokunen käyttökelpoinen opetusvinkki, mutta en esittele niitä tässä. Se, mikä vinkeissä on hyvää, on sitä feminismistä huolimatta, ei sen takia. Yleishuomioni on, että moni kirjoittajista pystyisi parempaan. Sukupuolentutkimus on vain johtanut heitä harhaan siitä, millaiset väitteet ovat loogisia, yksiselitteisiä ja tieteellisesti perusteltuja.
Feministinen pedagogiikka ei määrittele itseään
Pedagogiikka voi tarkoittaa montaa asiaa, aivan kuten feminismi. Teos ei kuitenkaan määrittele termejä tarkasti, ja usein jää epäselväksi, mitä kirjoittaja haluaa sanoa. Tämä tekee rakentavan palautteen antamisesta vaikeaa. Palautteen saaja voi aina väittää, että kyse on jostakin toisesta pedagogiikan/feminismin versiosta.
Sivu 14: Feministinen pedagogiikka on feministisen tutkimuksen ohjaamaa opettamiseen ja ohjaamiseen liittyvää ymmärrystä, opettamisen tapoja ja oppimistilanteiden käytäntöjä. Feministiselle pedagogiikalle tärkeitä ovat kysymykset tiedon poliittisuudesta sekä näkemykset koulutuksen hierarkioita tuottavista käytännöistä. Siinä lähestytään opetusta ja koulutusta valtaan nivoutuvana ja tietyllä tavalla tietäviä toimijoita tuottavana toimintana.
Tuossa määritellään, mitä feministinen pedagogiikka on – kuitenkaan sitä määrittelemättä. Feminismiä on monenlaista, ja täten feminististä tutkimustakin on monenlaista. Tämän takia feministisen pedagogiikan määritteleminen feministisen tutkimuksen kautta ei onnistu. Yhtä vähän määritelmiksi kelpaavat fraasit vaikkapa tiedon poliittisuudesta. Mitä on tiedon poliittisuus? Sitäkö, että faktoilla voi olla poliittisia seurauksia? Vai sitä, että tiedon avulla on paremmat mahdollisuudet päästä hierarkiassa ylemmäksi? Tarkoitettiin sillä kumpaa tahansa tai jotakin aivan muuta, faktat ovat silti faktoja. Määritelmässä on kenties syvällisyyden tuntua, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastuu tyhjäksi.
Entä mitä tarkoittavat ”koulutuksen hierarkioita tuottavat käytännöt”? Lausunto antaa ymmärtää, että koulutetumpien paremmissa ylenemismahdollisuuksissa olisi jotakin väärää. Voi olla, että huomiolla tarkoitetaan jotakin aivan muuta, mutta se ei selviä kirjoituksesta. Entä mitä tarkoittaa, että ”koulutus tuottaa tietyllä tavalla tietäviä toimijoita”? Tämä lausunto antaa ymmärtää, että siinä olisi jotakin kieroa, että koulutetut tietävät asioita tietyllä tavalla. Mutta sitä, mikä siinä on väärin, ei lukijalle kerrota. Lausunnon kirjoittajakin luultavasti mieluummin haluaa sellaiselle kirurgille, joka juuri ”tietyllä tavalla tietää”, miten lihakset, jänteet ja sisäelimet asettuvat ja toimivat ihmiskehossa.
S. 16: Feministisen pedagogiikan keskeiseksi piirteeksi voikin ajatella pyrkimyksen rohkaista oppijaa ajattelemaan itse ja kriittisesti sekä tuottaa tietoa yhdessä opettajan ja toisten oppijoiden kanssa.
Lyhyt kommentti: tämä ei ole feminismiä vaan hyvän opettajan tunnusmerkki.
S. 19: Ei voida olettaa, että kaikki tunnistavat itsensä opetettavista sisällöistä ja opetustilanteessa muotoilluista poliittisista kannoista.
Tämä on päivänselvää. Olisi erikoista vaatia, että oppilaiden tulisi jotenkin tunnistaa itsensä opetettavista sisällöistä. On myös erikoista väittää, että opetustilanteessa jatkuvasti ”muotoillaan poliittisia kantoja”, mitä se tarkoittaakin.
S. 20: [Feministisessä pedagogiikassa] pohdinta on suunnattu muun muassa siihen, mitä käyttämämme [opettajien käyttämä] sukupuolittava käsitteistö olettaa ja millaisia jaetuksi ajateltuja identiteettejä se tuottaa sekä miten tunteet kietoutuvat näihin olettamisen ja tuottamisen prosesseihin.
Ajatuksista on vaikea ottaa selkoa. Mitä tarkoittaa, että identiteetit ovat ”jaetuksi ajateltuja”? Ovatko identiteetit jaettuja vai eivät, vai onko jako vain ajateltua? Ja kuka jakoa ajattelee? Entä millä perusteella voidaan väittää, että opettajien käyttämä käsitteistö tuottaa identiteettejä? Tämä on tärkeä kysymys. Miksi kirjoittaja ajattelee, että opettajien käsitteistöt tuottavat identiteettejä? Mitä nämä käsitteistöt ovat ja millaisia identiteettejä ne tuottavat ja miksi? On myös perusteltua kysyä, koska tuotanto alkoi. Ehkä opettajat käyttivät sukupuoli-identiteettejä tuottavia käsitteistöjä jo renessanssiaikana. Vai alkoiko se vasta valistusaikana? Vai kenties jo antiikissa? Ainakin antiikin kirjallisuus tukee ajatusta varhaisesta identiteettituotannosta. Tosin kivikautisten luolamaalausten metsästyskuvasto ja vulvapiirrokset taitavat kertoa antiikkiakin varhaisemmasta identiteettituotannosta.
Kirja väittää olevansa feministisen pedagogiikan opas opettajille, mutta enemmän se on esimerkki siitä, miten ajatukset voidaan muotoilla epämääräisesti niin, että ne on suojattu falsifioitumiselta. Siksi ohjeeni kuuluu: jos sinulla on tärkeää sanottavaa, sano se selkeästi, määrittele käytetyt käsitteet, nojaa tilastoihin ja analysoi syysuhteita systemaattisesti. Yhdellä sanalla: ole tieteellinen.
S. 43: Kielen, iän, uskonnon, etnisyyden, luokan, seksuaalisuuden, vammaisuuden ja muiden erojen huomioiminen sukupuolen ohella on feministisen pedagogiikan jatkuva haaste.
Olen kirjoittajien kanssa luultavasti yhtä mieltä monesta asiasta, esimerkiksi siitä, että sukupuoleen, seksuaalisuuteen, etnisyyteen, uskontoon ja muihin vastaaviin seikkoihin perustuvasta syrjinnästä tulee päästä eroon. Olemme yhtä mieltä myös siitä, että tilastojen valossa syrjinnän eri muodot ovat jatkuvasti vähentyneet (ks. esim. Steven Pinker: Enlightenment Now). Trendi kohti parempaa on jatkunut vuosikymmeniä, monen asian suhteen jopa vuosisatoja. Tämä pitkäjänteinen suuntaus kohti tasaveroista yhteiskuntaa saattaa osaltaan selittää, miksi osa feministeistä on suunnannut katsettaan naisista muihin vähemmistöihin, esimerkiksi saamelaisiin ja kehitysvammaisiin. Tämä painotuksen muutos on hyvä syy luopua feminismi -termistä. Luovutetaan sana puoluepolitiikan välineeksi, mihin se on aina kuulunut. Keskusteluilmapiiri saattaisi tervehtyä, jos ainoastaan kyseessä olevan puolueen jäsenet ja äänestäjät kutsuisivat itseään feministeiksi. S. 138: Feministinen pedagogiikka on sekä feministisen liikkeen että akateemisen feministisen tutkimuksen yhteistä tonttia.
Tulkitsen lausunnon myöntävän, että feministinen pedagogia on poliittista. Siksi on erikoista, että feministisen pedagogiikan kurssien opetuksesta vastaavat yliopistomme (Helsinki, Lappi, Tampere, Jyväskylä ja Turku). Miten tämä on mahdollista? Yliopistolaki toteaa, että ”yliopistojen tulee järjestää toimintansa hyvää tieteellistä käytäntöä noudattaen”. Hyvästä tieteellisestä käytännöstä ei luonnollisesti vallitse täyttä yksimielisyyttä, mutta jokunen yleisperiaate on silti ilmeinen; esimerkiksi se, että tieteen on oltava riippumatonta ulkopuolisista tekijöistä, jotka saattavat vääristää tutkimustuloksia. Toteutuuko tämä feministisessä tutkimuksessa tai feministisessä pedagogiikassa?
s. 139: Aktivismin ja akatemian välit ovat monella tapaa yhteen kietoutuneet. Yliopistoissa sukupuolentutkimusta opiskelevat ovat usein feministisen liikkeen tai politiikan aktivisteja.
Opiskelijan ei tarvitse olla poliittisesti sitoutumaton, mutta tieteen tulee sitä olla. Tieteenalan sitoutuminen poliittiseen aatteeseen tarkoittaa tutkimustulosten tai niistä raportoinnin määräytymistä jo etukäteen. Jos sukupuolentutkimuksessa siis on jotakin tieteellistä, se on se osa, joka jää jäljelle, kun toiminnasta poistetaan feminismi.
Pedagogia taas voidaan määritellä sen opettamiseksi, miten oppilaat saadaan parhaiten oppimaan. Myöskään tällaiseen toimintaan eivät poliittiset aatteet kuulu. On päivänselvää, että tulevia opettajia tulee opastaa toimimaan niin, että he pystyvät opettamaan pätevästi ja tehokkaasti riippumatta oppilaan sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntautuneisuudesta (tai etnisestä, poliittisesta tai sosioekonomisesta taustasta). Tällä ei kuitenkaan ole tekemistä pedagogian feministisyyden kanssa; se on vain pedagogiaa.
Periaatteen tulisi olla selvä: epämääräisiä poliittisia aatteita ei tule sotkea siihen, miten oppilaat saadaan oppimaan. Vielä selvempää on, että yliopiston ei tule iskostaa aatteita ja ideologioita tuleviin opettajiin. Opettajille kannattaa toki kertoa, millaisia leviämisstrategioita poliittisilla ja uskonnollisilla aatteilla on. Nykyään opettajille on syytä selventää myös sitä, miten kansalaisia manipuloidaan informaatioteknologian avulla. Näiden opettamisessa feminismistä saattaa olla apua yhtenä esimerkkitapauksena muiden joukossa. Opetuksen päälle liimattuna ideologiana siitä on vain haittaa.
S. 120: Kun feministinen pedagogiikka korostaa kasvatuksen merkitystä paitsi tiedon, myös subjektiuden tuottajana ja pyrkii valtauttaviin ja osallistaviin opetuskäytäntöihin, feministisen talouspedagogiikan tehtävänä on haastaa ylläkuvattua talouden harvaintietoa... Kun opetuksen tehtäväksi ajatellaan kasvattaa pärjäämään kilpailulliseksi oletetussa ja kehystetyssä taloudessa, unohdetaan kasvatuksen aktiivinen ja poliittinen luonne: se tuottaa tietynlaisia talouden toimijoita ja todellisuuksia.
Mitä on ”subjektiuksien tuottaminen”? Millä perusteella kasvatus kykenee ”tuottamaan todellisuuksia”? Miten ”kasvatuksen tuottamat todellisuudet” vaikuttavat yksilöön? Kuka olettaa talouden kilpailulliseksi ja onko oletus väärä vai oikea? Mitä oletuksesta seuraa oppilaalle? Kirjoittaja kaiketi koettaa sanoa, että hänen mielestään koulukasvatus tuottaa oppilaiden kilpailuhalut. Mutta miksi hän niin ajattelee, jää epäselväksi.
Tässä kohdin on paikallaan tehdä jokunen yleishuomio kasvatuksen merkityksen korostumisesta joissakin ihmistieteissä. Esimerkkinä toimivat miesten ja naisten väliset erot. Tiedetään, että ihmisyhteisöt ovat käytännössä kaikkialla rakentuneet tiettyjen sukupuolierojen mukaan. Mikäli kasvatuksen avulla pyritään selittämään tällaista universaaliutta, tarvitaan monimutkaisia lisäperusteluita. Pitäisi vastata, miten, miksi ja missä ikävaiheessa kasvatus tuottaa sukupuolierot. Miten kasvatus siis saa miehet menemään naisia useammin äärimmäisyyksiin tai kilpailemaan naisia armottomammin?
Kasvatus on toki pätevä työhypoteesi. Siinä on kuitenkin olennaisia vikoja. Hypoteesi ensinnäkin on mutkikkaampi kuin luonnonvalintaan, geeneihin ja hormoneihin perustuva biologinen hypoteesi. Ja mutkikkaampi selitys tulee valita vain, jos se on tieteellisessä mielessä perusteltua. Monilla kasvatusta korostavilla aloilla tämä tärkeä periaate näyttää unohtuneen. (On mahdollista, että osa opettajista ja vanhemmista haluaa voimistaa sukupuolieroja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erojen alkuperä olisi kasvatuksessa.)
Kasvatushypoteesin toinen ongelma on se, että luonnonvalintaan liittyvän selityksen tukena on mittava antropologinen ja lajeja vertaileva aineisto – ja se on feministisessä pedagogiassa, kuten sukupuolentutkimuksessa yleisemmin, jätetty huomiotta. On ymmärrettävää, jos monimutkaiselle käyttäytymiselle esitetty yleispätevä biologinen selitys tuntuu alentavalta. Se ei kuitenkaan ole läheskään niin alentavaa kuin selityksen kiistäminen vain sen mahdollisen alentavuuden perusteella. Kasvatushypoteesin lisäongelma on, että sen avulla ei voida ennustaa, miksi joku mukautuu kasvatustapoihin ja joku toinen ei.
Luonnonvalinta ja kasvatus eivät tietenkään ole kilpailevia selityksiä. Luonnonvalinnan vaikutus esimerkiksi näkyy myös ihmisten noudattamissa kasvatusmenetelmissä. On kuitenkin seikkoja, jotka antavat olettaa, että kasvatuksella on vain vähäinen merkitys vaikkapa sukupuolten mukaan eriytyneisiin työmarkkinoihin. Ensinnäkin perheet ovat jo pitkään pyrkineet kohtelemaan lapsia tasa-arvoisesti ja lapsen yksilöllisten taipumusten mukaan. Toiseksi tasa-arvoisimmissa yhteiskunnissa sukupuolierot uravalinnoissa – ja jopa fysiologisissa ominaisuuksissa – ovat suurimpia.
S. 159: Lähtökohtaisesti feminismi pyrkii edistämään tasa-arvoa kiinnittämällä huomion yhteiskunnan sukupuolittuneisiin epätasa-arvoistaviin rakenteellisiin sekä taloudellisiin, sosiaalisiin, kulttuurisiin ja kielellisiin käytänteisiin ja toimii kaikkien hyväksi.
Mitä tarkoittaa ”huomion kiinnittäminen epätasa-arvoistaviin rakenteisiin”? Millaisen huomion ja millaisiin rakenteisiin? Ja millä perusteella huomion kohteet ovat rakenteellisia? Tämän kirjoituksen otsikossa kysytään, onko teos opas feministiseen propagandaan. Vastaus ei ole ilmeinen. Oikeastaan kirja ei ole edes feministisen pedagogiikan opas, koska feminismi määritellään epämääräisesti maailmoja syleillen. Toisaalta teoksen sisältämän uuskielen ja retoriikan takia kirja on mainio opas hämärtämiseen ja epätieteellisyyteen.
Yllä olevan sitaatin varsinainen ongelma on se, että siinä jätetään tasa-arvon kannalta olennainen kysymys auki. Miten yhteiskunnan tulee suhtautua niihin miesten ja naisten välisiin tulo- ja statuseroihin, jotka johtuvat myötäsyntyisistä sukupuolieroista? Tällaiset tuloerothan eivät johdu epätasa-arvoisista rakenteista tai kielelliskasvatuksellisista käytännöistä – tai ”käytänteistä”. Kyseisten tuloerojen syynä saattaa olla esimerkiksi se, että miehet ovat keskimäärin kilpailullisempia, vähemmän sovinnollisia ja taipuvaisempia riskinottoon tai että miehillä tavataan enemmän halua systematisoida ilmiöitä. (Viimeksi mainittu saattaa selittää autistien suuremman osuuden miehissä, ks. Simon Baron-Cohen: Olennainen ero.)
Monella feministillä toki on valmis kanta biologisten sukupuolierojen vaikutuksiin: niitä ei ole. Tulo- ja statuserot johtuvat heidän mukaansa kulttuurisesti ja kasvatuksella tuotetuista piilorakenteista tai muusta vastaavasta. Näkemys on pielessä siksi, että biologian vaikutus tulo- ja statuseroihin on tutkimuksista tukea saanut hypoteesi. Ja vaikkei hypoteesin takana edes olisi tukea, sitä tulee yrittää kumota tieteellisen tutkimuksen avulla, ei asiaa välttelemällä. (Tieteen tehtävä ei silti ole päättää, miten yhteiskunnan tulee suhtautua spontaanisti syntyneisiin tuloeroihin. Sen tulee olla poliitikoiden puuhaa. Biologisten sukupuolierojen vaikutusten selvittäminen ei toisin sanoen ole halua ylläpitää sukupuolihierarkioita.)
Oletetaan, että on pystytty osoittamaan, että miesten ja naisten tulo- ja statuserot riippuvat sittenkin vain kotikasvatuksesta. Poikia opetetaan kilpailemaan ja tyttöjä hoivaamaan, ja he muovailuvahan tavoin omaksuvat nämä kasvatuksen tavoitteet, mikä sitten näkyy miesten keskimäärin korkeampina palkkoina. Tulisiko yhteiskunnan tällöin puuttua perheissä tehtyyn kasvatustyöhön? Miten? Riippumatta tulo-, status- ja varallisuuserojen syistä feminismin pitää kertoa, minkä verran ja keiden vapauksia se on valmis uhraamaan erojen kaventamiseksi.
* * *
On ilmeistä, että taistelu naisten syrjintää vastaan tarvitsi feminististä aatetta. Aate myös onnistui tehtävässään: laki ei enää kohtele naisia ja miehiä eri tavoin (poikkeuksena esim. asevelvollisuus). Poliittiset aatteet syntyvät tällä tavoin usein tarpeesta. Mutta jos tarve katoaa, aate voi yhä menestyä, jos se pystyy tuottamaan uhkakuvia, kokemuksia syrjinnästä tai muuta vastaavaa. Mikä tahansa poliittinen aate saattaa toimia näin. (Siksi usein on paikallaan tehdä havaintoja ennen alan kirjallisuuteen perehtymistä. Se on kätevä tapa välttyä dogmaattisuudelta.)
Onko feminismi siis jo ryhtynyt tuottamaan tarvitsemiaan syrjintäkokemuksia? Tätä on vaikea tutkia. Suggeroinnin sijaan kyse voi olla siitä, että feminismin kaltainen aate, joka on menestynyt syrjinnänvastaisessa taistelussa, väistämättä tarttuu koko ajan vähäisempiin ja/tai harvinaisempiin rikkeisiin. Tällöin yhä vähäpätöisemmistä tapauksista tulee huomionarvoisia. Kyse voi siis silti olla aidosta syrjinnästä, joka vain on muuttunut harvinaiseksi ja vähemmän vakavaksi.
Yleisellä tasolla on muistettava, että yksittäistapauksista tulee merkittävä ilmiö vain, jos niitä tapahtuu huomattavan monia suhteessa mahdollisuuksiin, jolloin niitä olisi voinut tapahtua. Ja tapauksista tulee trendi vain, jos näiden kahden suhde muuttuu ajan myötä. Kuten todettua, seksismin ja syrjinnän suhteen trendi näyttää selvältä: molemmat ovat ainakin kantaväestön parissa olleet pitkään laskussa. On myös perusteltua sanoa, että ideologiana ja muodollisen politiikan alueella sukupuolinen syrjintä on joitakin asevelvollisuuden kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta länsidemokratioissa kuollut.
Feministinen pedagogiikka on lokeroivaa
Keskustelu feminismistä, ei vain akateemisesta feminismistä, on ajautunut umpikujaan. Suuri osa feministeistä ajattelee, että miehet pitävät itsekkäästi kiinni valta-asemastaan, joka on hankittu epäreilusti syrjinnän avulla. Suuri osa feminismin kriitikoista taas pitää feministejä laiskoina ja autoritaarisina vapauden vihollisina ja muiden rahojen tuhlaajina. Molemmat pitävät toisiaan lyhytnäköisinä oman edun ajajina. Onko pattitilanteesta mahdollista päästä eroon? Ei kokonaan: kakunjakokysymykset tulevat aina seuraamaan ihmistä. Keskustelusta on kuitenkin mahdollista tehdä hedelmällisempää. Se vain ei onnistu akateemisen feminismin suosimalla orwellilaisella uuskielellä tai ihmisiä lokeroimalla (esimerkkejä jäljempänä).
Feminismikeskustelua kannattaa joka tapauksessa jatkaa. Tässä vaiheessa hyödyllisintä olisi hylätä epämääräiset ja riidoissa tahriintuneet ismit ja muunlainen ihmisten ryhmittely. Keskustelijoiden tulee nousta poteroistaan ja kertoa konkreettiset tavoitteensa niin, että kaikki ymmärtävät ne. Jos lopputulos on jotakin samaa ympäripyöreyttä kuin ihmisoikeuksien julistuksessa, olkoon niin. Se on toimiva lähtökohta etsiä käytännöllisiä ratkaisuja. Seuraavaksi pitää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mikä täyttää syrjinnän kriteerit. Jos tässä ei onnistuta, ei ole mielekästä keskustella, kuinka paljon voimavaroja syrjinnän ehkäisyyn kannattaa suunnata. Toisaalta kakunjakokysymyksistä ei voida päästä eroon, johtuivatpa tuloerot syrjinnästä, sattumasta, geeneistä tai jostakin aivan muusta. Politiikan, myös feminismin, ydinkysymyksiä on se, minkälainen taloudellisen eriarvoisuuden määrä ja jakautuminen on suotavaa.
Jotta keskustelusta tulee hedelmällistä, osapuolien on uskallettava kysyä toisiltaan, miksi he uskovat niin kuin uskovat. Miksi joku selittää tulo- ja statuseroja kasvatuksella ja sattumanvaraisilla sukupuolinormeilla? Millaisia faktoja selityksen tueksi on? Nykyisin akateemisen feministin kyseenalaistamista vältellään samaan tapaan kuin muslimilta ei uskalleta kysyä, miksi hänen mielestään Muhammed on seuraamisen arvoinen profeetta. Feministiltäkään ei toki voida olettaa ympärivuorokautista rationaalista argumentointia ja omien näkemysten kyseenalaistamista. Rationalismikin kaipaa lomaa. Mutta – ja tämä on iso mutta – yliopisto tai politiikka eivät ole sopivia lomakohteita.
* * *
S. 9: Opetuksen valtavirta ainakin yliopistoissa – feministisestä ja kriittisestä pedagogiikasta huolimatta – on edelleen hyvin akateemista, valkoista ja keskiluokkaista. Oppijoilta edellytetään täyttä fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä.
Lausunnossa kaikki ei ole loppuun asti mietittyä. Ensinnäkin yliopistossa opetus – valtavirta tai ei – on jo määritelmällisesti akateemista. Kirjoittaja tarkoittaneekin termillä jotakin muuta; ei vain selviä, mitä. Epämääräinen on myös väite valtavirtaopetuksen valkoisuudesta. Tarkoittaako se valkoihoisia opettajia? Valkoihoisia oppilaita? Kummatkaan eivät voi ihonvärilleen mitään. Vai tarkoittaako kirjoittaja sitä, että yliopisto-opettajien/oppilaiden mielestä valkoiset ovat ylempiarvoisia? Tuskin sentään. Tällaisesta etnisen alkuperän korostamisesta ja rodullistamisesta tulee joka tapauksessa päästä eroon.
Entä opetuksen keskiluokkaisuus? Suomalaiset toivovat, että köyhänkin perheen lapsi voi nauttia korkeinta opetusta. Kattavat tukijärjestelmät on luotu nimenomaan sitä silmällä pitäen. Lausunto antaa ymmärtää, että opetus (tai pääsykokeet tms.) jotenkin syrjisivät ei-keskiluokkaisia. Vai miksi kirjoittaja keskiluokkaisuutta korostaa?
Entä väite oppilaalta edellytetystä fyysisestä toimintakyvystä? Sitä edellytetään lähinnä liikunnanopettajiksi kouluttautuvilta ja joiltakin soveltavilta tieteiltä. Esimerkiksi kemistin työ vaatii usein tarkkaa ja toimintakykyistä silmä-käsi-koordinaatiota. Mutta jos jossain on paikka, jossa fyysinen toimintakyky ei ole ratkaisevaa, se on juuri yliopistolla.
Entä edellytys täydestä psyykkisestä toimintakyvystä? On vaikea sanoa, mitä kirjoittaja tarkoittaa. Hän tuskin ajattelee, että tieteenteossa kognitiivisesti kyvykkäimpien ei tulisi olla etulyöntiasemassa. Joku voisi kuitenkin tulkita lausuntoa niin. Oli miten oli, feminismillä ei olettaisi olevan tekemistä opetuksen fyysisyyden, henkisyyden, akateemisuuden, valkoisuuden tai keskiluokkaisuuden kanssa.
S. 27: Suomessa neutraalilta näyttäytyvä valta-asema on edelleen usein mieheydellä, valkoisuudella, heteroseksuaalisuudella ja keskiluokkaisuudella.
Huomio nostaa samankaltaisia kysymyksiä kuin edellä. Mitä tarkoittaa, että ”mieheydellä” on valta-asema? Onko se eri asia kuin se, että valtaa on enemmän miehillä? Jos kyse on siitä, että miehet ovat yliedustettuina korkeammissa asemissa, on osoitettava, että se johtuu syrjinnästä. Muutoin lausunnossa ei ole mieltä. Entä mitä tarkoittaa, että mieheyden tai heterouden valta näyttäytyy neutraalina? Mitä edes tarkoittaa neutraali valta-asema? Jos esimerkiksi Pekka Haavistosta tulee pääministeri: onko se vähentänyt heterouden valtaa? Olisiko se neutraalia?
Lausunnon kirjoittaja saattaa kuvitella, että hänen näkökantansa on selkeä ja että se, joka kyseisen näkökulman ymmärtää, on myös samaa mieltä hänen kanssaan. Kumpikaan näistä ei pidä paikkaansa. Kyse on epämääräisyyksistä, joihin ei ole mielekästä ottaa kantaa ennen kuin ne on ilmaistu selkeämmin. Kuten todettua, usein ei voida sanoa, onko tehty päätelmä väärä vai oikea, koska termejä ei ole määritelty.
S. 29: Marginalisoitujen ohella on syytä analysoida myös etuoikeutettuja ryhmiä. Tällaisia ovat valkoiset, miehet, heteroseksuaalit, keskiluokkaan kuuluvat ja cissukupuoliset.
Kirjoittaja puhuu paljon etuoikeuksista, mutta hän ei mainitse ensimmäistäkään. Kyse on ihmisiä leimaavasta, jopa häpäisevästä lokeroinnista. Miksi osa feministeistä sortuu tällaiseen kapeakatseiseen kaavamaisuuteen? Sen tarkoitus näyttää olevan lojaliteetin lisääminen omien parissa. Tämä on toki inhimillistä, ja sitä harrastavat melkein kaikki. Ongelma ihmisten karsinoinnissa on, että se estää meitä näkemästä jaettua ihmisyyttämme. Alamme nähdä toisemme ja itsemme vain yhden keinotekoisesti tärkeäksi tehdyn identiteetin kautta. Tämä olisi harmi. Syrjinnän kannattajat ovat voittaneet, jos vaikkapa homoseksuaali ei voi vedota muuhun identiteettiin kuin homouteensa.
S. 84: Suomalainen koulujärjestelmä perustuu edelleen valkoiselle, keskiluokkaiselle ja ”kantasuomalaiselle” oppilasjoukolle. Normioppilas edustaa valtaväestöä myös sukupuoleltaan ja seksuaaliselta suuntautumiseltaan.
”Normioppilas” voi tarkoittaa kahta asiaa. Joko kyse on tavallisesta/tavanomaisesta oppilaasta tai norminmukaisesta, normeja noudattavasta oppilaasta. Kummassakin tapauksessa väitettä tulisi tarkentaa. Jos normisanaa käytetään merkityksessä tavallinen, normioppilas edustaa valtaväestöä jo määritelmällisesti. (Tosin ole mielekästä sanoa, että ”oppilas edustaa valtaväestöä sukupuoleltaan”, koska sukupuolia on suunnilleen 50:50.) Jos sanalla taas tarkoitetaan norminmukaista oppilasta, väite, että ”normioppilas edustaa valtaväestöä”, ei sellaisenaan tarkoita mitään. Normeista puhuttaessa pitää kertoa, mistä normista tarkkaan ottaen on kyse ja miksi normi on niin pakottava.
Kirjassa todetaan, että feministisessä pedagogiikassa ”on luotu opetuksen menetelmiä, jotka jakavat aikaa demokraattisesti, antavat äänen kaikille, osallistavat, kunnioittavat jokaisen kokemusta ja tietoa, sekä arvostavat myös tunteita” (s.44). Edellisistä otteista voidaan arvella, että kaikkien tunteita, tietoa tai kokemuksia ei feministisen pedagogiikan mielestä tarvitse kuunnella eikä arvostaa.
S. 28: Intersektionaalisessa feminismissä ”Huomiota kiinnitetään erojen yhteisvaikutukseen ja tuottavuuteen, sukupuolittavien käytäntöjen ohella myös esimerkiksi rodullistamiseen eli siihen, että ihmisiin liitetään esimerkiksi ihonvärin tai etnisen taustan takia tiettyjä oletuksia, stereotypioita ja ennakkoluuloja.
Intersektionaalisuus on jo pitkään ollut muotitermi feminismissä. Käytännössä se tarkoittaa, että huono-osaisuuden muodot ovat toisinaan päällekkäisiä. Esimerkiksi musta transihminen voi kokea rankempaa syrjintää kuin normimusta. Tässä mielessä intersektionaalinen -termi saattaa olla mielekäs. Ei kuitenkaan ole ilmeistä, mitä hyötyjä käsite voi tuoda syrjinnän kaltaisen syy- ja seuraussuhteiltaan mutkikkaan vyyhdin tutkimiseen. Toistaiseksi teoria näyttää lähinnä tuottaneen ajatuksen, että syrjintä olisi ainoa tai tärkein huono-osaisuutta määräävä tekijä.
Intersektionaalisuuden suosio saattaa johtua siitä edellä todetusta seikasta, että yhteiskunta on niin kattavasti onnistunut naisen asemaa parantamaan. Siksi feminismi on aatteenpaloa ylläpitääkseen joutunut etsimään uusia uhreja, joita puolustaa – mikä ei sellaisenaan tietenkään ole huono asia; keinot vain toimivat hyviä pyrkimyksiä vastaan.
Kirjoittaja mainitsee myös toisen muotitermin, rodullistamisen. Hän kuitenkin määrittelee sen samaan tapaan kuin perinteisen rasismin: suhtautuminen yksilöön ennakkoluuloisesti tai syrjivästi tämän rodun tai etnisen taustan perusteella. Ainakin näin määriteltynä rodullistaminen on turha uudissana. Kirjoittaja jatkaa: ”eri asuinalueiden koulujen eriarvoistuminen ja kotoa opittu koulutuksen arvostus vaikuttavat koulumenestykseen sukupuolen ohella tai sitä enemmän. Huomion kiinnittäminen pelkästään sukupuoleen ei siis riitä. Tämä on intersektionaalisuuden ydinsanoma.”
On totta, että kotiolot saattavat vaikuttaa koulumenestykseen sukupuolen ohella. Eri tekijöiden vaikutusta pystytään kuitenkin tilastollisesti huomioimaan. Puhutaan muuttujien vakioimisesta. Mitä useampia asiaan vaikuttavia muuttujia vakioidaan, sitä paremmin päästään perille nimenomaan sukupuolen vaikutuksesta. Intersektionaalisuudella lienee paikkansa poliittisessa retoriikassa, mutta tutkimuksen avuksi siitä ei ole.
S. 32: Huomion kiinnittäminen eri identiteettikategorioiden eroihin ja niiden risteämien tuottamaan syrjintään, sortoon ja marginalisoimiseen on tärkeää siksi, että ihmisillä on tapana arvostaa enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä.
Kirjoittaja pitää tärkeänä huomion kiinnittämistä identiteettien välisiin eroihin. On epäselvää, mitä huomion kiinnittäminen käytännössä tarkoittaa, mutta se on paikoin ristiriidassa sen tavoitteen kanssa, että kaikilla tulee identiteetistä riippumatta olla lähtökohtaisesti yhtäläiset mahdollisuudet (tämä taas ei riipu siitä, arvostavatko ihmiset itsensä kaltaisia vai eivät).
S. 119: Taloudesta kertominen on vallankäyttöä: ei ole sattumaa, että taloudesta puhuvat julkisuudessa lähinnä valkoiset pukumiehet.
Lausunto pitää paikkansa siinä, että Suomessa lähinnä vaaleaihoiset puhuvat taloudesta. Kuten kirjoittaja toteaa, tämä ei ole sattumaa. Auringon UV-säteilytasot ovat haalistaneet pohjoisten ihmispopulaatioiden ihonväriä. On myös totta, että julkisuudessa taloudesta puhuvat lähinnä korkeassa asemassa olevat alan instituutioissa vaikuttavat ihmiset. Siksi sekään ei ole sattumaa, että miehet ovat yliedustettuina taloudesta puhuttaessa. Miehet kun ovat keskimäärin naisia korkeammassa asemassa. (Tosin olisi suotavaa saada tilastotietoa, missä määrin taloudesta puhuvat miehet ovat yliedustettuna suhteessa vastaavissa viroissa oleviin ja yhtä lailla koulutettuihin naisiin.) Entä pukeutuminen? Työpaikkahierarkian yläpäässä miehillä on tapana käyttää pukuja. Sekään ei siis ole sattumaa, että taloudesta puhuvat juuri pukumiehet.
Lausunto ei kuitenkaan tarkoittane mitään näistä. Jos tulkitsen sitä oikein, lausunto päinvastoin vihjaa, että on sattumaa, siis jonkinlainen kulttuurinen oikku, että juuri miehet eivätkä naiset pitävät hallussaan suurinta osaa taloudellisesta asiantuntijavallasta. Sattumalla saattaa olla jokin rooli asiantuntijavallan jakautumisessa, mutta kuinka suuri se on suhteessa sukupuolieroihin vaikkapa riskinotossa ja kilpailullisuudessa? Tai kauppakorkeakoulussa suuntautumisessa? Ilman kunnollista tutkimusta näitä ei ole mahdollista tietää.
* * *
Mistä feminismin tai feministisen pedagogiikan halu lokeroida ihmisiä johtuu? Yksi mahdollinen selitys on, että epämääräisen poliittisen aatteen – feminismillä ei ole yksimielistä kantaa useimpiin tasa-arvon kannalta olennaisiin kysymyksiin – tulee kompensoida epämääräisyyttään. Ihmisten lokerointi on tähän oiva strategia. Se tuottaa viholliskuvia ja voimistaa uskollisuutta. Feminismin sisällä vaalittua identiteetin tunnetta ei ole yhtä helppo yllyttää julmuuksiin kuin vaikkapa uskonnollista identiteettiä, mutta yksisilmäinen ihmisyyden ja kansalaisuuden sivuuttaminen lähes väistämättä johtaa reaalipolitiikan kannalta haitallisiin vihamielisyyksiin.
Riidoilla taas on taipumus entisestään typistää osapuolien muita identiteettejä, esimerkiksi eurooppalaisuutta, espoolaisuutta, ateistisuutta. Kaikilla hallitsemiseen pyrkivillä identiteeteillä on vaara kaventua lahkolaisuudeksi, mutta akateeminen feminismi näyttää olevan siihen erityisen altis. Monista tämänkin teoksen kirjoittajista voidaan havaita, että heidän ajatuksensa ovat toisten mielipiteitä ja heidän intohimonsa lainausta ja jäljitelmää. Kirjan queer-tutkijat esimerkiksi kierrättävät Judith Butlerin kreationismiin verrattavia ajatuksia. Osa feministisestä retoriikasta taas automaatin tavoin toistaa, että ihmiset tahtomattaan päätyvät puolustamaan patriarkaalista syrjintää – määrittelemättä kumpaakaan. (Jos patriarkaatti on sitä, että miehillä on yliedustus korkeissa viroissa ja hyväpalkkaisissa ammateissa, se ei vielä kerro syrjinnästä.)
Yksittäisiä poimintoja
Seuraavaksi esitellään intersektionaalisuutta, rodullistamista, queeria ja taidehistoriaa käsitteleviä yksittäisiä otteita. Edellä ihmeteltiin, mitä yliopisto-opetuksen valkoisuus tarkoittaa. Kirjoittaja saattoi ajatella seuraavaa:
S. 88: Rodullistettujen oppilaiden esittäminen oppimateriaaleissa on puutteellista.
On totta, että kaikkia etnisiä tai rodullisia taustoja ei ole oppimateriaaleissa mukana. On kuitenkin vaikea ilman tutkimustuloksia uskoa, että oppimistulokset olisivat ratkaisevalla tavalla kiinni siitä, miten oppimateriaalit huomioivat oppilaiden rotuja. (Rotuihin liittyen kirjassa annetaan seuraava ohje: ”Vältä sanomasta että et näe ’värejä’ – niissä ei sinänsä ole mitään vikaa, hierarkioita täytyy tuoda esiin ja sitä kautta purkaa, ei lakaista maton alle.” Yhtäällä kirjassa siis paheksutaan rotujen huomioimista, toisaalla vihjataan, että rotutausta tulee nostaa esille.)
S. 89: Tarvitsemme moninaisemman joukon opettajia, jotka ymmärtävät rodullistamisen kysymyksiä ja joihin myös vähemmistötaustaiset oppilaat voivat samaistua.
Työ- ja opiskelupaikat, myös peruskoulut, luultavimmin hyötyvät siitä, että ihmisillä on erilaisia taustoja. On kuitenkin kyseenalaista olettaa, että oppiminen edellyttäisi opettajaan samaistumista tai että samaistuminen edellyttäisi samanlaista taustaa. Kouluaikanani en samaistunut yhteenkään opettajaani (jaetusta valkoisesta heteroudesta huolimatta), mutta osa heistä pystyi silti minua opettamaan, osa ei.
S. 32: Kuva tasa-arvoisesta koulutusjärjestelmästä on kuitenkin murentunut esimerkiksi kansainvälisten Pisa-testien tulosten myötä ja erot ovat tulleet näkyvämmiksi.
Ryhmien väliset erot Pisa-tuloksissa eivät sellaisinaan kerro koulutusjärjestelmän epätasa-arvoisuudesta tai koulumaailman syrjivyydestä. Voidaan myös kysyä, millainen olisi tasa-arvoinen järjestelmä. Pitääkö sukupuolierojen oppimistuloksissa ja ainevalinnoissa kokonaan kadota? Entä jos ne vapaissa ja tasa-arvoisissa olosuhteissa vain kasvavat?
S. 33: Feministisen ajattelun ja feministisen pedagogiikan perustavanlaatuinen pyrkimys on paremman maailman luominen. Se voi alkaa esimerkiksi turvallisempien ja kaikille inklusiivisten oppimisen tilojen luomisesta.
Lausunto antaa ymmärtää, että opetustilat Suomessa olisivat vaarallisia ja syrjiviä. Ovatko ne? (Seuraava kirjoittaja [s. 38] kritisoi inklusiivisuutta siitä, että se ”uusintaa jakoa niihin, jotka ovat jo mukana ja niihin, joita täytyy erityisellä tavalla ottaa mukaan”.)
S. 33: Monet intersektionaalisuuden tarkastelun näkyväksi tekemät erot ja epätasa-arvoisuudet perustuvat rakenteellisiin ja esimerkiksi taloudellisiin syihin.
Kirjoittaja väittää, että intersektionaalisuus olisi tehnyt epätasa-arvoisuutta näkyväksi. Olennaisempi kysymys kuitenkin on, onko havaittu epätasa-arvo syntynyt epäreilun syrjinnän takia. Mitä intersektionaalisuus voi siitä kertoa?
S. 139: Vapautuminen on sekin vanha feministinen tavoite. Sen taustalla on idea siitä, että kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita.
Joukossamme on aina oleva jokunen rasisti ja seksisti – ja niin kutsuttu telaketjufeministi. Heidän olemassaolonsa ei estä sitä, että yhteiskunta voi silti olla tasaveroinen ja vapaa syrjinnästä. Nollatoleranssi huonoille ajatuksille ei yksinkertaisesti onnistu, ainakaan jos siihen yritetään käyttää tieteen ja tutkimuksen kaltaisia keinoja, joiden jo määritelmällisesti tulisi olla politikoinnista vapaita. Ideoita ja aatteita on ylipäätään vaikea tappaa sukupuuttoon; moni feministi on esimerkiksi paljastunut seksistiksi.
S. 48: Queer-tutkimustieto auttaa ymmärtämään, että esimerkiksi tavanomaisella tavalla ”naiselta” tai ”mieheltä” näyttävä ja feminiinisesti tai maskuliinisesti käyttäytyvä henkilö ei aina ehkä olekaan sitä, miltä päällisin puolin näyttää – tai ainakaan hänen ei välttämättä tarvitse ulkoisen olemuksensa takia osoittaa seksuaalista haluaan odotuksenmukaiseen ”vastinpariinsa”.
Tarvittiinko näihin havaintoihin muka yliopistoa ja queer-teoriaa? Ei tietenkään. Seksuaalisuuden moninaisuutta on käsitelty jo antiikissa. Lausunto on myös epämääräinen. Kuka tekee oletuksia ”vastinparista”?
S. 50: Esimerkiksi miehiltä kulttuurisesti odotettu seksuaalinen aktiivisuus ja aloitteellisuus, sekä vastaavasti naisilta usein edellytetty seksuaalinen passiivisuus ja pidättyvyys, eivät ole heidän sukupuolensa vuoksi luonnollisia tapoja toimia. Sen sijaan ne ovat malleja, joita on toistettu vuosisatojen ajan ja joista poikkeamista erityisesti naisia kyseenalaistetaan, syyllistetään ja rangaistaan sosiaalisesti edelleen.
Lausunto vihjaa, että miehiltä ”kulttuurisesti odotettu” seksuaalinen aktiivisuus tekisi miehistä seksuaalisesti aktiivisia. Vihjaus on perusteeton. Miesten seksuaalisessa aktiivisuudessa on luonnollisesti vaihtelua, ja joskus erilaisuudesta rangaistaan, aivan kuten naisillakin. (Naisten rankaisussa kanssasisaret ovat tutkimusten mukaan miehiä aktiivisempia.) Tämä ei kuitenkaan ole todiste siitä, että sukupuolierot seksuaalisuudessa olisivat ”luonnottomia” ja kulttuurisesti tuotettuja. (Sukupuolieroista seksuaalisuudessa ks. Osmo Tammisalo: Rakkauden evoluutio.)S. 51: Biologinen ruumiimme ei pelkkänä ruumiin materiana ohjaile sukupuolista eikä seksuaalista toimintaamme.
On päivänselvää, että seksuaaliseen toimintaan vaikuttavat ruumiillisuuden lisäksi yksilön uskomukset, kokemukset, muiden harjoittama kontrollointi ja niin edelleen. Mutta hormonien vaikutusta himojen herättäjänä tai sammuttajana ei voida silti kiistää. Neurologisessa mielessä mielensisäiset vaikuttimet ovat myös osa ”ruumiin materiaa”.
S. 103–104: Tilanne, jossa muut tuottavat tietoa ja opiskelijat seurailevat tiedonmuodostumisen prosessien tuloksia, tuottaa hierarkkisen valtasuhteen opiskelijoiden ja tutkijoiden välille. Feministisen pedagogiikan keskeinen tehtävä on sukupuolittuneiden ja muihin eroihin liittyvien valtarakenteiden purkaminen.
Jälleen kaivataan tarkennusta: mitä mainittu valtarakenteiden purkaminen tarkoittaa? Tuskin kirjoittaja toivoo esimerkiksi kiinalaistyyppistä kulttuurivallankumousta, jossa opettajien ja opiskelijoiden hierarkiaero hävitetään. Jostakin muusta on kyse, mutta mistä?
S. 131: Osallistavan pedagogiikan tavoitteet olivat idealistisia mutta puhuttelevia: opetustilanteen valtahierarkioita puretaan, opetuksesta tulee opettajan ja opiskelijoiden yhteinen projekti, tiedosta tehdään elävää ja oppimisesta iloista.
Oppiminen on osallistavaa oikeastaan jo määritelmällisesti, ja välillä siitä muodostuu oppilaan ja opettajan yhteinen projekti. Mutta iloista se ei voi aina olla, eikä sitä tarvitse edes yrittää. Moneen oppimisen vaiheeseen kuuluu tylsänpuuduttavaa tahkoamista. Sillä, missä määrin oppiminen on yhteinen ja iloinen projekti, ei myöskään ole tekemistä opetuksen feministisyyden kanssa.
S. 153–154: Se, miksi tietyt taiteilijat ovat aikanaan nousseet taiteen kaanoniin ja sittemmin myös siellä pysyneet, ei ole riippuvaista vain heidän taidoistaan tai taiteensa tasosta. Pikemminkin, kuten muussakin historiankirjoituksessa myös taidehistoriassa, esimerkiksi sukupuoli on merkittävä tekijä siinä, kenet nostetaan esiin.
Kirjoittaja vihjaa, että kaikki historiankirjoitus on sukupuolisesti painottunutta siten, että miehiä suositaan ja naisia syrjitään. Ainakin tieteenhistoriassa saavutusten taso on kuitenkin ratkaisevaa, ei sukupuoli. Kun tieteenhistorioitsija siis luettelee tieteen suursaavutuksia, hän ei syrji naisia, vaikka heitä listalla vähemmän olisikin. Esimerkiksi jokaista naista kohden, joka oli lähellä tulla valituksi merkittävimpien fyysikoiden listaan, oli kymmeniä miehiä, jotka olivat vähintään yhtä lähellä listaan pääsyä. (Syrjintä luonnollisesti selittää miesten yliedustusta tieteen suursaavutuksissa: naisten mahdollisuudet kouluttautua pitkälle ovat läpi historian olleet huonompia kuin miehillä. Naisia ei välttämättä ole katsottu hyvällä tutkimusmaailmassa edes sen jälkeen, kun laki takasi molemmille sukupuolille tasaveroiset mahdollisuudet. Luonnontieteissä tilanne näyttää kuitenkin muuttuneen, ks. esim. täältä.)
Taidehistoria saattaa olla erilaista. Taiteellisten suursaavutusten luettelemisessa miesten suosimisella voi olla merkitystä. Se pitää kuitenkin osoittaa pätevillä menetelmillä. Kirjoittaja esittää syrjinnän todisteeksi sitä, että Suomessa kaanoniin on noussut seitsemän miestaiteilijaa ja kaksi naistaiteilijaa. Tällä lukumääräerolla hän perustelee sitä, että sukupuoli on merkittävä tekijä siinä, kenestä tulee tunnettu. Kuten todettua, sukupuolella saattaa olla merkitystä. Tällainen luettelointi ei sitä kuitenkaan kerro, mikäli samalla ei tarkastella muita mahdollisesti vaikuttavia seikkoja. Pitäisi selvittää, kuinka paljon nais- ja miestaiteilijoita ylipäätään oli, oliko heillä koulutuseroja, asuivatko miestaiteilijat useammin kaupungissa, maalasivatko naistaiteilijat vähemmän yleisöä kiinnostavia aiheita (esim. kukka-asetelmia) ja niin edelleen. Kun perinpohjainen tilastollinen tarkastelu ja muuttujien vakioiminen otetaan mukaan, voi ilmetä, että sukupuoli edelleen on merkittävä tekijä, mutta vaikutus voi muuttua myös päinvastaiseksi. Ehkä kaanoniin pääsy olikin naismaalarille helpompaa? Jotta vertailusta tulee mielekästä, tarvitaan siis eksaktimpia menetelmiä.
S. 112: Klassinen kriminologinen kysymys on se, miksi naiset tekevät niin vähän rikoksia, sen sijaan että kysyttäisiin, miksi miesoletetut tekevät niin paljon rikoksia.
Kirjassa on paljon tämänkaltaisia väitteitä, joita ei ole mielekästä analysoida, sillä väitteet jättävät käytetyt käsitteet määrittelemättä, ovat kosmeettisia yksityiskohtia tai ovat ylipäätään sekavia. Mitä ajattelet esimerkiksi seuraavasta: ”Erot ovat eroja vain normeiksi koettuihin ilmiöihin rinnastettuna ja ovat siis sosiaalisesti luotuja ja dynaamisia.” (s. 114). Tällaisia lausuntoja lukiessani, en ihmettelisi, jos lahjakkaita ja tieteestä kiinnostuneita nuoria hylkäisi tutkimusmaailman ja päätyisi vain mammonan haalimiseen. He kun yliopistolla kuulivat, että tiede on vain mielipidekysymys ja kolonialistisseksistisen syrjinnän puolustaja.
* * *
Tämän kirjan (ja yleisemmin akateemisen feminismin) eräs ongelma on välttelevä kielenkäyttö. Sivulla 50 esimerkiksi kerrotaan, että sukupuolen ”voi ajatella muotoutuvan” performatiivisesti. Voidaanhan niin toki ”ajatella”, mikäs siinä. Tieteen tehtävä on kuitenkin selvittää, onko asia jollakin tavalla vai ei. (ks. kirjoitukseni queer-teoriasta.) Sivulla 138 taas todetaan: ”Tässä kirjassa viittaamme ensisijaisesti sukupuolen moninaisuuteen – siihen, että sukupuoli ei ole vain binäärinen kaksijako vaan paremminkin liukuma tai spektri.” Saahan sitä ”viitata”, mikäs siinä. Mutta onko asia niin vai ei, ja millä perusteella? (Ks. kirjoitukseni sukupuolen muotoutumisesta.)
Kyse ei ole pelkästään akateemisen feminismin ongelmasta. Muillakin aloilla osataan taidokkaasti muotoilla virkkeitä niin, että ne on suojattu falsifioitumiselta. Tieteelliseen teoriaan kuitenkin kuuluu, että teoria on kumottavissa. Kumoutumattomuus ei siis saa perustua lusmuilevaan kielenkäyttöön (turhiin konditionaaleihin, määrittelemättömiin termeihin, roikkuviin komparatiiveihin, jotka eivät kerro, mihin vertailu kohdistuu ja niin edelleen). Kumoutumattomuus ei saa myöskään perustua väitteisiin, joita ei voida todentaa (esim. ”kuoleman jälkeen sinua odottaa ikuinen elämä”). Ihmistieteissä ei tietenkään voida päästä luonnontieteiden eksaktiuteen, mutta syyn ja seurauksen lait koskevat ihmisyhteisöjäkin. Ja tieteen päätehtäviä on näiden kausaaliselitysten etsiminen. (Teoksen toimittajat toteavat kirjastaan, että se ”ei ole ensisijassa tieteellinen”. Mutta ilmeisesti se on heidän mielestään jossakin määrin tieteellinen. Missä määrin, se ei kirjasta selviä.)
Päätelmiä
Feministinen pedagogiikka on haitallista tieteelle. Suuntaus tuottaa tieteen sijasta politiikkaa ja politisoi tieteellistä tutkimusta. Se haaskaa opetus- ja tutkimusresursseja, luo tiedevihamielisen ilmapiirin ja nakertaa yliopiston ja koululaitoksen uskottavuutta. Ja mikä pahinta, suuntaus harhaanjohtaa opiskelevaa nuorisoa pois järkiperäisestä argumentoinnista ja tieteeseen kuuluvasta pyrkimyksestä objektiivisuuteen ja eksakteihin menetelmiin. Ei ole suuri kärjistys väittää, että yliopistolla toimii puoluetoimisto tiedekunnan statuksella.
Sama pätee pääosin kaikkeen akateemiseen feminismiin. Se on omaksunut asenteen, että yksilö voi arvioida feminististä tutkimusta vain, jos hän on ensin sisäistänyt poliittiset ajatukset patriarkaalisista etuoikeuksista. Moni on alistunut tähän kuin karitsa boakäärmeen kuristukseen. Etuoikeuksia koskevista feministisistä otaksumista on tullut taidokasta ja opiskelijapolvesta toiseen jatkuvaa johdattelua, joka kykenee sammuttamaan kriittisen mielenlaadun. Osa yliopistotutkijoista ei enää erota tiedollista väitettä poliittisesta väitteestä, vaan he päinvastoin julistavat, että tieto on poliittista.
Sosiaalitieteiden salakavalin vihollinen on kuitenkin johdattelu. Johdattelun takia jokaista havaintoa, jokaista havainnon kuvausta ja kaikkia koejärjestelyitä tulee syynätä äärimmäisen tarkasti. Siinä akateeminen feminismi on epäonnistunut. Se ei ole pystynyt suojaamaan edes tulevia opettajia suggeroitumisen vaaroilta. Tutkijalle johdattelun tulisi olla sama kuin bakteeri on kirurgille. Pöpöltä tulee suojautua, ei tartuttaa sitä tahallaan, kuten feministinen pedagogiikka tekee.
Mikäli pyrkimys patriarkaatin kumoamiseen perustuu johdatteluun tai muihin kyseenalaisiin menetelmiin, ei oikeastaan ole merkitystä, mitä patriarkaatin väitetään sisältävän: seksismiä, toksista maskuliinisuutta, piilosyrjintää, heteronormatiivisuutta, ableismia, rodullistamista tai kaikkia näitä. Tämä on yksi syy, miksi feministinen pedagogiikka on haitallista myös tasa-arvolle. Suuntaus muuttaa tasa-arvopyrkimykset kapeakatseiseksi identiteeteillä politikoinniksi. Näin se vieroittaa – tai feministisessä uuskielessä ”toiseuttaa” – kansalaisia tasa-arvoa ja vapauksia koskevasta keskustelusta.
Pitkällä aikavälillä – kymmenissä tai sadoissa vuosissa – feministinen retoriikka, feministiset teoriat ja feministinen politiikka voivat menestyä vain, jos niiden takana on tosiasioiden antama tuki. Toistaiseksi on vaikea arvioida, miltä aatteen tulevaisuus näyttää. Koska feminismiltä puuttuu selkeä kanta tärkeimpään tasa-arvokysymykseen – minkä verran ja keiden vapauksia tulee sukupuolisen/taloudellisen tasa-arvon nimissä uhrata? – ja koska aate on muuttunut lähinnä psykologiseksi vaikuttamiseksi – miten ihmisistä tehdään ”tiedostavampia”? – ennustan, että feministiksi julistautuminen menee pian pois muodista.
Feminismi saattaa toki jossakin vaiheessa terästäytyä ja uudistaa itsensä täysin. Tätä haitannee se, että Suomeen syntyi vastikään feministinen puolue. Tieteen kannalta feminismin siirtyminen päivänpolitiikkaan voi toisaalta olla hyvä asia. Se kun saattaa rajoittaa tieteen politisoitumista. Vai levittäytyykö muita poliittisia aatteita feminismin vanavedessä kasvatustieteisiin? Näemmekö vielä Keskustalaisen pedagogiikan ABC:n? Tai teoksen Opettajan opas vihervasemmistovalistukseen? Entä miten olisi Kymmenen konstia koulun kokoomuslaistamiseksi?
* * *
PS. Kokonaisuutena teos saattaa olla rönsyilevin lukemani tietokirja. Eräs luku kertoo esimerkiksi QTF-itsepuolustuksesta (QTF=queer- ja transfeministinen). Siitä löytyy myös kirjan yllättävin kommentti:
S. 186: QTF-itsepuolustus on parhaimmillaan osa sellaista feminististä politiikkaa, jossa ymmärretään kapitalistisen yhteiskunnan seuraukset eri ihmisryhmille. Se sisältää laajemman poliittisen analyysin ja sen pyrkimyksenä on vankiloiden lakkauttaminen.
(Kiitän ystävääni A.K.:ta hyödyllisistä kommenteista kirjoituksen luonnokseen. Mahdolliset virheet ja puutteet ovat omiani.)
