Avoimesti rotueroista

Skeptikko 3/2021 -lehdessä tiivistän pari pointtia filosofi Jani Sinokin kanssa käymästäni rotutermiä koskevasta mielipiteenvaihdosta. Alkuperäisessä kirjoituksessani perustellaan, miksi rotusanaa on historiallisesta painolastistaan huolimatta (natsit puhuivat rotuhierarkiasta) turha karttaa ihmislajin muuntelusta puhuttaessa. 

Olemme Sinokin kanssa yksimielisiä siitä, että puhtaita rotuja ei ole olemassa - tai jos olisi, kyse olisi jo eri lajeista. Erimielisyytemme koskee sitä, onko rotueroja koskevia väitteitä tarkasteltava avoimesti. Sinokki nostaa esille Tatu Vanhasen ja esittää, että tämän tutkimukset ja väitteet ”eivät ansaitsisi tulla keskustelluiksi”. Mikä termi olisi sopiva tällaiselle asenteelle? Mieleen tulevat lähinnä dogmatismi tai autoritaarisuus. (Täällä perustelen, miksi jopa rotujen älykkyyserot ovat legitiimi tutkimusaihe.)

Sinokki päätyy myös saivartelemaan sivuseikoista. Ensin hän esittää, etten olisi lukenut David Reichin mainiota kirjaa, ja kun huomautan tehneeni siitä jopa arvion, hän ryhtyy viisastelemaan, voidaanko siitä, että joku on kirjoittanut kirjasta arvion, päätellä, että hän on myös lukenut kirjan. Talking about pedantry!

 

Niin tai näin, uskon Sinokinkin sisimmässään ajattelevan (vaikka hän antaa muuta ymmärtää), että tieteen ja skeptisismin hengen mukaisesti tosiasiaväitteitä tulee tarkastella avoimesti ja todisteisiin keskittyen, siis piittaamatta tutkimuksen saamasta rahoituksesta tai spekuloimatta väitteen esittäjän mahdollisista motiiveista. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että rasistisyytösten – joita Vanhaseen edelleen kohdistetaan – huolimaton viljely vie syytöksiltä terän ja samalla luo turvapaikan niille, joihin rehelliset rasismisyytökset parhaiten osuisivat.

 

                  * * *

Skeptikko 3/2021:

Skeptikko kunnostautuu totuuden etsimisessä

 

Olen käynyt Jani Sinokin kanssa mielipiteenvaihtoa siitä, onko perusteltua kutsua ihmisryhmiä roduiksi. Verrattuna empiiriseen kysymykseen lajinsisäisen vaihtelun määrästä ja maantieteellisestä jakautumisesta tällaiset nimityskiistat eivät ole kiinnostavia. Tiivistän kuitenkin pari pääpointtia.

 

Vertaillaan sanoja rotu ja populaatio. Populaatiolla voidaan tarkoittaa posiolaisia, Puolan katolilaisia tai vaikkapa kaikkia pohjoisamerikkalaisia. Termi on siis epämääräinen.

 

Epämääräisyys vaivaa myös rotutermiä. Kansanomaisesti rodulla tarkoitetaan suunnilleen mantereittain jakautuneita ihmismassoja, ei pieniä posiolais- tai pihtiputaalaispopulaatioita.Tässä mittakaavamielessä populaatiotermi on näistä kahdesta epämääräisempi: se voi tarkoittaa muutamaa yksilöä tai muutamaa miljardia yksilöä.

 

Ihmisillä olevat käsitykset mantereittain jakautuneista roduista ovat luonnollisesti puutteellisia. Se on kuitenkin kehno peruste mustamaalata itse termiä. Kansanvalistus luultavasti tuottaa päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu, mikäli se keskittyy tekemään sanoista tabuja. Sanapoliisitouhu ei myöskään edistä ihmislajin monimuotoisuuden selvittämistä.

 

Nimityskiistan ulkopuolelta Sinokki nostaa esiin Tatu Vanhasen. Tämän väitteet voidaan Sinokin mielestä sivuuttaa, sillä Vanhasen apurahalähteet ja hänen käyttämänsä julkaisufoorumit ovat vääränlaisia.

 

Suurin erimielisyytemme koskee tätä. Mielestäni tosiasiaväitteitä pitää arvioida riippumatta siitä, mistä väitteen esittäjä on saanut rahoitusta, rasistiseksi syytetyltä Pioneer fundilta vai woke-ideologiastaan moititulta Koneen säätiöltä. Sama pätee julkaisufoorumeihin. Jos ihmiset tarkastelisivat vain vertaisarvioiduissa tiedelehdissä esitettyjä väitteitä, kuten Sinokki näyttää skeptikoilta odottavan, koko skeptikkoliikettä tuskin olisi syntynyt. (Toki tervehdin ilolla sitä, että moni skeptikko on astrologian ja energiahoitojen sijasta ryhtynyt tarkastelemaan kriittisesti akateemista huuhaata.)

Olivatpa tutkijan rahalähteet, hänen julkaisunsa tai motiivinsa siis millaisia tahansa, esitettyjen väitteiden todenperäisyyden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ja totuudesta skeptikon tulee olla kiinnostunut, auktoriteettiin vetoamisten sijasta.

 

Kannustankin skepsisläisiä kehittämään falsifioinnin jaloa taitoa. Tatu Vanhasen väitteet kansojen välisistä älykkyyseroista ja niiden yhteydestä vaikkapa demokratisoitumisprosessiin ovat tähän mainiota harjoitusta. Kuten Mustaa valkoisella -kirjastani käy ilmi, tässäkään tapauksessa väitteiden kumoaminen ei tarvitse tieteen ulkopuolista ja skeptiselle hengelle vierasta ja hedelmätöntä rasismivihjailua ja moralisointia – vaikka Vanhasen kohdalla olen tainnut moiseen naiiviuuteen hiukan itsekin sortua.

Woke is not great

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Skeptikko 3/2021 -lehdessä.

Woke is not great – Kuinka puhdasoppisuus myrkyttää kaiken*

Lehmann, C. ym. toim. (2020): Panics and Persecutions – 20 Tales of Excommunications in the Digital Era. Black Spring Press Group, Quillette edition. Lontoo.

Väärässä paikassa murjaistu vitsi, vääränlaiset mielipiteet tai jopa väärän pronominin käyttö voivat maksaa työpaikan. Suomessa tällainen suvaitsevaisuuden nimissä tehty painostus (ns. cancel culture) ei ole yhtä voimakasta kuin Yhdysvalloissa ja muualla anglosaksisessa maailmassa, mutta vaatimuksia työstä erottamisesta tai esiintymisten peruuttamisesta on kuultu täälläkin. Osalla vaatimuksista on myös ollut vakavia seurauksia.

Siinä missä 1960-luvun nuorisokulttuuri kannusti avoimeen seksuaalisuuteen ja kulttuurien sekoittamiseen, nykynuorison niin sanottu valveutunut osa suosii itsetutkistelua, uhriutumista, etuoikeuksien tunnustamista ja väitettyjen tiedostamattomien asenteiden tarkistamista. Usein tämä niin kutsuttu woke-ajattelu yhdistyy poseeraavaan nettiaktivismiin. On kuin osa nuorista aikuisista tarkoituksella etsisi itseään järkyttäviä mielipiteitä, joita sitten voisi netissä levittää – toivossa, että joku muukin järkyttyy.

Nykyinen ”edistys” ja woke eivät siis ole samalla tavoin vallankumouksellisia tai edistyksellisiä kuin 60-luvun hippiliike ja kansalaisoikeustaistelut. Tämän päivän edistysvaatimukset ovat pikemminkin sen jo laajasti hyväksytyn oikeudellisen ajatuksen paisutusta, että lain edessä ihmisten on oltava yhdenvertaisia. Tämä simppeli ja kaikin puolin kannatettava yhdenvertaisuusvaatimus kääntyi 2000-luvulla päälaelleen, pintapuoliseksi identiteeteillä politikoinniksi. Työ- ja opiskelupaikkoihin alettiin vaatia rotu- ja sukupuolikiintiöitä, ja työntekijöille alettiin tyrkyttää antirasistista koulutusta – siitä huolimatta, että kiintiöajattelu on itsekin syrjivää ja että ani harva työntekijä on rasisti.

Huolestuttavin piirre nykyisessä ”edistyksessä” on sen flirttailu ilmaisunvapauden rajoittamisen kanssa. Sananvapauden puolustajista halutaan esimerkiksi antaa kuva vanhakantaisina sortajina: ”He vain haluavat huudella ’neekeri’ ilman vastareaktioita.” Tällainen vääristely kolahtaa ennemmin tai myöhemmin omaan nilkkaan. Muuttuuhan sananvapauden kannattaminen usein syklisesti, kulloinkin vallitsevien kulttuuristen voimasuhteiden mukaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sananvapauden puolustajissa olisi jokunen rasisti, tai vaikkapa ekofasisti. Pointti on se, että vaikka sananvapauden puolustaja olisi väärässä kaikessa muussa, sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Jos siis hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, saatat tahtomattasi antaa näille ihmisille lisää valtaa.

Cancel culture (termille ei ole osuvaa suomennosta, mitätöintikulttuuri kuvaa sitä osittain) sai vahvan jalansijan erityisesti yliopistomaailmassa. Tämä on hullunkurista, sillä akatemiassa totuuden tavoittelun ja laadukkaan todistusaineiston keräämisen tulisi olla ylimmäinen motiivi, ideologisen puhdasoppisuuden sijasta.

Häiritsevimpiä kirjan esimerkkejä on matemaatikko Theodore P. Hillin kirjoittama suoraviivaiseen logiikkaan nojaava artikkeli, jossa käsiteltiin miesten ominaisuuksien biologista vaihtelua. Artikkeli hyväksyttiin julkaistavaksi vertaisarvioidussa tiedelehdessä. Julkaiseminen kuitenkin peruttiin, koska ”useat kollegat” olivat varoittaneet lehden päätoimittajaa siitä, että ”oli mahdollista, että oikeistomedia poimisi jutun ja levittäisi sitä kansainvälisesti”.

Hill ihmettelee asiaa toteamalla, että tutkimusta tekevä matemaatikko on tyypillisesti innoissaan, jos edes viisi ihmistä maailmassa lukee hänen artikkelinsa. ”Mutta nyt joku edistyksellinen ryhmittymä oli huolissaan, että konservatiivinen media rohkaistuisi lukemaan ja siteeraamaan tieteellistä tutkimusta.” Typerryttävästi artikkeli poistettiin kyseisen nettijulkaisun sivuilta ilman selityksiä. Hill kysyy: ”Jos vertaisarvioitu ja julkaistu artikkeli voidaan myöhemmin pyyhkiä pois tieteen rekistereistä ja korvata toisella, ilman keskustelua kirjoittajan kanssa tai ilman lehden ilmoitusta, mitä se tarkoittaa sähköisten julkaisujen tulevaisuudelle?”

Kuten niin monesti aiemmin, hiljentämisyritys kääntyi tässäkin tapauksessa itseään vastaan: artikkeli sai huomattavasti julkisuutta, kun tieto sen poisvedosta levisi netissä. (Ilmiö tunnetaan nimellä Streisand-efekti. Nimitys tulee laulaja Barbara Streisandin epäonnistuneesta yrityksestä oikeusteitse poistaa netistä hänen kotitalostaan otettu valokuva. Kuva Streisandin Malibu-kodista julkaistiin lehdissä ympäri maailmaa.)

Richard Dawkins kertoo tuoreessa antologiassaan (Books Do Furnish a Life, 2021) hieman toisenlaisen esimerkin:

Erityisen törkeä on Germaine Greerin, aikamme kenties ansioituneimman feministin, tapaus. Vuonna 2015 Greer kutsuttiin puhumaan Cardiffin yliopistoon. Tuhannet opiskelijat allekirjoittivat vetoomuksen kieltääkseen hänen esiintymisensä, koska he olivat eri mieltä Greerin näkemyksestä, että miestä ei tulisi kutsua naiseksi, vaikka hän olisi poistattanut peniksensä. En ota tähän muutoin kantaa, mutta uskon vahvasti, että tohtori Greerille tulisi sallia oman kantansa ilmaisu. Cardiffin opiskelijoiden edustajan perustelu oli, että Greerin näkemykset ”loukkaisivat” ”trans-naisia”. Mutta mitä muutakaan yliopisto on kuin paikka, jonne opiskelijat menevät tullakseen eriävien näkemysten haastamiksi, ”loukkaantumisen” uhalla?

Terminologiset erimielisyydet – esimerkiksi ketä kutsua naiseksi – eivät ole kiinnostavia verrattuna empiirisiin kysymyksiin siitä, mistä sukupuolidysforia johtuu ja kuinka yleistä se on. Nykyinen ilmapiiri ei kuitenkaan suosi tosiasioista käytävää mielipiteenvaihtoa. Jos esimerkiksi käy niin, että pätevä todistusaineisto haastaa akateemisella nuorisolla olevia ideologisia ennakkokäsityksiä, he usein yrittävät entistä vimmaisemmin saada sosiaalista vahvistusta käsityksilleen.

Lajihistorian valossa tämä ei yllätä: olemme sosiaalisia olentoja ja esivanhemmillemme oli tärkeää saada ryhmän tuki taakseen. Evolutiivisesti ajateltuna on myös ymmärrettävää, että vastapuolta yritetään mitätöidä (vaikkapa oletettujen etuoikeuksien perusteella) lainkaan tarkastelematta hänen esittämäänsä todistusaineistoa. Tällainen toiminta on tietysti häpeällistä. Mitätöinti ei sovi oikeastaan kenellekään, mutta akateemisesti koulutetulta sitä voidaan pitää sekä yksilön että koulutusjärjestelmän totaalisena epäonnistumisena.

Olivatpa jonkin argumentin seuraukset kuinka epämiellyttäviä tahansa, argumentin on seisottava tai kaaduttava sillä perusteella, kuinka looginen se on ja miten hyvin se sopii yhteen havaintojen kanssa. Sillä ei siis saa olla merkitystä, soveltuuko argumentti jonkun mielestä politiikan tekoon.

Kirjassa esitellyt tapaukset muistuttavat, että koulutus tai älykkyys eivät suojaa ideologisuudelta tai autoritaarisuudelta. Jokainen sukupolvi joutuukin vuorollaan puolustamaan ilmaisunvapautta, kulloinkin muodissa olevaa suvaitsemattomuutta ja dogmatismia vastaan. Tehtävä on vaikea, sillä laaja sananvapaus edellyttää älyllisen, moniäänisen ja itseään haastavan keskustelukulttuurin ylläpitoa. Toisaalta periaatteen tasolla tehtävä on helppo: ilmaisunvapauden puolustamisella on enemmän legitimiteettiä kuin mitätöinti- ja uhriutumiskulttuureilla voi ikinä olla.

Suodatetusta taiteesta tulee konservatiivista

Panics and Persecutions -teos on tarpeellinen muistutus, että Cancel culture ei kuulu taiteeseenkaan. Journalisti Charlotte Allen toteaa, että mitätöintikulttuurin pahuus ei niinkään ole kaadetuissa patsaissa, uudelleennimetyissä rakennuksissa tai edes yksilöiden toimeentulon tuhoamisessa vaan siinä, että kun mitätöijät ottavat taiteilijan kohteekseen, hänen taidettaan on enää mahdoton ottaa vakavasti.

Mainittakoon, että Suomessakin on tarjolla palvelu, jossa kirjailija voi lähettää tekstiluonnoksen erityiselle sensitiivisyys-/kokemuslukijalle, joka sitten palkkiota vastaan kertoo, miten tekstissä voitaisiin käsitellä hyväksyvämmin sukupuolivähemmistöjä. En tiedä muista kirjailijoista, mutta minua ahdistaa jo ajatus tällaisen ilmaisua rajoittavan sensuuri-ilmapiirin leviämisestä.

On huomionarvoista, että kriteerejä sensitiivisyys-/kokemuslukijana toimimiselle ei ole – muita kuin kuuluminen tiettyyn demografiseen vähemmistöön, ja ehkä se, että hänellä tulee olla selkeä näkemys, mikä on soveliasta kirjallisuutta ja millainen on hyvä yhteiskunta. Tämä jälkimmäinen seikka on syy, miksi esisuodatetut kirjat eivät ole kiinnostavia: sensitiivisyyssuodattimen käyttö johtaa pelokkaaseen, konservatiiviseen ja ideologisesti yhdenmukaiseen kirjallisuuteen.

Kuten scifi-kirjailija Craig DeLancey toteaa, sensitiivisyyspuuhastelussa unohtuu se, miksi kirjallisuus ylipäätään on tärkeää: siksi, että se kykenee – tarvittaessa loukkaavasti ja riidanhaluisesti – käsittelemään ihmisyyden peruskysymyksiä. Millaisia ovat yksilön ja yhteiskunnan velvollisuudet, miten yksilön ja yhteisön tulee ymmärtää historiansa ja niin edelleen. Runo tai romaani, joka odottaa lupaa tullakseen kirjoitetuksi, ei ole lukemisen arvoinen.

Miksi mitätöintikulttuuri, identiteettipolitiikka ja woke sitten voimistuivat? Näytelmäkirjailija Sky Gilbert esittää vastaukseksi muun muassa seuraavia nuorisolle tyypillisiä ongelmia:

Monelle heistä tulevaisuuden täytyy näyttää epävarmalta, jopa painajaismaiselta – ilmastonmuutos, koneiden korvaamat työpaikat, tuloerot, rasistinen populismi. Toivottomuudessaan he hyökkäävät rikkaampia ja vaikutusvaltaisempia vastaan, mikä heille näyttää kaikilta muilta. Ja koska heillä ei ole poliittista valtaa eikä toivoa saavuttaa sitä, he tarttuvat moraaliseen ylemmyyteen, missä vain voivat, ja tekevät syytöksiä, joiden he toivovat satuttavan jotakuta, jolla on enemmän kuin heillä.

Selityksessä on perää, vaikka se tuskin on koko totuus. Tukeehan moni varakas keski-ikäinen ja jopa osa menestyneistä suuryrityksistä woke-ajattelua ja sitä kautta cancel culturea. Toki tällöin voi olla kyse strategisista syistä tapahtuvasta teeskentelystä, eräänlaisesta anekaupasta. Firma saattaa esimerkiksi käyttää Pride-lippua Pohjoismaissa muttei Kaukasiassa.

Wokea on selitetty myös sen kyvyllä toimia uudenlaisena sosiaalista elämää hallitsevana uskontona. Tässäkin on perää. Perisyntiopin hengessä nämä uusherännäiset löytävät tiedostamatonta rasismia ja etuoikeuksien ruokkimia mikroaggressioita lähes millaisista ilmaisuista tai käyttäytymisistä tahansa. Myös valtamotiivin väitetään ulottuvan kaikkialle. Kyse on loputtoman syyllisyydentunnon lietsomisesta: kukaan ei saa ajatella, että olisimme yhteiskuntana onnistuneet tai edes oikealla tiellä.

Niinpä jos johonkin etniseen tai sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva henkilö kertoo, että hän on vapaasti saanut olla oma itsensä ja valita omat urapolkunsa, kyseisen yksilön vihjaillaan pettäneen ryhmänsä. Hän on tiedostamattaan joko omaksunut sortajan ajatusmaailman tai hyväksynyt asemansa sorrettuna uhrina.

Erityisen vakavana rikkeenä pidetään sitä, että valtaväestöä edustava ”setämies” kiistää vähemmistön uhriaseman. Setämies saattaa esimerkiksi väittää, että rasismi ei selitä etnisten ryhmien sosioekonomisia eroja [1] tai että naisten syrjintä ei selitä sukupuolten eroja. Tämänkaltaista kiistämistä pidetään todisteena sekä setämiehen syyllisyydestä että hänen halustaan pysyä vallassa. Lisäksi kiistäminen osoittaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestelmä tulee purkaa.

Aldous Huxleyn (1894–1963) toteamus kuvaa tilannetta. Hänen mukaansa ne, jotka taistelevat vain muiden pahuutta vastaan, eivät onnistu parantamaan maailmaa vaan jättävät sen sellaiseksi kuin se oli ennen taistelun aloittamista. ”Ajattelemalla vain pahuutta, tulemme luoneeksi, olivatpa aikomuksemme kuinka erinomaisia tahansa, pahuudelle tilaisuuden toteuttaa itseään.”

Nuorison kannattaa siis varoa, etteivät he Saatanaa vastaan kampanjoidessaan ylläpidä Hänen elinmahdollisuuksiaan, saati tasoita tietä Hänen voittokululleen. 

ALAVIITE

[1] Se, missä määrin ja millaista rasismia nykyään on, on eri kysymys kuin mikä selittää erot etnisten ryhmien sosioekonomisessa asemassa. On esimerkiksi käynyt ilmi, että suuri osa Nigeriasta ja Karibialta Yhdysvaltoihin siirtolaisina vastikään tulleista mustaihoisista on menestynyt taloudellisesti erinomaisesti. Olipa ilmiön selitys mikä tahansa, valkoihoisten amerikkalaisten harjoittama ihonväriin perustuva syrjintä ei sen vuoksi voi selittää Yhdysvaltain ”alkuperäisten” mustien heikkoa sosioekonomista asemaa.
 
* Tämän kirja-arvion otsikko on muunnos Christopher Hitchensin God is not Great – How Religion Poisons Everything  -kirjan nimestä (suom. WSOY 2008: Jumala ei ole suuri – Kuinka uskonto myrkyttää kaiken).
 

Perhe evoluution kourissa

Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tieteessä tapahtuu 4/2021 -lehdessä (ilman tässä olevaa kuvitusta ja jälkikirjoitusta).

Aikamme merkittävin tiedekirja perheestä – sen synty, evoluutio ja maailmanvalloitus

 

Heikki Sarmaja (2020): Perheen synty – Edvard Westermarckin ja ihmisluonnon jäljillä. Terra Cognita. Helsinki.

 

Ihmislajin menneisyydestä ei voida sanoa mitään varmaa. Huomiot ihmisen lajityypillisistä ominaisuuksista, vaikkapa parinmuodostuksesta ja perhetunteista, ovat silkkaa spekulaatiota. Ne kertovat enemmän kirjoittajan poliittisesta ideologiasta kuin evoluutiosta ja ihmisluonnosta. Biologisilla selityksillä ei ole sijaa kulttuurien ja yhteiskuntien tutkimisessa.

 

Tällainen tappiomieliala vaivasi ihmistieteitä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Se ei enää ole vallitseva kanta yliopistolla, mutta ei se kadonnutkaan ole. Heikki Sarmaja joutuu esimerkiksi kirjansa alussa toteamaan, että ”Jos olet aivan varma, että jossain maailmassa on tai on ollut kulttuureja, joissa ihmiset eivät tunne rakastumista ja mustasukkaisuutta, tämä kirja tuskin on sinulle”. Minä menisin pitemmälle ja sanoisin, että mikäli Sarmajan kirjan jälkeen olet yhä biologian kiistävän näköalattomuuden vallassa, yliopisto tuskin on tai oli sinulle oikea paikka.

 

Miten biologian kiistäminen ja biologisiin selityksiin kohdistuvat ennakkoluulot ovat näkyneet? Ihmisluontoa koskeviin väitteisiin on esimerkiksi kohdistettu absurdin korkeita vaatimuksia. Jonkun olisi pitänyt olla havainnoimassa kaukaisten esivanhempiemme paritteluita. Ja tutkijoiden pitäisi tarkasti tietää, miten mitkäkin geenivariantit näkyvät käyttäytymisessä.

 

Korkeat vaatimukset eivät tietenkään ole pahasta, päinvastoin. Ne ovat – tai niiden tulisi olla – olennainen osa tiedettä. Mutta samalla on huomattava, että jos puoliksikaan yhtä kovia vaatimuksia esitettäisiin sosiaali- ja humanistisille tieteille, niistä jäisi jäljelle vain rippeitä.

 

Ihmisen käyttäytymisen selittäminen, etenkin seksuaalisen käyttäytymisen selittäminen, on luonnollisesti vaikeaa. Syysuhteita selvittävät ratkaisevat koejärjestelyt ovat lajillamme joko käytännössä mahdottomia tai eettisesti kyseenalaisia. Ihmislapsia ei voida noin vain siirrellä pesästä toiseen ja kasvattaa erilaisissa ympäristöissä.

 

Ihminen on myös monessa mielessä evolutiivinen kummajainen, vailla vastineita muussa eläinkunnassa. Meillä on esimerkiksi kielivaisto ja piilo-ovulaatio. Olemme myös samaan aikaan sekä perhe- että yhteiskuntaeläimiä. Lisäksi manipuloimme lajitovereitamme ja muuta ympäristöämme teknologisten keksintöjemme avulla.

 

Sarmajan yli 500-sivuinen ja parisenkymmentä vuotta kypsytelty evoluutiopsykologinen Perheen synty osoittaa, että mikään edellä mainituista seikoista ei tee ihmisluonnon tutkimisesta ylivoimaista. On olemassa ihmislajille tyypillistä käyttäytymistä, ja sen alkuperästä ja vaikutuksista yhteiskuntien rakentumiseen voidaan tehdä empiriaan nojaavia päätelmiä.

 

Tässä avuksi ovat niin kutsutut luonnolliset koejärjestelyt. Ihmisen tapauksessa ne yleensä tarkoittavat johonkin tiettyyn kulttuuriin kuuluvia erityispiirteitä. Taiwanissa esimerkiksi oli tapana solmia ”pikkuavioliittoja”, joissa perheeseen otettiin kasvatettavaksi tyttölapsi. Myöhemmin hänestä piti tulla vaimo perheen omalle pojalle.

 

Pikkuavioliittojen systemaattinen analysointi tuotti merkittävän löydöksen: pojan ja adoptoidun tytön kasvaminen sisarussuhteen kaltaisissa olosuhteissa vei heiltä seksuaalisen halun toisiaan kohtaan aikuisina – vastoin vanhempien toiveita mutta täsmälleen evolutiivisten ennusteiden mukaisesti. Vastaava havainto tehtiin israelilaisten kommuunien päiväkodeissa. Varhaislapsuudessa yhdessä kasvaneet tytöt ja pojat eivät aikuisina tunteneet toisiinsa fyysistä vetoa.

 

Kyse on sisäsiitoksen välttämiseen kehittyneiden mekanismien aktivoitumisesta, eräänlaisesta käänteisestä leimautumisesta. Tämä niin kutsuttu Westermarckin efekti on nimetty Suomen kansainvälisesti kenties tunnetuimman tutkijan Edvard Westermarckin (1862–1939) mukaan. Kyseinen universaali perhetunnevalmius käydään Sarmajan teoksessa läpi ennennäkemättömällä tarkkuudella. Freudilaisille fantasioille alitajuntaan torjutuista insesti- ja isänmurhatoiveista näytetään vielä kerran paikka aatehistorian romukopassa.

 

                     * * *

 

Kulttuurivertailun lisäksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen tarvitsee lajien välistä vertailua. Poikkeuksellisista piirteistään huolimatta ihminen soveltuu lajivertailuun siinä missä mikä tahansa muukin eliö. Ymmärrettävästi lukevan yleisön suosikkeja on tässä kohdin kivesten koko.

 

Kivesten evolutiivinen päätehtävä on ilmeinen, siittiöiden tuottaminen. Kivesten lajityypillisen koon merkitys ei kuitenkaan ole yhtä ilmeistä. Jos maailmassa olisi vain yksi nisäkäslaji, kivesten koosta olisi vaikea tehdä päätelmiä. Mutta kun kivesten koon suhdetta ruumiin kokoon verrataan eri nisäkäslajeilla, käy selkeästi ilmi, että kivesten ja ruumiin koon suhde on kiinteässä yhteydessä lajin lisääntymiskäyttäytymiseen.

 

Vertaillaan lähimpiä sukulaisiamme. Simpanssin kaltaisilla lajeilla, joilla naaras tyypillisesti parittelee yhden lisääntymisjakson aikana monen koiraan kanssa, sellainen koiras, joka asettaa eniten siittiöitä naaraan lisääntymiselimiin, tekee naaraan todennäköisimmin raskaaksi. Hieman samaan tapaan henkilö, joka ostaa eniten arpoja, on todennäköisin voittaja. Simpansseilla luonnonvalinta on suosinut suurten kivesten kehittymistä, sillä suuret kivekset auttavat kasvattamaan siemensyöksyn tilavuutta ja täten lisäämään hedelmöittämisen todennäköisyyttä.

 

Haaremeita muodostavilla gorilloilla naaras sen sijaan tyypillisesti parittelee vain yhden koiraan kanssa. Täten urosgorillan siittiöt eivät kilpaile muiden urosten siittiöiden kanssa munasolun hedelmöittämisestä. Tämä näkyy suhteellisen pieninä kiveksinä. Luonnonvalinta rankaisee tuhlaamisesta, joten gorillan kivekset eivät ole yhtään suuremmat kuin niiden tarvitsee olla. 

 

Sarmajan teoksessa vertailu ulotetaan ihmiseen:

 

Miten oman lajimme mies sijoittuu tässä serkusten vertailussa? Ensinnäkin ihmismiehen kivekset ovat kokoon suhteutettuna paljon vaatimattomammat kuin simpanssin, mutta suuremmat kuin gorillan. Nämä kaksi seikkaa viittaavat siihen, että esi-isämme elivät evoluutionsa aikana yleisesti ottaen rauhallista avioelämää. Heidän ei tarvinnut gorillaurosten tapaan taistella haaremin herruudesta tai osallistua ankaraan spermasotaan, kuten simpanssien.

Siitä sinänsä yksinkertaisesta seikasta, että ihmiskoiraiden kivesten ja ruumiin koon suhde on simpanssien ja gorillojen välissä, voidaan siis tehdä päätelmiä varhaisten edeltäjiemme parisuhdetaipumuksista. (Tutkimuksissa on käynyt myös ilmi, että kivesten suhteellinen koko on samaan tapaan yhteydessä siittiökilpailuun myös linnuilla.)

 

Tämänkaltainen eri lajien vertailu ja insinöörimäinen takaisinmallinnus – jossa piirteen nykyisen muodon perusteella tehdään päätelmiä piirteen alkuperästä ja tehtävästä – riittävät evolutiivisten hypoteesien esittämiselle ja testaamiselle. Evolutiiviset hypoteesit eivät siis tarvitse tietoja fossiileista, metsästäjä-keräilijöistä tai geenien vaikutuksista yksilön käyttäytymiseen, vaikka näitä koskevat tiedot usein tehtävässä auttavatkin.

 

Yhden piirteen vertailu ei tietenkään kanna pitkälle. Seuraava esimerkki ei ole Sarmajan teoksesta, eikä se perhekirjaan ehkä monen mielestä sopisikaan. Mutta se antaa vastaavan kuvan ihmisen pariutumistaipumuksista.

 

Useimmilla nisäkäskoirailla, myös lähisukulaisillamme simpansseilla ja bonoboilla, on erektiota tukeva penisluu, baculum. Ihmiskoiraalta se kuitenkin puuttuu. Miksi? Erään hypoteesin mukaan ihmiskoiraan erektio on uskottava diagnostinen merkki koiraan terveydestä. Kuka tahansa pystyy kasvattamaan luuta, mutta pelkän verenpaineen avulla erektion saavuttaminen on vaikeampaa. (On sinänsä huvittavaa, että englanniksi erektiota kutsutaan kansanomaisesti termillä boner.)

 

Mitä lajeja vertaileva menetelmä sanoo? Ensinnäkin kävi ilmi, että mitä promiskuiteettisempaa naaraan seksuaalikäyttäytyminen on, sitä pidempi on koiraan penisluu. Luu on pidempi myös lajeilla, joilla on selkeä parittelukausi. Lisäksi penisluun pituus (suhteessa eläimen kokoon) on yhteydessä parittelun kestoon. Mikään näistä seikoista ei tue selitystä erektiosta terveysindikaattorina.

 

Kyseiset kolme havaintoa sopivat kuitenkin yhteen sen kanssa, että penisluulla on tehtävä koiraiden välisessä siittämiskilpailussa. (Ilman kovaa elintä hedelmöittäminen ei nisäkkäillä pääsääntöisesti onnistu.) Kuten todettua, naaraan tapa paritella useamman koiraan kanssa lisää riskiä, että toisen koiraan siittiöt hedelmöittävät munasolun. Selkeä parittelukausi, joka siis myös on yhteydessä penisluun pituuteen, kasvattaa tähän liittyviä paineita; täytyyhän koiraiden parittelupyrkimysten tällaisilla lajeilla osua lyhyeen ajanjaksoon. Ja lopulta penisluu myös helpottaa parittelun keston kasvattamista, mikä taas vähentää aikaa, jona muut koiraat voivat naarasta kosiskella.

 

Tutkijoiden päätelmä kuuluu: penisluun katoaminen ihmiseen johtaneesta kehityslinjasta (arviolta 1,9 miljoonaa vuotta sitten) johtuu lajin siirtymisestä yksiavioisempaan ja paritteluiden suhteen ympärivuotisempaan suuntaan. Se, että esiäitimme paritteli todennäköisesti vain yhden uroon kanssa (per ovulaatiosykli), näyttää toisin sanoen laimentaneen esi-isiemme käymää siittämiskilpailua. Siksi paritteluidenkaan ei tarvitse kestää kovin kauaa. (Tosin parittelun kestossa on huomattavaa yksilöllistä ja tilannekohtaista vaihtelua. Tähän molempien sukupuolten henkiseen hyvinvointiin vaikuttavaan seikkaan tiede ei toistaiseksi ole perehtynyt kovin syvällisesti.)

Penisluu näyttää siis olevan osa lisääntymisstrategiaa ympäristössä, jossa hedelmöittämiskilpailu on ankaraa. Ja se, että luu ihmiskoirailta puuttuu, on yksi mahdollinen lisätodiste lajimme parisuhdetaipumuksista.

Joku saattaa tässä kohdin huomauttaa, että valtaosassa ihmisyhteisöjä sallitaan jonkin sortin moniavioisuus, lähes aina vain monivaimoisuus. Tämä on totta. Mutta valtaosa monivaimoistenkin yhteisöjen lapsista syntyy sitoutuneessa, avioliitonomaisessa ja yksiavioisessa parisuhteessa. Se, että olemme parisuhteita muodostavia olentoja ja rakastumme kerrallaan vain yhteen ihmiseen, ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vanhakantaisissa kulttuureissa tavataan monivaimoisuutta. Parisuhdetaipumuksemme ei myöskään ole ristiriidassa sen kanssa, että ihmisellä on ominaisuuksia, jotka tukevat joitakin harvinaisempia pariutumiskäytäntöjä.

Parisuhdetaipumuksesta kertovia anatomisia piirteitä on lukuisia – eivätkä ne kaikki tietenkään ole fallosentrisiä. Eräs suosittu esimerkki on ihmisnaaraan rinnat, niiden muoto ja koko. Terhakka rintavarustus tarkoittaa, että maan vetovoima ei ole rintoihin kauaa vaikuttanut ja että niillä ei ole imetetty useita lapsia. Suomalaisessa kansanrunoudessa asia mainitaan muun muassa seuraavasti: ”Pilvihin on piian nännit, maata kohti maatun naisen”.

Ratkaisevaa tässä on se, että ihmiskoiraat mieltyvät rintoihin, jotka ovat yhteydessä sekä naaraan sukukypsyyteen että tämän nuoruuteen. Koiraan aivoitukset saattavat mennä seuraavaa rataa: nuori naaras = paljon yhteisiä jälkeläisiä. Nuorella naaraallahan on paljon hedelmällisiä vuosia myös edessäpäin. Olennaista tällaisen nuoruusmieltymyksen kehittymiselle on, että ihmisen evoluutioympäristössä ei ollut kehonmuotoja ”nuorentavia” rintaliivejä, implantteja tai korsetteja.

Ihmiskoiraiden universaali seksuaalinen viehättyminen naaraan nuoruudesta kertoviin signaaleihin on yksi mahdollinen lisätodiste siitä, että lajillamme koiraskin pyrkii muodostamaan pitkiä parisuhteita. Simpanssikoiraan seksuaalinen kiinnostuminenhan ei tee tällaista eroa naaraan iän suhteen. Koiras ei sitoudu naaraaseen, koiras ei hoivaa poikasia ja se tuskin myöskään saa useampia poikasia saman naaraan kanssa. Siksi koirassimpanssin ei kannata nirsoilla iän kaltaisten sivuseikkojen kanssa.

Ihmiskoiraan mieltymystä nuorempaan naaraaseen on toki saattanut tukea moni muukin seikka kuin naaraan senhetkinen hedelmällisyys. Parisuhteesta syntyvän jälkeläisen todennäköisyys saada hoivaa on huomattavasti suurempi silloin, kun naaras on nuori: 20-vuotias saattaa huolehtia jälkeläisestä jopa 40 vuoden ajan, kun taas 40-vuotiaan tarjoama hoiva jää pakostakin lyhyemmäksi.

Naaraan kyky tarjota pitkäaikaista hoivaa on siis saattanut olla merkittävä koiraan parinvalintamieltymyksiä muokannut valintapaine. Tämä voi olla tilanne muillakin pitkän poikasvaiheen lajeilla. Ihmiskoiraan nuoruusmieltymyksiä on Sarmajan mukaan saattanut voimistaa sekin, että nuoren naaraan vanhemmat ovat todennäköisemmin edelleen kykeneviä investoimaan syntyvän pienokaisen hyvinvointiin. Ihmislajillehan on tyypillistä, että oman lisääntymisuransa jälkeen isovanhemmat ottavat aktiivisesti osaa lastenlastensa hoivaan.

Perhekirjallisuutta

Toimivatpa rinnat nuoruusindikaattoreina tai eivät, myös rintojen päätehtävästä eli maidontuotannosta voidaan tehdä ihmisperhettä koskevia päätelmiä. Nisäkäsemojen erittämän maidon rasva- ja proteiinipitoisuuksilla ja niiden suhteella imetystiheyteen on nimittäin suora yhteys: lajeilla, jotka imettävät poikasiaan harvoin (esimerkiksi useimmat isot kissapedot), maito on erittäin ravitsevaa. Vastaavasti lajeilla, joilla poikaset saavat maitoa tiheään tahtiin, ravintoaineiden pitoisuudet ovat pienempiä.

Ihmislajille tyypillisen laihan maidon sijoittaminen tähän kuvioon antaa jo sellaisenaan perusteita tehdä oletuksia ihmispienokaisten saamasta hoivasta evoluutioympäristössä. Ihmisvauva kuuluu tämän perusteella tyyppiin ”kannettu poikanen”: vauva on ollut jatkuvasti äidin läheisyydessä ja sitä on imetetty usein. Päätelmää tukee sellainenkin lajivertailu, jossa huomioidaan lajien väliset sukulaisuussuhteet: lähimmät apinaserkkumme kantavat poikasiaan ja imettävät niitä usein.

Evoluutioympäristön läheiselle äiti-vauva-suhteelle antavat tukea myös nykyisin elävät metsästäjä-keräilijät. Niilläkin vauva kulkee yleensä mahdollisimman lähellä äitiään, joko kantoliinassa tai sylissä. Lisäksi vauvan anatomia (esimerkiksi jalkojen asento nostettaessa), vaikeus nukahtaa muualle kuin syliin sekä äidin ja vauvan taipumus synkronoida mielentilojaan tukevat päätelmää.

 

Vastasyntyneen avuttomuus loi paineita voimistaa muitakin ominaisuuksia kuin vain äitien hoivavaistoa. Vauvanhoidon ja imetyksen onnistuminen evoluutioympäristön usein karuissa olosuhteissa edellytti jatkuvaa isältä, muilta sukulaisilta ja/tai ystäviltä tulevaa hoivaa ja opastusta. Tämä perhe-elämään sisältyvä avunanto ja pienokaisen avuntarve ovat evoluution saatossa ruokkineet toisiaan: aivojen koon kasvun takia lasten piti syntyä keskeneräisinä, mikä taas toi tarpeen vastavuoroista avuliaisuutta tukevien tunnemekanismien kehittymiseen. Tämä puolestaan loi paineita kasvattaa aivoja edelleen. (Ihmisvauva syntyy ”ennenaikaisesti” siksi, että jos sikiö pysyisi kohdussa pitempään, sen pää ehtisi kasvaa niin suureksi, ettei se enää mahtuisi ulos synnytyskanavasta. Kirjassa Sarmaja vertaa menneisyyden huolehtivaa suurperheympäristöä keskoskaappiin.)

                            * * *

Kuten todettua, edellä esitellyn lajivertailun parhaita puolia on se, että evolutiivisesti kehittyneitä ominaisuuksia on lukemattomia. Useampia piirteitä tarkastelemalla tutkija voi kasvattaa yksittäisten ominaisuuksien väistämättä vajavaista selitysvoimaa lähes loputtomasti. Monien tietolähteiden yhdisteleminen onnistuu etenkin nykyihmistä tutkittaessa. Heitä voidaan tutkia haastatteluin, erilaisin koejärjestelyin tai perehtymällä (oma)elämäkertoihin. Lisäksi aina on mahdollista vertailla miehiä ja naisia sekä homoja ja heteroita eri yhteyksissä.

Jopa kansantarinoiden, kaunokirjallisuuden ja ”pyhien” kirjoitusten analysointi voi kertoa ihmisluonnosta. Fiktiiviset tapahtumat ja henkilöt ovat usein epärealistisia ja yksiulotteisia, mutta fiktio ei silti kokonaan voi sivuuttaa ihmisluontoa. Tai jos se sen tekisi, ihmiset eivät sitä enää ymmärtäisi eivätkä siitä kiinnostuisi. Kuvitteellisten hahmojen yksiulotteisuus näyttää myös johtavan heidät tilanteisiin, joissa käyttäytymisreaktiot tulevat selkeämmin ja voimakkaammin esille kuin todellisuudessa. Tästä syystä fiktiostakin voidaan tehdä ihmisluontoa ja sen evoluutiota koskevia päätelmiä. Harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tämä näkökulma kuitenkin puuttuu folkloristiikasta, eksegetiikasta ja kirjallisuudentutkimuksesta.

Sarmajan kirja ei luonnollisesti ole vain edellä kuvattuja tissi- ja pippelivertailuja. Teos on psykologian, sosiologian ja antropologian teorioiden – ja myös psykiatrian – tuulettamista ja päivittämistä uusilla – tai monesti uusvanhoilla – ajatuksilla. Perhesosiologian ja sosiaalitieteiden yleisemminkin on aika viimein noteerata tämä jo 1700-luvulla alkanut vallankumous, jonka biologinen tarkastelukulma on ihmisyhteisöjen tutkimiseen tuonut.

Juuri tämä on Sarmajan teoksessa parasta. Hän selittää juurta jaksain (muttei koskaan tylsästi) tekijöitä, joiden takia ihmiskoiraista vuosimiljoonien mittaan kehittyi jotakin täysin muuta kuin simpanssikoiraiden kaltaisia sovinisteja. Perheen synty on biologiaan nojaava antropologinen katsaus, joka kertoo tarinan ”äitimäistyneistä” ja yhteistyökykyisistä miehistä – elättäjistä, jotka tarvittaessa riskeeraavat henkensä läheistensä puolesta.

Perheen synty -teos yhdistelee edellä kuvatulla tavalla lukuisia erilaisia tietolähteitä ja kykenee näin selittämään kaikkiin maailman ihmisiin vaikuttavan yhteiskunnallisen instituution muodostumista ja sen erityispiirteitä. Tarkastelun laajuus ja yksityiskohtaisuus tekevät teoksesta kautta aikain merkittävimmän suomalaisen perhekirjan. Samalla se on huomattavimpia Westermarckin ajattelua luotaavia teoksia.

Syytökset familistisheteronormatiivisesta ja porvarilliskonservatiivisesta ydinperheen puolustamisesta, joita evoluutiopsykologiaa vastaan on joskus kohdistettu, eivät siis tässäkään tapauksessa ole perusteltuja. Kyse on ihmislajin havainnoimisesta ja havaintojen mahdollisimman tarkasta selittämisestä, ei käyttäytymisen oikeuttamisesta, poliittisesti motivoiduista mielipiteistä tai muista tieteen ulkopuolisista päämääristä.

Ihmisluonnon tutkiminen on monitieteisen palapelin kokoamista, jossa osaset alkavat datan tarkentuessa loksahdella paikoilleen. On esimerkiksi ilmeistä, että rakkaus ei ole keskiaikaisten trubaduurien keksintöä tai kielellisesti konstruoitu kulttuurinen tekotuote, kuten välillä edelleen kuulee väitettävän. Mustasukkaisuus puolestaan ei (yleensä) ole sairaalloista omistamishalua, josta kannattaa terapiassa yrittää eroon. Ja seksuaalinen häveliäisyys ja seksuaalinen inhontunne eivät ole sosiaalisten normien synnyttämiä patologioita. Nekin ovat luonnonvalinnan muovaamia myötäsyntyisiä ja parinvalintaan ja perhedynamiikkaan ratkaisevasti vaikuttavia tunnevalmiuksia.

Mikäli ihmisluonto jää sosiaalitieteiltä ja humanistisilta aloilta huomioimatta, ne ovat vaarassa tuottaa vain mielipidemittausten kaltaisia aikalaisanalyyseja, täysin vailla tieteellisesti kiinnostavia selityksiä ihmisten tunteille ja käyttäytymiselle. Samalla julkishallinnon asiantuntijatehtäviin on vaarassa päätyä henkilöitä, jotka eivät koulutuksensa missään vaiheessa tutustuneet realistiseen ihmiskuvaan. Kenties suurimman erheen on tehnyt sosiaalipsykologia, joka on jättänyt perheen käytännössä täysin käsittelemättä. Mikä on sosiaalipsykologisempaa kuin sukulaisuus ja perhetunteet?

         * * *

PS. Ainoa selkeä moite kirjasta on sama, jonka sain parinvalintaa ja perhetunteita käsittelevästä Rakkauden evoluutiosta 15 vuotta aiemmin. Molemmissa teoksissa toistetaan, että tätä ja tätä asiaa tullaan käsittelemään myöhemmin siinä ja siinä luvussa. Se kertonee kirjoittajan aihetta koskevasta innostuksesta ja huolesta, että pysyyhän lukija varmasti mukana. Tämä turha pelko lukijan kiinnostuksen katoamisesta ei kuitenkaan laimenna Perheen synnyn historiallista merkittävyyttä.

Vaikka löytyykin hulluja totuutta puolustamaan* - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi "Suomen Quillettessa", Calibressa (ilman tässä olevaa pilakuvaa ja Murrayn alkusitaattia).

Vaie(nne)tun tiedon äärellä - eli pitääkö "paha tieto" piilottaa?

Sille on syy, että todellisuutta ei haluta nähdä. Nämä kaksi faktaa [ihmisryhmät eroavat kognitiivisilta kyvyiltään ja tehtyjen väkivaltarikosten määrässä] ovat piinallisen epämiellyttäviä. Sitä, joka nostaa ne esiin, pidetään rasistisena ja vihantäyteisenä ihmisenä. Näitä faktoja on myös vääristelty ja väärinkäytetty pahoihin tarkoituksiin rasististen ja vihantäyteisten ihmisten toimesta. Miksi sitten kirjoittaa niistä? Eikö jotkin realiteetit ole parempi jättää huomiotta?

 

Charles Murray

Ideologioilla ja talousjärjestelmillä on taipumus tuottaa kärsimystä – joillakin vähemmän, joillakin enemmän. Siksi ideologioita tulee arvioida niiden todellisten vaikutusten perusteella, ei sen mukaan, millaiset tarkoitusperät niillä oli.

Sama pätee päivänpoliittiseen toimintaan. Myös sitä kannattaa arvioida todellisten vaikutusten perusteella. Joku saattaa vaikkapa ajaa asiaansa kiivaasti ja harkitsemattomasti, mikä voi sitten aiheuttaa yhtä kiivaan vastareaktion. Näin paraskin idea voi jäädä toteutumatta.

Tällaista omaan jalkaan ampumista tapahtuu myös yksilötasolla. Moni esimerkiksi epäonnistuu siksi, että yrittäminen on pakonomaista tai tavoitteet liian korkealla. Toinen arkinen esimerkki on se, että lähimmäisten hyvää tarkoittavat terveys- ja ruokavalioneuvot tuottavat usein päinvastaisia vaikutuksia kuin oli tarkoitus.

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan, voiko totuudentavoittelukin kääntyä itseään vastaan. Ehkä jotkin faktaväitteet ja tutkimuskohteet koetaan yhteiskunnallisesti ja/tai poliittisesti liian vaarallisiksi. Ehkä siksi totuusväitteitä ei haluta tarkastella avoimesti.

Tosiseikat itse eivät tietenkään muutu sen mukaan, miten ihmiset niihin suhtautuvat. Faktat ovat mitä ovat ja faktojen poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset ovat mitä ovat. Ymmärrän tutkijoita, joiden mielestä totuudentavoittelua ei tarvitse tämän enempää pohtia. Totuus pysyy, vaikka kukaan ei sitä tutkisi.

On kuitenkin syytä tarkastella, onko tällainen totuusabsolutismi sittenkään toimivin strategia. Ainakaan siitä ei luulisi olevan totuudentavoittelulle haittaa, jos ymmärrämme, millaisia pelkoja ja toiveita totuusväitteisiin kohdistuu. Koettakaamme siis selvittää, millaiset faktaväitteet halutaan torjua ja miksi.

Syitä faktaväitteiden torjumiseen on luonnollisesti useita. Toisinaan ihmiset jättävät faktaväitteitä huomiotta siksi, että he eivät halua muodostaa mielipidettä. Moni mieluummin ylläpitää lämpimiä suhteita ystäviinsä ja sukulaisiinsa kuin kiinnostuu kiistellyistä tutkimusaiheista. Toinen lukunsa ovat ihmiset, jotka eivät piittaa totuudesta tai todisteista siksi, että he saavat elantonsa tai identiteettinsä huuhaan levittämisestä. Tällaisten ihmisten päätä on käytännössä mahdoton kääntää todisteiden avulla.

On myös ihmisiä, jotka kiistävät totuuden filosofisemmin perustein. Ensiksi he toteavat, että tutkijan omaksuma teoria ohjaa häntä tekemään juuri tietynlaisia havaintoja. Tästä periaatteessa pätevästä huomiosta he sitten päättelevät, että totuuteen ei voida päästä käsiksi ja että totuudesta ei oikeastaan ole edes mielekästä puhua. Tällainen defaitismi on yleisintä korkeimmin koulutettujen parissa. Ajattelun ääriversiossa objektiivisuuspyrkimystäkin pidetään vallanhaluna ja patriarkaatin tai kolonialismin puolustamisena.

Tässä kirjoituksessa tarkasteltu totuudenvastustus on toisenlaista. Se on vaaralliseksi koetun tiedon tunneperäistä ja/tai poliittisesti motivoitunutta kiistämistä. Kyse on pahasta tiedosta, jonka ei haluta leviävän ymmärtämättömän kansan pariin.

                                                  * * *

Kansalaisten reagointi tutkimustuloksiin on ailahtelevaa ja vaikeasti ennustettavaa. Millä tahansa faktaväitteellä voi olla ei-toivottuja sivuvaikutuksia, eikä kukaan voi tietää, milloin kansalaiset ovat ”valmiita” vastaanottamaan minkäkin faktan.

Monella oppineella on kuitenkin käsitys siitä, mikä on kansalle sopivaa ja mikä sopimatonta tietoa. On siis faktaväitteitä, joista oppineet mieluummin vaikenisivat ja joita he jopa pyrkivät aktiivisesti vaientamaan.

Tarkastellaan ensiksi ravitsemusta ja terveellisyyttä koskevia väitteitä. Ovatko ne tällaista vaaralliseksi koettua tietoa? Ravitsemus ainakin koskee kaikkia, ja ravitsemusväitteillä on myös taipumus nostattaa tunnepitoisia reaktioita.

Nykytutkimuksen valossa on esimerkiksi perusteltua sanoa, että punaviini sisältää terveyttä edistäviä flavonoideja. Miten väitteeseen tulisi suhtautua? Kyseisen tiedon julkistaminen (ja samanaikainen alkoholihaittojen jättäminen huomiotta) saattaa lisätä punaviinin kulutusta kansanterveydellisiin haittoihin asti.

Kansan suussa väite saattaa myös muuttua vaarallisempaan muotoon ”punaviini on terveellistä”. Punaviinin tilalle voidaan vaihtaa vaikkapa tumma suklaa, jolla myös on väitetty olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia.

Se, onko jossakin terveydelle haitallisessa elintarvikkeessa myös terveyttä edistäviä osasia, ei kuitenkaan näytä olevan oppineiden mielestä piilottamisen arvoista vaarallista tietoa. Onhan ruokavalinnoissa kyse ihmisten itse ottamista terveysriskeistä. Niihin koulutetun eliitinkin on helppo suhtautua uteliaan avomielisesti.

Ravitsemusväitteissä ei toisin sanoen näytä olevan mitään sellaista moraalisesti arveluttavaa, että oppineisto haluaisi väitteitä tukahduttaa.
 
                                      * * *
 
Jos oppineet eivät pidä ravitsemusväitteitä salaamisen arvoisina, mitä pidetään? Piiloteltavaa pahaa tietoa on oikeastaan vain tieto, jonka pelätään johtavan syrjintään. Käytännössä tämä tarkoittaa ihmisryhmien erilaisuutta koskevia väitteitä.

Tarkastellaan erästä yksityiskohtaa sukupuolieroista. On havaittu, että kuukautiskierron vaihe vaikuttaa naisen kognitiivisiin kykyihin. Suvunjatkamiseen liittyvä hormonitoiminta siis näkyy naisilla syklisenä vaihteluna tiettyjen psykologisten testien tuloksissa. Onko tämä itsessään neutraali väite niin vaarallinen, että osa ihmisistä haluaa sen pimittää?

Kyseisen faktaväitteen haitta voisi ilmetä vaikkapa siinä, että jokunen työnantaja päättelee, että ”koska naiset ovat luonnostaan ailahtelevia, suosin työhönotossa miehiä”. Ehkä sukupuolieroja koskevat tutkimustulokset – jos ne leviävät kansan keskuuteen – tällä tavoin toimivat seksistisenä takaiskuna naisen asemalle.

On kuitenkin huomattava, että laki kieltää sukupuolisen syrjinnän. Länsimaissa myös yleinen asenneilmapiiri on vahvasti individualismin ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien puolella, sukupuoleen katsomatta. Lisäksi firma hyötyy kyvykkäimpien yksilöiden palkkaamisesta, ei sukupuolisiin keskiarvoihin (tai kiintiöihin) nojaamisesta.

Yksilön syrjiminen sukupuolisten tilastokeskiarvojen perusteella on siis laiton, paheksuttu ja taloudellisessa mielessä typerä tapa toimia.

Edellä mainitut seikat saattavat olla syy sille, miksi sukupuolierojen biologiaa selvittäviä tutkimuksia ei juurikaan pidetä tukahduttamisen arvoisina. Jopa yhteiskunnallisesti valveutunein opiskelijanuoriso näyttää kiinnostuvan aihetta koskevista tutkimustuloksista. (Tosin menestyminen sukupuolentutkimuksen opinnoissa on ainakin taannoin edellyttänyt myötäsyntyisten sukupuolierojen vähättelyä, jopa ylenkatsomista.)
 
                                    * * *

On kuitenkin eräs aihe, joka yleisesti koetaan sukupuolieroja vaarallisemmaksi: älykkyyserot väestöryhmien välillä. Se on se myrkyllinen hedelmä, jonka takia koulutetuinkin ihminen voi olla valmis katkaisemaan koko tiedon puun.

Mitä tiede väestöjen älyllisistä eroista siis sanoo? Ovatko tuntemukset vaarallisesta tiedosta perusteltuja? Onko löydöksillä kyky pilata ihmiselämiä? Ja jos on, onko alan tutkimus siksi perusteltua sivuuttaa ja mustamaalata? Jopa kieltää ja sensuroida?

Väestöeroja koskevista tutkimuksista voidaan tehdä esimerkiksi seuraavat päätelmät: 1) kognitiivisesti maailman kyvykkäin henkilö voi kuulua mihin tahansa etniseen ryhmään, mutta 2) osin geneettisistä syistä johtuen tämän todennäköisyys ei ole sama kaikille ryhmille. Älykkyys ei toisin sanoen ole jakautunut tasaisesti maapallon väestöjen kesken. Kognitiivisia kykyjä mittaavissa testeissä ovat menestyneet esimerkiksi itäaasialaiset, aškenasi-juutalaiset ja Intian parsit.

Tämä on tiivistettynä modernin väestöjä vertailevan psykologisen tutkimuksen näkemys. Ihmisten aivotoiminnoissa on hienoisia, maantieteellisesti ja etnisesti jakautuneita sekä joiltakin toistaiseksi tuntemattomilta osin perimästä johtuvia eroja.

Päätelmä olisi perusteltu myös ilman tutkimushavaintoja: on käytännössä mahdotonta, että älykkyyden kaltainen ominaisuus, jonka muotoutuminen riippuu tuhansien geenien toiminnasta, olisi samanlainen kaikilla väestöillä. Aikaa pienten väestöerojen kehittymiseen on myös ollut runsaasti: ihmispopulaatiot ovat olleet maantieteellisesti eriytyneitä kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Onko tällainen tieto vaarallista? On esimerkiksi väitetty, että pelkkä älykkyyden mittaaminen tekisi joistakin ryhmistä väheksyttyjä, jopa ilman hypoteesia ryhmäerojen geneettisestä taustasta.

Suurimpia pelkoja näyttää olevan se, että mikäli tietyt ennakkoluulojen mukaiset, väestöjen kyvykkyyseroja koskevat tutkimustulokset tulevat julkisiksi, ihmiset rohkaistuvat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti myös yksilötasolla. Ehkä ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki toimivat siten. Lisäksi joku voi ryhmäpaineen (kuvitellun tai todellisen) vuoksi päätyä syrjimään joitakin ihmisiä, vaikka hänellä ei alun perin ollut näitä ihmisiä väheksyviä ajatuksia. Keskustelulla saattaa olla vaikutuksia myös siihen, mitä kyseessä olevien ryhmien edustajat itsestään ajattelevat ja miten he käyttäytyvät.

Eli kun jokin ajatus siirtyy tieteellisestä hienovaraisuudesta arkisen tai poliittisen keskustelun piiriin, ajatus saattaa alkaa omaa elämäänsä muuttuen hallitsemattomaksi aseeksi.

                                 * * *

Edellä kuvattujen mahdollisuuksien takia tietämättömyyden tietoinen valitseminen ei välttämättä ole typerää. Ehkä iso osa kansalaisista ei kykene tai ennätä sellaiseen selkeään ajatteluun, jossa faktaväite hyväksytään ajatuksena ilman sen tuomia haittavaikutuksia. Ehkä ihmiset pitävät osan mielipiteistäänkin yksityisinä siksi, että ulkopuoliset saattavat kärsiä kyseisten mielipiteiden leviämisestä.

Tutkimustuloksissa itsessään ei tietenkään ole mitään sellaista, mikä tekisi tutkimuksen piilottelusta tai vaikeuttamisesta perusteltua. Väestöeroja selvittävä tutkimus on esimerkiksi havainnut, että väestöjen älykkyysjakaumat ovat pitkälti päällekkäisiä. Kaikissa väestöissä on siis neronsa ja typeryksensä. Tämäkin päätelmä olisi ollut perusteltu ilman tutkimushavaintoja: olisi äärettömän epätodennäköistä, että jollekin väestöryhmälle olisi kasautunut kaikkien ”älykkyysgeenien” suotuisimmat muodot. (Joskus on väitetty, että geneettisistä älykkyyseroista puhuminen olisi vaarallista siksi, ettemme tiedä, miten geenit tarkkaan ottaen vaikuttavat. Tällä perusteella olisi kuitenkin vaarallista puhua lähes mistä tahansa ympäristötekijästä, vaikkapa köyhässä suurperheessä kasvamisesta. Siitä, miten ympäristötekijät vaikuttavat, ei myöskään ei ole tarkkaa tietoa.)

Vastaava esimerkki jakaumien päällekkäisyydestä on miesten ja naisten pituus. Keskimäärin miehet ovat naisia pitempiä, mutta on silti lukemattomia naisia, jotka ovat keskiarvomiestä pitempiä, aivan kuten on lukemattomia miehiä, jotka ovat keskiarvonaista lyhyempiä. Lyhyysennätyskin on miehen hallussa. Pituus- ja älykkyyseroissa ei toisin sanoen ole mitään tavatonta uutta tai syrjintää puolustavaa.

Toisinaan kuitenkin kuulee syytöksiä, että väestöjen älykkyyseroihin keskittynyt tutkija haluaisi asettaa ihmisryhmiä arvojärjestykseen. Syytös on vakava, mutta sen taakse ei koskaan esitetä todisteita. Ja vaikeaa se olisikin: yhdessäkään väestöeroja selvittävässä tutkimuksessa ei esitetä väitteitä jonkin väestöryhmän alempi- tai ylempiarvoisuudesta.

Entä se tutkimushavaintojen ja faktaväitteiden vaarallisuus? Ei vaadi paljon mielikuvitusta nähdä, että väestöjen älykkyyseroja selvittävä tutkimus saattaa joissakin olosuhteissa asettaa joitakin ihmisryhmiä huonompaan asemaan. On kuitenkin huomattava, että tosimaailmassa tällaisen tapahtumisesta ei ole näyttöä. Ei siis ole osoitettu, että moderni älykkyystutkimus aiheuttaisi syrjintää tai muita vastaavia haittoja. Tässä valossa älykkyyseroväitteiden karttaminen ja niiden kategorinen kiistäminen – ja etenkin tutkijoiden mustamaalaaminen – ovat silkkaa hätävarjelun liioittelua. (Empiiristä näyttöä sen sijaan on siitä, että tutkijoiden painostaminen ja tutkimuksen alistaminen poliittisille tavoitteille haittaavat kansanvalistusta ja joskus jopa kokonaisia kansantalouksia. Viimeksi mainitusta tunnetuimpia esimerkkejä on lysenkolaisuus Neuvostoliitossa.)

Sillä, että älykkyystutkimusta arvioidaan moraalisin ja poliittisin perustein, saattaa myös olla eräs ikävä sivuvaikutus: iso osa yliopistoväestä ei enää tiedä, miten älykkyyttä tutkitaan ja mitä tutkimus älykkyydestä sanoo. Niinpä oppineisto ei enää kykenisi vastaamaan kotiinpäin vetävälle poliitikolle, joka yrittää käyttää älykkyyttä syrjinnän perusteena.

Tärkein pointti syrjintäkysymyksessä on kuitenkin seuraava: ihmisten laillista yhdenvertaisuutta ei tule perustaa kuvitelmaan, että ihmiset tai ihmisryhmät ovat samanlaisia. Muutoinhan mitä tahansa tutkimuksen löytämää eroa voitaisiin käyttää syrjinnän oikeuttamisessa. Ihmisiä on sen sijaan tarkasteltava sen mukaan, miten laki, yleiset moraalinormit ja jopa intuitio meitä jo ohjeistavat: yksilöinä ja yksilöllisten taipumusten mukaan, riippumatta ryhmäkeskiarvoista.

Edes se, että johtavat poliitikkomme perustelisivat syrjintää älykkyyseroilla, ei olisi hyvä syy lopettaa älykkyyserojen selvittämistä. Älykkyystesteistä luopuminen nimittäin tuskin vaikuttaisi poliitikkojen syrjintähaluihin, mutta testituloksiin perustuvalla syrjinnällä sentään olisi jokin yläraja!
 
                                 * * *
 
Se, että oppineet ihmiset ovat mustamaalanneet väestöjä vertailevaa älykkyystutkimusta ja demonisoineet älykkyystutkijoita, on ollut minulle lisäkannustin pitää esillä hypoteeseja populaatioiden eroista. Liian moni korkeasti koulutettu on keskittynyt älykkyystutkijoiden oletettuihin motiiveihin heidän esittämänsä datan sijaan.

Myönnän toki, että kansojen älykkyydestä puhuminen saattaa kääntyä elämäntehtävääni tieteenedistämistä vastaan. En kuitenkaan voi sivusta katsoa, kun tutkijoiden esittämiä hypoteeseja ja faktaväitteitä yritetään mitätöidä ei-tiedollisin perustein. Moraalinen velvollisuuteni on uskollisesti edistää lähimmäisteni loogistiedollista kehittymistä sen sijaan, että johdattelisin heitä päätelmiin sen perusteella, minkä joku kuvittelee olevan yhteiskunnalle hyväksi.

* Tämän blogimerkinnän pääotsikko on Vladimir Vysotskin (1938–1980) laulusta Valhe ja totuus. Siinä Valhe ryöstää Totuudelta sen kultaiset vaatteet ja hevosen (suom. sanat Turkka Mali, 1988).