Mitä Margaret Mead todella sanoi?

Seuraava kirjoitukseni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 3/2010 -lehdessä, jossa oli joukko muitakin kiinnostavia tekstejä: Michael Laakasuon vastine, Petteri Pietikäisen vastine sekä Anto Leikolan kirja-arvio.

Margaret Meadin lausunnot ristiriitaisia

Viime vuosikymmeninä antropologit ovat keskustelleet laajasti Margaret Meadista (1901–1978) ja hänen tieteellisistä hairahduksistaan, lähinnä alkuperäiskansojen turhasta romantisoimisesta ja ihmisluonnon sivuuttamisesta. Putte Wilhelmsson antaa Meadin Samoa-tutkimuksille synninpäästön (Tieteessä Tapahtuu 2/2010): hänen mukaansa Meadin tutkimus ”ei nähtävästi sisällä” ajatusta Samoasta vapaan seksin ja rauhan tyyssijana.

Antropologi Margaret Mead kohtasi etenkin uransa loppupuolella epäilyjä siitä, että hän oli kuvannut samoalaiset liian jaloiksi, vapaamielisiksi ja rauhanomaisiksi. Paikoin Mead tekeekin päätelmiä, jotka antavat perusteita häntä kohtaan esitetyille syytöksille, esimerkiksi seuraavasti (Mead 1928/1954, s. 74): ”Samoalla ei tavata romanttista rakkautta sellaisena kuin se esiintyy meidän sivilisaatiossamme, sekoittuneena ajatuksiin yksiavioisuudesta, yksinomistuksesta, mustasukkaisuudesta ja hairahtumattomasta uskollisuudesta”. Mead myös toteaa, että joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta ”nuoruusikä oli kriisitön ja stressitön vaihe, jossa intressit ja toiminta kypsyivät hyvässä järjestyksessä. Tyttöjen mieliä eivät vaivanneet konfliktit tai filosofiset pohdinnat... Elää tyttönä niin monen rakastajan kanssa kuin mahdollista ja sitten mennä naimisiin omassa kylässä... oli yhdenmukainen ja tyydytystä tuottava kiihkeä halu” (s. 107, korostus ja suomennokset OT).

On ironista, että Mead tekee tämänkaltaisia harhaanjohtavia yleistyksiä, sillä hänen lukuisat esimerkkinsä kertovat toista: puolisot ovat mustasukkaisia (toisinaan väkivaltaisuuteen asti), omaa seksuaalisuutta häveliäästi peitellään, teini-ikä on monesti ahdistavaa, ihmiset ovat kilpailullisia, tyttö- ja poikalapset ovat usein vihamielisiä toisiaan kohtaan, muiden (erityisesti puolison ja tyttärien) seksuaalisuutta vahditaan tarkoin (saarella vallitsi paikoin neitsytkultti) jne. jne. Mead tuottikin lukuisia lausuntoja, jotka ovat ristiriidassa hänen kenttäkuvaustensa kanssa. Hän on myös saattanut uskoa, että Samoalla ei tavata esimerkiksi frigiditeettiä tai impotenssia, mutta hänellä ei ole todisteita väitteidensä tueksi (Orans 1996).

Seksuaalimoraali ja -tavat olivat Samoalla totta kai hyvin erilaisia kuin 1920-luvun puritaanisessa Amerikassa. Silti on selvää, että Etelämereltäkin löytyivät tunnereaktiot, jotka ovat tyypillisiä pitkiä parisuhteita muodostavalle yhteisölliselle kädelliselle (ks. Sarmaja 2002, 2003). Verrattuna myöhempään antropologian klassikkoon, Marjorie Shostakin tutkimukseen Kung-heimosta (Shostak 1983), Meadin Samoa-tutkimus on esseemäisen epäsystemaattinen kuvailu, jossa havainnot eivät pääse ohjaamaan päätelmiä. Meadin taannoinen suosio ja kohtuuton merkitys antropologialle, jota erityisesti antropologi Derek Freeman (1916-2001) on kritisoinut, perustuivatkin muihin kuin tieteellisiin ansioihin.

Kokonaan toinen kysymys on Freemanin (1996) esittämä syytös, että Mead olisi uskonut ja päätelmissään nojannut alkuasukastyttöjen harrastamaan pilailuun. Hänen mukaansahan Meadin haastattelemat teinitytöt vitsailivat nuorelle antropologille sukupuolisuhteidensa vapaudesta. Tuoreessa Skeptic-lehdessä olevan arvion mukaan syytös tästä Meadin tekemästä ”hyväuskoisesta huijauksesta” on pahasti liioiteltu (Shankman 2010). Lisäksi syytöstä sanotaan tarpeettomaksi: Meadin päätelmät joka tapauksessa nojasivat hänen ajamaansa liberaaliin sosiaaliseen agendaan, joka taas kumpusi hänen ”henkilökohtaisesta taustastaan ja intresseistään”.

Johtopäätös: Mead johti sosiaalitieteitä harhaan

Meadin etnografiset raportit sisältävät paljon muuta kuin havaintoihin perustuvia lausuntoja. Lukijalle Mead jättää – vastoin parempaa tietoaan ja vastoin kenttämuistiinpanojaan – vaikutelman todellisuutta suuremmasta seksuaalisesta sallivuudesta ja suuremmista esiaviollisista yhdyntämääristä. Toisaalta Martin Oransin (1996) mukaan Meadin ei silti voida sanoa huijanneen antropologista yhteisöä – tai edes olleen väärässä. Syy on se, että Mead ei ollut kunnolla määritellyt päätelmissä käyttämiään termejä. Näin ollen raportoituja tuloksia oli mahdotonta kumota tai vahvistaa.

On myös mahdollista, että Mead ei sortunut Freemanin vakuuttavasti esittämään (tietoiseen tai hyväuskoiseen) huijaukseen (Töttö 2006, Shankman 2010). Lisäksi on oletettavaa, että Mead ei hyvää tarkoittavista lausunnoistaan huolimatta ollut – ainakaan enää uransa lopussa – niin paatunut kulttuurideterministi ja ihmisaivojen loputtoman muovautuvuuden kannattaja kuin millaisena häntä on viime vuosina kuvattu.

Olennaisempaa kuitenkin on, että Meadin saama merkitys ja hänen taipumuksensa vähätellä ihmisen lajityypillistä psykologiaa hidastivat kulttuuriantropologian ja sosiaalitieteiden tieteellistä kehitystä. Myös monet Derek Freemanin huomioista ovat päteviä: pitkin 1900-lukua biologisia seikkoja on sivuutettu ihmisen käyttäytymistä selitettäessä. Kaikuja tästä löytyy Janne Kivivuoren ja Petteri Pietikäisen kyselytutkimuksesta (2009): muutama prosentti yhteiskuntatieteiden opiskelijoista on edelleen sitä mieltä, että alan kannattaa torjua biologia (ks. myös Laine 2010) – tosin suuri osa näistä ennakkoluuloista selittynee vastaajan uskonnollisuudella.

PS. Putte Wilhelmsson ottaa kantaa tieteenharrastajien keskinäisiin suhteisiin esittämällä, että biologit yleisesti ottaen väheksyisivät evoluutiopsykologeja. Tieteellisten löydösten pätevyyden (aihe, jota Wilhelmsson ei käsittele) kannalta asia on luonnollisesti täysin yhdentekevä. Mainittakoon kuitenkin, että evoluutiopsykologeiksi mainitut ovat varsin usein koulutukseltaan juuri biologeja. Lisäksi ennustaisin, että etuliite ”evoluutio” tulee jäämään tieteenalan nimestä pois: siinä määrin kuin psykologia tutkii ihmislajille tyypillisiä piirteitä (tunteita, aistimista, muistamista), kaikki psykologia on evoluutiopsykologiaa.

KIRJALLISUUS
Freeman, Derek (1996): Margaret Mead and The Heretic. Penguin. Ringwood, Australia.
Kivivuori, Janne & Pietikäinen, Petteri (2009): Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Tieteessä tapahtuu 7/2009.
Laine, Matti (2010): Miksi biologia on meille niin vaikeaa? Tieteessä tapahtuu 1/2010.
Mead, Margaret (1928/1954): Coming of Age In Samoa: A study of adolescence and sex in primitive society. Mentor Book. New York.
Orans, Martin (1996): Not Even Wrong: Margaret Mead, Derek Freeman and the Samoa. Chandler and Sharp Publishers. Novato.
Sarmaja, Heikki (2002): Seksuaalisen häveliäisyyden alkuperä. Yhteiskuntapolitiikka. Vol 67, No 2.
Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka Vol 68, No 3.
Shankman, Paul (2010): The trashing of Margaret Mead. Skeptic Vol 15, No 3.
Shostak, Marjorie (1983): Nisa – Kung-naisen tarina. Otava. Helsinki.
Töttö, Pertti (2006): Derek Freeman: Totuuden torvi vai myyttien kutoja. Tieteessä tapahtuu 5/2006.

Rakastuvatko naiset renttuihin?

Seuraava kirjoitus julkaistu Skeptikko 1/2010 -lehdessä.

Lukuisia kertoja olen kuullut kysymyksen ”miksi naiset rakastuvat renttuihin”. Viimeksi kun olin rakkausaiheisessa keskustelutilaisuudessa, peräti kolme naishenkilöä oli esittänyt paperille sanatarkasti juuri tämän kysymyksen. Aloitetaan ilmiön pohtiminen laulusta, joka epäilemättä osaltaan on innoittanut tämänsuuntaisiin tuntemuksiin.

Juliet Jonesin sydän –yhtye julkaisi vuonna 1988 kenties suosituimman kappaleensa Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Siinä kysytään, miksi naisilla on taipumus rakastua ”pitkätukkahulttioihin,
petollisiin kulkureihin, pilvilinnan rakentajiin ja unelmoiviin työnvieroksujiin”. Mieslaulaja toteaa valittavalla äänellä myös, että naismaailmassa pärjäämiseen ei auta omaisuus ja että sukupuuhun vetoaminenkin on turhaa.
Laulun mukaan tehotonta on myös korkeakoulutus,
eikä siisteydestäkään kuulemma ole apua. Lopulta ilmoille lausutaan huoli siitä, kuinka ”meidän kunnon miesten” käy.

On vaikea sanoa, kuinka tosissaan laulu on kirjoitettu. Lausutaanko siinä ääneen rokkarin omia ajatuksia vai onko kyse mielikuvitushenkilön tuntemuksista? Mikäli tarkoitus on kuvata rokkarin ajatuksia, sanat vaikuttavat parodialta. Muusikothan ovat perinteisesti olleet tai ainakin heidät on nähty juuri näinä epäsiisteinä työnvieroksujina. Tuskin he itsekään kokevat olevansa laulun kunnon miehiä? Mutta toisaalta mikäli laulussa kuvataan sisäsiistin ja hellyydenkipeän virkamiehen tunnelmia, tällöin herää kysymys, miksi ihmeessä rokkarit ilkkuisivat näille naisasioissa oletettavasti saamattomille kunnon miehille. Veikkaan, että muusikkomme sittenkin kokivat, että he itse eivät saaneet kaipaamaansa menestystä naismaailmassa. Kuulemani mukaan miesrokkareiden kysyntää onkin suuresti liioiteltu: kumppaneita ei ole paljon, ja mikäli heitä on, he eivät ole kovin laadukkaita. Myytti miesrokkareiden ympärillä pyörivistä mimmeistä saattaa perustua muutamaan maailmanmaineen saavuttaneeseen urooseen.

Vakavasti ottaen, olipa laulun tausta mikä tahansa, sen perusteella on turha etsiä vastausta renttuongelmaan. Bändin kokoonpanokaan ei paljasta mitään: muusikonplanttujen ohella bändissä soitti muun muassa nykyinen psykiatrian ylilääkäri eli taatusti hyvätuloinen ja korkeasti koulutettu kunnon mies. Ja mikä olennaisinta, laulun sanoma vetoaa lähinnä naisiin, ei niinkään sinkkumiehiin. Lisäksi jos katsotaan, millaiset miehet nykypäivänä perustavat perheitä ja saavat lapsia, koko renttuongelma vaikuttaa teennäiseltä. Keskimääräistä koulutetummat pääsevät parisuhteisiin ja saavat jälkeläisiä. Väestöliiton tutkija Anna Rotkirch esittelee Vauva-lehdessä (12/09) koulutusta ja perheellisyyttä selvittävää diagrammia: ”mitä kehnompi koulutus miehellä on, sitä todennäköisemmin hän on lapseton ja mitä korkeampi, sitä todennäköisemmin hän on suurperheellinen.” Ja nykypäivänä rakkaus on yksi olennaisimpia kriteerejä perheen muodostamiselle eli kyse ei suinkaan ole rakkaudettomista järkiliitoista.

Vastausta kannattaakin hakea siitä tosiseikasta, että pariutumismarkkinoilla käydään ankaraa kilpailua. Kaikille naisille ei yksinkertaisesti riitä komeaa, aatelista ja hyväluontoista miljonääriä. Tavallisten kuolevaisten pitää tehdä myönnytyksiä vaatimustensa suhteen. Eli jos kriteerit ovat liian korkealla, jää taatusti ilman heilaa. Peruskouluikäisinä kaikki tytöt saattavat olla ihastuneita luokan komeimpaan poikaan (ja pojat kauneimpaan tyttöön), mutta kokemusten karttuessa yksilöt ikään kuin kantapään kautta löytävät oman tasonsa pariutumismarkkinoilla. Olennaista tilanteessa on se, että emme ole – emme voi olla – sellaisten naisten jälkeläisiä, jotka jäivät haaveilemaan herra täydellisestä. Voidaan jopa sanoa, että tämä on yksi rakkauden tehtävistä. Rakastunut pystyy katsomaan läpi sormiensa pieniä puutteita kumppaniehdokkaassa. Rakkaus on sokea – tai sitten se vain ei kestä katsoa.

Tiedetään myös, että samankaltaisilla henkilöillä on taipumus pariutua. Asiaa on tutkittu muun muassa iän, pituuden, uskonnon, sosioekonomisen aseman, epäsosiaalisen käyttäytymisen, älykkyyden, kansallisuuden, etnisen taustan, koulutuksen, asenteiden ja monien muiden muuttujien osalta, ja taipumus valita – tai saada – itsensä kaltaisia kumppaneita on niin vallitseva, että on melkeinpä perusteltua puhua narsismista. Tutkimusten mukaan edes suuret murrokset Kiinan lähihistoriassa – kansantasavallan muodostuminen, kulttuurivallankumous tai viimeaikaiset taloudelliset uudistukset – eivät poistaneet sieltä samankaltaisten pariutumista. Ilmiö on havaittu jopa lemmikinvalinnassa: omistajan ja lemmikin ”kasvot” ovat samankaltaisempia kuin jos ”pariutuminen” olisi ollut sattumanvaraista. Sukupuoli onkin ainoita vastakkaisia asioita, mitä kumppanilta yleisesti vaaditaan. (Tosin on huomattava, että tiettyjen persoonallisuuspiirteiden osalta parinvalinta näyttää olevan pitkälti sattumanvaraista.)

Samankaltaisten pariutuminen ei toki välttämättä tarkoita sitä, että ihmiseltä löytyisi suoraviivainen mieltymys itsensä kaltaisiin kumppaniehdokkaisiin. Kyse voi olla myös siitä, että ihmisenkaltaisella lajilla, jolla molemmat sukupuolet ovat valikoivia, on mahdollista saada vain saman markkina-arvon omaava kumppani. Ja koska markkina-arvon määrääviä laatukriteereitä on vähän, pareilla on tapana olla yhtä viehättäviä ja muistuttaa toisiaan. Yhtä kaikki, meillä on tapana pariutua samanlaisten kanssa: renttu rakastuu renttuun. Näin koko kysymys kolahtaa kysyvän naisen omaan nilkkaan. Niinpä vastauksessa kannattaisikin kenties pohtia, saammeko markkinoilla ansaitsemamme kumppanin vai ovatko markkinat, tässä tapauksessa naisten mieltymykset, jostakin syystä vääristyneet.

Mikäli markkinat tai mieltymykset ovat vääristyneet, kyse lienee pitkälti naisten ja miesten välisistä eroista seksuaalisuudessa. Nämä erot johtuvat lähinnä siitä, että nisäkkäillä naaras satsaa enemmän jälkeläisiin: vain naaras tulee raskaaksi, synnyttää ja imettää. Ja kautta eläinkunnan se sukupuoli, joka investoi pentuihin enemmän, on kumppanin suhteen valikoivampi ja vaativampi. Ihmisnaaraan tapauksessa laatuvaatimukset kohdistuvat useimmiten ominaisuuksiin, joista olisi apua lastenhoidon vaikeassa tehtävässä. Tilanne on naaraan kannalta ongelmallinen, sillä koiraalla on aina mahdollisuus siittämisen jälkeen haihtua paikalta vähin äänin. Tämä on ollut vallitseva tilanne läpi ihmisen esihistorian, ja siihen tuntemuksemme ovat sopeutuneet. Naisen näkökulmasta suurin renttu onkin perinteinen livistäjä, ”paskiainen, joka seksin jälkeen ei koskaan soittanut”. Renttuuskin on katsojan silmässä.

Miesten rooli parisuhteessa ei tietenkään ole vain materiaalisten resurssien tuominen. Sitoutuminen sellaisenaan on tärkeä tekijä, jota miehet tarjoavat naiselle seksiä vastaan – ja sitä naiset siis usein odottavat. Lähestulkoon kautta historian miesten mahdollisuudet säännölliseen seksiin tulivat vasta avioliiton myötä; seksiä saadakseen oli mentävä naimisiin. Vanhan sanonnan mukaan jos mies saa maidon ilmaiseksi, hän ei ole halukas ottamaan koko lehmää.

Toisaalta selitystä voidaan hakea myös huomiosta, että miehillä on nykyisin mahdollisuus olla renttuja. Ihmislaji on viime aikoihin saakka elänyt lähinnä pienissä sukulaisyhteisöissä, joissa sukujen intressit ovat määränneet elämäntahdin. Isä ja muu suku ei ole suopein silmin katsonut tyttönsä päätymistä yksinhuoltajaksi, saati väkivaltaiseen suhteeseen. Harvalla miehellä oli tällaisessa tilanteessa mahdollisuutta olla renttu. Toisinaan nämä sukujen edut näkyvät lainsäädännössäkin. Esimerkiksi 1700-luvulle asti Suomessa voitiin tuomita miehiä neidonloukkauksesta. Rikos tarkoitti naisen avioliittomahdollisuuksien heikentämistä seksuaalisella kanssakäymisellä, ja sen nähtiin suuntautuvan myös tämän sukua vastaan. Mooseksen ja Hammurabin laeissa raiskauskin kohdistui naisen sukuun, lähinnä isään, joka sai korvaukseksi sen summan, mikä tyttärestä olisi annettu avioliittomarkkinoilla. Nykyisenä individualismin aikana perheillä ja suvuilla ei ole enää samanlaista arvovaltaa ja sinkkunaisiakin on paikoitellen paljon sinkkumiehiä enemmän. Tilaisuus tekee rentun.

Ja lopulta onhan olemassa sekin mahdollisuus, että sitoutumista välttelevät rentut ovat sittenkin jollakin tavalla laadukkaampia. Eli myös heidän jälkeläisensä olisivat menestyviä jälkeläistuotannon suhteen. Ehkä he ovat renttuja juuri siksi, että heidän ominaisuutensa ovat signaaleja jostakin naisia miellyttävästä geneettisestä erityispiirteestä. Tässä tapauksessa meidän olisi syytettävä naisia siitä, että renttuja on edelleen keskuudessamme. Paleontologi Björn Kurtén muotoili asian hienosti:

”Satojen tuhansien ja miljoonien vuosien ajan miehet ja naiset ja ennen heitä apinaihmiskoiraat ja -naaraat ovat siis yrittäneet valikoida jonkinlaista vastakkaisen sukupuolen ihannetta. Kun siis miehet tai naiset puhuvat halventavasti toisesta sukupuolesta, he väheksyvät todellisuudessa itseään, omaa sukupuoltaan, sillä tietyssä mielessä voidaan sanoa että mies on luonut naisen ja nainen miehen. Tilanne on kenties täsmälleen se jonka olemme ansainneet.”

Tiede on ihmisen pyrkimyksistä tasa-arvoisinta

Marjo Nurminen kyseenalaistaa edellisessä merkinnässäni esitetyn väitteen tieteellisten (ja taiteellisten) saavutusten miesvaltaisuudesta: tiedettä tehdään työryhmissä ja naiset ovat niissä aktiivisia osallistujia (HS 14.4.). Nurmisen huomio pitää luonnollisesti paikkansa.

Kirjoituksessani (HS 10.4.) ei kuitenkaan ollut kyse nykypäivästä vaan historiallisista suursaavutuksista – niistä uraauurtavista teoista, jotka päätyisivät ihmislajin ansioluetteloon, jos joku sellaista tekisi. Mikään menetelmä merkittävimpien saavutusten listaamiseksi ei toki voi olla täydellinen, mutta tulosten miespainotteisuutta ei silti kukaan voi kiistää. Ja toisin kuin Nurminen vihjaa, menneiden saavutusten tarkastelu ei ole haikailua yksinäisten miesnerojen perään. Kyse on vain ja ainoastaan tieteen- (ja taiteen)historiasta.

On myös huomattava, että miespainotteisesta alustaan huolimatta tiede on kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä tasa-arvoisinta. Tulosten oikeellisuuden kannalta tekijän sukupuolella ei nimittäin ole merkitystä – tai jos on, kyse ei ole tieteestä. Nykytieteen saavutusten arviointi on joka tapauksessa seuraavien polvien tehtävä. On väitetty, että nykylöydöksillä ei olisi asiaa tulevaisuuden ansioluetteloihin: palapeli saattaa olla jo niin pitkälle koottu, että nyt löydetyt osaset eivät toisi kokonaiskuvaan enää mitään uutta.

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 19.4.2010)

Miksi naisten saavutukset ovat aliedustettuina tieteessä ja taiteessa?

Helsingin Sanomissa keskusteltiin pääsiäisen tienoilla siitä, miksi naisten ja miesten välillä on palkkaeroja. Keskustelu lähti liikkeelle palkkatilastoasiantuntija Pauli Sumasen kirjoituksesta ”Hyvinvointimme nojaa miesten uutteruuteen” (3.4.2010). Siinä Sumanen erääseen ajankäyttötutkimukseen nojaten sanoo, että ”parisuhteessa elävä mies tekee viikossa yhteenlaskettua ansio- ja kotityötä yli kahdeksan tuntia enemmän kuin hänen kumppaninsa”. (Katso aiheesta myös nettiluentosarja: Why men earn more.)
HS julkaisi 10.4. mielipidekirjoitukseni, jonka muotoilin alla olevasta tekstistä.

Palkkaeroaihe sivuaa paraikaa lukemaani Charles Murrayn kirjaa Human Accomplishment. Teoksessa pohditaan lyhyesti, miksi naiset senkin jälkeen kun lailliset esteet oli poistettu edelleen olivat niin aliedustettuina ihmiskunnan suurissa saavutuksissa tieteen ja taiteen saroilla. Hänen mukaansa sillä, että naiset taannoin saivat samat lailliset oikeudet ja mahdollisuudet kuin miehet, ei voinut olla samaa vaikutusta kuin samojen oikeuksien saamisella oli vaikkapa juutalaisten miesten saavutuksiin. (Kirjassa pohditaan myös sitä, miksi lailliset oikeudet saatuaan juutalaiset yhtäkkiä olivat niin yliedustettuina merkittävissä tieteen ja taiteen saavutuksissa.)

Murrayn mukaan nainen, joka yritti hyötyä juuri saamistaan laillisista oikeuksista ryhtymällä uran rakentamiseen palkkatöissä, joutui tekemään kolme uudenlaista uhrausta.

1) Hänen täytyi hyväksyä olevansa outolintu, joka saattoi tilanteesta riippuen tarkoittaa uteliaisuuden, naurunalaisuuden, väheksymisen tai joskus vihan kohteena olemista – eikä vain vieraiden taholta (kuten juutalaisvastaisuudessa) vaan oman yhteisön ja jopa perheen toimesta.

2) Hänen täytyi kohdata todellisuus, jossa uran tekeminen automaattisesti vähensi naimisiinmenon todennäköisyyttä tai lisäsi sen todennäköisyyttä, että avioliitto olisi kitkainen, jos hän jatkaisi uraansa.

3) Vaikka hän löytäisi itsensä hyvästä avioliitosta, hänen täytyi kohdata toinen todellisuus: uran edistäminen täydellä teholla on ristiriidassa täysipäiväisen äitiyden kanssa. Käytännössä keskittyminen uran rakentamiseen usein tarkoitti äitiyden sivuuttamista kokonaan.

Murrayn mukaan nämä uhraukset eivät siis kadonneet, vaikka lailliset esteet hävisivätkin. ”Työnantajat edelleen suosivat miehiä, maksoivat heille enemmän ja ylensivät korkeammalle. Miehet ryhmänä edelleen tunsivat olonsa uhatuiksi siitä älykkyydestä ja itsenäisyydestä, jota heidän vaimoiksi ajattelemillaan naisilla oli.”

Murray jatkaa toisenlaisilla syillä: ”Poikkeuksia löytyy, mutta yleissääntönä raskauden ja synnytyksen kokemukset näyttävät olevan syvällisemmin elämää muuttavia kokemuksia naiselle kuin isäksi tuleminen on miehelle. Synnytys on niin lähellä ihmisen perustarvetta hankkia merkitys elämälleen, että on väitetty, että lopulta ei ole kyse siitä, että äitiys niinkään estäisi naisia tekemästä suuria tekoja kuin että miesten kykenemättömyys synnyttämiseen pakottaa heidät etsimään jotakin sen tilalle.”

Murrayn mukaan myös äitiys sellaisenaan pienensi naisten mahdollisuuksia tieteellisiin ja taiteellisiin suursaavutuksiin. ”Ongelmaa ei voida ratkaista paremmilla lastenhoitojärjestelmillä. On väitetty, että vanhemmuuteen liittyvät tunteelliset ’häiriötekijät’ vain ovat paljon suurempia useimmille naisille kuin useimmille miehille. Miten tasaisesti lastenhuollon fyysinen taakka jaetaankin, nainen todennäköisesti viettää miestä enemmän loppuajastaan lapsen tarpeita ajatellen.”

Mutta miksi tilanne on universaalisti samanlainen? Naisten osuus suurista saavutuksista - niistä, jotka päätyisivät ihmiskunnan ansioluetteloon - on pieni kaikissa tunnetuissa kulttuureissa. Murray kirjoittaa: ”Jos sosiaalisen konstruktionismin avulla pyritään selittämään sitä, miksi ihmisyhteisöt universaalisti ovat rakentuneet näiden rooleissa ja saavutuksissa havaittujen sukupuolierojen mukaan, tarvitaan monimutkaisia argumentteja. Biologian käyttäminen selityksissä vaatii yksinkertaisia perusteluita. Parsimonia (=tieteellinen periaate, jonka mukaan selityksen ei ilman syytä tule olla monimutkaisempi) ehdottaa, että ainakin osan selityksestä tulee sisältää biologisia eroja, jotka antavat miehille edun näiden roolien hankkimisessa. Monien näiden erojen väitetään asettuvan sukupuolten aggressiivisuuserojen, laajasti määriteltynä, ympärille. ...Miehet ovat niitä, jotka menevät äärimmäisyyksiin, kilpailevat armottomasti ja millä tahansa alalla, jonne he hakeutuvat, ovat sekä huonoimpia että parhaimpia. Sana testosteroni tulee mieleen selittävänä tekijänä”.

Murray ei siis pyri selittämään tieteen ja taiteen suursaavutusten sukupuolijakoa lopullisesti. Hän vain antaa joukon perusteluita ja esimerkkejä, joiden avoin ja järkiperäinen tutkimus olisi tärkeä apulainen päätettäessä tulevia tavoitteita ja keinoja niihin pääsemiseksi. (Kirjassa on myös paljon perusteluita sille, miksi kyse ei voi olla tilastoharhasta tai naisten syrjimisestä suursaavutuksia listattaessa. Esimerkiksi jokaista naista, joka oli lähellä tulla valituksi merkittävien fyysikoiden listaan, kohtaan oli kymmeniä miehiä, jotka olivat vähintään yhtä lähellä listaan pääsyä. Ks. valintaperusteista täältä.)
Nykytilanteesta kannattaa huomata, miten jopa maallistuneiden demokratioiden vaurastuminen selittyy osittain sillä, että niissä on sukupuoleen katsomatta alettu suhtautua reilummin yksilöllisten taipumusten toteuttamiseen.