Rushdie, rasismi ja holokausti – ja niiden kieltäminen

Seuraava kirjoitukseni (ja kuvitukseni) ilmestyi Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

Maaliskuussa 2016 Nobelin kirjallisuuspalkintokomitea tuomitsi kirjailija Salman Rushdielle langetetun kuolemantuomion. Komitean kannanotto tapahtui jonkin verran myöhässä, 27 vuotta kuolemantuomion ja murhasta luvatun palkkion jälkeen. Kuolemantuomion takana oli Iranin ajatollah Ruhollah Khomeini. Ruotsalainen kirjailija Kerstin Ekman erosi komiteasta vuonna 1989, koska se ei tuolloin suostunut tuomitsemaan Rushdielle määrättyä rangaistusta.

Nobel-komitea ansaitsee viivyttelystä moitteemme, mutta mitä Rushdiesta tulisi ylipäätään ajatella, etenkin ihmisoikeuksien kannalta? Euroopan ihmisoikeussopimus suojelee ilmaisunvapautta, myös loukkaavien ja levottomuutta herättävien ajatusten ilmaisemista. Tässä mielessä Rushdien ja Saatanalliset säkeet -kirjan tapaus on selvä: Rushdiesta tarjottu ja sittemmin korotettu tapporaha on lain ja oikeuden periaatteita vastaan ja Iran ansaitsee laajat kansainväliset moitteet ja pakotteet, monien mielestä järeämpiäkin toimia.

Toisaalta ilmaisunvapaus ei ylety kaikkialle Euroopassakaan. Esimerkiksi Ranskassa on lailla kielletty rasististen väitteiden esittäminen ja juutalaisten joukkomurhan vääristely eli niin kutsuttu holokaustin kiistäminen (holocaust denial). Nämä säädökset laadittiin hyvässä tarkoituksessa, ehkäisemään jonkinlaista kollektiivista kunnianloukkausta. Samalla ne kuitenkin hankaloittavat sananvapauden vaatimista muilta. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että huhtikuussa 2016 Suomi sai seitsemännen kerran kärkisijan Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausvertailussa.)

Onko tällainen tiettyjen ihmisryhmien erikoisasema siis oikeutettua? Jos Euroopassa saa kritisoida sokeeraavasti kristinuskoa tai islamia tai jos kristittyjen/muslimien historiasta saa vapaasti esittää virheellisiä väittämiä, eikö saman tule päteä myös juutalaisten joukkomurhaan? Asia on kiinnostava jo siksi, että toisinaan äärimuslimit ottavat asian esiin, kun heiltä vaaditaan sananvapauden kunnioittamista. Lain tulee luonnollisesti suojata yksilön oikeuksia ja kunniaa. Mutta tuleeko sen suojella myös jotakin niin epämääräistä kuin ryhmän kunnia?

Monissa maissa on lainpykälä, joka kieltää kiihottamisen/yllyttämisen jotakin ryhmää vastaan. Yllyttäminen on käytännössä rikokseen houkuttelua, joka lainsäädännössä yleisesti täyttää ja jonka kuuluukin täyttää rikoksen tunnusmerkit. Toisaalta ei ole ilmeistä, milloin on kyse kiihottamisesta jotakin ryhmää vastaan ja milloin vain loukkaavan väitteen esittämisestä. Laki on tässä kohdin siis monitulkintainen. Yllyttäminen/kiihottaminen on joka tapauksessa eri asia kuin ryhmää loukkaavan väitteen esittäminen, joka joko on tai ei ole yllyttämistä.

Kunnianloukkausasiaa kannattaa ajatella sen kautta, minkälaisia väitteitä on olemassa. Osa väitteistä koskee ajatuksia ja ideoita. Tällaisia väitteitä on voitava mahdollisimman vapaasti ilmaista, olivatpa väitteet miten hourailevia tai loukkaavia tahansa. Jos joku esittää, että holokaustia ei tapahtunut, hänelle on mahdollista vastata. Väitteen esittäjä voi puolustautua tai muuttaa kantaansa. Sama pätee väitteisiin, että ateismi johtaa moraalittomuuksiin, Mohammed oli pedofiili tai että Jeesus ja Mannerheim olivat homoja. Kaikki nämä väitteet saattavat loukata joitakin yksilöitä/ryhmiä, mutta sillä ei saa olla merkitystä. Väitteet eivät kohdistu elävään yksilöön ja perusteluilla tai todisteilla on ainakin periaatteessa mahdollisuus saada osapuolet tarkentamaan tai vaihtamaan kantansa. Sinnikkäästi esitetyillä väitteillä on toki tapana tartuttaa esittäjänsä, mutta väitteet on silti pyrittävä erottamaan henkilöstä itsestään.

Demokraattisen oikeusvaltion ei siis tule asettua loukkaantuvan ryhmän asemaan. Sen sijaan valtion on vaadittava riittävä määrä koulutusta, jotta kansalaiset 1) oppivat arvostamaan empiirisiä tiedonhankintamenetelmiä ja rationaalisia perusteluita ja 2) ymmärtävät, että on mahdollista, hyväksyttyä ja joskus toivottavaa ajatella toisin. Kohdassa yksi mainitun empirian perusteella on esimerkiksi helppo nähdä holokaustin todellisuus; natsien kuolemanleireistä on lukematon määrä todisteita. Valtion tulee toisin sanoen vaatia koulutusta ja jonkinasteista kykyä keskusteluun. Vain näin kansalaisten näkemyksistä voi tulla riittävän realistisia. Valtion on myös jatkuvasti pohdittava, minkä verran tietoa/osaamista se vaatii kansalaisiltaan – ja vaatimusten on ajan mittaan noustava, sillä tietomääräkin lisääntyy koko ajan. Mutta valtiolla ei silti ole perusteita rangaista siitä, että jotkin ihmisryhmät (tai ryhmien johtohahmot) päättävät jonkun sanomisista loukkaantua.

Uusnatsin väite, että holokausti on huijausta, on irvokas ja äärimmäinen tapaus. Se kuitenkin eroaa ratkaisevasti ajatollahin langettamasta kuolemantuomiosta. Vain ajatollah hyökkää yksilöä vastaan ja vain ajatollah yllyttää väkivaltaan. Tämä olisi ollut peruste tuomita hänet kansainvälisessä oikeudessa. Holokaustin kiistäminen on sekin loukkaavaa ja äärimmäisen typerää, mutta se ei sellaisenaan voi olla peruste rangaistavuudelle. Ranskan, Itävallan, Liettuan ja Unkarin holokaustilait vähättelevät koulutuksen, empirian ja keskustelun mahdollisuuksia levittää oikeaa tietoa. Lisäksi ne tekevät valtiosta puolueellisen ja kuten todettua, se vaikeuttaa vaatimuksia yksilön oikeuksista ja sananvapaudesta. [1]

Kaikki väitteet eivät tietenkään koske ajatuksia. On myös väitteitä, jotka kohdistuvat suoraan henkilöön ennen kuin hän on edes ehtinyt ilmaista ajatuksiaan. Tämänkaltaiset väitteet ovat jo määritelmällisesti rasistisia. Tuleeko ihmisillä olla oikeus esittää niitä? Rasistisissa väitteissä yksilöä loukataan hänen ryhmänsä perusteella, mikä ei tietenkään ole hyväksyttävää. On kuitenkin huomattava, että rasistisia väitteitä vastaan on jo kunnianloukkaussäädöksiä. Niiden tehtävä on puolustaa yksilöä panettelevilta hyökkäyksiltä. Siihen ei tarvita erikseen rasismin kieltäviä säädöksiä.

Riittää siis, että laki tunnistaa kaksi asiaa: yllyttämisen väkivaltaan/syrjintään ja yksilön kunnian suojelemisen. Näiden lisäksi tulee olla sellaisia syrjinnän kieltäviä säädöksiä, jotka pyrkivät takaamaan, että yksilölliset ominaisuudet ratkaisevat vaikkapa työnhaussa. Yksilön syrjintä on perusteltua kieltää jo taloudellisista syistä: parhaat voimat eivät pääse parhaaseen käyttöön, jos yksilöihin suhtaudutaan ryhmän edustajina, ei yksilöinä. Yhteiskunnan kannalta syrjintä on siis haitallista ja epärationaalista, ja yksilön kannalta se on aina epäreilua ja tuomittavaa.

Entä ryhmään kohdistuvat yleistävät väitteet, jotka eivät ole historiallisia (esim. ”somalit haisevat pahalle”)? Pitääkö näitä vapaassa yhteiskunnassa sietää? Tämänkaltaisia yleistyksiä ja mielipiteitä voidaan pitää rasistisina. On kuitenkin tärkeä huomata, että väitteet eivät kohdistu yksityisyyden- tai kunnialoukkaussuojasta nauttivaan henkilöön. Sen sijaan väitteet kuuluvat keskustelun, mielipiteiden ilmaisun ja toisinaan myös empirian piiriin. Jos ja kun joku kokee ryhmää koskevan väitteen loukkaavaksi, hänen on kestettävä se. Raja loukkauksen ja kiihottamisen välillä on häilyvä, ja väitteen esittäjän aiemmat väitteet väistämättä vaikuttavat tuomioihin, mutta kuten todettua, ero on silti olemassa.

Jonkin ryhmän ominaisuuksia koskevilta ja mahdollisesti kunnian päälle käyviltä tosiasiaväitteiltä on toki oikeutettua vaatia erityisen päteviä perusteluita. Hyvä esimerkki on väite rotujen välisistä geneettisistä älykkyyseroista (ks. Tammisalo 2014). Mielipiteiltä tai fiktion piirissä esitetyiltä väitteiltä ei yhtä tarkkoja perusteluita tarvita. Rushdien kirja ei ole tietokirja eli se ei esitä tosiasiaväitteitä. Jo tällä perusteella on mahdollista ajatella, että Rushdie ei syyllistynyt mihinkään. Tosin kaunokirjallisuudenkin on jollakin tavoin nojattava todellisuuteen – ihmisethän eivät muutoin kirjallisuutta ymmärtäisi. Kaunokirjallisuuskin voi siis loukata ja käydä kunnian päälle. Rushdien teos tässä onnistui, vaikka se tuskin oli kirjailijan tarkoitus ja vaikka loukkaavimmat tapahtumat ovat kirjan unijaksoissa.

Syyllistyikö Rushdie siis johonkin? Esittikö hän väitteitä joistakin jo esitetyistä ajatuksista vai joistakin ihmisistä ennen kuin nämä olivat ilmaisseet ajatuksensa? Voidaanko hänen kirjastaan löytää kollektiivisia kunnianloukkauksia tai yksilöön kohdistuvia rasistisia väitteitä? Vastaus on kaunokirjallisuudelle tyypillisestä moniselitteisyydestä huolimatta selvä. Rushdien Saatanalliset säkeet -teos ei ole rasistinen. Se ei hyökkää henkilöä vastaan ryhmän ominaisuuksien perusteella tai ennen kuin tämä on ilmaissut ajatuksiaan. Kirja ei käy edes muslimiryhmittymiä vastaan. Sen sijaan Rushdie käy islamin oppien ja niiden tulkinnan kimppuun.

Aiheen käsittely tietysti vaatii viittauksia olemassa oleviin tai historiallisiin henkilöihin, mutta pääpointti on silti hyökkäys ajatuksia, ei yksilöä vastaan. Rushdien tarkoitus saattoi olla loukkaaminen tai sitten ei; sillä ei pitäisi olla merkitystä, kun kyse on oppi- tai uskomusjärjestelmien käsittelystä. Rushdie ei myöskään yllytä väkivaltaan. Päinvastoin, islamin oppien kriittinen tarkastelu fiktion avulla saattaa olla yksi rauhanomaisuutta pitkällä aikavälillä lisäävä keino.

Entä Iran ja länsimaiset arvot? Rushdie on toistaiseksi hengissä ja hänen turvallisuudestaan huolehtiminen on tullut kalliiksi briteille. Yhtä onnekkaita eivät ole olleet esimerkiksi kirjan kääntäjät, joista moni on tapettu. Niin vastenmielisiä kuin uskonnot, uskonnollisen johtajan määräämät ja uskonnollisen kiihkon vallassa tehdyt murhat ovatkin, en tiedä, miten suhtautua Iranin ja lännen suhteiden lämpenemiseen ja talouspakotteiden lieventämiseen. Tiedetään, että kaupankäynnillä on taipumus tuoda vakautta ja rauhaa. Myyjän intressi on varakas ostaja ja niin edelleen. Eli vaikka tuntuu väärältä käydä kauppaa teokraattisen roistovaltion kanssa, samalla on myönnettävä, että kaupankäynti saattaa olla tehokkain tapa tehdä ihmisistä avoimempia, maltillisempia ja rauhanomaisempia. (Toukokuussa 2016 Iranista kuului myös hyviä uutisia: parlamenttivaaleissa uudistusmieliset voittivat ja esim. naisten määrä lähes kaksinkertaistui.)

Oman mielenrauhan kannalta lienee hyvä pitää mielessä, että valistusaika on vasta alkanut ja että ajoittaisia ja paikallisia taantumia tulee aina olemaan. Valistuksella on vastustajansa, mutta jos pidämme kiinni vapauksistamme ja velvollisuuksistamme, valistuksen voittokulkua on vaikea estää. Joskus saattaa koittaa aika, kun oppineet islamistisissakin maissa eivät enää ole uskonoppineita vaan ihan oikeita oppineita, tiedon ja järjen avulla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Ongelma on siinä, että uskonnot ovat niin tehokkaita hyväksikäyttämään nuoren ihmisen tarvetta saada arvostusta ja hyväksyntää. Jos haluamme edistää rationalismia ja päästä eroon uskontojen haitoista, asian on muututtava.

Uskontotieteilijät usein huomauttavat, että niin kauan kuin on ihmisiä, on uskontoja. Pitipä tämä paikkansa tai ei, uskontojen valtaa ja merkitystä on mahdollista vähentää, vieläpä ilman poliisivoimien lisäämistä. Ihminen ei tarvitse uskontoa toimiakseen moraalisesti, kuuluakseen johonkin tai ollakseen osa jotakin itseä suurempaa. Esimerkiksi sukupuolten välisen tasa-arvon kannattaminen käytännössä edellyttää irtaantumista maailman pääuskonnoista. Haastava tehtävämme on valjastaa nuorille tyypillinen etsikkoaika johonkin rakentavaan. Jos tässä onnistumme, 2000-luvun alun terroriteot saattavat lopulta paljastua fundamentalistisen uskonnon kuolonkorinaksi ennen kuin se muuttui luterilaisuuden kaltaiseksi seuraleikiksi. Uskoo ken haluaa, yrittää kannattaa joka tapauksessa.

Alaviitteet:

[1] On toki joitakin perusteita pitää holokaustin kiistämistä rikollisena vihapuheena. Joku saattaa yllyttyä, vaikka se ei olisi ollut tarkoitus. Todisteet holokaustista ovat myös niin ilmeisiä ja niin hyvin yleisessä tiedossa, että jos holokaustin kiistäminen ei ole typeryydestä johtuvaa tietämättömyyttä tai sairaalloista huomiontarvetta, takana luultavasti on pahantahtoisia motiiveja. Niin tai näin, holokaustin kiistäminen on siinä määrin älytöntä, että jos siitä tehdään rangaistavaa, rangaistustenkin tulee olla omanlaisiaan. Esimerkiksi Unkarissa holokaustin kiistämisestä tuomitun miehen tuli normituomionsa lisäksi käydä joko Auschwitzissa, Budapestin Memorial Museumissa tai Yad Vashemissa Jerusalemissa. Tämänkaltaisia rangaistuksia voitaneen perustella osana oppivelvollisuutta. (Holokaustin täydellinen kiistäminen on luonnollisesti marginaalista; yleensä väitteet koskevat tapahtumien yksityiskohtia.)

Kirjallisuutta:

Rushdie, Salman (1988/2010): Saatanalliset säkeet. Suom. Arto Häilä. WSOY. Helsinki.

Tammisalo, Osmo (2014): Mustaa valkoisella – Tiede ja kansojen älykkyys. Terra Cognita. Helsinki.

PS. The Economist 1.11.2014 -lehdessä eräs diplomaatti arvioi, että Iran on islamilainen (Islamic) pitkälti samaan tapaan kuin Italia on katolinen. Iranissa julkisissa tiloissa pitää esimerkiksi olla tila rukoilulle, mutta lehden mukaan niiden kävijämäärät ovat olennaisesti vähentyneet etenkin suurissa kaupungeissa.

Tarvitseeko tiede katedraaleja?

Seuraava kirjoitukseni oli Tieteessä tapahtuu 4/2016 -lehdessä. (Kansalliskirjastoon kohdistuneiden säästötoimien vuoksi päätoimittaja ehdotti viimeisen virkkeen poistamista, mihin suostuin.)

Suomalaisen sosiologian isä Edvard Westermarck (1862–1939) muistelee omaelämäkerrassaan British Museumin kirjaston lukusalia:

Se osoittautui minulle ei ainoastaan autuuden saarekkeeksi, jossa pystyin häiriytymättä lukemaan ja tekemään muistiinpanojani aamusta iltaan, vaan myös temppeliksi. Olen käynyt monissa katedraaleissa eri maissa, mutta koskaan en ole kokenut samanlaista omistautumista kuin lukusalin suuren kupolin alla... Tämä on ajatusten jumalan asunto. Tämä on varasto kaikelle kautta vuosisatojen kerätylle tiedolle... Lukija ei ainoastaan tunne olevansa armollisuuden nöyrä vastaanottaja, vaan hänet täyttää luova ylpeys; hän tuntee olevansa kokonaisuuden osa, ja hän nauttii kuin jumaluudesta hurmioitunut panteisti.

Minulla oli aikoinaan tapana lukea Kansalliskirjastossa, jossa koin jotakin samankaltaista, toki paljon laimeampana. Mutta miten ja mistä tulevaisuuden oppineet huumaantuvat? Voiko sähköisten kirjojen/artikkeleiden lukumäärä ja saatavuuden helppous herättää ylellisyyden tunnetta siitä, että saa seurustella vuosisatojen aikana kerätyn tiedon kanssa? En tunne ketään, joka olisi haltioitunut Internetistä tietovarastona kuten Westermarck haltioitui kirjastossa. Silti luulen, että älyllisen siunauksellisuuden tila ei tarvitse erityisen arvokasta ympäristöä. Olen nähnyt, miten älyllisesti suuntautunut nuori kykenee löytämään tieteellisen ja kirjallisen inspiraationsa kaikkialla läsnä olevien älyvempaimien avulla.

Toisaalta kirkkojen massiivisuus ja akustiikka yhdistettynä urkujen desibeleihin on varmasti ollut yksi tekijä luomaan rahvaassa jumalanpelkoa ja muita uskonnollisia tunteita. Samat menetelmät epäilemättä toimisivat myös tiedepropagandassa. Esimerkiksi Toulousen avaruuskeskuksen elokuvasaleissa kävijä voi tuntea luultavasti jotakin samankaltaista kuin mitä yksinkertainen talonpoika tunsi ainoana vapaapäivänään kylän kirkossa. 

Kaikkia ei tietenkään ole mahdollista saada innostumaan tieteestä, aivan kuten kaikki eivät voi saada arvostusta terävinä ajattelijoina tai kynäniekkoina. Suuri osa ihmisistä ei edes kykene nauttimaan fiktion lukemisesta. Tiede silti jatkaa hitaasti universumin arvoitusten ja siinä sivussa ihmisen ongelmien ratkomista; ehkä tiedetemppelit ja prameat planetaariot ovat tarpeen muistuttamaan suurta yleisöä näistä ihmislajin jaloimmista pyrkimyksistä. Syvällisin tieteelle omistautuminen tuskin kuitenkaan saa jatkossa apua katedraalikirjastoista, niin tärkeitä tieto- ja muistivarantoja kuin ne ovatkin.

Skeptikon kirous

Seuraava kirjoitukseni oli Skeptikko 2/2016 -lehdessä.

Selaan joka viikko artikkeleita tieteellisistä aikakausjulkaisuista. Olen huomannut, että artikkelit, joissa tiivistelmästä ei käy ilmi tutkimuksen tulokset, ovat harvoin lukemisen arvoisia. Jos tulokset ovat merkittäviä tai edes selkeitä, kirjoittajien olettaisi laittavan ne näyttävästi esiin.

Sama pätee jossakin määrin kahdenkeskisiin keskusteluihin, tapahtuivatpa ne kasvotusten tai netin välityksellä. Keskustelija tuskin on pohtinut asiaa loppuun, jos hän ei kykene ilmaisemaan pääpointtejaan muutamalla lauseella. Vielä hälyttävämpää on, mikäli keskustelijan esittämät ajatukset ovat hänen mukaansa jotenkin mullistavia ja liian arkoja, vaikeita tai moderneja jopa asiantuntijoille. Skeptikot törmäävät tapauksiin säännöllisesti. Asiaperusteisetkin vastaväitteet väistetään, joko puhumalla asian vierestä tai vastaväitteitä vääristellen. Myös henkilökohtaisuudet nousevat äkkiä ”argumenteiksi”. Minua on esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnissa nimitetty kananmuna- ja maksalaatikkotieteilijäksi (koska koulutusammattini sattuu olemaan elintarvikekemisti).

Pahimmillaan kyse on jonkinasteisesta mielenhäiriöstä tai narsismin kaltaisesta ääriominaisuudesta. Tai sitten henkilöllä on vain täydellisen epärealistiset luulot kyvyistään ja teorioistaan. Tällaisissa tapauksissa keskustelu tulee kutakuinkin mahdottomaksi. Narsismi ja psykopatia äärimuodoissaan tai teoriat, jotka eivät ole kumottavissa, eivät tunnetusti tee ihmisestä avointa kyseenalaistajaa. Skeptiseltä keskustelijalta vaaditaan tällöin lähes yli-inhimillisiä ominaisuuksia: antinarsismia, loputonta kärsivällisyyttä ja taitoa asettua vastapuolen – ja mielellään myös ulkopuolisten kuulijoiden – asemaan.

Tämä skeptikon kirous on myös hänen siunauksensa. Näitä hyveitä opetellut ihminen saa eniten hyvää aikaan muissakin toimissaan.

PS. Verkkouutiset.fi -sivuilla Timo Soini sanoo: ”Luupääateismissa on jotakin lutuista. Otsa on kuin Leninillä, sinne mahtuu koko maailma. Olen aina ihmetellyt pakanoiden pauhua. Hetken kukkivat ja sitten lakastuvat.” Mitä Soini mahtaa tarkoittaa luupääateismillaan? Ateisti perustaa näkemyksensä todisteisiin. Kumpi siis on luupäisempää, uskonnollisuus vai ateismi? Kirkon jäsenkato ja yhteiskunnan maallistuminen osuvat myös huonosti yksiin väitteen kanssa, että ”pakanallisuudessa” olisi kyse hetken hurmasta. (Termi pakana lienee jo poistunut nuoremman väen käytöstä; aikanaanhan se tarkoitti kaikkia ei-abrahamilaisia uskovia.) 
Tähän loppuun en malta olla poikkeamatta blogin aiheesta. Kuten Verkkouutisten kommentit osaltaan todistavat, Soinin uralle on tyypillistä toiminta torikojujen kosiskelevana helppoheikkinä; näytellä tyhmempää, vaatimattomampaa ja kansanomaisempaa kuin on. Luomansa roolin suojista teatraalinen opportunistimme voi sitten muka vahingossa heitellä muka isällisen sovittelevia mutta tosiasiassa alentavia näpäytyksiä niille, jotka hänen mukaansa lapsellisuuttaan ovat erimielisiä.

Sukupuolten välinen taistelu

Seuraava kirjoitus on muokattu vanhasta Studia Generalia -esitelmästäni.

Niin kauan kuin on avioliittoja, on syviä ristiriitoja miehen ja naisen välillä. Kun avioliittomuotoa ei ole, on ristiriitoja yhä. Jos miehet ja naiset lakkaavat olemasta, lakkaavat ristiriidatkin.

Maria Jotuni

Sukupuolten väliset suhteet ovat ikiaikaisen kiinnostuksen ja riitelyn kohteena. Keskusteluissa harvoin pohditaan perimmäisiä syitä ilmiöiden taustalla. Yleensä ilmoille vain heitetään irrallisia väitteitä ja mielipiteitä. (Esimerkiksi kansanedustaja Eva Biaudet kirjoittaa Helsingin Sanomissa 15.6. – pohtimatta lainkaan syysuhteita – että ”naisten urakehitys hiipuu juuri silloin, kun perheeseen tulee lapsia”.  Tämänkaltainen pintapuolisuus haittaa toimivien parannusehdotusten löytämistä.) Tässä kirjoituksessa tarkastellaan biologin silmin sukupuolten välistä taistelua. Milloin voidaan sanoa, että sukupuolet sotivat toisiaan vastaan?

Tarkastellaan harvinaista mutta ei tavatonta tilannetta, jossa joukko paritteluintoisia lantakärpäskoiraita (Scatophaga stercorarium) tappaa naaraan hukuttamalla tämän lantaan. Naaraan häpeällisessä kuolemassa ei, yllättävää kyllä, ole kyse sukupuolten välisestä taistelusta. Naaras on vain tulilinjalle joutunut siviiliuhri liian innokkaiden koiraiden keskinäisessä kilpailussa. Kiivaat kosintamenot eivät siis tässä tapauksessa ole kehittyneet naaraan vahingoittamiseen, vaan niiden tarkoitus on voittaa muut koiraat. Luonto on tällä tavoin täynnä ikäviä sivutuotteita, joista ei ole tarpeeksi haittaa, jotta takana olevat piirteet karsiutuisivat pois.

Toinen esimerkki tulee maailman kenties tutkituimmalta eliölajilta, biojäteastioista tutulta hedelmä- eli banaanikärpäseltä (Drosophila melanogaster). Se on tutkijoiden lemmikki muun muassa siksi, että lajin kromosomit ovat suurikokoisia ja siten ”helposti” nähtävissä ja analysoitavissa. Lajin elinkierto on myös erittäin lyhyt, joten keinotekoisesti aiheutettujen ympäristömuutosten vaikutukset tulevat esiin lyhyessä ajassa. Kärpästen lyhytikäisyydestä kertoo eräs Gary Larsonin pilakuva, jossa synnytyslääkäri sanoo kärpäsvanhemmille, että lapsellanne on kaksi päivää elinaikaa, jolloin isä ja äiti alkavat hihkua ilosta.

Hedelmäkärpäsillä on havaittu, että koiraan siemennesteessä on myrkyllisiä ainesosia, jotka voivat tappaa naaraan. Onko tämä esimerkki sukupuolten välisestä taistelusta? Vastaus on jälleen kielteinen. Koiraan siemennesteessä olevien toksiinien tehtävä on tuhota toisten koiraiden siittiöitä. Kyse on siis tässäkin koiraiden välisestä taistelusta, mutta tällä kertaa se käydään naaraan elimistössä. Biologit käyttävät ilmiöstä nimitystä siittiökilpailu.

Tosin on ilmennyt, että kärpäskoiraiden siemennesteellä on muitakin vaikutuksia. Se edistää munasolujen kehittymistä ja toimii naaraan sukuviettiä ehkäisevänä tekijänä. Niinpä siinä määrin kuin koiraan siemenneste (tai tarkemmin koiraan geenit) ovat kehittyneet kontrolloimaan sitä, koska ja kenen siittiöistä naaras hedelmöityy, kyse on sukupuolten välisestä taistelusta. Pääsyy naaraan kuolemaan näyttää kuitenkin olevan ankarassa siittiökilpailussa.

Mielenkiintoista on myös se, että siemennesteen myrkyllisyyttä voidaan vähentää muutamassa sukupolvessa antamalla kärpästen paritella vain yksiavioisesti. Tällöin myrkkyjen tuottamisesta ei ole koiraalle enää hyötyä vaan pelkkiä kustannuksia. Luopumalla myrkyistä koiras voi käyttää myrkkyjen tuottamiseen käytetyt resurssit muualle. Toinen hyöty tulee siitä, että koiraan parittelukumppani ei enää kärsi saamastaan siemennesteannoksesta. Niinpä myrkyistä luopuvat koiraat ovat etulyöntiasemassa ja lisääntyvät tehokkaammin. Myrkyllisyyden väheneminen yksiavioisessa koiraslinjassa on tällä tavoin sopeutumista muuttuneisiin oloihin, mutta naaraan myrkyttyminen promiskuiteettisessa sukulinjassa on silti vain sivutuote koiraan sopeutumisesta kilpailuolosuhteisiin.

 * * *

Biologisia ilmiöitä tarkasteltaessa – aivan kuten lakituvassa – kannattaa esittää kysymys kuka hyötyy? Tai tarkemmin: kenen geenit hyötyvät? Tarkastellaan erästä hämähäkkilajia (Latrodectus hasseltii), jolle on tyypillistä, että naaras syö koiraan parittelun aikana. Onko siinä kyse sukupuolten välisestä taistelusta? Hyötyykö naaras koiraan kustannuksella? Jälleen kerran vastaus on melko yksiselitteinen ei.

Kyse on nimittäin hieman yllättäen yhteistyöstä. Tarjoamalla itsensä naaraan ruoaksi koiras investoi parin yhteisiin jälkeläisiin. Monilla petohyönteisillä koiraat antavat naaraalle saalistamansa hyönteisen – mitä isompi saalis on, sitä paremmat mahdollisuudet koiraalla on siittää naaras. Ison häälahjan kanssa koiraalla on siis enemmän aikaa paritella sillä aikaa, kun naaras keskittyy ateriaansa. Hämähäkkikoiras sen sijaan tarjoaa naaraalle suoraan itsensä. Se on kuin pikaruokaa ilman turhia välikäsiä.

Syy vapaaehtoiseen kannibalismiin on mitä ilmeisimmin siinä, että lajin koiraalla on huonot mahdollisuudet löytää uutta parittelukumppania. Koiraalla ei siis ole geneettistä intressiä jatkaa omaa elämäänsä. Mutta sillä on suuri intressi auttaa jollakin tavoin jälkeläisiään, ja mikäpä olisi parempi tapa kuin ruokkia niiden emoa. Tässä on isä, joka kirjaimellisesti elää lastensa kautta. Vastaavan periaatteen mukaisesti voidaan ennustaa, että jos naaras tuottaa munia vain kerran elinaikanaan, se on valmis uhraamaan kaikkensa jälkeläisten hyväksi. Monilla lajeilla tämä pitää paikkaansa; munien kuoriuduttua naaras saattaa antaa itsensä kuoriutuvien hämähäkkipienokaisten ravinnoksi.

Tosin koiraan tapauksessa kyse voi olla myös siittiökilpailusta: pitäessään naaraan kiireisenä syömisen kanssa koiras voi pitkittää parittelua ja samalla tuhota tai poistaa toisen koiraan siittiöitä tai estää muita parittelemasta. Tällöin koiraan antautuminen ruoaksi ei olisikaan yhteistyötä tai isyyshoivaa, vaan naaraan suorittaman parinvalinnan kiertämistä, siis sukupuolten välistä taistelua.

Tunnetumpia puolisonsyöjiä lienevät rukoilijasirkkanaaraat. Rukoilijasirkkalajeja on noin 1800, niiden pituus vaihtelee parista sentistä pariinkymmeneen. Yleensä ne ovat erinomaisia naamioitujia. Kun rukoilijasirkkojen parittelutouhuja katselee, huomaa nopeasti, että koiras ei halua tulla syödyksi. Useimmiten se myös välttää tämän kohtalon. Voisiko naaraan verenhimoisuudessa siis olla kyse sukupuolten taistelusta? Vaikka koiras mieluusti välttäisi syödyksi tulemisen, mitä ilmeisimmin tämäkään ei ole sukupuolisotaa. Se, että naaras syö koiraan on pikemminkin vain saaliin ja saalistajan välistä taistelua. Naaraalla ei niinkään ole sopeutumaa syödä rakastajaansa vaan sopeutuma ylipäätään syödä.

Biologille sukupuolten välinen taistelu käydään joko parinvalinnasta tai jälkeläisiin suunnatuista resursseista, ja mikään edellisistä esimerkeistä ei sopinut näihin hyvin.

 * * *

Ensimmäinen nisäkäsesimerkki tulee kädellisiltä, gibboneilta. Ne ovat siinä mielessä epätyypillisiä nisäkkäitä, että ne muodostavat pitkiä yksiavioisia parisuhteita. Pariskunnat myös näyttävät pysyttelevän mahdollisimman paljon toistensa läheisyydessä. Onko tämä sukupuolten välistä taistelua? Vastaus on tällä kertaa myöntävä. Se, että koiras ja naaras nauttivat toistensa seurasta, näyttää ainakin osittain kehittyneen puolison vahtimiseen eli puolison parinvalinnan manipuloimiseen. Aina siihen ei siis tarvita mustasukkaisuutta, vaan lämpimät tunteet voivat ajaa saman asian. Gibboniesimerkki osoittaa, että sukupuolten välinen taistelu ei välttämättä johda toisen osapuolen kärsimiseen, saati kuolemaan.

Myös näennäisen harmoninen raskausaika on köydenvetoa koiraan ja naaraan geneettisten intressien välillä. Eräiden hiirilajien vertailu on tässä suhteessa valaisevaa. On olemassa kaksi keskenään risteytyvää hiirilajia; toisella on epätodennäköistä, että sama koiras on naaraan seuraavankin poikueen siittäjä. Lajin koiraalla on siis suuri intressi ottaa naaraasta irti mahdollisimman paljon. Toisella lajilla koiras taas on todennäköisesti naaraan seuraavankin poikueen siittäjä. Tällaisella koiraalla on suurempi intressi naaraan hyvinvointiin tulevaisuudessakin.

Jotakin mielenkiintoista tapahtuu, mikäli lajit risteytetään keskenään. Jos moniavioinen koiras risteytetään yksiavioisen naaraan kanssa, jälkeläiset ovat selvästi normaalia suurempia. Tämä näyttää johtuvan siitä, että koiraan geenit, jotka ohjaavat sikiön ja istukan kasvua, ovat sopeutuneet ottamaan enemmän irti naaraasta, joka tässä tapauksessa ei ole sopeutunut puolustautumaan. Jos taas yksiavioisen lajin koiras siittää moniavioisen lajin naaraan, poikasista tulee normaalia pienempiä – naaras on ”liian hyvin” sopeutunut pitämään puolensa koiraan geneettisiä intressejä vastaan. Yksilönkehitys siis sujuu hyvin vain, jos molemmat vetävät köydestä yhtä tasaisesti.

 * * *

Lisääntymispyrkimykset voidaan jakaa kahtia kilpailuun kumppaneista ja jälkeläisten hoitamiseen. On selvää, että jälkeläishoivaan käytetty aika on pois paritteluista muiden kanssa. Ja parittelupyrkimykset ovat pois jälkeläishoivasta. Konfliktin mahdollisuus syntyy siitä, että mikäli yksilö saa puolisonsa investoimaan enemmän jälkeläishoivaan, sille itselle jää enemmän aikaa pariutumispyrkimyksiin. Tästä voidaan ennustaa, että lajeilla, jotka elävät parisuhteissa, osapuolet toisinaan yrittävät manipuloida toista antamaan enemmän kuin tämän ”oma osuutensa” olisi. Joskus toisen hyöty on toisen tappio.

Nisäkäskoiraalle tällaisesta manipuloinnista on enemmän hyötyä, sillä sen jälkeläisiin tekemä niin sanottu vähimmäisinvestointi on paljon pienempi kuin naaraalla. Koirashan ei tule raskaaksi tai imetä. Pienimmillään se tarjoaa vain siittiönsä. Siksi koiraan ”kannattaa” käyttää hyväksi eteen tulevat parittelumahdollisuudet naarasta halukkaammin. Naaras taas on kiinni raskaudessa ja imetyksessä, eikä sillä näin ole koiraan tavoin mahdollisuutta täyteen geneettiseen hyötyyn jokaisesta parittelusta. Millaisina sukupuolieroina tämänkaltaiset tekijät ihmisellä näkyvät? Asiaa on tarkasteltu laajasti Rakkauden evoluutio -kirjassani. 

 * * *

Ihmislajilla parinvalinnassa ja jälkeläishoivassa voidaan olettaa löytyvän ainakin seuraavanlaisia sukupuolten välisiä eturistiriitoja. Lista ei ole kattava.

1) Sukulaisten tuomat ristiriidat

Kummallakin puolisolla on geneettisiä intressejä investoida omien sukulaistensa hyvinvointiin. Puolisoiden intressit eivät ole samoja, koska puolisot eivät ole yhtä läheistä sukua toisen sukulaisiin. Jos toisella on paljon vaikkapa veljen- ja siskonlapsia, joiden hoitamiseen hän jatkuvasti osallistuu, se kaikki on pois omaan perheeseen ja puolisoon käytetystä ajasta. Ovatko tällaiset eturistiriidat yleinen aihe perhekonflikteissa, kuten voidaan ennustaa? Ja jos ovat, missä määrin olemme tämän takia kehittyneet manipuloimaan puolison ajankäyttöä?

Sukulaisuuden tuomiin ristiriitoihin kuuluvat myös lapset puolison edellisistä parisuhteista. Ne aiheuttavat selkeän eturistiriidan, sillä uudella kumppanilla ei ole näihin lapsiin geneettistä intressiä. Monissa kulttuureissa on tähän liittyviä sanontoja, esimerkiksi joutua lapsipuolen asemaan. Joissakin tutkimuksissa on myös havaittu, että isäpuoli on suurimpia yksittäisiä riskitekijöitä pikkulapsen hyvinvoinnille. (Suurimmassa osassa uusioperheitä elämä toki sujuu ei-ruumiillisten konfliktien parissa, eikä isäpuolesta yleisesti ottaen ole lapsille suoraa fyysistä uhkaa.)

2) Puolison syrjähypystä koituvat ristiriidat

Rinnakkaissuhteesta koituu erilaisia geneettisiä kustannuksia miehelle ja naiselle. Miehellä on esimerkiksi voimakas geneettinen intressi estää puolisoaan käymässä vieraissa. Olen kirjoittanut mustasukkaisuudesta pitkästi Rakkauden evoluutiossa, lyhyesti blogillani. Rinnakkaissuhteiden mahdollisuus näkyy monin tavoin sekä tunne- että yhteiskuntaelämässämme.

3) Ristiriita synnytysten välisestä ajasta

Kuten todettua, miehen panos lapsen tuottamisessa maailmaan on huomattavasti pienempi verrattuna naisen ponnisteluihin. Siksi voidaan ennustaa, että miehellä on suurempi intressi paritella useammin – evoluutioympäristössä tämä tarkoitti puolison pitämistä raskaana. Tiheämmät yhdynnät myös pienentävät mahdollisuutta, että mies päätyisi investoimaan toisen miehen siittämään lapseen.

4) Sikiön (erityisesti isänpuolisten geenien) ja äidin välinen konflikti

Sikiö on sopeutunut ottamaan ravintoa äidiltään, ja se ottaisi usein enemmän resursseja kuin äiti on valmis antamaan. Äitihän haluaa pysyä elinvoimaisena myös tulevia raskauksia varten. Voidaan ennustaa, että etenkin miehen geenit pyrkivät ottamaan äidistä enemmän irti, jopa äidin terveyden kustannuksella. Kuten edellä olevassa hiiriesimerkissä, äidin tulevat lapset eivät välttämättä tule samalta mieheltä.

(Katso äidin ja sikiön välisestä konfliktista täältä.)

 * * *

Edellä esitetyt valintapaineet ja niiden yhteys lajimme tunne-elämään ovat merkittäviä kysymyksiä sekä yhteiskuntatieteiden että sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta. Sen julistaminen ei riitä, että miehet sortavat naisia. Se on vasta havainto, ei selitys. Pitää kysyä, miksi ja millä elämänalueilla miehet kenties sortavat naisia. Kuka hyötyy ja miten? Onko kyse sivutuotteesta vai sopeutumasta?

Oma veikkaukseni on, että jos naisten edestä poistetaan kaikki esteet (paitsi toisia naisia) niin hyvin kuin vapaassa yhteiskunnassa on mahdollista, emme enää näe kovin suurta yhteiskunnallista muutosta. Naiset haluaisivat edelleen tehdä työtä ja yhdistää äitiyden työhönsä. Naiset edelleen haluaisivat pitkäaikaiselta kumppanilta emotionaalista ja taloudellista sitoutumista perheeseen. Väkivalta- tai rikostilastoissa naiset taas olisivat edelleen kaukana miesten perässä.

Lopuksi on paikallaan todeta, että jos laajempi perspektiivi jää huomiotta, keskittyminen sukupuolten väliseen taisteluun antaa väärän kuvan lajimme käyttäytymisestä. Ihmisellä molemmat sukupuolet osallistuvat poikkeuksellisen paljon jälkeläisten hoivaan, ja molemmat ovat valikoivia seksikumppaniensa suhteen (naiset toki keskimäärin miestä valikoivampia). Parinvalintakriteerit ovat myös suurelta osin päällekkäisiä. Itse asiassa sukupuolten välisistä biologisten erojen olemassaolosta kiistellään osittain siksi, että ne ovat niin pieniä.

Ihmisen erikoisominaisuudet ovat siis seuraavat: avuttomat jälkeläiset, isyyshoivan suuri määrä sekä se, että puolison (mustasukkainen) vahtiminen yleensä onnistuu. Nämä seikat ovat kehittyneet käsi kädessä: isyyshoiva ei esimerkiksi olisi kehittynyt ilman tiettyjä takeita siitä, että lapsi on oletetun isän. Tämänkaltaiset lajityypilliset piirteet näkyvät yhteiskuntien rakentumisessa. Jos voidaan sanoa, että miehet sortavat naisia, se on osin sivuilmiö siitä, että miehet yrittävät sekä varmistua isyydestään että parantaa lastensa hyvinvointia ja perheidensä asemaa. Ainakin tässä rajoittuneessa mielessä voidaan sanoa, että miehet taistelevat naisia vastaan. On kuitenkin huomattava, että kyse ei kummankaan kohdalla ole yhtenäisestä rintamasta.

Kirjallisuutta:

Alcock, John (2005): Animal Behavior. 8.p. Sinauer. Sunderland.

Cronin, Helena (2006): The battle of the sexes revisited. Kirjassa Grafen, A. & Ridley, M. Toim: Richard Dawkins – How a scientist changed the way we think. Oxford University Press. Oxford.

Dawkins, Richard (1976/1993): Geenin itsekkyys. Arthouse. Helsinki.

Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio. Terra Cognita. Helsinki.

Trivers, Robert (2002): Natural Selection and Social Theory – Selected papers of Robert Trivers. Oxford University Press

PS. Täällä ollut pilakuvani oli päässyt Tapani Riekin esitelmän kuvitukseksi (ilman lupaani, vaikka luvankin olisin toki mielihyvin myöntänyt).

Näkymätön käsi ihmisen ja luonnon taloudessa

Seuraava kirja-arvioni ilmestyi Tieteessä tapahtuu 4/2016 –lehdessä (aavistuksen lyhennettynä).

Adam Smith (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY, Helsinki.

Minulla on kaksi ylivoimaista suosikkia 1700-luvun ajattelijoissa: David Hume ja Adam Smith. Molemmat ymmärsivät, että tunteet ovat ratkaisevassa asemassa ihmisen käyttäytymisessä ja moraalisissa järjestelmissä. Molemmat olivat myös lähellä kertoa, mistä emootiot ovat peräisin. Tästä syystä heitä voidaan pitää varhaisina evoluutiopsykologeina. [1] Adam Smith, ystävyksistä tunnetumpi, muistetaan kuitenkin aivan muusta. Kansojen varallisuus -kirjan johdosta häntä pidetään kansantaloustieteen isänä ja usein myös kivikovan kapitalismin kannattajana.

   Teoksen ensimmäinen osa julkaistiin suomeksi vuonna 1933 (WSOY, suom. Toivo Kaila). Jostakin syystä jälkimmäinen osa jäi tuolloin kääntämättä. Koko kirja saatiin suomeksi vasta viime vuonna eli melkein neljännesvuosituhannen myöhässä – aivan kuten Smithin toinen pääteos Moraalituntojen teoria, joka käännettiin vuonna 2003. Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä kirjoitin suomennoksen olleen kyseisen vuoden kulttuuriteko.

   Kansojen varallisuuden uusi suomentaja Jaakko Kankaanpää kertoo viihtyneensä Smithin parissa:

Monet Smithin käsittelemistä yksittäisistä taloudellisista kysymyksistä ovat vaipuneet historian hämäriin, ja hänen todistelunsa saattavat perusteellisuudessaan tuntua työläännyttäviltä. Silti hänen vakaassa ajatuksenkulussaan ja pyrkimyksessään kaivaa todellisuuden lainalaisuudet esiin mitä erilaisimpien käytettävissä olevien lähdeaineistojen uumenista on jotakin perin viehättävää.

Kirjan vanhanaikaisuus unohtuu nopeasti. Tämä johtuu sekä edellä mainituista syistä eli Smithin perusteellisuudesta (jollaiseen kieltämättä harvoin nykyään törmää) ja tarkkanäköisyydestä (jota ei myöskään ole liikaa tarjolla), mutta myös suomennoksen jouhevuudesta. Vertailun vuoksi tässä kirjoituksessa on joitakin otteita molemmista käännöksistä.

Adam Smith -kirjallisuutta

   Adam Smithin kuuluisin ajatus on näkymätön käsi, joka spontaanisti synnyttää järjestystä ja hyvinvointia, kun ihmiset saavat tavoitella omia etujaan. Smithin lainatuimmaksi virkkeeksi on tullut seuraava: ”Emme odota teurastajan, oluenpanijan tai leipurin huolehtivan päivällisestämme hyväntahtoisuudesta, vaan siksi, että heille on siitä etua.” Uudessa suomennoksessa lause kuuluu: ”Emme odota, että saamme päivällistä teurastajan, leipurin tai oluenpanijan hyväntahtoisuuden ansiosta, vaan siksi, että he ajattelevat omaa etuaan.”

   Tämä on siis ajatus, joka Kansojen varallisuudesta nostetaan yleensä esiin ja josta Smith tunnetaan. Itsekkäät motiivit voivat tuottaa yhteisöllistä hyötyä. Saman perustelun Smith esittää hieman eri sanoin jo moraalikirjassaan parikymmentä vuotta aiemmin (1759/2003):

Mutta vaikka jalot ja epäitsekkäät motiivit eivät olisikaan aikaansaamassa välttämätöntä keskinäistä auttamista, vaikka yhteiskunnan jäsenten kesken ei vallitsisikaan keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä, yhteisö ei välttämättä hajoaisi, joskin olisi vähemmän onnellinen ja miellyttävä. Yhteisö voi säilyä ihmisten välisenä, niin kuin kauppiaitten välisenä, sen johdosta että tunnetaan sen hyödyllisyys, ilman keskinäistä mieltymystä ja kiintymystä. Vaikka kenelläkään ei olisi mitään kiitollisuudenvelkaa toista kohtaan, se voi silti säilyä, hyvien palvelusten sovittuun arvoon tapahtuvan kaupallisen vaihtamisen tuloksena.

Perään Smith tosin toteaa, että ”ihmisellä on luontainen mieltymys yhteisölliseen elämään ja hän haluaa, että ihmisten keskeinen yhteisyys säilyisi itsensä takia siitäkin riippumatta saako hän siitä hyötyä.” Smithin mukaan yhteisön järjestäytynyt ja kukoistava tila miellyttää ihmistä ja hän saa mielihyvää sen tarkkailemisesta. Vastaavasti Kansojen varallisuudessa todetaan ennen sen kuuluisinta lausetta, että ”sivistyneen yhteiskunnan jäsen tarvitsee lakkaamatta suurten ihmisjoukkojen apua ja yhteistyötä”.

   Myös monet viimeaikaiset havainnot tasa-arvosta todistavat sen puolesta, että oman edun tai voittojen tavoittelu eivät ole kaikkivoipia. Taloudellisesti tasa-arvoisimmat ja korkean verotuksen Pohjoismaat esimerkiksi arvioidaan useimpien kansainvälisten instituutioiden vertailuissa paitsi vauraimmiksi valtioiksi mutta myös parhaiksi paikoiksi asua. Taloudellinen tasa-arvo näyttää luovan luottamusta, josta versoo sekä vaurautta että sosiaalisia etuja. Tämä oli myös Humen (1752/2006) käsitys: ”...siellä missä rikkaudet ovat harvojen käsissä, heillä täytyy olla käsissään myös kaikki valta, jolloin he juonivat helposti keskenään sysätäkseen kaiken taakan köyhien harteille. Tällainen yhä lisääntyvä sorto on omiaan lamaannuttamaan kaiken toimeliaisuuden.”

   On oikeastaan hassua, että vaikka Adam Smith mainitsee termin näkymätön käsi vain pariin otteeseen koko kirjallisessa tuotannossaan [2], siitä silti tuli rakennelma, jonka avulla yhä vedotaan markkinavoimien ylivertaisuuteen hyvinvoinnin tuottajana. Usein näkymättömällä kädellä on puolustettu valtion vähäistä väliintuloa talouden/tuotannon/markkinoiden säätelyssä. Säännöstelemättömyyden on väitetty hoitavan kaikille parhaat mahdolliset oltavat.

David Hume -kirjallisuutta

   Kansojen varallisuuden markkinoita koskevat ajatukset ovat kuitenkin paljon syvällisempiä ja vakavampia kuin Smithin nimissä hoettu mantra voittojen ja markkinoiden vapauden maksimoinnista. Markkinoiden täydellinen vapaus ei ensinnäkään ole mahdollista. Jos markkinat olisivat täysin vapaat, esimerkiksi lapsityövoiman käyttö olisi sallittua. Se olisi monille luultavasti kannattavaa, koska lapsille tarvitsisi maksaa vähemmän palkkaa. (Lapsityövoiman kieltoa vastustettiinkin aikanaan, sillä se olisi pienentänyt työnantajan voittoja. Lasten työskentelyn väitettiin myös tuovan hyvinvointia köyhille perheille, mikä joskus edelleen mainitaan kehitysmaiden tapauksessa.) Lisäksi toimiva talous vaatii väestön kouluttamista, minkä hoitamiseen markkinavoimat eivät näytä kykeneviltä.

   Myös Smith pitää ilmeisenä, että kaikkea ei tule jättää näkymättömän käden hoidettavaksi. Hänen mukaansa yhteiskunnan on huolehdittava vähintään valtion puolustamisesta, lakien ylläpitämisestä oikeudenmukaisuuden turvaamiseksi ja sellaisten julkisten töiden ja laitosten tarjoamisesta, joita yksittäiset ihmiset eivät pidä kannattavina. Smith varoittelee myös siitä, että saadessaan toimia vapaasti tuottajat alkavat solmia kuluttajia vastaan tähdättyjä ja hintoja nostavia salaliittoja. Lisäksi hänen mielestään työväestön olojen parantaminen ei voi olla yhteiskunnan etujen vastaista, sillä kansakunnan enemmistö on aina työväkeä. Smith kehottaakin olemaan uskomatta liikemiestä; tämän etu kun ei ole sama kuin yhteiskunnan etu:

Kaikenlaisia taloutta koskevia laki- ja säädösehdotuksia, jotka ovat peräisin tältä ryhmältä (liikemiehiltä), on aina kuunneltava hyvin varovasti, eikä niitä ole koskaan syytä hyväksyä ennen kuin niitä on tutkittu pitkään ja huolellisesti, paitsi erityisen tarkasti myös erityisen suurella epäilyksellä. Ne ovat peräisin miehiltä, joiden edut eivät koskaan täysin vastaa yleistä etua, joiden etujen mukaista on yleensä petkuttaa ja jopa sortaa kansan suurta enemmistöä ja jotka myös ovat monissa tapauksissa sekä petkuttaneet että sortaneet sitä.

Smith varoitteli myös siitä, että oman edun tavoittelun annetaan tapahtua politikoinnin avulla. Jotta näkymätön käsi siis saisi hyvää aikaan, sillä on jo oltava käytössään joukko instituutioita ja riittävän hyvin määriteltyjä ja ihmisten sisäistämiä normeja ja sääntöjä. Modernit kommentoijat ovat selvästi liioitelleet ja pelkistäneet Smithin uskoa näkymättömän käden voimaan.

   Missä määrin Smithin teoriat sitten kykenevät ennustamaan tai kuvaamaan yksilöiden ja yhteiskuntien käyttäytymistä? Edellä mainituista varauksista huolimatta Smithin taloutta ohjaava käsi on osoittautunut vakaaksi ja tarkaksi. Smithin teoriaa kilpailun, työnjaon ja voitontavoittelun myönteisistä vaikutuksista on perusteltua pitää yhtenä 1700-luvun tärkeimmistä ajatuksista. Vastaavilla perusteilla seuraavan vuosisadan tärkeimmäksi ajatukseksi nousee Charles Darwinin teoria eloonjäämis- ja lisääntymiskilpailun vaikutuksista. On jopa perusteltua ajatella, että Darwinin teoria luonnonvalinnasta on Smithin teoria mutta luontoon siirrettynä: eloonjäämistaistelussa yksittäiset eliöt toimivat kuin yritykset kilpailutilanteessa ja lisääntymismenestyksestä tulee voiton vastine. Smithin ajatukset eivät välttämättä toimi aina taloudessa, mutta biologiaan ne sopivat täydellisesti [3]. Luonnonvalinnan näkymätön käsi – tai Richard Dawkinsin vertaus sokea kelloseppä – seuloo ympäristöönsä parhaiten sopivia yksilöitä jatkamaan sukuaan. Tuloksena on näköaistin tai rakastumisen kaltaisia mutkikkaita sopeutumia.

   Darwinin yhteys Smithiin on siis ilmeinen: molempien teorioissa järjestystä voi syntyä ilman järjestelijää. Luonnonvalinta ja näkymätön käsi ovat ajatuksia kilpailusta ja optimoinnista (yksilön/yrityksen tasolla) sekä tasapainosta (populaation/markkinoiden tasolla). Yhdysvaltalaisen The Skeptics Societyn perustaja Michael Shermer (2008) kirjoittaa: ”Luonnonvalinta ja näkymätön käsi – evoluutio ja ekonomia – eivät ole uskonnollisia opinkappaleita, joille vannotaan uskollisuutta tai joihin uskotaan ilman todisteita; ne ovat empiirisen maailman todellisuutta, ja aivan kuten ei pidä sanoa, että ’uskon painovoimaan’, ei pidä julistaa, että ’uskon markkinoihin’.” [4]

   Eläinten käyttäytymisen ja yritysmaailman välillä on kuitenkin eräs merkittävä ero, joka vähentää luonnonvalinnan ja näkymättömän käden välistä vastaavuutta: eläimet eivät harrasta sellaista vaihtokauppaa, jossa kaksi eri aineellista seikkaa vaihtaa omistajaa. Smithkin toteaa, että eläimet eivät kaupankäyntiin pysty: ”Kukaan ei ole koskaan nähnyt yhden eläimen eleillään tai luontaisilla äännähdyksillään viestivän toiselle: tämä on minun, tuo on sinun, annan sinulle tämän, jos saan tuon.” (Esimerkiksi kapusiiniapinat voidaan kuitenkin opettaa yksinkertaiseen vaihtoon ihmisen kanssa (Chen ym. 2006).) 

   Toki luonnossa tavataan monenlaisia symbiooseja (esim. kukkivan kasvin ja pölyttäjähyönteisen välillä), mutta niitä harvemmin on mielekästä kutsua kaupankäynniksi. Saadakseen muilta haluamansa eläimet turvautuvat vaihtokaupan sijasta ”emotionaaliseen valuuttaan”. Hyvä esimerkki on joidenkin laumassa elävien koiraeläinten taipumus tehdä kerjäys- ja alistumiseleitä ruoan saamiseksi lajitovereilta – tai ihmiseltä. Smith toteaa tämänkin: ”Pentu liehakoi emäänsä, ja spanieli yrittää lukemattomin eri tavoin herättää illallispöydässä istuvan isäntänsä huomion, kun se haluaa tältä ruokaa.” Vanha suomennos kuuluu: ”Koiranpentu liehakoi emoansa, ja lintukoira koettaa tuhansin tempuin kiinnittää puoleensa aterioitsevan herransa huomion, tahtoessaan häneltä ruokaa.” (Koiristakaan ei tosin tiedetä kaikkea. Eräässä koejärjestelyssä koira esimerkiksi lahjoitti mekaanisen laitteen avulla ruokaa toiselle koiralle, jos tämä oli entuudestaan tuttu (Quervel-Chaumette ym. 2015).) Toinen merkittävä ero ihmisen talouden ja luonnontalouden välillä on se, että luonnossa ei ole palkkatyöhön verrattavaa ilmiötä. Työvoimaan liittyvät seikat – olipa kyse lapsista tai aikuisista – tunnetusti mutkistavat markkinoiden toimintaa.

Kansojen varallisuudessa on paljon historiallisia analyyseja esiteollisista ja epädemokraattisista yhteisöistä. Sopivana esimerkkinä toimii kolmannen osan neljäs luku: Miten kaupunkien kaupankäynti edesauttoi maaseudun kehittymistä (s. 405–417). Osiosta käy ilmi Smithin perusteellisuus ja teemojen vanheneminen mutta samalla huomioiden yleispätevyys. Smith aloittaa pohtimalla, mitä suurmaanomistaja tekee maassa, jossa ei harjoiteta ulkomaankauppaa eikä valmisteta hienoja tavaroita. Hänellähän ei ole mitään, mihin hän voisi vaihtaa ylijäämän maidensa tuotannosta. Tällaisessa tilanteessa maanomistaja Smithin mukaan joutuu kuluttamaan sen maalaismaiseen kestitykseen omassa taloudessaan:

Jos tämä ylijäämä riittää elättämään sata tai tuhat miestä, hänellä ei ole sille muuta käyttöä kuin sadan tai tuhannen miehen elättäminen. Niinpä häntä ympäröi jatkuvasti sankka palveluskunnan ja seuralaisten joukko, ja koska heillä puolestaan ei ole tarjota mitään vastineeksi ylläpidostaan, vaan he elävät kokonaan hänen anteliaisuutensa varassa, heidän on toteltava häntä samasta syystä kuin sotilaiden on toteltava ruhtinasta, joka maksaa heidän palkkansa.

Tämä oli tilanne Euroopassa ennen kaupan ja käsiteollisuuden nousua. Nykypäivänä ilmiötä voi tarkkailla enää historiallisissa elokuvissa ja TV-sarjoissa, mutta niissä ei ymmärrettävästi päästä oikeisiin mittasuhteisiin eli jopa tuhansien seuralaisten kestitsemiseen vauraissa linnoissa ja kartanoissa. Smith jatkaa:

Tähän vaikutusvaltaan, joka suurilla maanomistajilla noissa oloissa pakostakin oli alustalaisiinsa ja seurueeseensa, perustui entisajan paronien mahti. Paroneista tuli väistämättä kaikkien maidensa asukkaiden tuomareita rauhan aikana sekä heidän johtajiaan sodassa. - - Kenelläkään muulla ei ollut siihen tarpeellista vaikutusvaltaa. Etenkään kuninkaalla sitä ei ollut. Noina entisinä aikoina kuningas oli tuskin muuta kuin valtakunnan suurin maanomistaja, jota kohtaan muut maanomistajat, pystyäkseen yksissä tuumin puolustautumaan ulkoisia vihollisia vastaan, osoittivat tiettyä kunnioitusta. Pienen velan periminen väkisin jonkun suuren maanomistajan mailta, missä kaikki asukkaat olivat aseistettuja ja tottuneet pitämään toistensa puolta, olisi vaatinut kuninkaalta, jos hän olisi yrittänyt sitä omalla arvovallallaan, melkeinpä samaa kuin sisällissodan tukahduttaminen. Niinpä hänen oli pakko jättää oikeuden jakaminen suurimmassa osassa valtakuntaa niiden käsiin, jotka siihen pystyivät; ja samaten hänen oli jätettävä maaseudun asevelvollisten komentaminen niille,, joita maaseudun asevelvolliset tottelivat.

Kärjistäen tilanne oli se, että kuninkaalla oli vähän valtaa, talonpojat olivat maaorjia ja ylimysten mielivallan alainen sotatila oli lähes jatkuva. Yhteiskuntaluokkien mukaan vakiintuneet valtasuhteet lukuisine palveluksineen ja velvollisuuksineen eivät siis kyenneet hillitsemään sekasortoa ja väkivaltaa, etenkään maaseudulla. Miksi tilanne muuttui? Miksi olot alkoivat kohentua? Smithin mukaan hallinto parani ja vapaus, turvallisuus ja järjestys lisääntyivät lähinnä kaupankäynnin mutta myös ihmisen turhamaisuuden kautta:

...se, mitä feodaalihallinnon väkipakolla ei olisi koskaan voitu saada aikaan, tapahtui huomaamatta ja kaikessa hiljaisuudessa ulkomaankaupan ja käsiteollisuuden ansiosta. Ne toivat vähitellen suurtilallisten saataville sellaista, mihin he saattoivat vaihtaa maidensa koko ylijääneen tuotannon ja minkä he pystyivät kuluttamaan kokonaan itse, jakamatta sitä alustalaistensa tai seurueensa kanssa. ”Kaikki minulle eikä mitään muille” tuntuu olleen jokaiseen maailmanaikaan ihmiskunnan suurten ja mahtavien viheliäinen tunnuslause.

Eli kun suurmaanomistajat pystyivät käyttämään maidensa tuoton itse, omaan kulutukseensa, he eivät enää jakaneetkaan sitä muiden kanssa. He lakkasivat ylläpitämästä suurta joukkoa alustalaisia, ja ”he mitä lapsellisimman, itsekkäimmän ja alhaisimman turhamaisuuden tyydyttämiseksi vähitellen vaihtoivat pois kaiken mahtinsa ja vaikutusvaltansa”.

   Rikkaat eivät siis enää halunneet käyttää tulojaan muiden ylläpitoon. Sen sijaan he ryhtyivät epäsuorasti elättämään toisenlaista ihmisjoukkoa. Hankkimalla käsiteollisuuden tuottamia ylellisyystavaroita rikas maksoi tuotteen valmistuttajien ja työntekijöiden palkan. Smith kirjoittaa: ”Yleensä hän tosin antaa heille jokaiselle hyvin pienen osan, muutamille hyvin harvoille ehkä kymmenyksen, monille tuskin sadasosaa ja joillekin ei ehkä tuhannesosaakaan, josko edes kymmenettätuhatta osaa heidän vuotuisesta ylläpidostaan.”

   Rikas maanomistaja edelleen osallistui muiden ylläpitämiseen, mutta sillä muutoksella, että nämä ihmiset olivat tulleet rikkaasta yksilöstä riippumattomiksi. He tulivat toimeen myymällä erikoistunutta osaamistaan, ilman isäntää ja tämän vieraanvaraisuutta. Vähitellen suurtilallisten seurueet hupenivat olemattomiin, eivätkä he täten myöskään enää pystyneet samalla tavoin vaikuttamaan oikeudenkäyttöön tai omistamaan sotaväkeä. Varakkuudestaan kevytmielisinä he olivat viehättyneet ”helyistä ja rihkamasta”, jotka olisivat Smithin mielestä sopineet paremmin lasten leluiksi kuin aikuisten miesten pyrinnöiksi. (Smith olisi luultavasti naureskellut nykyrihkaman suosiolle, esimerkiksi syke- tai aktiivisuusmittareille kuntoilijoiden parissa.) Prosessin myötä suurmaanomistajista tuli ”yhtä merkityksettömiä kuin kaupunkien varakkaat porvarit ja liikemiehet olivat”. Ja näin myös maaseudulle levittäytyi valtakunnan yleinen järjestys: kenelläkään ei ollut enää voimaa häiritä järjestyksenpitoa. Smithin päätelmä kuulostaa näkymättömältä kädeltä:

Suurimman yleistä hyvinvointia edistäneen mullistuksen saivat näin aikaan kaksi ihmisryhmää, joilla ei ollut pienintäkään tarkoitusta palvella yhteiskunnan etua. Suurmaanomistajien tavoitteena oli mitä lapsellisimman turhamaisuuden tyydyttäminen. Liikemiehet ja käsityöläiset eivät olleet pyrkimyksissään yhtä naurettavia, mutta he ajattelivat vain omaa etuaan ja pyrkivät kunnon kauppamiesten tapaan keräämään lantit talteen sieltä mistä niitä sai. Kummallakaan ei ollut tietoa tai kaukonäköisyyttä ymmärtää suurta mullistusta, jonka toisen typeryys ja toisen työteliäisyys hiljalleen saivat aikaan.

Adam Smith käsittelee pitkästi myös muita ihmisen psykologisia ominaisuuksia kuin rikkaiden turhamaisuutta ja itserakkautta, esimerkiksi ihmisten herkkyyttä pienille todennäköisyyksille. Ensin vanha suomennos:

Useimpien ihmisten ylenmääräiset luulot kyvykkyydestään on vanha epäkohta, jonka kaikkien aikojen filosofit ja siveysoppineet ovat panneet merkille. Heidän järjettömään uskoonsa omaan hyvään onneensa on kiinnitetty vähemmän huomiota. Se on kuitenkin jos mahdollista vieläkin yleisempi. Ei ole elävää ihmistä, jolla ei olisi osaansa siitä, edellyttäen, että hän on siedettävän terve ja reipas. Jokainen yliarvioi jossakin määrin voiton mahdollisuudet, ja useimmat aliarvioivat tappion mahdollisuudet, ja tuskinpa kukaan siedettävän terve ja reipas ihminen arvioi ne liian suuriksi.

Uusi suomennos kuuluu:

Ylenpalttisen korkeat kuvitelmat, joita useimmilla ihmisillä on omista kyvyistään, ovat ikiaikainen pahe, josta filosofit ja moralistit ovat kautta aikojen kirjoittaneet. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ihmisten yletön usko hyvään onneensa. Se kuitenkin on vieläkin yleisempää, jos vain mahdollista. Ei ole ainuttakaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa olevaa miestä, jota se ei jossakin määrin vaivaisi. Jokainen mies arvioi menestyksen mahdollisuuden jossakin määrin todellista suuremmaksi, useimmat arvioivat tappion mahdollisuuden jossakin määrin tavallista pienemmäksi ja tuskin kukaan kohtalaisissa sielun ja ruumiin voimissa oleva arvioi sitä todellista suuremmaksi.

Smith jatkaa arpajaisista, joita on joskus hyvästä syystä nimitetty tyhmyysveroksi, sillä ”talo” luonnollisesti jää aina voitolle (uusi suomennos):

Se, että menestyksen mahdollisuus arvioidaan luonnostaan todellista suuremmaksi, paljastuu arpajaisten yleisestä suosiosta. Koskaan ei ole nähty eikä koskaan tulla näkemään täydellisen rehtejä arpajaisia, eli sellaisia, joissa yhteenlasketut voitot kattaisivat yhteenlasketut maksut; sellaisesta arpajaisten järjestäjä ei nimittäin hyötyisi mitään. - - Parantaakseen mahdollisuuksiaan suurten palkintojen suhteen jotkut ostavat useita lippuja, toiset taas pienen osuuden vielä suuremmasta lippumäärästä. Matematiikassa ei kuitenkaan ole varmempaa totuutta kuin se, että mitä enemmän arpalippuja hankkii, sitä varmemmin menettää rahaa. Joka ostaa arpajaisten kaikki liput, häviää rahansa varmasti; ja mitä enemmän lippuja ostaa, sitä lähemmäs etenee tätä varmuutta.

Smithin (moraali)psykologinen silmä ja ihmisluonnon merkitys taloudellisessa päätöksenteossa tulevat siis esiin myös Kansojen varallisuudessa. Lupaavasta alusta huolimatta taloustiede kuitenkin päätyi hylkäämään ihmisluonnon, lähes läpi 1900-luvun. Markkinoiden ulkopuolinen käyttäytyminen (esimerkiksi ystävyys, avioliitto ja vanhemmuus) jätettiin muille tieteenaloille – jotka puolestaan innostuivat muun muassa Freudista ja Marxista. (Jälkimmäisen ajatukset kapitalismista ja luokkaristiriidoista tosin ovat peruja Smithiltä.) 2000-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Käyttäytymistaloustiede todensi kokeellisesti useita Smithin moraali- ja talouspsykologisia oivalluksia, muun muassa sen, että ihmiset eivät pidä soveliaana sitä, että heitä pakotetaan vastavuoroisuuteen (Bewley 2003, ks. Tammisalo 2014). Samoihin aikoihin esitettiin useita puheenvuoroja ylipäätään ihmistieteiden ykseyden puolesta (Alcock 2001, Wilson 2001, Pinker 2002, McIntyre 2006).

Lopuksi on paikallaan kuunnella Smithiä parista teemasta, joista toistuvasti käydään keskustelua. Kun puhutaan taloudellisesta tasa-arvosta, usein etenkin vasemmistopuoli nostaa esiin suhteellisen köyhyyden käsitteen. Siinä köyhänä pidetään sellaistakin ihmistä, joka tulee kyllä siedettävästi toimeen, mutta jonka tulot ja omaisuus ovat selvästi muita pienempiä. Hänellä on katto päänsä päällä ja riittävästi ruokaa ja vaatteita, mutta hänellä ei ole varaa asioihin, joita keskiverto kansalainen pitää normaalina. Joissakin oikeistopiireissä karsastetaan suhteellisen köyhyyden ajatusta. Köyhinkin elää turvattua, joskin vaatimattomampaa elämää; se riittäköön tasa-arvosta.

   Mitä Smith ajatteli? Ensin hän luokittelee kulutustavarat välttämättömyyksiin ja ylellisyyksiin. Määritelmässään hän ottaa huomioon kulttuuriympäristön ja ihmisten mielipiteiden vaikutuksen: ”Välttämättömyyksillä tarkoitan paitsi niitä hyödykkeitä, jotka ovat suoranaisesti välttämättömiä elämän jatkumiselle, myös niitä hyödykkeitä, joita ilman kunnialliset ihmiset eivät maan tapojen vuoksi voi alimmissakaan kansankerroksissa olla” (korostus lisätty).

   Smithin esimerkki on liinakankainen paita, joka ei ole elämän jatkumisen kannalta välttämätön ja jota ilman kreikkalaiset ja roomalaiset tulivat mukavasti toimeen. Silti 1700-luvun Englannissa työläiselle olisi ollut ”liian häpeällistä näyttäytyä julkisesti ilman liinapaitaa”. Sen puute kertoisi Smithin mukaan viheliäisestä köyhyydestä, johon kukaan ei yleisen käsityksen mukaan voi vajota kuin erityisen huonon käytöksen vuoksi. Toinen Smithin esimerkki on nahkakengät. Ranskalainen voi häpeilemättä tallustella puukengissä tai jopa avojaloin, mutta kunnialliselle englantilaiselle sellainen ei sopinut. Smith toteaa myös, että naisen kunniallisuus vaati Englannissa enemmän vaivaa kuin Skotlannissa.

   Laveasti tulkiten Smithin voidaan siis ajatella suosivan suhteellisen köyhyyden näkökulmaa. Hän piti välttämättömyytenä ”kaikkea sitä, minkä paitsi luonto myös kunniallisuuden vakiintuneet vaatimukset ovat asettaneet välttämättömäksi alimman kansankerroksen ihmisille”. Kunniallisuuden tai normaaliuden vaatimukset ja köyhän määritelmä tietysti vaihtelevat aikakaudesta, alueesta ja ryhmästä toiseen, mutta mukana on aina ihmisluontoon kuuluva yleisen mielipiteen huomioiminen ja hyväksyttävyyden tavoittelu.

   Entä ne ylellisyystuotteet? Smith kutsuu olutta ylellisyystuotteeksi Britanniassa ja viiniä viinimaissa. Perustelu kuuluu: ”Mihin tahansa kansankerrokseen kuuluva mies saattaa pidättäytyä sellaisten juomien nauttimisesta herättämättä kanssaihmisissään paheksuntaa. Luonto ei ole tehnyt niistä välttämättömiä elämän jatkumiselle, eikä elämä ilman niitä ole missään maan tapojen vuoksi häpeällistä” (korostus lisätty).

   Toinen esimerkki Smithin käsittelemästä ajankohtaisesta teemasta koskee juuri alkoholia, sen saatavuutta ja verotusta. Työnjako ensinnäkin pitää oluen hinnan halpana, jolloin riskinä on liikakulutus:

Yleensä työmiehen kannattaa ostaa panimosta olut, jonka hän tarvitsee, sen sijaan, että hän panisi oluensa itse, ja jos hän on köyhä, hänen kannattaa yleensä ostaa se mieluummin pieninä annoksina vähittäiskauppiaalta kuin suurina erinä panimosta. Hän saattaa epäilemättä ostaa olutta liikaa, kuten hän saattaa ostaa liikaa myös muilta lähiseudun kauppiailta, esimerkiksi teurastajalta, jos hän on suursyömäri, tai kangaskauppiaalta, jos hän haluaa esiintyä toveriensa joukossa keikarina.

Perään Smith toteaa, että vaikka toisinaan yksityiset ihmiset hävittävät omaisuutensa käyttämällä kohtuuttomasti väkijuomia, kokonainen kansakunta ei näytä siihen kykenevältä. Aina on oleva paljon enemmän ihmisiä, jotka käyttävät alkoholiin paljon vähemmän kuin mihin heillä olisi varaa. Smith kirjoittaa kuin ottaakseen kantaa viinin myyntiin ruokakaupoissa:

On syytä huomata se, minkä kokemus paljastaa, nimittäin että halpa viini ei näytä aiheuttavan juopumusta vaan kohtuullisuutta. Viinimaiden ihmiset ovat yleensä Euroopan asukkaista vähiten taipuvaisia juopumukseen, kuten osoittavat esimerkiksi espanjalaiset, italialaiset ja Ranskan eteläisten maakuntien asukkaat. Ihmiset eivät yleensä ole taipuvaisia kohtuuttomuuksiin siinä, mikä on heille arkea ja jokapäiväistä. Kukaan ei yritä esiintyä anteliaana ja pitää yllä toverihenkeä tarjoamalla muille runsaasti väkijuomaa, joka on halpaa kuin laimea olut. Sen sijaan maissa, joissa viiniköynnös ei kylmän tai kuuman ilmaston vuoksi menesty ja joissa viini sen takia on kallista ja harvinaista, juoppous on yleinen vitsaus, kuten se on esimerkiksi pohjoisilla kansoilla sekä kääntöpiirien välisten maiden asukkailla, vaikkapa Guinean rannikon neekereillä.

Smith kertoo myös pohjoisranskalaisten rykmenttien antautuvan hillittöminä halvan viinin viettelyksiin, kun palveluspaikka muuttuu Etelä-Ranskaksi. Asuttuaan viiniseudulla useampia kuukausia, useimmat sotilaat kuitenkin muuttuvat yhtä kohtuullisiksi kuin muut seudun asukkaat. Smith jatkaa:

Jos ulkomaisten viinien tullit samoin kuin mallas- ja olutvero yhtäkkiä Isossa-Britanniassa kumottaisiin, seurauksena saattaisi vastaavasti olla yleinen ja väliaikainen taipumus juopotteluun alemmissa ja keskimmäisissä kansankerroksissa, mutta sitä luultavasti pian seuraisi pysyvä ja lähes kaikenkattava kohtuullisuus. Nykyisellään juoppous ei juuri vaivaa parempaa väkeä eli niitä, joilla olisi varaa helposti hankkia kalleimpia juomia. Oluesta juopunutta herrasmiestä nähdään meillä tuskin koskaan. Sitä paitsi Ison-Britannian viinikauppaa säätelevien esteiden tarkoituksena ei ilmeisesti niinkään ole pitää ihmiset poissa oluttuvasta kuin pitää heidät poissa sieltä, mistä he voisivat hankkia parhaita väkijuomia halvimpaan hintaan, jos niin voi sanoa.

Yli kaksisataa vuotta jatkuneesta väittelystä huolimatta teemasta tarvitaan lisää tutkimusta ja keskustelua. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella niistä syrjäseudun kylistä, joissa alkoholistien osuus näyttää olevan paljon muuta väestöä suurempi? Tulisiko siellä alkoholin hankkiminen tehdä kansanterveyden nimissä vaikeammaksi tai kalliimmaksi? Entä painottuvatko alkoholisteille sattuvat tapaturmat niihin aikoihin, kun he ovat saaneet palkan tai sosiaalituen? Jos yhteiskunnan maksama tuki tässä väestönosassa ”aiheuttaa” onnettomuuspiikin, miten siihen tulisi suhtautua? Kaikkihan eivät osaa hillitä viinanhimoaan. Pitäisikö tuki antaa rahan sijasta esimerkiksi ruokakuponkeina?

   Smith ei vastaa tällaisiin kysymyksiin yksilönvapaudesta ja yhteiskunnan vastuusta. Kirja tarjoaa silti valtavasti materiaalia lähes minkä tahansa yhteiskuntaa ja taloutta koskevan mielipiteenvaihdon pohjaksi. Teosta voi suositella niin ruoan ”halpuuttamista” vastustaneille maataloustuottajille ja vientitukien kannattajille kuin äärilibertaareille sääntelyn vastustajille. On hyvä muistaa, että tietyt ristiriidat tulevat aina seuraamaan ihmisyhteisöjä, kuvittelipa yksilö tavoittelevansa yksityistä tai yleistä hyvää.

   Kansojen varallisuuden suomentaminen on kulttuuriteko. Jos kirjahyllyni olisivat jotenkin arvonsa mukaisessa tai loogisessa järjestyksessä, yli seitsemän senttiä paksu ja parikiloinen Smith päätyisi ystävänsä Humen ja ”oppipoikansa” Darwinin väliin.

ALAVIITTEET

[1] David Hume (1779/2015) kirjoittaa purjelaivojen kehittymisestä, ikään kuin hahmotellen luonnonvalinnan toimintaperiaatteita – jo noin sata vuotta ennen Darwinia:

Jos tarkastelemme laivaa, miten mieltäylentävä idea meidän täytyykään muodostaa puusepästä, joka pani kokoon niin monimutkaisen, hyödyllisen ja kauniin laitteen! Miten meidän täytyykään yllättyä, kun huomaamme hänet typeräksi mekaanikoksi, joka jäljitteli muita ja kopioi taitoa, joka oli kehittynyt vähitellen pitkän aikakausien seuraannon, monien kokeilujen, erehdysten, korjausten, pohdiskelujen ja kiistojen jälkeen! Ikuisuuksien aikana monet maailmat on ehkä kyhätty ja hutiloitu kokoon ennen tämän järjestelmän tekaisemista. Paljon työtä on mennyt hukkaan, monia hedelmättömiä kokeiluja on tehty, ja maailmanluomisen taidon hidas mutta alituinen kehitys on jatkunut loputtomien aikojen läpi.

Hume pohtii myös, miksi luojaolentoja olisi vain yksi. Kuten laivanrakentajien työnjaon tapauksessa, monta eri tehtäviin erikoistunutta jumalaa saisi enemmän ja parempaa aikaan. Lisäksi yhdelle jumalalle asetetut ylivoimaiset odotukset tekevät Humen mukaan kyseisen olennon olemassaolon entistä epätodennäköisemmäksi.

   Humea ennen vastaavan laivavertauksen esitti satiirikko Bernard Mandeville (1729/1992), joka Smithin tavoin tarkasteli myös yksityisistä paheista syntyvää yleistä hyvää. Mandevillenkin voidaan nähdä kiertelevän luonnonvalintateorian ympärillä: ”...me usein luemme ihmisten nerouden ja syvällisen ymmärryksen ansioksi sellaisia asioita, jotka todellisuudessa ovat seurausta pitkästä ajasta, monista sukupolvista, niin että kyseiset asiat eroavat vain hiukkasen toinen toisistaan, mitä tulee niiden luonnollisiin osiin ja tarkkanäköisyyteen” (suom. Sarmaja 2009). Heikki Sarmajan teos Kuka keksi luonnonvalinnan (Terra Cognita) on paras johdatus aiheeseen (ja se on samalla oivaa luettavaa biologiasta, taloudesta, tieteenhistoriasta ja myös dekkarijännityksestä kiinnostuneelle).

[2] Moraalituntojen teoriassa Smith kirjoittaa: ”Näkymätön käsi johtaa heidät (rikkaat) tekemään melkein saman elämän välttämättömyyksien jaon kuin tapahtuisi jos maa olisi jaettu kaikkien sen asukkaiden kesken yhtä suuriin osiin, ja niin he, sitä tarkoittamatta ja sitä tietämättä, edistävät yhteiskunnan etua ja tuottavat välineitä lajin lisääntymiseksi.” (Sanan melkein korostus lisätty; alkuperäiskielellä ”nearly the same distribution”.) Kansojen varallisuudessa taas sanotaan: ”Tukiessaan mieluiten kotimaan tuotantoelämää ulkomaisen sijasta hän (yksittäinen ihminen) ajattelee vain oman asemansa turvaamista; ja suuntaamalla tuota tuotantoelämää niin, että sen tuotannon arvo on mahdollisimman suuri, hän tavoittelee vain omaa etuaan, ja tässä, kuten monessa muussakin tapauksessa, häntä ohjaa näkymätön käsi edistämään päämäärää, joka ei mitenkään sisälly hänen pyrkimyksiinsä.” Siinä olivat kaikki Smithin maininnat näkymättömästä kädestä (lukuun ottamatta ensimmäistä mainintaa tähtitieteen historiaa koskevassa esseessä).

   Myös David Hume (1752/2006) esitti näkymätöntä kättä muistuttavia ajatuksia. Hän kirjoitti sotaisuuden yhteydestä taloudelliseen yhteistyöhön ja toimeliaisuuteen: ”Mikäli kykenisimme muuttamaan jonkin kaupungin eräänlaiseksi linnoitusleiriksi ja innostamaan sen asukkaat niin asehenkisiksi ja yhteistä etua ajaviksi, että he kaikki olisivat valmiit kokemaan kovia yleisen hyvän eteen, niin jo tällaiset tunnot yksinään saattaisivat edistää taloudellista toimeliaisuutta ja yhteisöelämää kuten menneinä aikoina.” Humen jatkohuomio siitä, miten tämänkaltaisen kaupunkilinnoituksen ongelmat voitaisiin ratkaista, on kuin Smithin kynästä: ”Mutta koska tällaiset periaatteet ovat liian epäitsekkäitä ja hankalia ylläpidettäviksi, on välttämätöntä hallita ihmisiä muiden passioiden avulla ja innostaa heitä ahneuteen, taloudelliseen toimeliaisuuteen, taitoon, taiteeseen ja ylellisyyteen vetoamalla.”

[3] On ironista, että niin monet Yhdysvaltain konservatiiveista hyväksyvät näkymättömän käden tehon taloudessa, mutta hylkäävät sen biologisessa evoluutiossa, turvautuen luomisoppiin. Tosin konservatiivien uskonnollisuus saattaa olla lähinnä uskoa siihen, että kansalaisten uskonnollisuudesta koituisi yhteiskunnallisia hyötyjä. Jo Seneca nuorempi totesi: ”Uskontoa pitää tavallinen kansa totena, viisaat valheena ja vallanpitäjät hyödyllisenä.”

[4] Toimittaja Pekka Wahlstedt (2009) harmittelee, että kaikki hänen lukemansa evoluutiota käsittelevät kirjat ”ovat niin täynnä taloudellisia termejä ja vertauksia, että usein kokee lukevansa taloustieteellistä teosta”. Hän ei ole huonossa seurassa. Myös Karl Marx valitteli, että Darwinin luontokäsitys on vain heijastusta sen ajan englantilaisesta yhteiskunnasta, työnjakoineen, kilpailuineen ja avautuvine uusine markkinoineen. Marx ei ilmeisesti ymmärtänyt, että Darwin oli oikeassa; biologisessa evoluutiossa on kyse nimenomaan näistä asioista. Syy evoluution ja markkinoiden läheisyyteen ja siihen, että niitä voidaan tutkia samoilla työkaluilla (esim. peliteoria ja optimointimallit) on siis yksinkertainen. Luonnonvalinta punnitsee ominaisuuksista koituvia hyötyjä ja haittoja aivan kuten taloustieteessä punnitaan yritysten toiminnasta syntyviä voittoja ja tappioita. Kumpikaan lähestymistapa ei ota kantaa siihen, miten asioiden tulisi olla.

KIRJALLISUUS

Alcock, J. (2001): The Triumph of Sociobiology. Oxford University Press. Oxford.

Bewley, T. (2003): Fair’s fair. Nature. 422: 125–126.

Chen, K. Ym. (2006): How basic are behavioral biases? Evidence from capuchin monkey trading behavior. Journal of Political Economy. Vol114(3): 517–537.

Hume, D. (1752/2006): Kaupasta ja kanssakäymisestä. Teoksessa Esseitä. Vastapaino. Tampere.

Hume, D. (1779/2015): Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. (suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin. Tampere

Mandeville, B. (1729/1992): The Fable of the Bees, Vol 2. Liberty Fund. Indianapolis.

McIntyre, L. (2006): Dark Ages – The case for a science of human behavior. MIT Press. Cambridge.

Pinker, S. (2002): The Blank Slate. Penguin Viking.  New York.

Quervel-Chaumette, M. ym. (2015): Familiarity affects other-regarding preferences in pet dogs. Scientific Reports. 5: 18102; doi: 10.1038/srep18102.

Sarmaja, H. (2009): Kuka keksi luonnonvalinnan. Terra Cognita. Helsinki.

Shermer, M. (2008): The Mind of the Market. Times Books. New York.

Smith, A. (1776/1933): Kansojen varallisuus. Suom. Toivo Kaila. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1776/2015): Kansojen varallisuus. Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari Kustannus. Helsinki.

Tammisalo, O. (2014): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Wahlstedt, P. (2009): Hyötyajatteluun sidottu evoluutioteoria. Tieteessä tapahtuu. 4–5/2009.

Wilson, E. O. (2001): Konsilienssi. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. Helsinki.