Osavuosikatsaus

Heinäkuussa 2015 listasin suosikkiblogitekstejäni. Lomien kunniaksi teen tässä samankaltaisen tarkastelun ajalta sen jälkeen. Tiedän, että kuulostaa älyttömältä ja narsistiselta seurata omaa blogia. Näin toimimalla voi kuitenkin oppia paljon. (En liene ainoa kirjoittaja, joka ajoittain nauttii omien vanhojen tekstien lukemisesta. Nautinto on päällimmäinen tuntemus ainakin, jos sitä vertaa omien tekstiluonnosten lukemiseen. Silloin ”kuka tätä roskaa on kirjoittanut” ja ”eihän tämä ajatus seuraa tuosta” ovat yleisiä ajatuksia.)

Eniten lukijoita on viime aikoina ollut teksteillä, joissa puhutaan vähiten ihmisluonnosta. Kyse on lähinnä kahdesta kirja-arviosta. Molemmissa tarkastellaan muun muassa islamia ja maahanmuuttoa. Toisessa arvioidaan taideyliopiston entisen rehtorin Tiina Rosenbergin kirjaa:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2017/04/rajat-rasismi-ja-rosenberg.html

Kyseisen kaltaiselle kirjoitukselle näyttää olleen tilausta. Tuntuu kuin ihmiset olisivat kyllästyneet siihen, että ääripäät ovat omineet keskustelun siirtolaisuuden ympärillä. Toinen vastaava teksti oli vastikään julkaistu arvio Muhammed-pilakuvakiistaa käsittelevästä kirjasta Tyranny of Silence. Se oli ilmeisesti melko ahkerassa jaossa Facebookissa:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2017/06/islam-sananvapaus-ja-kulttuurin.html

Kirjoitus herätti joitakin outoja kommentteja. Arviossa puolustan sananvapauden absoluuttisuutta ja jakamattomuutta. Kaikkea tulee saada sanoa, kunhan ei yllytetä väkivaltaan tai syrjintään ja kunhan ei syyllistytä yksilön kunnian loukkaamiseen. Eräs kommentoija otti esiin työpaikkakiusaamisen ja vammaisten pilkkaamisen. Hän antoi ymmärtää, että nämä kaksi esimerkkiä riittävät perusteeksi sananvapauden rajoittamiseen. Kyseiset esimerkit ovat suoraan sanoen lapsellisia, eikä niillä käytännössä ole tekemistä sananvapauden kanssa. Joku saattaa haluta hauskuttaa muita mauttomilla vammaisvitseillä. Tai ehkä hän pyrkii pilanteollaan siihen, että apua tarvitsevat eivät aiheuttaisi kansantaloudelle liian suurta rasitusta. Tai sitten hän on vain ajattelematon. Niin tai näin, se joka tällaiseen pilkkaamiseen ryhtyy, tekee sosiaalisen itsemurhan – ja muiden paheksunnan hän myös ansaitsee (paitsi ehkä silloin, jos tarkoitus olikin hälventää vammaisiin liittyviä ennakkoluuloja).

Makuasiat ja käytöstavat ovat toki yhteydessä sananvapauteen, mutta ne eivät sellaisenaan ole asian ydin. Sananvapaus on tärkeää, koska se mahdollistaa olojen parantamisen ja ääriliikkeiden ja kehnon hallinnon vastustamisen. Tasa-arvoista avioliittolakia esimerkiksi uskallettiin ajaa siitä huolimatta, että se loukkasi monien uskovien tunteita. Ja kuten tekstissä todetaan, olisi outoa odottaa ihmisten sitoutuvan demokratiaan, mikäli he eivät saisi tuoda näkemyksiään esille haluamallaan tavalla. (Vammaisten oikeuksia ei myöskään voida puolustaa sananvapautta rajoittamalla, päinvastoin. Lisäksi kukaan tuskin haluaa pilkata vammaisia – tai alistettuja/syrjittyjä – sananvapauden nimissä. Sama pätee työpaikkakiusaamiseen ja -syrjintään. Työsuojelukysymyksiin sananvapausperiaatteilla ei juuri ole sanottavaa.)

Osa ihmisistä ei kaiketi osaa arvostaa vapauksia ennen kuin he joutuvat elää ilman niitä. Kenties kansalaisia on ajoittain muistutettava siitä, ettei ole itsestään selvää elää yhteiskunnassa, joka puolustaa sanomisen ja omantunnon vapautta. (Joissakin kommenteissa taas paheksuttiin tekstissä ollutta vertailua sen välillä, miten nykyään suhtaudutaan islamiin ja miten taannoin suhtauduttiin Neuvostoliittoon. Asioiden vertailu on kuitenkin aina perusteltua, olivatpa mittakaavaerot millaisia tahansa. Olen edelleen hämmentynyt, miten heikkoa sananvapauden kannatus Suomessa on.)

Entä ne tekstisuosikkini? Westermarckin suhde eugeniikkaan oli kiinnostavimpia kirjoitusprojekteja:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2017/04/suomalainen-sosiologia-eugeniikka-ja.html

Adam Smithin klassikon uuden suomennoksen arvio on toinen suosikeistani. On uskomatonta, että teoksen toisen osan käännöstä saatiin odottaa näin kauan:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/06/nakymaton-kasi-ihmisen-ja-luonnon.html

Moni kirjoitus on vastine tai kommentti muualla olleisiin kirjoituksiin. Tällainen erimielisten vuoropuhelun seuraaminen on minulle toimivimpia tapoja tarkentaa omaa ajattelua. Se on myös yksi motiivini osallistua julkiseen mielipiteenvaihtoon. (En harrasta kiistelyä sosiaalisessa mediassa – paitsi välillä Twitterissä: @otammisalo – enkä edes salli kommentteja blogilleni. Syy on yksinkertaisesti ajanpuutteessa.) Vuoropuheluun pyrkivä suosikkini lienee kirjoitus siitä, missä mielessä on perusteltua puhua biologisista ihmisroduista:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/07/onko-ihmisrotuja-olemassa.html

Yksi suosikeistani on kirjoitus persoonallisuuspsykologiasta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2015/08/tunnollisuuden-pimea-puoli.html

Huuhaan kritisoiminen on arvokasta mutta vähän arvostettua; kuin roskakuskin työtä:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2015/10/keskustelu-henkiparantuneen-kanssa.html

Joissakin suosikkimerkinnöissäni käsittelen monia aiheita:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/04/ihmisluonto-kasvojen-kauneus-ja.html

Jotkut tekstit käsittelevät avoimia ja intohimoja herättäviä kysymyksiä, kuten sukupuolten palkkaerojen syitä:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/05/sukupuolierot-ja-palkkapussi.html

Sananvapaus oli teemana myös Salman Rushdieta ja rasismia käsittelevässä kirjoituksessa:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/06/rushdie-rasismi-ja-holokausti-ja-niiden.html

Lempitekstini parin vuoden sisällä on ollut sen pohtiminen, mikä selittää sukupuolieroja kosmetiikan kulutuksessa. Pidän monesta kirjoituksen kohdasta, erityisesti lopusta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2016/11/sukupuolierot-ja-kosmetiikan-kulutus.html

Blogikirjoittelu vie aikaa, se ei tuo leipää eikä kasvata kansantaloutta. Kirjoittaminen kuitenkin pakottaa miettimään asioita tarkemmin. Monesti luulen ymmärtäneeni jonkin asian ennen kuin olen alkanut kirjoittaa siitä – vain huomatakseni vakavia puutteita ymmärtämisessäni. Pöytälaatikon sijasta kirjoitan blogille ja paperijulkaisuihin, sillä näin on pieni mahdollisuus, että joku ryhtyy kyseessä olevaa asiaa pohtimaan pitemmälle ja näin lisäämään tietämystä. Ehkä vähän kerrallaan pääsemme lähemmäs totuutta.