Minä, skeptikko

Oheinen omakehuni ilmestyy Skeptikko 2/2018 -lehdessä. Aiemmin vastaavia ovat kirjoittaneet mm. Veijo Saano, Ville Aarnikko, Ivan Puopolo ja Erkki Tuomioja (viimeksi mainittu luettavissa täällä).

                              * * *

Optimistisinkin skeptikko joutuu myöntämään, että tiede ei voi kiinnostaa kaikkia. Jokunen skeptikko on myös saattanut huomata, että loppuun asti vietynä tieteeseen kuuluva epäily ja pyrkimys täydelliseen rehellisyyteen voi pilata ihmissuhteita. Silti kun skeptisen asenteen on kerran sisäistänyt, siitä ei ole helppo irrottautua.

Välillä kuitenkin kuulee väitteitä, että ”olin skeptikko, mutta sitten koin henkiparannuksen ihmeen” tai ”Jeesuksen rakkaus voitti ateismini”. Tällaisten ulostulojen kohdalla on syytä kysyä, mihin henkilön skeptisyys tai ateismi oli perustunut. Oliko katsomus mietitty loppuun asti vai oliko seurattu puolisoa tai ystäviä? Joskus väitetyssä takinkäännössä voi olla myös annos poseeraamista. Moni uskova kuvittelee olevansa vakuuttavampi, jos hän väittää kokeneensa pitkän ja kuivan ateistisen kauden. Toki ateistijakso voi olla myös yksilön omaa uskoa vahvistava tarina.

Olipa skeptikon/ateistin kääntyminen uskovaiseksi aito tai epäaito, se on harvinaista verrattuna lapsenuskon menettämiseen. Jotakin senkaltaista löytyy myös monen skepsisläisen henkilöhistoriasta. Tässä suhteessa olen erilainen ja tylsä. En ole menettänyt uskoani, sillä sellaista ei ole ollut. En voi kertoa ufokontakteistani, telepaattisista yhteyksistäni, saati rippileirinuotiolla kohtaamastani Jeesuksesta.

Nuorena jopa ihmettelin, mikseivät kaikki ole skeptikoita. Asennehan johtaa kohti totuutta ja suojaa huijatuksi tulemiselta. Ei kai sellaista katsomusta ole tarpeen selitellä tai piilotella. Kaiken lisäksi skeptisismi tuo humaanin lähestymistavan muihin ihmisiin. Jos henkimaailma on humpuukia ja jos meillä on vain tämä yksi maallinen elämämme, se kannattaa käyttää inhimillisen kärsimyksen vähentämiseen. Henkiolentohorinoita ei tarvita muistuttamaan ihmisiä olemaan hyviä toisilleen.

R. Brotheruksen juttu
ateistiksi ryhtyneestä
saarnamiehestä
(Vapaa Ajattelija 2/2018)

Toki skeptikotkin yleensä uskovat johonkin, josta ei ole mahdollista saada varmuutta. Jo lapsena esimerkiksi ajattelin, että ihmiskunnan asiat olisivat paremmin ilman henkimaailmaa koskevia uskomuksia. Yhteiskunnan maallistuminen onkin yhteydessä moniin laadukkaammasta elämästä kertoviin mittareihin (esim. rikollisuuden vähäisyys Pohjoismaissa verrattuna Latinalaiseen Amerikkaan). Muuttujia on kuitenkin liikaa, jotta syysuhteista päästäisiin selville pelkkien tilastovertailujen avulla. Ratkaisevia kokeita asian vahvistamiseksi on myös mahdoton tehdä. Silti väitän, että uskonnosta mahdollisesti koituvat hyödyt ovat saavutettavissa myös ilman uskoa/uskontoja. Kokemukseni mukaan valtaosa papeistakin on tätä mieltä – tai ainakaan he eivät osaa kertoa, mitkä seikat edellyttäisivät uskontoa.

On sanottu, että ihmistä ei voida järkisyin saada luopumaan opeista, jotka hän on omaksunut muista kuin järkisyistä. En ole näin pessimistinen. Yksilötasolla väite pitää usein paikkansa, mutta väestötasolla ja pitkällä aikavälillä ihmiset pystyvät luopumaan ei-järkiperusteisista näkemyksistään. Eroa kirkosta-sivuston tilastot kertovat juuri tästä. Valistusta ja maallistumista on vaikea pysäyttää, kun ne kerran ovat lähteneet liikkeelle.

Minä, tietokirjailija

Vaikka olen viime vuosina kirjoittanut Skeptikkoon varsin ahkerasti ja vieläpä liityin hallitusrintamaan vuoden 2018 alussa, huuhaa ei ole kovin korkealla kiinnostuksenkohteissani (pois lukien akateeminen huuhaa). Mieluiten viettäisin aikani ihmisluontoa koskevien kysymysten parissa. Onko ihminen enemmän itsekäs vai epäitsekäs? Miten valitsemme puolisomme ja missä määrin olemme yksiavioisia? Entä miksi tunnemme mustasukkaisuutta, seksuaalista inhoa ja seksuaalista häveliäisyyttä? Tai ylpeyttä, kiitollisuutta ja rankaisuhalua? Ja miksi olemme empaattisia tuntemattomiakin kohtaan? Entä millaisen valintapaineen kaukaisten esivanhempiemme käymät heimokahakat loivat?

Kiinnostukseni tieteeseen ja ihmisluontoon on johtanut useampaan kirjaan: 500 sivua ihmisen parinvalinnasta, 600 sivua ihmisen kulttuurista, moraalista ja moraalitunteista, 215 sivua populaatioiden välisistä älykkyyseroista, 315 sivua psykoanalyysin kritiikkiä ja 115 sivua naistutkimuksen kritiikkiä (viimeksi mainittu yhdessä Jussi K. Niemelän kanssa). Kaikissa kirjoissa motiivini on ollut ihmistieteiden edistäminen ja ihmisen käyttäytymisen selittäminen.

Tiede- ja kirjoittamisharrastukseni eivät kuitenkaan pidä leivässä, eivätkä ne anna edes välittömiä palkintoja. Miksi olen silti päätynyt alalle? Veikkaan, että osaselitys on nuorena koettu vallankumouksellisuuden tunne ja sitä seurannut identiteetin muodostuminen.

Tämä vallankumouksellisuus on siinä mielessä paradoksaalista, että opiskeluvuosinani ihmisluonnosta olivat kiinnostuneet lähinnä sosiobiologit. Heidät nähtiin tuolloin pikemminkin konservatiiveina, vallitsevan järjestyksen ylläpitäjinä. Tämäkin on paradoksaalista, sillä varhaisten sosiobiologien taustojen perusteella alaa olisi yhtä hyvin voitu pitää vasemmistoliberaalien salaliittona.

Opiskeluaikanani kellot kävivät Suomessa Moskovan aikaa; sosiaalitieteissä myös Wienin ja Pariisin aikaa. En muista tarkalleen, kuinka vahvaksi koin freudilaisten, postmodernien tai marxilaisten oppien aseman, mutta ajattelin, että tieteellisten vaihtoehtojen esiin tuominen ei ainakaan huonontaisi asemiani. Biologia ei sinänsä ole yhteiskunnallisia oppeja vastaan tai niiden puolesta, mutta niiden taustaoletuksista biologialla on sanottavaa. Tajusin tuolloin, että monen käsitykset ihmisluonnosta ja sitä koskevasta tutkimuksesta olivat ideologisista syistä virheellisiä.

1970- ja 80-luvuilla käyty kiista biologian soveltamisesta ihmisen käyttäytymisen selittämiseen päättyi tieteellisillä areenoilla sosiobiologian voittoon. Julkisuudessa ja monella humanistisella alalla biologia kuitenkin kärsi tappion. Psykologi Liisa Keltikangas-Järvinen totesi kymmenen vuotta sitten, että harva hänen luennoilleen tuleva opiskelija tietää, mitä sosiobiologia oikeasti tutkii ja mitä se on tutkimistaan ilmiöistä sanonut, mutta ”kaikki tietävät, että sosiobiologia on paha asia”.

Tilanne on nykyään muuttunut, ja evoluution merkitys ihmisen käyttäytymiselle hyväksytään laajalti. Toki osa akateemisesti koulutetuista edelleen saa paniikkireaktion joidenkin biologiaa sivuavien tutkimusalojen väitteistä. Hyviä esimerkkejä ovat sukupuolten tai populaatioiden väliset älykkyyserot, joiden tutkimista pidetään paikoin lähes rikollisena puuhana. Olen kuitenkin optimistinen sen suhteen, että ihmiset voidaan saada ymmärtämään, että tieteelliset havainnot sellaisenaan eivät ole moraalisia tai moraalittomia ja että ihmisten tasa-arvoinen kohtelu ei edellytä tasapäisyyttä. Ihmisarvoisen kohtelun ei siis tule olla kiinni siitä, minkälaisia havaintoja tiede milloinkin sattuu tekemään.

Olin tyypillinen kumouksellinen siinäkin mielessä, että koin olevani huonossa yhteiskunnallisessa asemassa. 1990-luvun puolivälissä olin vastavalmistunut maisteri alalta, johon minulla ei ollut intohimoa. [1] Tulevaisuudennäkymäni eivät olleet huikeita. Koin kuitenkin saavani ulkopuolista tukea, joka ”mullistuksen” jälkeen lupasi parempaa asemaa. Tässä tapauksessa tuki ja lupaus eivät tietenkään olleet konkreettisia. Tuki oli jotakin paljon vankempaa; evoluutiosta ja ihmisluonnosta on päätynyt kirjoittamaan niin moni huipputason tutkija ja kynäniekka, että heitä lukiessaan kokee seurustelevansa fiksuimpien ihmisten kanssa. Tieteen edistäminen ei juuri muuta tukea tarvitse. En siis ollut muita rohkeampi pyrkiessäni esittelemään evoluution vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. Olin vain löytänyt lokeroni.

Alaviite

[1] Vuonna 2006 julkaisin Jussi K. Niemelän kanssa naistutkimusta kritisoivan pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet (Terra Cognita). Teoksen kiihottamana Anne Moilanen – sittemmin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen avustaja tämän hallituskaudella – nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan termeillä kananmunatieteilijä ja maksalaatikkotieteilijä. Nimityksillään hän pilkkasi elintarvikekemistin koulutustani. Tällaisten inhoa herättävien mielikuvien käyttö on tuttua historiasta: Goebbels olisi ollut ylpeä Moilasen herjoista. Tässä tapauksessa pilkka tosin sattui Moilasen omaan nilkkaan koulutusammattini naisvaltaisuudesta johtuen. Lisäksi voin tietysti olla imarreltu henkilöön käyvistä hyökkäyksistä. Yleensä ne johtuvat pätevien argumenttien puutteesta.

Kookosmaidosta Jeesuksen verta

Olen vuosien varrella lukenut useita kirjoja lähetyssaarnaajien kokemuksista ja havainnoista alkuperäiskansojen parissa. On jossakin määrin kiinnostavaa koettaa päästä sisälle lähetyskäskyläisten nykymittarilla katsottuna vinksahtaneeseen mielenmaisemaan. Kiinnostavinta kertomuksissa ovat kuitenkin niiden mahdolliset antropologiset ansiot. Lähetyssaarnaajien tarinat voivat olla mehukas lisä tutkijoiden raportteihin (osittain sen takia, että saarnamiesten tarinat ovat olleet tieteellisten muotivirtausten ulottumattomissa).

Emil Birkelin teos Pääkallonmetsästäjien parissa (1951) kertoo skotlantilaisen lähetyssaarnaajan, James Chalmersin (1841–1901) kokemuksista muun muassa Polynesiassa ja Papualla. Vanhakantaisten yhteisöjen väkivaltaisuudesta Birkeli kirjoittaa:

Luonnon kauneus oli mitä räikeimmässä ristiriidassa ihmisten elämän kanssa, joka oli pukeutunut kauhistuttaviin muotoihin... Ennen kristinuskoa olivat riitaisuudet, aseelliset taistelut ja murhat jokapäiväisiä tapahtumia. Kaatuneilta vihollisilta hakattiin pää poikki, sitä kuljetettiin sitten kulkueessa ja ruumis syötiin juhla-aterialla.

Suomalainen Lauri Laiho (1928) (ei lähetyssaarnaaja vaan toimittaja ja seikkailija) kertoo sotaisuudesta saman seudun toisella kansalla: ”Kanakkien sodankäynti on kavalaa väijytyssotaa, johon tiheä viidakkokasvillisuus ja maaston epätasaisuudet ovat osaltaan olleet vaikuttamassa... Myrkky ja väijytykset ovat tavallisimpia keinoja vihollisen toimittamiseksi pois tieltä... Ennen valkoisten tuloa olivat rantakanakit ja metsäkanakit aina sotajalalla keskenään.”

Birkeli kirjoittaa myös ihmisten taipumuksesta etsiä päihtymystä. Varhaisemmat saarnaajat olivat esimerkiksi tuoneet eräälle saarelle appelsiinipuita, ja ”villit” olivat keksineet valmistaa appelsiinimehusta päihdyttävää juomaa: ”Ihmisystävälliset lähetyssaarnaajat, jotka olivat tuoneet appelsiinipuun saarelle, eivät olleet aavistaneet, että ihmiset voivat kääntää hyvän pahaksi.” Birkelin mukaan päihtymishimo suuntautui jopa ehtoollisviiniin: 

Jumalanpalveluksen yhteydessä hän (Chalmers) kohtasi juomatavan toisessa muodossa itse ehtoollisen vietossa. Ehtoollisvieraat näet suoraan sanoen ’joivat viiniä’. Ensin hän huomautti tämän tavan sopimattomuudesta, mutta kun se ei auttanut, hän ryhtyi radikaalisiin toimenpiteisiin: hän lakkasi käyttämästä viiniä ja korvasi sen kookospähkinän maidolla. Näin hän sai tämän pahan tavan loppumaan.

(Jos olisin kristitty, minun olisi luultavasti helpompi uskoa kookosmaidon transsubstantiaatioon Jeesuksen vereksi kuin kuvitella, että pähkinästä saatu vaalea litku jotenkin symboloisi vapahtajan verta.)

James Chalmersin muistomerkki 

Ardrishaigissa Skotlannissa

 (Birkelin kirjasta)

Naisen asema esiteollisissa yhteisöissä oli yleensä kehno. Birkelin mukaan nainen ”ei paljoa välittänyt”, vaikka hänen miehensä löi häntä, sillä se ”osoitti, että hänellä oli hyvä mies, joka ei tyytynyt mihin vain”. Birkeli jatkaa: ”Mutta kun niikseen tuli, oli nainen aivan turvaton. Mies voi hänet surmatakin kenenkään siihen puuttumatta.” Monivaimoisuuteen liittyvästä väkivallasta Birkeli kirjoittaa:

Jalkavaimot olivat aviovaimojen orjia ja samalla kilpailijoita. Vanhimman vaimon oli pidettävä yllä kuria ja järjestystä. Ellei hän siihen pystynyt ja jos syntyi paljon melua, saattoi mies palata takaisin ns. kerhotalosta ja tehdä kotona puhdasta jälkeä. Jaettuaan selkäsaunoja mielensä mukaan ja tapettuaan kenet halusi, lähti hän taas tiehensä, niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sama muistomerkki

 Google Mapsista.

Lähetyssaarnaajien kuvauksissa on usein liioittelua, toisen käden tietoa ja vain vähän tarkkoja yksityiskohtia. Ne kuitenkin osaltaan todistavat nykyistä huomattavasti raaemmasta maailmasta. Rakkauden evoluutio -kirjassani käsitellään pitkästi monivaimoisuutta ja sen seurauksia. Usein esimerkiksi toinen vaimo on ensimmäisen sisko, mikä ilmeisesti jonkin verran vähentää vaimojen toraisaa mustasukkaisuutta. (Tuoreen tutkimuksen mukaan kakkos- tai kolmosvaimoksi suostuminen ei – vastoin aiempia oletuksia – välttämättä ole huono asia naiselle: ”These findings challenge the view that polygynous women are always doing the ‘best of a bad job’. Rather, our results suggest that via their surviving sons and daughters there may be long-term benefits for some polygynous women.”)

Vilkuiltuani hyllystäni paria muutakin matkakertomusta samoilta seuduilta (Heikki Brotherus: Ranguma, 1963* ja Eric Lundqvist: Ihmissyöjien ystävänä 1951), päätin viimein aloittaa Jared Diamondin (myös Guinean kävijä, vuodesta 1964 lähtien) kirjan Maailma eiliseen saakka (Terra Cognita 2012). Teoksen alun ja Diamondin muiden teosten perusteella todella vahva lukusuositus; edellä mainitut kirjat ovat Diamondin rinnalla vain kepeitä kuriositeetteja.

* Heikki Brotheruksen kirjassa kuvataan lähetyssaarnaajien toisinaan varsin ulkokultaisia vaatimuksia:

Seitsemännen päivän adventistit opettavat, että sunnuntai on lauantai. Heidän mukaansa ei saa syödä sikaa, ei pureskella betelpähkinää, ei tanssia eikä polttaa tupakkaa. Katolinen lähetysasema taas sallii kaiken tuon, kunhan papualainen pitää mielessään pelastuksen ja paratiisin. Luterilainen ei tahdo tietää mitään pyhimyksistä.