Hoffman, D. (2020): The Case Against Reality – How Evolution Hid the Truth from Our Eyes. Penguin.
Luin tämän kirjan, vaikka etukansisuosittelijana on monenlaisista huuhaa-näkemyksistään tunnettu Deepak Chopra. Toisaalta takakannessa teosta kehui Steven Pinker, jota pidän yhtenä rationalismin terävimpänä edustajana. Ehkä teoksessa sittenkin on jotakin. Kirjoittaja ainakin on laajasti julkaissut ja monia akateemisia palkintoja saanut professori.
* * *
Evoluutio antoi meille aistimme, jotta pysyisimme elossa ja kykenisimme lisääntymään. Siksi aisti-informaatio kannattaa ottaa vakavasti. Jos banaani on homeessa, älä syö sitä. Kirjan pääpointti kuitenkin on, että vaikka aistien antama tieto tulee ottaa vakavasti, sitä ei tarvitse ottaa tai edes ole oikeutettua ottaa kirjaimellisesti.
Hoffman selittää esimerkiksi naiskauneuden evolutiivista taustaa. Hänen mukaansa se, että ihmisnaaraan hedelmällisyys laskee jo varsin nuorena, on muokannut ihmiskoiraan mieltymyksiä. Logiikka on simppeli. Kuvittele koiras, jonka silmissä yli 50-vuotias naaras näyttää nuorempia naaraita haluttavammilta. Kyseinen koiras voi sitten nauttia näiden iäkkäämpien kaunokaisten seurasta.
Tällainen koiras ei kuitenkaan kovin todennäköisesti päädy intiimiin kanssakäymiseen hedelmällisten naaraiden kanssa. Ja tämä on olennaista: emme ole sellaisten esi-isien jälkeläisiä, joiden mieltymys kohdistui jo hedelmällisen ikänsä ylittäneisiin naaraisiin. Luultavimmin ani harva meistä on edes sellaisen koiraan jälkeläinen, jonka seksuaaliset ikämieltymykset olivat kaikkiruokaisia tai sattumanvaraisia.
Tällä perusteella voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi, varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Luonnonvalinta näyttää muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia. [1]
Tällä perusteella voidaan tehdä kaksi ennustetta. Ensinnäkin kun koiras on yli parikymppinen, hänen seksuaaliset mieltymyksensä ja fantasiansa kohdistuvat itseä nuorempiin naaraisiin. Toiseksi, varhaisessa teini-iässä koiraan mieltymykset kohdistuvat vähän itseä vanhempiin naaraisiin. Molemmat ennusteet ovat saaneet kokeellista tukea. Luonnonvalinta näyttää muokanneen koiraiden kauneusmieltymyksiä kohti naaraan hedelmällisintä ikää ja suurinta lisääntymispotentiaalia. [1]
Teinipoikien mieltymyksissä kyse ei siis ole siitä, että vanhempien naaraiden antama myönteinen palaute olisi voimistanut heihin kohdistuvia mieltymyksiä. Teinipoikien kiinnostushan ei juuri koskaan saa vastakaikua vanhemmilta naarailta. Kyse ei myöskään ole koiraiden dominointihaluista; teinipojilla ei ole mahdollisuuksia dominoida aikuisia naaraita. Eikä ilmiö näytä kulttuurioikultakaan: mieltymys hedelmällisyydestä kertoviin piirteisiin on saanut kokeellista vahvistusta lukuisista yhteisöistä ympäri maailmaa. Luontevin ja yksinkertaisin selitys ihmiskoiraan mieltymykselle on luonnonvalinta.
Entä naaraan mieltymykset? Ensinnäkin Hoffman toteaa, että mitä suurempia investointeja paritteluun liittyy, sitä tiukemmat ovat valintakriteerit. Jos jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (esim. yhdeksän kuukauden raskaus), luonnonvalinta suosii valikoivuutta. Hoffman päättelee, että naaras, joka paritteli vain sitoutuneen ja vauraan koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä.
Näkemyksen mukaan luonnonvalinta kykeni tällä tavoin ohjaamaan naaraiden mieltymyksiä kohti resurssi- ja statuskoiraita. Hypoteesi on saanut empiiristä vahvistusta käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on resursseja. Hoffmanin mukaan tämä tarkoittaa, että mieltymys ei ole sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta. (Toki naaraidenkin valikoivuudessa kyse on usein toinen toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Naaras saattaa esimerkiksi joutua päättämään, valitako varakas liehakoija vai varaton koti-isätyyppi.)
Hoffman haluaa lukuisilla parinvalintaesimerkeillään korostaa, että ihmismieli – ja minkä tahansa eläimen mieli – kehittyi ratkomaan eloonjäämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Luonnonvalinta on seulonut esiin tai karsinut pois eliöiden psykologisia ominaisuuksia, vaikkapa aistien toimintaa, kauneusmieltymyksiä tai päässälaskukykyä, vain ja ainoastaan sillä perusteella, miten ominaisuus on vaikuttanut geenien siirtymiseen seuraavaan sukupolveen – eikä seulontaprosessin mikään vaihe edellyttänyt objektiivisen totuuden näkemistä. (Luonnonvalinnalla on myös ollut käytettävissään vain tietynlaista yksilöllistä vaihtelua. Esimerkiksi silmiä muovatessaan valinta ei olisi voinut suosia mikroskooppimaista lähinäköä tai teleskooppimaista kaukonäköä, vaikka tällaisista ”yliaisteista” olisi ollut miten suurta lisääntymisetua.)
Aistit ja aivot kehittyivät siis käsittelemään kelpoisuussignaaleja, eivät kertomaan todellisuudesta. Luontoäidille riitti, että katsojan silmästä löytyy kauneus, totuudesta ei niin väliä. Ihmislaji on esimerkiksi sopeutunut elämään itsensä kokoluokkaa olevassa ”välimaailmassa”, jossa ei ymmärretä tähtisumujen mittaamattomuutta eikä molekyylien minimaalisuutta.
Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että lasillinen vettä sekoittuu tasaisesti maailman valtameriin. Jos sitten otamme merestä uuden vesilasillisen mistä päin maailmaa tahansa ja miltä syvyydeltä tahansa, saamme silti täsmälleen samoja vesimolekyylejä lasiin kuin alkuperäisessä lasissa oli. Tämä epäintuitiivinen seikka johtuu yksinkertaisesti siitä, että lasillisessa vettä on enemmän molekyylejä kuin maailman merissä on lasillisia vettä.
Ilman tiedettä me välimaan vangit emme pääsisi käsiksi tällaiseen epäintuitiivisuuteen. Joidenkin kovan linjan luonnontieteilijöiden mielestä on jopa perusteltua sanoa, että jos se ei ole epäintuitiivista, se ei ole tiedettä. Toisaalta epäintuitiivisuuteen ei tarvita kemiaa tai kosmologiaa; arkipäivän ilmiöt riittävät. Jos esimerkiksi samaan aikaan tiputat luodin ja ammut aseella toisen luodin vaakatasossa, luodit osuvat maahankin samaan aikaan. Tai jos satakiloinen rautakuula ja parin gramman pehmoinen untuva tiputetaan samalta korkeudelta samaan aikaan tyhjiössä, ne myös osuvat lattiaan yhtä aikaa.
Kirjan loppupuolella Hoffman vie näkemyksen kelpoisuussignaaleihin kehittyneestä mielestä niin pitkälle kuin mahdollista, saaden sen kuulostamaan esoteerisuudelta, jopa provokatiivisuudelta. Hoffman esimerkiksi väittää, ettei hän usko aurinkoa olleen ennen kuin sitä havainnoimaan kehittyi olentoja. Tällaista väitettä on tietysti mahdoton todistaa tai kumota. Ja siksi moni pitää väitettä epätieteellisenä. Tavallaan Hoffmanin näkemys on kuitenkin yhtä lailla perusteltu ja kiinnostava – eli ei juuri lainkaan kiinnostava meille välimaan asukeille – kuin väite, että aurinko on/oli olemassa katsojista riippumatta. Sitäkään väitettä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Näin Hoffman:
Hoffman jatkaa tietoisuudesta ja korostaa siinäkin havaintojen vajavaisuutta:
Yksikään olento ei siis voi kokea täydellisesti ja totuudenmukaisesti edes itseään, olipa olennon kokemusrepertuaari miten laaja tahansa. Hoffman vitsailee, että tämä on seikka, joka takaa psykoterapeuteille turvatun tulonlähteen. Toki Hoffman silti pitää uskomusta tietoisesta minuudesta hyödyllisenä: ”Jos sinulla on kokemuksia teoistasi ja niiden seurauksista, kykenet oppimaan.” Lisäisin tähän, että jos olento kykenee oppimaan, se voi myös saada aavistuksen todellisuudesta, vähintäänkin sosiaalisen todellisuuden evoluutiohistoriallisesta taustasta. Ainakin tälle välimaan kulkijalle se on jo paljon.
ALAVIITE
[1] Naaraan hedelmällisin ikä – eli ikä, jossa munasolu helpoiten hedelmöittyy ja jossa sikiönkehitys on riskittömintä –, saattoi lajimme evoluutioympäristössä osua hieman myöhemmäksi kuin ikä, jossa naaraan lisääntymispotentiaali – eli elinaikana tuotettujen jälkeläisten maksimimäärä – on suurin. Hedelmällisyys saattoi olla suurimmillaan vaikkapa 21-vuotiaana mutta lisääntymispotentiaali jo 16-vuotiaana. Niinpä mikäli luonnonvalinta on ohjannut koiraiden mieltymyksiä kohti suurinta lisääntymispotentiaalia, koiraan silmissä ihmisnaaras saattaa olla seksuaalisesti haluttavimmillaan hedelmällisintä ikäänsä hieman nuorempana.
Entä naaraan mieltymykset? Ensinnäkin Hoffman toteaa, että mitä suurempia investointeja paritteluun liittyy, sitä tiukemmat ovat valintakriteerit. Jos jokainen parittelu tuo riskin merkittävistä kustannuksista (esim. yhdeksän kuukauden raskaus), luonnonvalinta suosii valikoivuutta. Hoffman päättelee, että naaras, joka paritteli vain sitoutuneen ja vauraan koiraan kanssa, pystyi tuottamaan enemmän ja menestyneempiä geeniperillisiä kuin naaras, jonka kriteerit olivat näissä suhteissa löyhempiä.
Näkemyksen mukaan luonnonvalinta kykeni tällä tavoin ohjaamaan naaraiden mieltymyksiä kohti resurssi- ja statuskoiraita. Hypoteesi on saanut empiiristä vahvistusta käytännössä kaikista kulttuureista, joissa asiaa on tutkittu. Lisäksi mieltymys voimistuu niissä naaraissa, joilla itselläänkin on resursseja. Hoffmanin mukaan tämä tarkoittaa, että mieltymys ei ole sivutuote sukupuolten taloudellisesta epätasa-arvosta. (Toki naaraidenkin valikoivuudessa kyse on usein toinen toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Naaras saattaa esimerkiksi joutua päättämään, valitako varakas liehakoija vai varaton koti-isätyyppi.)
Hoffman haluaa lukuisilla parinvalintaesimerkeillään korostaa, että ihmismieli – ja minkä tahansa eläimen mieli – kehittyi ratkomaan eloonjäämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Luonnonvalinta on seulonut esiin tai karsinut pois eliöiden psykologisia ominaisuuksia, vaikkapa aistien toimintaa, kauneusmieltymyksiä tai päässälaskukykyä, vain ja ainoastaan sillä perusteella, miten ominaisuus on vaikuttanut geenien siirtymiseen seuraavaan sukupolveen – eikä seulontaprosessin mikään vaihe edellyttänyt objektiivisen totuuden näkemistä. (Luonnonvalinnalla on myös ollut käytettävissään vain tietynlaista yksilöllistä vaihtelua. Esimerkiksi silmiä muovatessaan valinta ei olisi voinut suosia mikroskooppimaista lähinäköä tai teleskooppimaista kaukonäköä, vaikka tällaisista ”yliaisteista” olisi ollut miten suurta lisääntymisetua.)
Aistit ja aivot kehittyivät siis käsittelemään kelpoisuussignaaleja, eivät kertomaan todellisuudesta. Luontoäidille riitti, että katsojan silmästä löytyy kauneus, totuudesta ei niin väliä. Ihmislaji on esimerkiksi sopeutunut elämään itsensä kokoluokkaa olevassa ”välimaailmassa”, jossa ei ymmärretä tähtisumujen mittaamattomuutta eikä molekyylien minimaalisuutta.
Esimerkki valaisee asiaa. Oletetaan, että lasillinen vettä sekoittuu tasaisesti maailman valtameriin. Jos sitten otamme merestä uuden vesilasillisen mistä päin maailmaa tahansa ja miltä syvyydeltä tahansa, saamme silti täsmälleen samoja vesimolekyylejä lasiin kuin alkuperäisessä lasissa oli. Tämä epäintuitiivinen seikka johtuu yksinkertaisesti siitä, että lasillisessa vettä on enemmän molekyylejä kuin maailman merissä on lasillisia vettä.
Ilman tiedettä me välimaan vangit emme pääsisi käsiksi tällaiseen epäintuitiivisuuteen. Joidenkin kovan linjan luonnontieteilijöiden mielestä on jopa perusteltua sanoa, että jos se ei ole epäintuitiivista, se ei ole tiedettä. Toisaalta epäintuitiivisuuteen ei tarvita kemiaa tai kosmologiaa; arkipäivän ilmiöt riittävät. Jos esimerkiksi samaan aikaan tiputat luodin ja ammut aseella toisen luodin vaakatasossa, luodit osuvat maahankin samaan aikaan. Tai jos satakiloinen rautakuula ja parin gramman pehmoinen untuva tiputetaan samalta korkeudelta samaan aikaan tyhjiössä, ne myös osuvat lattiaan yhtä aikaa.
Kirjan loppupuolella Hoffman vie näkemyksen kelpoisuussignaaleihin kehittyneestä mielestä niin pitkälle kuin mahdollista, saaden sen kuulostamaan esoteerisuudelta, jopa provokatiivisuudelta. Hoffman esimerkiksi väittää, ettei hän usko aurinkoa olleen ennen kuin sitä havainnoimaan kehittyi olentoja. Tällaista väitettä on tietysti mahdoton todistaa tai kumota. Ja siksi moni pitää väitettä epätieteellisenä. Tavallaan Hoffmanin näkemys on kuitenkin yhtä lailla perusteltu ja kiinnostava – eli ei juuri lainkaan kiinnostava meille välimaan asukeille – kuin väite, että aurinko on/oli olemassa katsojista riippumatta. Sitäkään väitettä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen. Näin Hoffman:
Rakastan kissaani ja nautin autostani. Mutta en usko, että ne ovat olemassa, jos niistä ei tehdä havaintoja. Jotakin on olemassa. Mitä tahansa se jokin onkin, se sytyttää aistini saamaan koodatun viestin kelpoisuudesta kissojen, autojen ja burgereiden kielimaailmassa, käyttöjärjestelmän puhetapana.
Hoffman jatkaa tietoisuudesta ja korostaa siinäkin havaintojen vajavaisuutta:
Mikään tietoinen olento ei kykene kuvaamaan itseään täydellisesti. Sen pelkkä yrittäminen lisää olennon kokemuksia, mikä taas kasvattaa olennon tekemien päätösten mutkikkuutta näiden uusien kokemusten valossa, mikä taas edellyttää uusia kokemuksia, joiden tulisi tavoittaa nämä mutkikkaammat päätökset, alati jatkuen epätäydellisyyden säälimättömänä silmukkana. Tietoisen olennon tulee siksi pysyä, ainakin osittain, tietoisuutensa ulkopuolella.
Yksikään olento ei siis voi kokea täydellisesti ja totuudenmukaisesti edes itseään, olipa olennon kokemusrepertuaari miten laaja tahansa. Hoffman vitsailee, että tämä on seikka, joka takaa psykoterapeuteille turvatun tulonlähteen. Toki Hoffman silti pitää uskomusta tietoisesta minuudesta hyödyllisenä: ”Jos sinulla on kokemuksia teoistasi ja niiden seurauksista, kykenet oppimaan.” Lisäisin tähän, että jos olento kykenee oppimaan, se voi myös saada aavistuksen todellisuudesta, vähintäänkin sosiaalisen todellisuuden evoluutiohistoriallisesta taustasta. Ainakin tälle välimaan kulkijalle se on jo paljon.
ALAVIITE
[1] Naaraan hedelmällisin ikä – eli ikä, jossa munasolu helpoiten hedelmöittyy ja jossa sikiönkehitys on riskittömintä –, saattoi lajimme evoluutioympäristössä osua hieman myöhemmäksi kuin ikä, jossa naaraan lisääntymispotentiaali – eli elinaikana tuotettujen jälkeläisten maksimimäärä – on suurin. Hedelmällisyys saattoi olla suurimmillaan vaikkapa 21-vuotiaana mutta lisääntymispotentiaali jo 16-vuotiaana. Niinpä mikäli luonnonvalinta on ohjannut koiraiden mieltymyksiä kohti suurinta lisääntymispotentiaalia, koiraan silmissä ihmisnaaras saattaa olla seksuaalisesti haluttavimmillaan hedelmällisintä ikäänsä hieman nuorempana.
(Ks. aiempi kirjoitukseni ikäeroista täältä.)
