Oheinen kirja-arvioni julkaistiin Tiedepolitiikka 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia tai jälkikirjoituksia).
Mikä rakentaa sukupuolia, evoluutio vai valtadiskurssit?
Husso, M. & Heiskala, R. toim. (2016): Sukupuolikysymys. Gaudeamus. Helsinki. 304 s.
Tiedepolitiikka 1/2015 -lehdessä pyrin rakentavasti arvioimaan feminististä pedagogiikkaa. Häveliäästi en maininnut nimillä kritisoimieni ajatusten esittäjiä. Ehkäpä tästä syystä vuoropuheluun kannustava kirjoitukseni ei herättänyt keskustelua. Arvioin tässä Gaudeamuksen kustantamaa Sukupuolikysymys-teosta ja etenkin sen queer-teoreettista osiota. Tällä kertaa en piilottele, vaan haastan kirjoittajia nimeltä. Tämä toivottavasti herättää tieteeseen kuuluvaa mielipiteenvaihtoa. Käytän paljon suoria sitaatteja, jotta lukija uskoisi kirjan väitteet tosiksi. Harva ulkopuolinen, etenkään maallikko tai edes samojen yliopistojen luonnontieteilijä, tietää, miten hataraan teoriapohjaan sukupuolentutkimus nojaa. Ennen varsinaista arviota esittelen kaksi vastakkaista, aavistuksen kärjistettyä näkemystä.
Näkemys 1
Vallassa oleva ideologia ohjaa tieteellistä tutkimusta. Tieteellinen tutkimus myös aktiivisesti ylläpitää (tai muodikkaammin: ”uusintaa”) vallitsevaa ideologiaa ja sen arvohierarkioita; länsimaissa sitä, että heterot ovat arvokkaampia kuin homot, miehet arvokkaampia kuin naiset ja valkoiset arvokkaampia kuin mustat. Koska tiede on riippuvaista kielestä, arvohierarkioista ja ihmisten sosiaalisuudesta, se on aina epäluotettavaa ja subjektiivista, usein myös rasistista, sovinistista ja homofobista.
Tieteen pyrkimys järkiperäisiin argumentteihin on osa vallankäyttöä ja poliittissosiaalisen järjestyksen ylläpitämistä. Ajatus, että jokin tosiasiaväite voisi korvata toisen, on epäkohtelias ja loukkaa moniarvoisuutta. Todellisuus muodostuu kertomuksista, neuvotteluista ja performansseista, joista toinen ei ole toista todempaa tai parempaa. Tutkimustulokset perustuvat aina tutkijan valta-asemaan tutkittaviinsa nähden, ja tuloksiin sisältyy aina moraalisia ja poliittisia näkemyksiä. Korkein tieteellinen ihanne on paljastaa tutkimuksen moraalisesti epäilyttävät taustat. Tieteellisistä teorioista ja tosiasiaväitteistä on etsittävä niiden ikävimmät seuraukset, ja väitteitä ja niiden esittäjiä on kohdeltava näiden ikävimpien seurausten mukaan. Jos tutkija ei ilmoita vastustavansa väkivaltaa ja epätasa-arvoa, hän luultavasti kannattaa niitä.
Näkemys 2
Tiede ei ole ideologia. Se on joukko periaatteita ja menetelmiä todellisuuden tutkimiseksi ja tosiseikkojen löytämiseksi. Tieteelliset havainnot ovat avoimia uudelleenkäsittelylle, korjaukselle ja hylkäämiselle. Tiede esittää hypoteeseja, jotka ovat periaatteessa kumottavissa. Tutkija ei sitoudu teoriaansa, vaan etsii tapoja kumota sitä, mieluiten kokeellisesti. Tieteilijää ei haittaa olla väärässä. Sukupolvia jatkunut tieteilijöiden kilvoittelu tarkoittaa, että vallalla olevat teoriat kuvaavat todellisuutta koko ajan paremmin.
On eri asia arvioida väitteen todenperäisyyttä ja arvioida väitteestä koituvia seurauksia. Tiede ei legitimoi käyttäytymistä, vaan pyrkii selittämään sitä. Myös ihmisluontoa koskevat tosiasiaväitteet ovat neutraaleja suhteessa käyttäytymisen moraaliseen arviointiin. Tiede lakkaa olemasta tiedettä siinä vaiheessa, kun se osallistuu politiikkaan tai moraaliarvioiden tekemiseen. Tieteelle tyypillinen järkevä keskustelu voi ohjata yhteiskunnallisia muutoksia, mutta muutoksen ohjaaminen ei ole tieteen tehtävä.
Tarkastellaan näkemyksiä esimerkin avulla. Oletetaan antropologin havainneen, että alkuperäisheimojen miehet kaikkialla pyrkivät väkivalloin alistamaan toisia heimoja. Tutkija on tehnyt vastaavanlaisia löydöksiä historiallisesta ja arkeologisesta aineistosta sekä ihmisen läheisimmiltä kädellissukulaisilta. Havaintojensa perusteella tutkija päättelee:
Ihmiskoirailla on (ihmisnaaraita enemmän) väkivaltaiseen ja nurkkakuntaiseen käyttäytymiseen ohjaavia evolutiivisesti kehittyneitä psykologisia valmiuksia. Olemme sellaisten esi-isien jälkeläisiä, joiden lisääntymismenestys oli suorassa yhteydessä väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Yleisemmällä tasolla voidaan sanoa, että ihmismielessä on monipuolinen ohjelmisto ratkomaan lajin menneisyydessä vastaan tulleita kelpoisuusongelmia.
Miten alussa esitellyt kaksi näkemystä suhtautuvat tutkijan päätelmiin? Ykkösnäkemyksen tuomio kuuluu:
Tutkijan havainnot ja niistä tehdyt päätelmät perustuvat patriarkaaliseen diskurssiin, tutkijan valta-asemaan sekä haluun pönkittää sitä. Tutkija luultavasti toivoo yleisön ajattelevan, että väkivalta on väistämätön osa yhteiskuntaa ja että sen määrään ei ole mahdollista vaikuttaa. Koska väkivaltaisuus on opittua, geeneillä ei ole siinä merkitystä, ja koska ihmisen käyttäytyminen on joustavaa, geenien tai evoluution ymmärtäminen ei ole tärkeää. Koko tutkimuksen lähtökohta on väärä, koska mies-nais-jakoa ei ole perusteltua pitää luonnon ilmentymänä.
Kakkosvaihtoehdon tuomio on toisenlainen:
Tutkija on havainnoinut ihmisiä eri kulttuureissa eri aikoina ja tehnyt päätelmiä ihmisluonnosta ja sukupuolierojen evoluutiosta. Koska päätelmiä tukeva havaintoaineisto tulee monesta eri lähteestä, koska päätelmät ovat yhteensopivia evoluutioteorian kanssa ja koska vastakkaista todistusaineistoa ei ole, päätelmiä voidaan pitää oikeina tai vähintään oikeansuuntaisina. Lajien välinen vertailu yhdessä kulttuurien välisen vertailun kanssa osoittaa, että väkivaltaisuus ei ole vain patriarkaalisen kulttuurin tuote.
Kumpi tuomio on perustellumpi? Mikäli todistusaineistolla ylipäätään on jokin rooli, kuten tieteessä tietenkin pitää olla, vastauksen luulisi olevan ilmeinen jokaiselle, joka yliopistouralle on päätynyt. Tässä kirjoituksessa osoitetaan, että näin ei ole.
Ennen Sukupuolikysymys-kirjan analysointia tarkastellaan vielä ykkösnäkemykseen liittyviä riskejä. Kun tutkimusta tehdään tällaisista lähtökohdista, tutkija tulee usein väitelleeksi sellaisia argumentteja vastaan, joita ei ole esitetty. Antropologi teki päätelmiä väkivaltaan ohjaavista psykologisista ominaisuuksista; hän ei esittänyt väitteitä väkivallan väistämättömyydestä. Toinen esimerkki keksitystä vastustajasta on väite, että biologian mukaan homoseksuaalisuus tai kokemus syntyä väärään sukupuoleen olisivat jotenkin luonnottomia ilmiöitä. Tämä ei tietenkään ole biologian kanta. Ykkösnäkemyksessä on myös riski, että tulokset muuttuvat sanaleikeiksi ja menetelmistä tulee ei-kokeellisia ja epäempiirisiä. Tiede ei siis enää pyrkisikään selitysten etsimiseen.
Entä kakkosnäkemyksen riskit? Tieteen ”puhtautta” vaalivassa vaihtoehdossa on vaara, että esitetyn teorian tai tutkimustulosten leviämisellä on joitakin arvaamattomia seurauksia. Ehkä tutkija itsekin kauhistuu teoriansa/löytöjensä päätymistä yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tästä huolimatta tiedettä ei voida syyttää vaikkapa rasismin, väkivallan tai epätasa-arvon olemassaolosta. Tieteellä ei voida puolustaa niitä edes periaatteessa. Tieteen tulosten näkeminen jonkinlaisena uhkana lieneekin jäänne ajalta, jolloin hallinnolla oli heikot mahdollisuudet vaikuttaa väestön käyttäytymiseen ja elinolosuhteisiin. Siksi hallinto tarvitsi ja levitti uskonnollisia ja muunlaisia myyttejä suojelemaan ihmisiä ”pahalta” tiedolta. (Näin näyttää tapahtuvan yhä etenkin siellä, missä yhteiskunnan valmiudet auttaa vähäosaisia ovat rajallisimpia.) On toki aiheita, joiden tutkimisesta saattaa olla haittaa tai joista ainakaan ei ole hyötyä. Esimerkiksi sillä tiedolla ei liene käyttöä, että keskiverto taiwanilainen saa muutaman pisteen korkeampia älykkyysosamäärätuloksia kuin keskiverto tamperelainen. Mutta vaikka tulokset eivät olisi hyödyllisiä ja kyse olisi tällä tavoin tutkimusresurssien tuhlaamisesta, tutkimuksen vapautta ei silti tule rajoittaa. Tieteellinen keskustelu tulee pitää vilkkaana, rehellisenä ja ei-moralisoivana myös epämieluisista tuloksista.
Luvut yksi ja kaksi: Biologia ja luonnollisuus
Sukupuolikysymys-kirjasta löytyy sekä näkemys ykköstä että kakkosta – ja jonkin verran tilasto- ja historiatietoja, jotka eivät edusta kumpaakaan. Luvussa yksi Anna Rotkirch esittelee evoluutioteoriaa ja sen soveltumista sukupuolten tutkimiseen. Hän on lähellä näkemys kakkosta: ”Evoluutioteoria on toistaiseksi ainoa sukupuoliteoria, joka systemaattisesti selittää ja linkittää seksuaalisuuden, lisääntymisen, hoivan ja yhteiskunnallisen vallanjaon.” Rotkirchin pääpointteja on se, että emojen jälkeläisilleen tarjoaman hoivan määrä ja seksuaalikäyttäytyminen ovat yhteydessä toisiinsa [1].
Kahden sukupuolen järjestelmän kehittymistä Rotkirch selittää työnjaolla, jossa osa populaatiosta erikoistuu pienten ja osa suurten sukusolujen tuottamiseen. Biologia määrittelee sukupuolet juuri tällä perusteella. Isot sukusolut, olet naaras; pienet sukusolut, olet koiras. Biologisessa määritelmässä ei ole muita kriteereitä. Ei ole kromosomeja, kokoeroja, hormoneita tai käyttäytymistä. Toki erikoistuminen tietynlaisten sukusolujen tuottamiseen on yhteydessä myös käyttäytymiseen, mutta lajivertailussa löytyy poikkeuksia. Esimerkiksi joillakin kahlaajalajeilla pienten sukusolujen tuottajat toimivat yksinhuoltajina. Biologia luonnollisesti tietää paljon siitä, miksi tämänkaltaisia käyttäytymiseroja on lajien ja sukupuolten välille kehittynyt.
Luvussa kaksi queer-teoreetikkona tunnettu Tuula Juvonen esittää toisenlaisen, kutakuinkin ykkösnäkemyksen mukaisen kannan. Hänen mukaansa sukupuolen kaksijakoisuus on vain käsitys, joka on seurausta yhteiskunnallisista valtadiskursseista. Juvonen hyväksyy Rotkirchin esittelemän biologisen sukupuolimääritelmän: ”biologit voivat käsitteellisesti erotella naaraat uroksista sukusolujen perusteella”, mutta perään hän sivuuttaa jo hyväksymänsä määritelmän ja toteaa: ”biologisesti tarkasteltuna ihmislajilla olisi esimerkiksi kromosomien, sukurauhasten ja kasvuhormonien perusteella määriteltäviä sukupuolen variaatioita enemmän kuin kaksi”. Tässä on yksi esimerkki sellaisen näkemyksen kritisoimisesta, jota ei ole esitetty.
Mikäli sukupuolet määriteltäisiin Juvosen tapaan vaikkapa kasvuhormonitasojen perusteella, sukupuolia olisi lukematon määrä. Näin olisi kaikilla vähänkään mutkikkaammilla lajeilla. Mutta mikä olisi tällaisen määritelmän pointti? Yksilöiden väliset erot olisivat yhtä kuin sukupuoli. Tämä jättäisi suuren määrän käyttäytymistä selittämättä. Lisäksi näin määriteltynä Juvosen oma ala, sukupuolentutkimus, muuttuisi sen tutkimiseksi, mikä selittää eroja hormonitasoissa. Entä miksi Juvonen otti hormoniesimerkikseen juuri kasvuhormonin eikä testosteronia tai estradiolia? Tietysti siksi, että jälkimmäiset hormonit ovat suorassa yhteydessä sekä sukupuoleen että käyttäytymiseen. (Toki eri kasvutekijöiden säätelyjärjestelmissäkin on keskimääräisiä eroja tytöillä ja pojilla.)
Juvonen jatkaa, että ”on ongelmallista ja lähtökohtaisesti mahdotonta yksiselitteisesti kiinnittää sukupuolen määritelmää muihin fysiologisiin piirteisiin, kuten geeneihin tai hormoneihin, sillä ne eivät aina lankea toisiinsa jakojäännöksettömästi.” Kuten todettua, biologia on tästä kauniisti riimitellystä ajatuksesta samaa mieltä. Sukupuoli perustuu sukusolujen kokoon – ja ilmiasujen vaihtelu on suurta. Juvosen vastaanhangoittelussa täytyy siis olla kyse jostakin muusta.
Juvonen kirjoittaa, että ajatus sukupuolten ”ikiaikaisista sosiaalisista rooleista on saanut osakseen perustavanlaatuista kritiikkiä”. Tämä on totta. Sukupuoliroolien pysyvyyttä on syystäkin kritisoitu. Juvonen kuitenkin jatkaa, että roolien ikiaikaisuus on tästä kritiikistä huolimatta saanut evoluutiobiologiassa ja -psykologiassa ”vastakaikua”. Esimerkkinä Juvonen mainitsee juuri Rotkirchin kirjoituksen. Järkiperäinen argumentointi on lähes mahdotonta tällaista verbaalista leikittelyä vastaan. Sukupuoliroolien evoluutiobiologinen/-psykologinen selittäminen ei tietenkään ole minkäänlaista ”vastakaikua” sukupuoliroolien ikiaikaisuudelle [2]. Joko Juvonen ei ole ymmärtänyt, mistä evolutiivisessa selittämisessä on kyse tai sitten hän vääristelee biologiaa tarkoituksella. Se, että jokin piirre on evolutiivisesti kehittynyt, ei esimerkiksi tarkoita ikiaikaisuutta tai sitä, että ympäristötekijät eivät vaikuttaisi siihen. (Vastaavasti jos jokin on ”sosiaalisesti rakentunut”, ei tarkoita, että piirre olisi helpommin muutettavissa kuin jos se olisi ”evolutiivisesti kehittynyt”. Esimerkiksi useimpien uskontojen tavat naisen alistamiseksi ovat osoittautuneet varsin sitkeähenkisiksi.)
Juvosen jatko on muunnos naturalistisesta virhepäätelmästä. Hän väittää, että biologisilla aloilla ”tehtyyn tutkimukseen nojaten yhteiskunnallisessa keskustelussa voidaan puolustaa vallitsevaa sukupuolten ja seksuaalisuuksien välistä eriarvoista tilannetta ’luonnollisena’, ja leimata näiden muutospyrkimykset vastaavasti ’luonnottomiksi’.” Lisäksi hänen mielestään on ”erityisen kiinnostavaa”, miten ”evoluutioteoriaa käytetään luonnollistamaan tietynlaista sukupuolten välistä seksuaalista järjestystä ihmisen annetuiksi ja pysyväksi lajiominaisuudeksi.”
Mitä näihin voi sanoa? Biologia ei ota kantaa eriarvoisuuteen, eriarvoisuutta ei voida perustella biologialla. Termit luonnollinen tai luonnollistaminen eivät kuulu biologian sanavarastoon. Ja kuten todettua, biologia ei pidä lajien ominaisuuksia pysyvinä, päinvastoin, evoluutiohan viittaa nimenomaan muuttumiseen. Mistä Juvosen hyökkäyksessä siis on kyse? Tarkkaan luettuna hän ei mustamaalaa biologista tutkimusta itseään, vaan hän toteaa, että joku voisi perustella poliittisia kantojaan biologialla. Juvonen siis pelkää ja pelottelee, että joku saattaisi puolustella konservatiivisia näkemyksiään tieteellä. Juvosen huoli ei ole aiheellinen – hän ei itsekään mainitse esimerkkejä – ja vaikka se olisi, se ei oikeuta biologian mustamaalaamista tai tieteellisten kriteerien ja tutkimusmenetelmien löysentämistä. Tieteen kriteerien pitäminen tiukkoina, mahdollisimman lähellä kakkosnäkemystä, on parasta vastalääkettä siihen, että tiedettä yritettäisiin käyttää poliittisiin tarkoituksiin [3].
Luku kaksi: Yksilönkehitys
Tarkastellaan seuraavaksi lähemmin Juvosen väitettä, että ”käsitys sukupuolesta on nähtävä tutkijan teoriaparadigmaattisen valinnan tuloksena”. Jos marsilainen tarkkailisi maapallon elämää, täysin vailla teorioita ja paradigmoja, mitä se havaitsisi? Kustakin eläviä poikasia synnyttävästä olennosta on kahta eri muotoa. Toinen tarjoaa alkiolle pienen sukusolun, toinen suuren. Se, joka investoi poikasen hyväksi enemmän, on yleensä toisen osapuolen lisääntymistä rajoittava tekijä. Vähemmän investoiva osapuoli – joka todennäköisemmin on se, joka tuottaa pieniä sukusoluja – taas on yleensä kilpailullisempi ja ottaa enemmän riskejä.
Tällaisia päätelmiä sukupuoliin liittyvästä lajityypillisestä käyttäytymisestä ja psykologiasta voisi tehdä kuka tahansa, joka tarkastelee asiaa ilman ennakko-odotuksia [4]. Mitä naistutkimuksella, sukupuolentutkimuksella tai queer-teorialla on antaa paradigmattomalle marsilaisellemme? Vielä jokunen vuosi sitten tälle olisi tarjottu yhtä psykologian epätieteellisimmistä teorioista, psykoanalyysia. Juvosen aihepiiriä koskeva esittely on kuin tahatonta parodiaa:
Masturbaatiofantasioissaan äitiään seksuaalisesti haluavan pojan pelko peniksensä menettämisestä (kastraatiopelko) saa pojan irrottautumaan äidistään. Samastumalla isäänsä ja kehittämällä itselleen näin vahva yliminä, poika voi vakuuttua siitä, että hänen peniksensä ei ole oikeasti vaarassa tulla kastroiduksi... Tytär puolestaan kärsii alemmuudentunteesta mitättömän klitoriksensa vuoksi (mitä Freud kutsui peniskateudeksi) ja siirtää tästä katkeroituneena rakkautensa äidistä isäänsä. Korvatakseen äidissä menettämänsä rakkauden kohteen hän samalla identifioituu äitiinsä ja toivoo, äitinsä esimerkkiä seuraten, voivansa korvata puuttuvan peniksensä synnyttämällä lapsen rakastamalleen miehelle (jolla on tuo kaivattu penis)... Latenssivaihetta seuraavassa viimeisessä, niin sanotussa genitaalivaiheessa, insestitabu irrottaa sekä pojan että tytön halun lopullisesti pois heidän vanhemmistaan, ja seksuaalivietti voi vihdoinkin siirtyä palvelemaan lisääntymistä.
Jos marsilainen olisi seurannut myös psykoanalyysia ilman ennakko-odotuksia, hän ymmärtäisi, että alan epäempiiriset ja johdatteluun taipuvaiset ”tutkimusmenetelmät” eivät ole päteviä kertomaan sukupuoli-identiteetin kehittymisestä. Eli kuten Rotkirch kirjoittaa, sukupuolentutkimuksessa ”näkemykset poimitaan herkästi ranskalaisen psykoanalyysin koulukunnista, joille ei löydy juurikaan tukea empiriaan nojaavassa psykologisessa tutkimuksessa.” On itse asiassa vaikea uskoa, että Juvonen olisi epätietoinen siitä, miten kattavasti psykoanalyysin pääväittämät – esimerkiksi juuri oidipaaliset fantasiat – on kumottu (Grünbaum1984, Macmillan 1997, Tammisalo 2007).
Siinä Juvonen on oikeassa, että sukupuoli-identiteetin muodostuminen on yksilönkehityksellinen kysymys ja että kasvuympäristö tarjoaa lapsen näkemyksiin vaikuttavia sukupuolimalleja. Nämä huomiot eivät kuitenkaan riitä. Minkälaisia syötteitä ympäristön tulee missäkin kehitysvaiheessa antaa, jotta yksilölle kehittyy sukupuoli-identiteetti? Asian selvittäminen ei onnistu Juvosen menetelmin eli sukupuolikäsityksiä keksimällä/teoretisoimalla/problematisoimalla, saati analyytikon sohvalla. Identiteettikysymykseen vastaaminen vaatii työläämpiä menetelmiä; seurantatutkimuksia, käyttäytymisgenetiikkaa, kulttuurien ja lajien välistä empiiristä vertailua, vahvaa evolutiivista taustateoriaa ja niin edelleen. Psykoanalyysin ja sukupuolentutkimuksen epätieteelliset spekulaatiot ja niiden suosio ovat mahdollisia vain, koska ihmislajilla yksilönkehitys on niin mutkikasta ja vaikea tutkia.
Kuka roolimalleja siis tarjoaa ja miksi? Mikä merkitys milläkin mallilla milloinkin on? Juvonen puhuu lapselle asetetuista ”odotuksista”, mutta niitäkään hän ei aukaise sen enempää. Muokkaavatko vanhempien odotukset tai toiveet lapsen seksuaali-identiteettiä? Entä yhteiskunnan odotukset? Mitä nämä odotukset ovat? Vastausta etsittäessä on huomattava, että yhteiskunta ei ole yhtenäinen möhkäle sattumanvaraisia odotuksia, vaan se on kokoelma yksilöiden, perheiden, sukujen, yritysten, puolueiden ja muiden ryhmien risteäviä intressejä. Jotta ”tarjonta”, ”odotukset” ja ”sukupuolimallit” olisivat tieteellisesti mielekkäitä käsitteitä, niitä ja niiden mahdollisia vaikutuksia pitää tarkentaa. Miksi esimerkiksi naisten seksuaalisuuteen näyttää kohdistuvan voimakkaampi kontrolli, myös itsekontrolli? Tai miksi isät monissa kulttuureissa häpeävät poikiaan, jotka eivät ole riittävän aikaisin aloittaneet seksuaalitoimintoja (ks. Tammisalo 2005)? Tämänkaltaisiin kysymyksiin vastaaminen edellyttää eläinten sosiaalisten intressien selvittämistä. Se on yksi biologian päätehtäviä.
Juvosen mukaan sukupuoliroolit omaksutaan jo nuorena, koska rooleja on kaikkialla ja koska niiden noudattamisesta palkitaan. Kuten todettua, selitys – pitipä se paikkansa tai ei – jää puolitiehen. Kuka palkitsee ketä ja miksi? Juvonen puhuu tällä tavoin yksilönkehitykseen ja normien sisäistämiseen liittyvistä psykologisista seikoista, mutta hän ei ole kiinnostunut muotoilemaan kantaansa tarkasti, saati saamaan asiaan empiriaan pohjautuvaa valaistusta. Ongelma on siis se, että esitetään valtadiskurssiteoriaan nojaavia vahvoja väitteitä yksilönkehityksestä, mutta ei haluta tutkia asiaa kunnollisin menetelmin.
Juvosen päätelmä on tässä mielessä ymmärrettävä. Ensiksi hän sanoo, että ”sosiaalisissa valtasuhteissa muodostuneet toimintatavat” tuottavat sukupuolierot. Perään hän toteaa, että yksilön ei silti ole pakko omaksua asetettuja odotuksia: ”Vaikka erilaisia käytäntöjä nimitetään nais- tai miestapaisiksi, toimijoilla on periaatteessa mahdollisuus myös reflektoida ja kyseenalaistaa omaa ja kanssapelaajiensa käyttäytymistä ja näin purkaa sukupuoliin liitettyjä odotuksia”. Eli joskus yksilö mukautuu odotuksiin, joskus ei. Juvonen ei millään tavoin koeta selittää tällaista vaihtelua. Käytännössä hän näin tunnustaa teorioidensa turhuuden.
Entä mitä ajatella sukupuolentutkimuksessa vallitsevasta kattoteoriasta, että sukupuolet ”rakennetaan kulttuurisesti”? On totta, että ihmisten maailma on rakentunut kulttuurisesti, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti. Mutta yhtä selvää on, että tämän ”konstruoitumisen” ovat tehneet ihmislajin edustajat, jotka lajinkehitys on muovannut rakentamaan maailmaa lajilleen ominaisella tavalla. Vastaavasti muurahaiset lajityypilliseen tapaansa konstruoivat pesiä ja yhteistyöjärjestelmiä. Toisin sanoen ihmislajille tyypilliset psykologiset ominaisuudet ovat aktiivisesti mukana rakentamassa parisuhteita, perhesysteemejä, oikeudellisia tapoja ja niin edelleen. Ihmisluonnon aktiivinen läsnäolo on tunnistettavissa kaikessa sosiaalisessa rakentumisessa, ja ihmisenkin käyttäytyminen tulee ymmärrettäväksi vasta evoluution valossa.
Kun Juvosen tekstistä poistaa epäasiantuntevan biologiakritiikin, jäljelle jää 1) perusteeton vakaumus, että jako miehiin ja naisiin on patriarkaalisen kulttuurin luoma kummajainen ja 2) epätieteellinen vakaumus, että tämä kulttuurinen luomus pitää teoretisoinnin ja sanamanipulaation avulla purkaa ja hävittää. Lainaan vielä Juvosen ajattelusta hänen tärkeimmät pointtinsa, jotta lukija huomaisi, että en ole hänen ajatuksiaan vääristänyt. Juvosen ajattelun tiivistäminen ei aina ole helppoa, sillä usein hän jättää kuin tarkoituksella epäselväksi, kannattaako hän esittelemiään ajatuksia. Seuraavat virkkeet ovat suoria lainauksia:
Kun sukupuolella ei enää nähdä olevan ennalta määrittynyttä materiaalista perustaa, historiallisesti ja yhteiskunnallisesti tuotettu diskursiivinen sukupuoli voidaan ymmärtää luonteeltaan imaginäärisenä ja muuttuvana.
...ei ole mahdollista puhua ruumiista tavalla, joka ottaisi kantaa pelkkään tai aitoon ruumiiseen, vaan kaikki puhe siitä osallistuu omalla tavallaan ruumiin jatkuvaan diskursiiviseen muovaamiseen.
...käytössämme olevat diskurssit ovat... vallan läpitunkemia ja siksi luonteeltaan normatiivisia, säänteleviä ja pakottavia.
Tällä hetkellä länsimaissa vallitseva tapa mieltää sukupuolia on normatiivisen heteromatriisin mukainen. Kun pakottavat diskurssit tuottavat halusta heteroseksuaalisen, ne ohjaavat ruumista materialisoitumaan leimallisesti kaksijakoisiin ja toisensa poissulkeviin kategorioihin ’nainen’ ja ’mies’.
Juvonen jopa vihjaa, että naisen ”asettautuminen heterosuhteeseen on erilaisten naisia alistavien sosiaalisten käytäntöjen sanelema pakko”. Sillä ei kai ole merkitystä, että kaikki naiset eivät heterosuhteessa ole. Loppua kohden poljento käy yhä lennokkaammaksi:
...kaksijakoiset sukupuoliruumiit ovat pohjimmiltaan kuvitteellisia, eikä niillä ole esidiskursiivista olemusta – ne vain nojaavat siihen samaiseen ajatukseen, joka ne on synnyttänyt. ...Diskursiivisesti muodostuneet normit pysyvät voimassa vain, mikäli niitä jatkuvasti huolletaan ja ylläpidetään toistotekojen eli performatiivien avulla.
Juvosen motiivit – vaikkei tutkijan motiiveja ole periaatteessa mielekästä miettiä –
Luku kolme: Biologisten selitysten kattavuus
Entä kirjan myöhemmät luvut? Ovatko ne teoreettisesti yhtä heppoisia kuin Juvosen osio? Teoksesta löytyy tilastoja esimerkiksi maiden välisistä eroista tai isyyspäivärahan käytöstä Suomessa. Kirjassa on myös katsauksia tasa-arvopolitiikan historiaan. Nämä kohdat kuitenkin häviävät teoreettisen kepeyden alle. Kirjan toimittajat Marita Husso ja Risto Heiskala esimerkiksi kirjoittavat (luku 3): ”biologiset pakot ja hyödyn maksimointi eivät yksin riitä selittämään maailman sukupuolijärjestysten muuntelua.” Ajatuksessa ei sinänsä ole mikään väärin, se on vain epätarkka. Kaikki riippuu siitä, minkä tason muuntelusta puhutaan. Missään kulttuurissa ei tavata esimerkiksi norsu- tai leijonaperheiden kaltaisia ihmisperheitä. ”Biologiset pakot” – Husso ja Heiskala eivät määrittele niitä sen tarkemmin – näyttävät siis hyvinkin vahvasti selittävän lajityypillistä toimintaa ja sukupuolijärjestysten muuntelua.
Husso ja Heiskala jatkavat: ”Jos haluamme oppia ymmärtämään esimerkiksi sukupuolistuneen väkivallan ilmiötä, on mielekästä olla avoin monille erilaisille näkökulmille ja tutkia kunkin pätevyysaluetta käytössä olevan aineiston tarjoaman evidenssin valossa.” Tämänkaltainen avoimuus ja pyrkimys synteesiin on olennainen osa tiedettä. Ongelma on siinä, että kaikki näkökulmat eivät tarjoa pätevää todistusaineistoa. Lisäksi on huomattava, että nimenomaan biologialle tämä lähtökohtien moninaisuus on tuttua. Minkä tahansa käyttäytymistapahtuman biologinen selittäminen vaatii monenlaisten ympäristötekijöiden huomioimista. Millainen oli menneisyyden evolutiivinen ympäristö, jossa käyttäytymispiirre kehittyi? Millainen oli yksilön kasvuympäristö? Millaiset olivat yksilön välittömästi kokemat olosuhteet?
Esimerkkinä toimii Husson ja Heiskalan esiin nostama sukupuolittunut väkivalta (heidän käyttämänsä termi sukupuolistunut on turha uudissana). Oletetaan espoolaisen aviomiehen olleen väkivaltainen vaimoaan kohtaan [5]. Biologi kysyy seuraavia seikkoja:
1) Evolutiivinen selitys: Mitä tehtävää miehen parisuhteessa harjoittama väkivalta on kenties kehittynyt hoitamaan? Yksi mahdollisuus on puolison pitäminen uskollisena ja sitoutuneena.
2) Lajihistoriallinen selitys: Milloin parisuhdeväkivalta ilmaantui, mikä on piirteen lajinkehityksellinen tausta? Lajivertailun perusteella voidaan päätellä, että piirre on kehittynyt itsenäisesti monilla parisidoksia muodostavilla lajeilla.
3) Välitön selitys: Mikä on väkivaltaisuuden tilannekohtainen syy? Ehkä aviopari oli riidellyt, ehkä mies kuvitteli puolisonsa jättävän hänet tai pettävän häntä, ehkä mies oli juopumuksen ja alhaisen verensokerin takia kontrolloimaton.
4) Yksilönkehityksellinen selitys: Mikä miehen kasvuympäristössä on tehnyt hänet väkivaltaiseksi? Tämä kohta on vaikein ja vaatii eniten tarkkuutta. On esimerkiksi mahdollista, että mies on perinyt impulsiivisuuteen tai psykopatiaan ohjaavia geenejä ja että hänen väkivaltainen ja laiminlyövä kasvuympäristönsä on ruokkinut näiden geenien vaikutusta. Osalta suomalaisista tavataan myös ”kakkostyypin” alkoholismia, jossa alkoholin palamisprosessi tekee alttiimmaksi väkivaltaisuudelle. Tietysti jokin vaikutus saattaa olla yhteiskunnallisilla ja historiallisilla seikoilla. Tutkimusten mukaan Suomessa parisuhdeväkivalta esimerkiksi nähdään jonkin verran hyväksyttävämpänä kuin muissa Euroopan maissa. (Tässä syyn ja seurauksen suhde ei toki ole selkeä.)
Yksilönkehitykselliset syyt ovat tällä tavoin äärettömän mutkikkaita, ja yksittäistapauksessa kaikki syyt eivät millään voi selvitä. Biologista kysymystenasettelua ja empiirisiä menetelmiä ei silti voida sivuuttaa, jos on tarkoitus selittää ihmisen käyttäytymistä. Yksilönkehityksen mutkikkuus on syy pyrkiä kohti empiirisesti testattavia ennusteita.
Luvut 5–10: Diskurssiteorioiden kaksimielisyys
Sukupuolentutkimuksen epäempiirisillä menetelmillä pystytään vain arvauksiin siitä, miten sukupuoli-identiteettejä ”tuotetaan”. Kenties siksi tämä yksilökehityksellinen kysymys on monesti muuntunut epämääräisemmäksi ja samalla vähäpätöisemmäksi, tyyliin: miten ymmärrystä sukupuolesta tuotetaan (luku 5). Tutkimuskohteeksi nousevat tällöin ”kulttuuriset representaatiot”. Niistä tehdyissä päätelmissä on sama ongelma kuin edellä. Ajatus, että representaatiot ovat sattumanvaraisia kulttuurioikkuja ja että ne silti systemaattisesti rakentavat sukupuolia ja niitä tuottavia valtahierarkioita, on kyettävä todistamaan. Samalla on todistettava, että evolutiiviset selitykset ovat virheellisiä. Evoluutioteorian perusteellahan on tehty päätelmiä siitä, miksi tietynlainen fiktio tai tietynlaiset (elo)kuvat vetoavat ihmisiin (Pinker 1997, Gottschall & Wilson 2005, Tammisalo 2012).
Vastaavat ongelmat jatkuvat luvussa kuusi, jossa Maarit Alasuutari käsittelee päiväkotien käytäntöjä. Hänen mukaansa ”varhaiskasvatuksen toiminta perustuu pitkälti oletuksiin, jotka luonnollistavat lapsen sukupuolen merkityksen”. Huomiossa jää epäselväksi, mitä tarkoittaa, että ”oletukset luonnollistavat” jotakin. Alasuutari tarkoittanee seuraavaa: ”Tyttöjen ja poikien leikkien oletetaan itsestään selvästi eroavan toisistaan siten, että pelit ja ’rajut’ leikit ovat pojille ominaista toimintaa ja hoiva- ja nukkeleikit taas tytöille mieluista tekemistä.” Onko tätä syytä nimittää päiväkotien piilo-opetussuunnitelmaksi, kuten Alasuutari tekee? Vai olisivatko erot tilastollinen fakta, josta henkilökunta pienellä havainnoinnilla tulee tietoiseksi?
Päiväkotien henkilökunta toki saattaa vaikuttaa ratkaisevasti pojalle tai tytölle kehittyvään identiteettiin. Tämä pitää kuitenkin todistaa ennen kuin työntekijöitä syytetään piilo-opetusohjelmasta. Päiväkotiohjaajien vaikutusta tutkittaessa tulee huomioida, että vastaavat sukupuolierot ja -identiteetit löytyvät lapsilta, jotka eivät päiväkodeissa käy. Lisäksi jotkin sukupuolierot, esimerkiksi poikien voimakkaampi mieltymys nuken sijasta lelukuormuriin, ilmenevät jo muutaman kuukauden ikäisillä vauvoilla (Alexander ym. 2008) ja jopa joillakin ihmisen kädellisserkuilla (Hassett ym. 2008). Varhaiskasvatuksen piilo-opetussuunnitelma voi siis korkeintaan olla vain osa sukupuolen rakentumista. (Esimerkiksi tyttöjen nukkemieltymyksiä näyttää selittävän lapsen ”itse-sosialisaatio”, jonka suuntautuminen on osin riippuvaista sikiöaikaisesta hormonialtistuksesta [ks. Hines ym. 2016].)
Aihetta tarkasteltaessa on myös muistettava, että syyn ja seurauksen suunta ei ole ilmeinen. Lasten käyttäytyminen saattaa tuottaa vanhemmissa/opettajissa käyttäytymistä, joka ulospäin näyttää kuin lasta pyrittäisiin sosiaalistamaan/manipuloimaan johonkin. Kyse voi kuitenkin olla siitä, että aikuiset reagoivat lapsen omaan ja hänelle luontaiseen käyttäytymiseen. Piilo-opetusohjelma tuskin myöskään selittää useissa tutkimuksissa havaittua toisen sukupuolen systemaattisesti suurempaa sisäistä vaihtelua. Esimerkiksi kognitiivisessa kyvykkyydessä pojat ja miehet näyttävät tyttöihin ja naisiin verrattuna olevan yliedustettuna asteikon molemmissa päissä (Geary 1998). Miksi patriarkaalinen piilo-opetussuunnitelma tuottaisi enemmän pöljiä poikia kuin typeriä tyttöjä? [6] Entä miksi patriarkaatti sallisi opetusohjelman aiheuttavan pojille ja miehille huomattavasti suurempaa alttiutta onnettomuuksiin? Entä sairastuvuus: miksi esimerkiksi ADHD, autismi ja dysleksia ovat kaikki huomattavan yliedustettuja pojilla?
Yleisperiaatteista Alasuutari on Juvosen linjoilla: ”Sukupuoli ei ole välttämätön seuraus biologiasta, vaan siinä on kyse diskursseista, joista jotkin muodostuvat yhteiskunnassa vallitseviksi.” Yhteiskunnallinen salaliitto ja sitä tukevat instituutiot siis ohjailevat ihmisiä kasvattamaan tytöistä heikkoja, alistuvia, passiivisia mutta silti hoivaavia, kun taas pojista kasvatetaan vahvoja, aktiivisia, dominoivia ja aggressiivisia riskinottajia. Ja kasvatusperformanssit ja -diskurssit toimivat, koska ihmislapsi on tyhjä taulu, johon voi kirjoittaa mitä tahansa. Alasuutarin mielestä mitkään tulkinnat lapsesta eivät myöskään ”ole neutraaleja eivätkä vailla valtaan liittyviä seuraamuksia, eivät myöskään kehityspsykologian teoriat”. Tämänkaltaisilla väitteillä ei ole arvoa, mikäli ei pystytä todentamaan, minkälaiset diskurssit konstruoivat sukupuolia ja miksi. Miksi sukupuolen kaksijakoisuus on vallitseva piirre myös täysin erilaisia diskursseja sisältävissä kulttuureissa? Ja kaikilla nisäkkäillä?
Alasuutari on tällaisten kysymysten edessä pakotettu samaan epämääräisyyteen kuin Juvonen: ”Yhtäältä (varhaiskasvatuksessa) suodaan tila vaihteleville tavoille olla ja toimia tyttönä ja poikana, mutta toisaalta rajataan ja normitetaan sitä, mikä on oletettua ja käsikirjoituksenmukaista.” Päiväkodeissa siis noudatetaan käsikirjoitusta, jossa tyttöjä kasvatetaan sekä heteroseksuaaleiksi että miesvaltaan alistuviksi mukautujiksi, mutta lapset voivat silti tahtoessaan toimia toisin. Normatiivisuuden Alasuutari väittää tästä huolimatta olevan voimissaan – koska teoria sanoo niin. Lopulta Alasuutari myöntää, että hänen tekemänsä analyysit päiväkotilasten, heidän vanhempiensa ja henkilökunnan keskusteluista eivät oikeuta ”liian yksioikoisiin oletuksiin” sukupuolen rakentumisesta. Jos tarkkoja ollaan, kyseiset menetelmät eivät kerro lainkaan sukupuolen rakentumisesta.
Luvussa seitsemän Päivi Korvajärvi esittää, että ”naiset tai kulttuurinen naiseus eivät ole tunnustettu resurssi työelämässä” ja että ”naiset kirjoitetaan ulos sukupuolesta työelämästä”. Näillekään epämääräisille ja yleistäville väitteille ei löydy todisteita. Korvajärvi vain toteaa, että työpaikoilla ”elää vahvana käsitys, että naisvaltaiset työpaikat ovat täynnä ristiriitoja, niissä juoruillaan ja ollaan kateellisia ja niiden ilmapiiri on huono”. Ihmisten käsitykset ovat tiettyyn rajaan asti kiinnostavia, mutta ne eivät sellaisenaan kerro todellisuudesta, saati kausaalitekijöistä. Ovatko naisvaltaiset työpaikat juoruilevampia vai eivät? Onko niissä enemmän ristiriitoja vai ei? Asian selvittäminen vaatisi kunnollisia käyttäytymis- ja tilastoanalyyseja. Pelkät työntekijöiden tutkijalle kertomat näkemykset eivät asiaa ratkaise. Kuka siis ”kirjoittaa” naiset tai naiseuden ulos? Mitä se edes tarkoittaa ja miksi ja missä näin tapahtuu?
Tilastotiedot auttaisivat vastaamisessa, mutta Korvajärvelle ne eivät kelpaa. Nekin nimittäin ylläpitävät sukupuolia: ”...tilastotietojen käyttö ja niiden toisto eri yhteyksissä uusintavat käsityksiä ja mielikuvia naisten ja miesten erilaisista asemista ja niiden muutoksista työelämässä.” Korvajärven loppupäätelmä on jo edeltä tuttua sekavuutta: ”samanaikainen sukupuolen kahtiajakautumisen selkeys ja tilanteinen muuttuvuus voivat samalla sekä purkaa että luoda sukupuolieroja ja sukupuolten välisiä eriarvoisuuksia.”
Luvussa kahdeksan on tuttuja ajatuksia (Johanna Lammi-Taskula & Minna Salmi): ”...länsimaiselle ajattelutavalle tyypillisiä ovat kahtiajaot kuten sukupuolen hahmottaminen mies/nais-jakona. Ihmisen geneettiset ja fysiologiset ominaisuudet eivät suinkaan asetu kaksijakoiseen ryhmittelyyn.” Toiston uhalla selvitän asiaa lisää. Kaikilla ihmisillä ei ole vaikkapa XX- tai XY-kromosomeja ja joillakin naisilla voi olla korkeat testosteronimäärät ja joillakin miehillä matalat. Nämä harvinaislaatuiset poikkeamat eivät kuitenkaan poista kyseisten fysiologisten/geneettisten ominaisuuksien tilastollista kaksijakoisuutta. Sukupuolikromosomit, sukupuolielinten rakenne, hormonitasot, sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen eivät vaihtele yksilöiden välillä satunnaisesti, vaan ne esiintyvät selkeinä ryppäinä. Luonnonvalinta on luultavimmin suosinut sukupuolieroja myös aivoissa, sillä menestyksekäs lisääntyminen edellyttää riittävän voimakasta yhteyttä sukusolujen koon ja aivotoimintojen välillä (Balthazart 2016).
Mikä selittää sukupuolentutkimuksen halua irtaantua biologiasta? Sitä näyttää motivoivan huoli kansan ja median taantumuksellisuudesta. Hyvien tarkoitusperien kuten rodullisen ja sukupuolisen tasa-arvon takia faktat ja todellisuus saavat väistyä, kun sanojen ja käsitteiden purkamisella ja epätieteellisillä teorioilla yritetään muuttaa yhteiskuntaa. (Vastaavaa asennoitumista löytyy toki muualtakin, esimerkiksi Hannele Forsbergin [2003] mukaan ”kriittinen perhetutkimus pyrkii tarkistamaan, purkamaan, sekoittamaan ja uudelleen järjestämään perheajattelua”. Tieteellinen selittäminen puuttuu tältäkin listalta.) Tilanne on ironinen, sillä naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema on paras juuri tiedettä ja järkiperäisyyttä korostavissa länsimaissa. Taantumuksellisuuden muuttaminen suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa korostavaan suuntaan ei siis tälläkään perusteella tarvitse epätieteellisiä teorioita, biologialla pelottelua, tilastotiedon vähättelyä tai epämääräisiä päätelmiä sukupuolisuuden yksilönkehityksestä. Jotta sukupuolentutkimuksessa olisi kyse tieteestä, muodikkaasta käsitteiden purkamisesta on pyrittävä kohti käyttäytymisen selittämistä.
Kirjan hupaisin kohta löytyy Marjaana Jauholan ja Johanna Kantolan luvusta kymmenen:
...queer-tutkimus on osoittanut, miten länsimaat käyttävät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien oikeuksien ajamista osana niin sanottua homonationalistista ulko- ja siirtolaispolitiikkaansa: homoseksuaalien oikeuksien ja suvaitsevaisuuden kannattaminen liitetään osaksi kansallista identiteettiä ja näin markkeerataan länsimaiden edistyksellisyyttä erotuksena muiden takapajuisuudesta.
Yhtäältä siis paheksutaan, että yhteiskuntamme muka vaatii heteroutta, mutta toisaalta jos ajat homojen oikeuksia kehitysmaissa, oletkin vanha kunnon kolonialisti. Jauholan ja Kantolan jatko on edeltä tuttua suurpiirteisyyttä: ”Käsitteistä ja sisällöistä käytävät neuvottelut joko ’venyttävät’, ’kutistavat’ tai ’taivuttavat’ kohti erilaisia feministisiä, joskus myös anti-feministisiä, strategioita ja poliittisia tarkoituksia, jotka joko vähentävät tai lisäävät eriarvoisuutta.”
Juvosen, Alasuutarin, Korvajärven, Jauholan ja Kantolan epämääräinen päätelmä, että samat normit/performatiivit/neuvottelut/diskurssit joko lisäävät tai vähentävät sukupuolieroja ja tasa-arvoa, ei toisaalta ehkä sittenkään ole niin outo kuin saattaisi aluksi kuvitella. Näkemystä voitaisiin hyvällä tahdolla jopa pitää biologisen käsityksen mukaisena. Ihminen kun ei ole kaiken omaksuva ja passiivinen kulkuneuvo, jonka avulla kulttuuriset tavat, vaikkapa sukupuolten valtasuhteet, jatkavat olemassaoloaan. Ihmiselle on sen sijaan kehittynyt erilaisia valmiuksia, taipumuksia ja motiiveja reagoida ja muokata ympäristöään.
Juvonen ja kumppanit näkevät sekavat päätelmänsä biologisen tutkimuksen vastakohtana ja päätepisteenä, kun todellisuudessa heidän tulee lähteä niistä liikkeelle ja tarkastella ihmismieltä ja oppimista evoluution tuotteena. Voi olla inhimillisesti katsoen liian raskasta kääntää tällä tavoin kurssia ja opiskella uutta, mutta tieteen kannalta suunnanmuutos ei koskaan ole liian myöhäistä. Heidän olisi siis hyväksyttävä, että sukupuolisuus, pariutuminen, avioliittokäytännöt ja muut vastaavat eivät rakennu itsenäisesti, vaan mukana on evolutiivisesti kehittyneitä lisääntymispsykologisia sopeutumia. Kyseisillä tutkijoilla on edessään vaikea valinta: heidän tulee päättää, kumpaa he arvostavat enemmän, 1) ideologiaa, joka väittää edistävänsä naissukupuolen ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaa vai 2) sen tutkimista, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu oikeille ihmisille ja miksi.
Evoluution opiskelu ei tietenkään tarkoita kulttuurin hylkäämistä. Kulttuuri on voimakas ihmismieltä muokkaava evolutiivinen valintapaine. Kulttuuri voi myös muuttua nopeasti, se ei esimerkiksi periydy yhtä uskollisesti sukupolvelta toiselle kuin geenit. Tästä dynaamisuudestaan huolimatta kulttuuri ei koostu sattumanvaraisista oikuista. Esimerkiksi kulttuurisilla innovaatioilla pyritään yleensä ratkaisemaan yksilön/yksilöiden biologiseen kelpoisuuteen liittyviä ongelmia. Uudenlainen työkalu rakennetaan, koska sille arvellaan olevan käyttöä, ja se leviää käyttöön, jos siitä on hyötyä. Lisäksi vaikka sattumanvaraisuus olisi sopiva kuvaus joillekin kulttuuripiirteille, se ei ole vastakohta yksilön ”pyrkimyksille” maksimoida geneettistä kelpoisuuttaan. Kulttuuripiirteet voivatkin muutoin olla sattumanvaraisia paitsi nimenomaan sen suhteen, millaisia vaikutuksia niillä on ollut kulttuuristen muutosten alullepanijoiden ja muutosten levittäjien eloonjäämiseen ja lisääntymispotentiaaliin. Sattumanvaraisuus ei toisin sanoen tarkoita, että kulttuuriset tuotokset olisivat lisääntymisen suhteen triviaaleja.
Edellä mainitut seikat kulttuurista, ihmisluonnosta ja evoluutiosta on sukupuolentutkimuksessa huomioitava, ei pelkästään purkamalla käsitteitä vaan kuten todettua, ennen kaikkea luomalla testattavia ennusteita. On toki vaikea osoittaa, että valtadiskurssiteoria ei selitä sukupuolirooleja. Vaikeus kumota teoriaa ei kuitenkaan tee teoriasta hyvää, päinvastoin. Se, että diskurssiteoria on hankala kumota, ei myöskään ole argumentti luonnonvalinnan vaikutusta vastaan.
On ymmärrettävää, että akateeminen feminismi on halunnut kielellisesti kontrolloida sukupuoliin ja sukupuolisuuteen liittyvää käyttäytymistä. Kyse on tärkeistä hyvinvointiin liittyvistä asioista. Kielelliset ja valtaan liittyvät teoriat ovat kuitenkin antaneet vain illuusion vaikutusmahdollisuuksista. Jopa kirjan toimittajat Heiskala ja Husso tuntuvat aavistavan tämän sukupuolentutkimuksen ahdingon (luku yhdeksän):
Naistutkimuksen muuttuminen sukupuolentutkimukseksi ja painopisteen siirtyminen naisasiasta sukupuolen järjestysten analyysiin saattavat tässä katsannossa kaivertaa liikkeeseen hengen puhaltavaa ’yhteistä asiaa’. Siitä saattaa tulla liian ohut ja ontto liikuttamaan joukkoja ja esittämään radikaaleja, mutta silti liikkeen yhdistäviä vaatimuksia.
Toistaiseksi ja tämän kirjan perusteella liike näyttää vielä yhtenäiseltä. Pessimismiin ei silti ole syytä. Jossakin vaiheessa myös sukupuolentutkimuksessa saatetaan päästä empiirisesti testattaviin hypoteeseihin ja luonnontieteiden kanssa yhteensopiviin teorioihin. Joillakin humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla tällaisesta jäiden lähdöstä on jo merkkejä.
Päätelmiä
1) On kaikin puolin kannatettavaa, että sukupuolen sijasta ihmiset keskittyvät enemmän toistensa ajatuksiin ja arvostavat muita yksilöinä. Asia tuskin kuitenkaan korjaantuu gendereillä, queereilla tai muilla ihmisiä lokeroivilla uudissanoilla. Ainakaan asian korjaaminen ei ole tieteen tai tieteellisen teorian tehtävä.
2) Jokaisella on sekä maskuliinisina että feminiinisinä pidettyjä piirteitä. Tieteen tulee etsiä syitä tämänkaltaiselle vaihtelulle. Yksi pätevä menetelmä on systemaattisesti vertailla yhdessä ja erillään kasvaneita identtisiä ja epäidenttisiä kaksosia ja ”tavallisia” sisaruksia.
3) Tiede voi havaintojen ja kokeiden avulla valaista sitä, millä tavoin vaikkapa väkivaltaiseen käyttäytymiseen on mahdollista vaikuttaa. Mutta tiede ei kerro, tuleeko käyttäytymistä muuttaa ja mihin suuntaan. Yhteiskunnan tulee päättää, missä tilanteissa väkivalta ja voimakeinot ovat oikeutettuja/hyväksyttyjä.
4) Itsestään ja kärsimyksestään tietoisia olentoja tulee kohdella hyvin moraalisin, ei tieteellisin perustein. Tiede saa siis sanoa ihmisen käyttäytymistaipumuksista tai sukupuolten välisistä eroista mitä tahansa. Tämä tieteellisten päätelmien ja moraalisten seurausten ero käy ilmi, kun tarkastellaan tuonpuoleista koskevia myyttejä. Usko kuolemanjälkeiseen elämään vaikuttaa monien ihmisten käyttäytymiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tuonpuoleinen olisi olemassa tai että kyseisen uskomuksen vaikutukset olisivat myönteisiä. Tiede auttaa kertomaan, minkälaisia yhteiskunnallisia hyötyjä tai haittoja tuonpuoleismyyttien antamasta lohdusta mahdollisesti koituu, mutta tiede ei kerro, tuleeko ihmisten uskoa myytteihin vai ei (ks. Kivivuori 2003).
5) Tiede on puolueeton sivustakatsoja kaikissa tärkeissä moraalikysymyksissä: eläinten oikeuksissa, sananvapaudessa, uskontojen asemassa, taloudellisessa tasa-arvoisuudessa, poliisin suorittamassa rodullisessa profiloinnissa ja niin edelleen. Tiede on kiinnostunut tosiasiaväitteistä.
6) Mikäli sukupuoli määritellään niin, että se on jatkumo – mitä se ei biologian määritelmässä ole, koska sukusoluja on vain kahdenlaisia – silloinkin ihmisten halut, identiteetti ja käyttäytyminen ovat pääpiirteissään kaksijakoisia. Lisäksi jos sukupuoli olisi samanlainen jatkumo kuin vaikkapa pituus ja paino, silloinkin kahdesta ihmisestä voidaan kullakin hetkellä sanoa, että toinen on lähempänä koiras- ja toinen naaraspäätyä. Jatkumollinen sukupuoli siis määräytyisi sen vertailuryhmän mukaan, jossa yksilö sattuu olemaan, ei siis edelleenkään yksilön oman tai yhteiskunnan tekemän valinnan/päätöksen mukaan.
7) Sukupuoli voidaan määritellä jonkinlaiseksi diskurssiperformanssiksi. Määritelmän selitysvoima on kuitenkin niin olematon ja syntyhistoria niin poliittinen, että yliopiston sijasta se sopisi paremmin puolueohjelmaan.
8) Aivojen neuroanatominen ja -fysiologinen tutkimus on viime vuosina löytänyt aiemmin tuntemattomia sukupuolieroja (Lamminmäki ym. 2012, Lennot ym. 2007). Taannoin mies- ja naisaivojen erilaisuutta on vähätelty sillä perusteella, että tietyt aivoalueet ovat sukupuolilla samankokoisia. Jos jokin aivoalue on samankokoinen, se ei kuitenkaan tarkoita, että alueet toimisivat miehillä ja naisilla samoilla tavoin. Aivoalueet voivat siis olla erilaisia monella muullakin tavalla kuin vain kokoon perustuen. (Toki on huomattava, että sukupuolierot aivoissa eivät välttämättä selitä sukupuolieroja käyttäytymisessä, aivan kuten miesten ja naisten samanlainen käyttäytyminen ei tarkoita, että taustalla vaikuttavat psykologiset ominaisuudet olisivat samanlaisia.)
Tähän loppuun teen vielä yleisiä ja keskusteluun tähtääviä huomioita, joiden avulla sukupuolentutkimuksesta voidaan saada tieteen kriteerit täyttävä tutkimusala. Jotta voidaan puhua tieteestä, alalla käytetyt teoriat ja käsitteet on ensinnäkin määriteltävä selkeästi. Ei riitä, että väittää yhteiskunnallisdiskursiivisten rooliodotusten tuottavan identiteettejä ja käyttäytymistä. Teorian pitää olla tarkempi ja testattavampi. Kuka odottaa mitä ja miksi ja miksi odotukset vaikuttavat? Toiseksi tieteen kriteereihin kuuluu tiedollisen kehityksen kasautuvuus. Tämän kriteerin yksi ilmentymä on, että alan klassikoihin viitataan vain historiallisina kuriositeetteina. Iso osa sukupuolentutkimusta, etenkään queer-haara, ei täytä näitä kriteerejä.
Lisäksi alalla on ymmärrettävä, miten olennaisia kontrolloidut kokeet ovat tieteellisen tiedon tuottamisessa. Eksperimentian heikko suosio sosiaalitieteissä johtuu suurelta osin perinteestä; kokeisiin ei yksinkertaisesti olla tottuneita tietynlaisissa kysymyksissä. Tämän on vähitellen muututtava. Jos kokeita ajatellaan laajemmin, ihmiset tekevät kokeita koko ajan. Taapero testaa, mitä hän voi syödä tai mistä hän voi selvitä rangaistuksetta. Sukupuolentutkimuksen on ymmärrettävä, että juuri tässä on tultava paremmaksi. On luotava kontrolliryhmiä, vakioitava muuttujia ja niin edelleen. Ennen kaikkea on ajateltava selkeästi kokeiden antamaa todistusaineistoa.
Ihmiseen kohdistuvat kontrolloidut koejärjestelyt ovat luonnollisesti rajoittuneita. Se ei kuitenkaan saa estää sosiaalitieteiden pyrkimystä eksaktimpiin menetelmiin. Toisinaan tutkijat pelkäävät, että koska koeryhmiä kohdellaan eri tavoin, jonkun ryhmistä on oltava häviävänä tai kärsivänä osapuolena. Asiantila hyväksytään kuitenkin yleisesti vaikkapa kliinisissä ravitsemuskokeissa, joissa joku satunnaistetuista tutkimusryhmistä päätyy syömään epäterveellisemmin, esimerkiksi suuria määriä tyydyttyneitä rasvahappoja. Juuri tämä on kokeiden tarkoitus: varmistaa, mikä koeryhmistä kärsii. Todellisia häviäjiä ilmaantuukin oikeastaan vasta silloin, kun kokeita ei tehdä. Tällöin häviäjiä ovat tulevat sukupolvet.
Kontrolloitujen kokeiden suurin etu on sen ehkäiseminen, että tutkijan omaksumat teoriat ovat tutkimustulosten takana. Toinen kokeiden hyöty on se, että niiden avulla voidaan löytää odotustenvastaisia seikkoja todellisuudesta. Kokeet siis vapauttavat poliittisista ja muunlaisista ennakkoluuloista. Mikäli tulevat sukupolvet tietävät meitä enemmän ja luulevat vähemmän, se on lähinnä kontrolloitujen kokeiden ansiota.
Entä miten voidaan kokeellisesti testata yhteiskunnallisten valtadiskurssien ja rooliodotusten merkitystä sukupuolien rakentumisessa? Kuten todettua, se ei ole helppoa. Itse asiassa testaamisen luulisi olevan mahdotonta, sillä teorian mukaanhan kaikki ovat rakennustyössä mukana – paitsi tietysti queer-teoreetikot, jotka ovat purkuhommissa. Yksi tapa testata väitteitä kulttuurioikkujen ylivallasta on edellä mainittu eri lajien ja kulttuurien vertailu. Se osoittaa, että patriarkaalinen valtajärjestelmä ei selityksenä toimi. Näin Anna Rotkirch: ”Urokset dominoivat sadoissa muissa apinalajeissa. Voiko silloin väittää, että patriarkaatti ja maskuliininen dominanssi olisivat juuri ihmisillä kulttuurin tuote?”
Sukupuolierojen synnynnäisyyden puolesta ja kulttuuriselitystä vastaan puhuu myös seuraava empiirinen havainto: useimmat psykologiset sukupuolierot (persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä) ovat huomattavasti suurempia kulttuureissa, joissa myös sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa ja joissa sukupuoliroolien opetus on tasa-arvoisempaa (Schmitt 2015). Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset ovat ristiriidassa patriarkaalisuuteen perustuvan diskurssiselityksen kanssa. Mikäli havainnot pitävät paikkansa ja käytetyt tasa-arvomittarit ovat päteviä, oletus monien sukupuolierojen sosiokulttuurisdiskursiivisesta alkuperästä on hylättävä. (Historiallisesta aineistosta on myös havaittu, että sukupuolten väliset erot kuolleisuudessa kasvavat, kun yleinen kuolleisuus pienenee [Kruger & Nesse 2004]. Tämä viittaa siihen, että luonnonvalinta – käytännössä seksuaalivalinta – on kyseisen sukupuolieron takana. Tässä tapauksessa kyse on luultavammin teorian ennustamasta nuorten miesten vahvemmasta riskinottotaipumuksesta.)
Kokeet, ennusteet ja empiria ovat ihmistä tutkittaessa välttämättömiä, sillä ihmisen sosiaalinen todellisuus on niin meluisa ja mutkikas. Pienikin kausaalisuutta koskeva teoreettinen ajatteluvinouma voi viedä kauas harhaan. Siksi yliopistoihin on voinut kasvaa queer-teorian kaltaisia epätieteellisiä ja resursseja haaskaavia lokeroita. Voipa taustaideologian ehdottomuus synnyttää jopa yksilönvapauksia loukkaavia vaientamispyrkimyksiä, kuten joillakin kampuksilla Yhdysvalloissa on viime aikoina tapahtunut.
ALAVIITTEET
[1] Rotkirchia on kritisoitava väitteestä, että feminismi olisi edennyt evoluutioteoreettisen tutkimuskentän sisällä sujuvammin kuin evoluutioteoria sukupuolentutkimuksessa. Feminismi – jos se määritellään vaikkapa pyrkimykseksi saada kaikille samankaltaiset yhteiskunnalliset oikeudet – on politiikkaa. Se ei kuulu evoluutioteoriaan eikä sukupuolentutkimukseen. Evolutiivisia prosesseja on kenties viime vuosina pohdittu enemmän naaraan näkökulmasta, mutta tämä ei ole feminismiä vaan normaalia tieteen kehittymistä, selitysten tulemista vähitellen kattavammiksi ja tarkemmiksi. Naisasialiike toki teki palveluksen tieteelle tukemalla varhaisia naistieteilijöitä, mutta sittemmin liikkeen toimilla on ollut päinvastainen vaikutus – sekä tieteelle että naistieteilijöille.
[2] Evolution and Human Behavior-lehdessä (Vol 37, No 4) on neljä sukupuoliin liittyvää artikkelia. Haastan Juvosen kertomaan, onko jokin niistä hänen esittämäänsä ”vastakaikua” sukupuoliroolien pysyvyydelle ja millä perusteella:
- Korealainen Kitae Sohn havaitsi, että Indonesiassa naisprostituoidun ikä ja seksin hinta ovat käänteisessä riippuvuussuhteessa. Tutkimuksessa paljastuneet miesten ikämieltymykset osuvat yksiin aiemmista tutkimuksista saatuihin miesten itse raportoimiin mieltymyksiin.
- Britti Hannah Ryder kollegoineen havaitsi, että naiset, jotka suosivat fyysisesti voimakkaita ja dominoivia miehiä, näyttävät pelkäävän enemmän rikoksen uhriksi joutumista.
- Puolalainen Urszula Marcinkowska kollegoineen (osa heistä Suomesta) havaitsi, että naisten mieltymys joihinkin miehen persoonapiirteisiin, erityisesti narsismiin, saattaa olla yhteydessä naisen lisääntymismenestykseen.
- Kanadalainen Natalie Dinsdale kollegoineen (osa Suomesta) havaitsi, että tietyt naisilla yliedustetut kognitiiviset ominaisuudet (esim. empatiakyky) saattavat toimia välittävänä tekijänä joillekin psykiatrisille tiloille, esimerkiksi masennukselle.
[3] Toki joku saattaa joskus kertoa vanhanaikaisia ajatuksiaan ”naisen paikasta”. Kyse on tällöin mielipiteestä ja yksityisajattelusta, ei miessukupuolen harjoittamasta sorrosta. Mielipiteen esittäjä ei luultavasti myöskään ole kovin menestynyt työpaikkahierarkkisessa kilpailussa, mikä saattaa osaltaan selittää hänen ajatteluaan. Kyseiset mielipiteet eivät siis johtuisikaan valta-asemasta vaan vallan puutteesta. Niin tai näin, ennen kuin ketään tai mitään syytetään haitallisten stereotypioiden voimistamisesta, siitä on esitettävä todisteita – ja todisteita on esitettävä myös stereotypioiden haitallisuudesta.
[4] Useimpiin nisäkkäisiin verrattuna ihmisellä on vähän sukupuolieroja. Erot ovat useimmiten myös tilastollisia ja ominaisuudet päällekkäisiä. Esimerkiksi persoonallisuuspsykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että keskiverto mies on epäsovinnollisempi kuin 70 prosenttia naisista. Kaksi kolmesta naisesta taas arvioi filmiltä naisen tunnetiloja paremmin kuin keskiverto mies. Juvosen harrastama biologialla pelottelu ei auta selittämään tällaisia eroja.
[5] Psykiatri Hannu Lauerma (2014) kirjoittaa väkivaltaisuudesta: ”Myyttisesti väkivaltaisen suomalaisen miehen jatkuva roikkuminen mukana niin sanotuissa sivistyneissä keskusteluissa on epäkohta, johon harvat ovat kiinnittäneet huomiota.” Henkirikostilastoista Lauerma päättelee seuraavasti: ”Työssä käyvä suomalainen mies, jolla ei ole aiempaa väkivaltaisuuteen liittyvää päihdeongelmaa, ei ole sen todennäköisempi tappaja kuin hänen skandinaavinen tai länsieurooppalainen verrokkinsa. Kokonaisuutenakin tarkastellen suomalainen mies tappaa huomattavasti harvemmin kuin venäläinen, baltti tai vaikkapa Yhdysvaltain kansalainen.”
[6] Joistakin lajeista tiedetään, että koiraat reagoivat naaraita voimakkaammin ympäristöolosuhteisiin. Sen, pitääkö tämä ihmisellä paikkansa ja selittääkö se eroja sukupuolen sisäisessä älykkyysvaihtelussa, olettaisi olevan akateemista sukupuolentutkimusta kiinnostava kysymys. Selvää ainakin on, että naisista ja miehistä ei tule samanlaisia kohtelemalla tyttöjä ja poikia samalla tavalla.
KIRJALLISUUS:
Alexander, G., Wilcox, T. & Woods, R. (2009): Sex Differences in Infants’ Visual Interest in Toys. Archives of Sexual Behavior. Vol 38(3): 427–433.
Balthazart, J. (2016): Sex differences in partner preferences in humans and animals. Philosophical Transactions of the Royal Society B. Vol 371(1688). (doi:10.1098/rstb.2015.0118)
Forsberg, H. (2003): Kriittistä näkökulmaa jäljittämässä. Teoksessa Forsberg, H. & Nätkin, R. toim. Perhe murroksessa – Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Gaudeamus. Helsinki.
Geary, D. (1998): Male, Female – The Evolution of Human Sex Differences. American Psychological Association. Washington, DC.
Gottschall, J. & Wilson, D. S. (2005): The Literary Animal – Evolution and the Nature of Narrative. Northwestern University Press. Evanston.
Grünbaum, A. (1984): The Foundations of Psychoanalysis – A Philosophical Critique. University of California Press. California.
Hassett, J., Siebert, E. & Wallen, K. (2008): Sex differences in rhesus monkey toy preferences parallel those of children. Hormones and Behavior. Vol 54(3): 359–364.
Hines, M., Pasterski, V., Spencer, D., Neufeld, S., Patalay, P., Hindmarsh, P., Hughes, I. & Acerini, C. (2016): Prenatal androgen exposure alters girls’ responses to information indicating gender-appropriate behaviour. Philosophical Transactions of the Royal Society B. Vol 371(1688) (doi:10.1098/rstb.2015.0125)
Kivivuori, J. (2003): Paha tieto – Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin. Nemo. Tampere.
Kruger, D. & Nesse, R. (2004): Sexual selection and the male:female mortality ratio. Evolutionary Psychology. 2: 66–85.
Lamminmäki, A., Hines, M., Kuiri-HänninenT, Kilpeläinen, L., Dunkel, L. & Sänkilampi, U. (2012): Testosterone measured in infancy predicts subsequent sex-typed behavior in boys and in girls. Hormones and Behavior. 61: 611–616. (doi:10.1016/j.yhbeh.2012.02.013)
Lauerma, H. (2014): Hyvän kääntöpuoli. WSOY. Helsinki.
Lenroot, R. K. ym. (2007): Sexual dimorphism of brain developmental trajectories during childhood and adolescence. Neuroimage. 36: 1065–1073. (doi:10. 1016/j.neuroimage.2007.03.053)
Macmillan, M. (1997): Freud Evaluated: The Completed Arc. 2.p. MIT Press. Cambridge.
Pinker, S. (1997): How the Mind Works. W. W. Norton & Co. New York.
Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.
Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
Tammisalo, O. (2007): Tavataan ensi viikolla – Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita. Helsinki.
Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.
---
PS. Tässä joitakin kielellisiä ja muunlaisia sivuseikkoja ja mielipiteitä kirjassa olevista ilmaisuista:
- Anna Rotkirch käyttää termiä ”geneettinen siirtymä”, kun vakiintunut termi on ”geneettinen ajautuminen” (jos hän tarkoittaa genetic driftiä).
- Rotkirch käyttää ilmaisua ”maneettilajike” tarkoittaen ”maneettilajia”.
- Rotkirch käyttää hieman outoa termiä ”parinvalinnan kierre” tarkoittamaan takaisinkytkentää, jossa sekä mieltymys johonkin piirteeseen että kyseinen piirre periytyvät jälkeläiselle.
- Rotkirch puhuu ihmisten evoluutiosta, kun kyseisessä yhteydessä soveliaampi olisi käyttää yksikkötermiä ihmisen evoluutio.
- Rotkirch kirjoittaa, että lyhyissä seksisuhteissa molemmat sukupuolet korostavat ulkonäköä. Kuitenkin miehet ovat valmiita laskemaan myös ulkonäköstandardejaan lyhytaikaisissa suhteissa.
- Tuula Juvonen mainitsee Darwinin Lajien synnyn suomennokseksi vuodet 1913-1917. Tuoreempi suomennos on Pertti Rannan vuodelta 2009.
- Juvonen väittää, että Darwinin kuvaukset eläinmaailmasta noudattivat viktoriaanisia käsityksiä porvarillisen perheen sukupuolirooleista. Väite ei pidä paikkaansa. Darwinin viktoriaaniset aikalaiset eivät esimerkiksi hyväksyneet Darwinin esittämää naaraan merkittävää roolia parinvalinnassa. Ja noudattivatpa Darwinin näkemykset viktoriaanisia käsityksiä tai eivät, se ei vielä kerro sitä, vastasivatko näkemykset todellisuutta.
- Juvonen toteaa, että ”viime aikoina huomiota on kiinnitetty siihen, että lajin lisääntymismenestys ei välttämättä nojaa vain naaraan ja uroksen väliseen suhteeseen ja biologiseen vanhemmuuteen”. Tällä Juvonen tarkoittaa sitä, että ”lajin lisääntymismenestyksen takaajaksi nähdään lisääntyvän pariskunnan lisäksi koko sosiaalinen yhteisö”. Ensinnäkin, evoluutiotarkastelussa lajin lisääntymisellä ei ole roolia (”lajin hyväksi” -näkemys hylättiin jo 1960-luvulla), ja toiseksi, jo Darwin tarkasteli esim. aitososiaalisten lajien elämää ja oli jopa lähellä muotoilla sukulaisvalinnan käsitteen.
- Husson ja Heiskala käyttävät sanaa evolutionaarinen. Jouhevampi sana kyseisessä yhteydessä on evolutiivinen.
PS 2. Kun valmistelen tämänkaltaista pitkää kirja-arviota, pyrin kirjoittamisen ohessa vertailun vuoksi lukemaan jotakin toista teosta samalta kustantajalta. Tällä kertaa luin Gaudeamuksen kirjan Virukset – näkymättömät viholliset (kirjoittaja Matti Vuento).
Kontrasti Sukupuolikysymykseen tuskin voisi olla suurempi. Virukset-kirja on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia ja objektiivisin menetelmin saatuja tutkimustuloksia ihmisiin oikeasti vaikuttavista ympäristötekijöistä. Vuento on epäilemättä tiennyt, että keskivertolukija ei voi innostua kaikista hänen kirjaamistaan yksityiskohdista, vaikkapa kunkin viruksen rakenteesta. Hän on siitä huolimatta kertonut yksityiskohdat – mikä on vain hyvä asia. Toisaalta hän olisi voinut kirjoittaa laajemmin tavoista, joilla viruksia heikennetään rokotuksia varten. Nyt tätä rokotuskeskustelua sivuavaa ja siksi luultavasti suurempaa yleisöä kiinnostavaa asiaa käsiteltiin vain parilla sivulla. Teos on joka tapauksessa mainiota luettavaa seuraavaa pandemiaa odotellessa.
 |
| Ovatko mikrobit voittaneet? |
PS 3. Miksi evoluution soveltamista ihmisen tutkimiseen edelleen vastustetaan?
Evoluution päämekanismi, luonnonvalinta muodostuu lähinnä kahdesta asiasta. Ensinnäkin on yksilöiden välisiä eroja. Toiseksi on ominaisuuksien periytymistä sukupolvelta toiselle. Ihmisyhteisöissä näitä seikkoja voitaisiin kenties nimittää etuoikeuksiksi ja eriarvoisuudeksi. Tämä eriarvoisuuden ja etuoikeuksien etäinen yhteys luonnonvalintaan tuskin kuitenkaan on selitys, miksi osassa sosiaalitieteitä on niin systemaattisesti vieroksuttu biologiaa. Pikemminkin pelkona on ollut, että joukossamme olisi utopisteja, joiden mielestä luonnonvalinnan tulee määrätä lajimme tulevaisuus. Luonnonvalinta on kuitenkin vain tieteellinen teoria ja luonnossa havaittu ilmiö. Sitä ei siis voida käyttää perusteluna yksilöiden väliselle eriarvoisuudelle tai yhteiskunnan piittaamattomuudelle.
Evoluution päämekanismi, luonnonvalinta muodostuu lähinnä kahdesta asiasta. Ensinnäkin on yksilöiden välisiä eroja. Toiseksi on ominaisuuksien periytymistä sukupolvelta toiselle. Ihmisyhteisöissä näitä seikkoja voitaisiin kenties nimittää etuoikeuksiksi ja eriarvoisuudeksi. Tämä eriarvoisuuden ja etuoikeuksien etäinen yhteys luonnonvalintaan tuskin kuitenkaan on selitys, miksi osassa sosiaalitieteitä on niin systemaattisesti vieroksuttu biologiaa. Pikemminkin pelkona on ollut, että joukossamme olisi utopisteja, joiden mielestä luonnonvalinnan tulee määrätä lajimme tulevaisuus. Luonnonvalinta on kuitenkin vain tieteellinen teoria ja luonnossa havaittu ilmiö. Sitä ei siis voida käyttää perusteluna yksilöiden väliselle eriarvoisuudelle tai yhteiskunnan piittaamattomuudelle.
PS 4. Jutussa kirjoitan: ”Lasten käyttäytyminen saattaa tuottaa vanhemmissa/opettajissa käyttäytymistä, joka ulospäin näyttää kuin lasta pyrittäisiin sosiaalistamaan/manipuloimaan johonkin.” Tuore tutkimus tukee ajatusta: isät ja äidit muovaavat vanhemmuuskäyttäytymistään lapsen persoonallisuuspiirteiden mukaan.
