Kilpailuvietistä

YLE:n toimittaja kyseli ohjelmaa varten taustatietoja kilpailuvietistä. Tässä pikaiset ja pintapuoliset pohdintani aiheesta.

Luonnossa yksilöt kilpailevat toisiaan vastaan eloonjäämisessä ja lisääntymisessä. Luonnonvalinta suosii esimerkiksi niitä, jotka ovat muita parempia pakenemaan tai naamioitumaan. Joskus arkuudestakin on lisääntymisetua. Vastaavasti toisinaan luonnonvalinta suosii tehokkaimpia saalistajia ja terävimpiä hampaita. Nämä seikat kuitenkin liittyvät vain hyvin löyhästi jos lainkaan inhimilliseen kilpailuviettiin. Kilpailuviettinä yleisesti tarkoitettaneen sitä, että yksilö nauttii kilpailun tuomasta jännityksestä ja/tai menestymisen tuomasta huomiosta ja arvostuksesta.

Yksilöiden välillä on tässäkin ominaisuudessa suuria luontaisia eroja. Toisaalta näiden erojen suuruutta on vaikeaa mitata, koska ihmiset kilpailevat eri asioista. Joku urheilee, joku bongaa lintuja, joku soittaa banjoa. Itse asiassa termi kilpailuvietti on niin epämääräinen ja samalla kattava, että sen piiriin voidaan laskea melkein kaikki inhimillinen toiminta. Jos vain inhoaa häviämistä, onko se kilpailuviettiä? Joku taas haluaa olla mahdollisimman paljon muiden kaltainen, voiko silläkin kilpailla? Entä jos joku haluaa auttaa muita ja olla mahdollisimman yhteistyökykyinen? Joidenkin vanhakantaisten heimojen parissa tavataan eräänlaista anteliaisuuskilpailua.

Ilmiön moninaisuuden vuoksi kilpailuvietti saattaa olla hyödyllisintä pilkkoa muunlaisiin motiiveihin. Ihmiset ensinnäkin haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Joissakin ympäristöissä ja joillekin yksilöille tämä onnistuu kilpailemalla ja kilpailussa pärjäämällä. Toisaalta ihminen on elänyt suurimman osan lajihistoriastaan tiiviissä sukulaisyhteisöissä ja monimutkaisten yhteistyöverkostojen osana. Tällaisessa ympäristössä menestyminen on vaatinut ystävien houkuttelemista, siis kilpailua ystävien saamisesta, ei heitä vastaan. Muiden päihittäminen ei välttämättä olekaan kilpailuvietin syvin olemus – paitsi tietysti heimojen välisissä kahakoissa. Ihmisillä on myös taipumus vertailla itseään muihin. Ihmiset haluavat löytää ja tehdä asioita, joissa he ovat hyviä. Työnjakokin on eräänlaista seurausta ”kilpailuvietistä”.

Kenties selkeimmillään kilpailuvietistä voidaan puhua parinvalinnan yhteydessä. Sukupuolet kilpailevat eri asioista ja eri tavoilla. Tiedetään esimerkiksi, että miehet mieltyvät kauniisiin naisiin ja että naiset vertailevat ahkerasti itseään muihin. Kaunis nainen kerää katseita molemmilta sukupuolilta. Miesten heikkous kauneuteen ja naisten keskinäinen ulkonäkökilpailu johtuu osin siitä, että naisen ulkonäkö kertoo suoraan hänen hedelmällisyydestään. Mies taas ei tarjoa lisääntymisresursseja samaan tapaan suoraan vartalollaan. Niinpä miehen muilla ominaisuuksilla, esimerkiksi ahkeruudella, rohkeudella, älykkyydellä ja niiden tuomalla statuksella, on parinvalinnassa keskimäärin suurempi merkitys. Luultavasti tämän takia miehet ovat muiden nisäkäskoiraiden tapaan naaraita kilpailullisempia. Ihmisen nyky-ympäristössä statuksen tavoitteluun on lukemattomasti mahdollisuuksia.

Paljonko on paljon?

Sain eilen illalla käsiini Pertti Tötön kirjan Paljonko on paljon? – Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa (Vastapaino 2012). Olen nautiskellen ahminut jo ensimmäiset n. 120 sivua. Erityisesti luku 3 laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eroista on mainio. Siinä Töttö käy läpi joitakin laadulliseksi mainittuja tutkimuksia, mutta löytääkin niistä määriin perustuvia argumentteja. Suurempi periaatteellinen ongelma on näytteiden edustavuudessa ja tutkimusten subjektiivisuudessa; eri ihminen olisi voinut tehdä samasta aineistosta hyvin toisenlaisia päätelmiä.

Sukupuolten välisistä eroista (luku 5) Töttö lainaa Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen kirjaa Evoluutio ja ihmisluonto (2009): 

Ajatus sukupuolten vastakkaisuudesta ei saa myöskään empiiristä tukea. Psykologisista tutkimuksista on tehty laajoja meta-analyyseja, joiden pääasiallinen tulos on, että sukupuolet ovat useimmissa asioissa hyvin samanlaisia. Tämä tarkoittaa sitä, että kun otetaan huomioon sukupuolten sisäisen muuntelun määrä, sukupuolten keskimääräiset erot ovat merkityksettömiä. Esimerkiksi Janet Shipley Hyde (2005) löysi merkittäviä eroja ainoastaan seuraavissa ominaisuuksissa: heittovoima, masturboinnin määrä, asenne irtosuhteisiin ja fyysinen aggressio. Tämä on arkiajattelun oletusten kannalta todella lyhyt lista.

Lista todellakin vaikuttaa lyhyeltä, mutta Tötön mukaan se pitenee, kun Hyden artikkelia tarkastellaan lähemmin. Hyde ei ensinnäkään kerro, millä perusteella hän määritteli jonkin sukupuolieron pieneksi tai suureksi. Koska tilastotiede ei vastaa tällaisiin kysymyksiin, eroa on verrattava ”samankaltaiseen eroon, jota kiistatta pidetään yhteiskunnallisesti tärkeänä tai muuten merkittävänä. Vain se voi ratkaista, paljonko on paljon.”

Töttö vertaa Hyden mainitsemia sukupuolieroja sukupuolten keskimääräiseen palkkaeroon Suomessa (sitähän pidetään monesti suurena tasa-arvo-ongelmana). Mitä lukemat sanovat? Töttö kirjoittaa:

Näiden tietojen nojalla naisten ja miesten keskimääräinen tuloero on siis Suomessa pieni, jos käytämme silmämääränä Hyden tarjoamaa mittatikkua. Sukupuolten väliset erot ovat selvästi pienempiä kuin yksilöiden väliset tuloerot. Jos taas nojaamme tasa-arvokeskusteluun ja pidämme EU:N linjausten mukaisesti eroa suurena, meidän pitää olla johdonmukaisia ja pitää suurinta osaa Hyden tarkastelemista sukupuolieroista myös suurina tai jopa valtavina. Jokainen valitkoon näistä, sillä tämän lähemmäs vastausta kysymykseen, paljonko on paljon, emme pääse. Mutta tämäkin on jo paljon, sillä se sulkee pois vaihtoehdon, että sukupuolten tuloeroja pidettäisiin suurina ja muita eroja pieninä.