--
Stanovich, Keith (2021): The Bias that Divides Us: The Science and Politics of Myside Thinking. The MIT Press.
Moni arvovaltainen taho on viime aikoina väittänyt, että elämme totuudenjälkeistä aikaa ja että mielipiteistä on tullut ihmisille faktoja tärkeämpiä. Aiheesta kirjoitettujen lukuisten kirjojen innoittajina ovat toimineet muun muassa Yhdysvaltain entisen presidentin, Donald Trumpin antamat lausunnot sekä sosiaalista mediaa vaivaava sensaatiohakuisuus.
Psykologian emeritusprofessori Keith Stanovich Toronton yliopistosta ajattelee ajastamme toisin. Hänen mielestään emme elä totuudenjälkeisessä vaan asutamme minun näkökulmani -maailmaa. Siellä ihmiset kuvittelevat, että vain heidän oma ”joukkueensa” on perillä faktoista.
Stanovichin mielestä puoluekanta tai muut poliittiset näkemykset eivät siis estä ihmisiä tekemästä oikeita päätelmiä. Sen sijaan ihmiset etsivät ja tulkitsevat todisteita tavalla, joka tukee olettamuksia, joiden he haluaisivat olevan totta.
Esimerkiksi riskinarviointia selvittävissä tutkimuksissa on havaittu, että jos jonkin toiminnan koetaan tuottavan suuria hyötyjä, kyseiseen toimintaan liittyvät riskit nähdään pieninä. Vastaavasti jos jokin toiminta koetaan erittäin riskialttiiksi, sen hyödyt nähdään vähäisinä. Asiaa on tutkittu muun muassa alkoholin nauttimisen ja hyönteismyrkkyjen levittämisen suhteen.
Erityisen voimakkaasti Minun näkökulmani -ajattelu näkyy moraalisissa kysymyksissä. Tämä on tullut ilmi lukemattomissa tutkimuksissa. Mitä moraalittomampana yksilöt pitävät jotakin hyödyllistä tekoa, sitä vähäisempinä he pitävät teosta koituvia hyötyjä. Jos vaikkapa pidät moraalisesti arveluttavana sitä, että nuorille suositellaan kondomin käyttöä, suhtaudut luultavasti epäilevämmin kondomin kykyyn ehkäistä sukupuolitauteja.
Stanovichin toinen esimerkki on kuolemanrangaistus. Moni ajattelee, että se on tehokas tapa ehkäistä rikoksia ja että rikoksista ei juuri koskaan tuomita syyttömiä. Toisaalta moni myös uskoo, että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja että viattomia usein tuomitaan rikoksista.
Stanovichin mukaan juuri kukaan ei yhdistä näitä uskomuksia muilla, sinänsä yhtä loogisilla tavoilla (eli että kuolemanrangaistus ehkäisee rikoksia ja moni syytön tuomitaan tai että kuolemanrangaistus ei ehkäise rikoksia ja syyttömiä ei juuri koskaan tuomita). Stanovich kirjoittaa: ”Tämä antaa ymmärtää, että ihmisten arviot kuolemanrangaistukseen liittyvistä uskomuksista eivät perustu itsenäisesti kutakin uskomusta tukevien todisteiden arvioimiseen, vaan minun näkökulmani -vinouman myötä tuleviin kuolemanrangaistusta koskeviin vakaumuksiin.”
Järkeily syntyi sosiaalisuudesta
Ajattelun vinoumilla on luonnollisesti pitkä historia. Eliöt ovat kehittyneet kasvattamaan lisääntymismenestystään, eivät maksimoimaan havaintojensa tarkkuutta tai totuudellisuutta. Luonnonvalinta ei siis suosinut yksilöitä, joiden päätavoite oli saavuttaa objektiivinen totuus joka asiassa. Päinvastoin, tietyt ajatteluvinoumat ja kyvyttömyys harjoittaa älyllistä pohdiskelua ovat jopa saattaneet olla edellytys menestyksekkäälle lisääntymiselle.
Miksi sitten ylipäätään kykenemme järkeilyyn? Filosofi Daniel Dennettin mielestä päättelykykymme ovat kehittyneet, jotta ensinnäkin pystyisimme valitsemaan puolemme ja toiseksi jotta kykenisimme suostuttelemaan muita. Asioiden oikean laidan selvittämisellä ei näissä välttämättä ole minkäänlaista roolia.
Näkemyksen mukaan järkeily kehittyi siis hoitamaan sosiaalista tehtävää, lähinnä muiden suostuttelemista mahdollisimman vakuuttavasti. Tämä selittäisi monia piirteitä Minun näkökulmani -vinoumasta, erityisesti sitä, että yleensä tuotamme vain argumentteja, jotka tukevat omia käsityksiämme.
Stanovich myös muistuttaa, että lajimme evoluutioympäristössä ei ollut edistyneitä välineitä luotettavan tiedon löytämiseksi. Esivanhempiemme täytyi siksi jatkuvasti tyytyä läheisimpiin lajitovereihin ja heidän vakaumuksiinsa.
Usein tämä edellytti sellaisen informaation sivuuttamista, joka pystyi kumoamaan omien parissa vallitsevia uskomuksia. Ja jos uskomusten vastaisilta todisteilta ei ollut mahdollista välttyä, todisteet saatettiin ohittaa vaatimalla niiltä ylivoimaisen korkeaa luotettavuutta. Totuutta tärkeämpää oli yhteistyön ja yhteishengen ylläpitäminen.
Stanovich käyttää analogiana parisuhdetta. Oletetaan, että nainen epäilee rakastamansa miehen pettäneen häntä. Tällöin toive parisuhteen jatkumisesta voi saada naisen epäilemään uskottavimpiakin syrjähypystä kertovia seikkoja. Jopa tieteessä on tällaisia aiheita – esimerkiksi ryhmien väliset kognitiiviset erot – joissa mahdollisten ikävien sosiaalisten seurausten vuoksi osa tutkijoista edellyttää todisteilta tavallista korkeampia standardeja. (On huomattava, että korkeampien standardien vaatiminen saattaa olla haitallista, mikäli tutkimusväitteistä koituvia kielteisiä seurauksia ole osoitettu. Tutkimustulosten sivuuttaminen poikkeavalla tavalla saattaa esimerkiksi lisätä kansalaisten epäluottamusta tieteen kykyyn toimia puolueettomasti.)
Stanovich tarkastelee esimerkkien avulla myös sitä, miten Minun näkökulmani -vinouma on yhteydessä empatiaan ja poseeraamiseen. On esimerkiksi näyttöä, että moni huumeiden käytön vähentämiseen tähtäävistä sosiaalisista ohjelmista on epäonnistunut. Ohjelmia on kuitenkin jatkettu, sillä niistä on tullut symboli päättäjien halulle vähentää huumeidenkäytön haittoja.
Vastalääke: meemin näkökulma
Usein edellä mainittu tekojen symboliarvo yhdistyy siihen, että nimenomaan älykkäämmät ja koulutetuimmat yksilöt osaavat keksiä itseään parhaiten vakuuttavat perustelut. Älykkäämmillä yksilöillä saattaa myös olla taipumus uskoa, että he ovat muista poiketen päätyneet käsityksiinsä itsenäisen ajattelun kautta. Esimerkiksi tutkija saattaa uskoa kykenevänsä ilman vinoumia tarkastelemaan kiistanalaisia poliittisia aiheita (maahanmuuttoa, rasismia, jengiytymistä, aktivismia, ilmastotoimia) samaan tapaan kuin moni rikas uskoo rikastuneensa vain ahkeruutensa takia.
Tällaisesta kognitiivisesta omahyväisyydestä irtaantuminen saattaa vaatia tarkastelukulman muuttamista seuraavaan suuntaan: ”En itse omista ajatuksiani, vaan ne omistavat minut.” Stanovichin mukaan tämä niin kutsuttu Meemin näkökulma on toimivin vastalääke Minun näkökulmani -vinoumaa vastaan. Uskomukset muuttuvat ei-henkilökohtaisiksi ja irtaantuvat omasta identiteetistä. Ketään tuskin myöskään haittaa seuraavan ajattelutavan sisäistäminen: ”En luultavasti ole omaksunut kantamiani ajatusrakennelmia objektiivisen harkinnan kautta, ja jos olisinkin, ajatukseni eivät välttämättä olisi tosia tai loogisesti toisiinsa yhteensopivia.”
Stanovich pitää luultavana, että yksilöiden välillä ei ole kovin suuria eroja taipumuksessa sortua Minun näkökulmani -vinoumaan. Ja jos eroja on, ne saattavat selittyä hienoisilla persoonallisuuseroilla (vaikkapa avoimuudessa ja sosiaalisuudessa). Tai sitten erot voivat johtua siitä, millaisille ajatusrakennelmille olemme sattuneet altistumaan. Oletko esimerkiksi lapsena ehdollistunut uskonnon kaltaisille ajatusmalleille? Niihin ainakin on usein sisäänrakennettu ristiriitaisen tiedon tai rationaalisen pohdinnan välttely. Joka tapauksessa erot eivät tutkimusten mukaan näytä johtuvan älykkyyseroista.
Stanovichin sanoma olisi helppo ohittaa näennäisen avomielisesti myötäilemällä, että ”jep, kaikkihan sitä tekevät”. Olen jopa kuullut väitettävän, että Minun näkökulmani -ajattelu olisi yhteiskunnallisen ilmapiirin kannalta hyödyllistä. Mahdollistaahan siirtyminen todisteista ”minun kokemukseeni” eräänlaisen tasapelin; sinulla on sinun näkemyksesi ja todellisuutesi, minulla on omani.
Tällainen, usein uhrikokemusta ruokkiva asenneilmapiiri tekee kuitenkin todellisuutta koskevasta mielipiteenvaihdosta vaikeaa, paikoin mahdotonta. Lisäksi se hankaloittaa omien ajattelutapojen analysointia. Sitä, että joku väittää asioiden olevan jotenkin, ei siis tule pitää riittävänä argumenttina, ei edes arkisessa kanssakäymisessä, saati tieteellisessä keskustelussa.
