”Lapset eivät voi menestyä, jos emme nosta heidän odotuksiaan, sammuta televisiota ja hävitä sitä herjausta, että musta nuori kirjan kanssa näyttelee valkoista.”
Tämä on ote Barack Obaman puheesta vuodelta 2004. Siinä mainittu termi acting white, valkoihoisen näytteleminen, on sitä, että ahkerasti opiskelevan mustaihoisen nuoren ystävät ja omaiset panettelevat nuorta hänen opiskeluhaluistaan. Mustan nuoren halu menestyä opinnoissa on moittijoiden mukaan jonkinlaista oman rodun pettämistä, toivetta olla sortajan kaltainen. Moite valkoisen näyttelemisestä ei siis selittyisi kateudella, jota ahkeria ja/tai menestyneitä oppilaita kohtaan yleisesti tunnetaan.
Tiedetään, että Yhdysvaltain mustilla on kouluttautumista vieroksuvia alakulttuureita. Jopa isä voi sanoa lapselleen, että ”Opiskelit miten ahkerasti tahansa, olet aina neekeri”, kuten taloustieteilijä Roland Fryerille tapahtui. Eräässä tutkimuksessa myös havaittiin, että hyviä arvosanoja saavilla valkoisilla opiskelijoilla oli enemmän ystäviä, kun taas mustilla ja latinoilla oli enemmän ystäviä, jos arvosanat olivat keskinkertaisia. Tämä viittaa ilmiön todellisuuteen (vaikka on toki selitettävissä muutoinkin).
Kuinka moni mustaihoinen opiskelee laiskasti sen takia, että hänen lähipiirinsä ei ahkeruutta arvosta? Asiaa on vaikea selvittää. Kyse voi olla myös siitä, että musta nuori ei pidä opiskelua kannattavana, koska hän näkee työssä etenemisen joka tapauksessa hankalana. Ehkä hän tietää, että työnantajat eivät noteeraa ahkeraa ja älykästä mustaihoista. Molemmat vaihtoehdot ovat karmivia, ja ne myös luultavasti ruokkivat toisiaan. Opiskelumotivaatio ei voi yleistyä vähemmistön parissa, jos koulutuksesta ei ole heille hyötyä, ja koulutuksesta ei ole vähemmistölle hyötyä, jos työnantaja kuvittelee vähemmistön olevan epämotivoitunutta.
(Yhteisön sisältä tuleva paine olla opiskelematta on eri asia kuin se, että toisinaan yksilö näyttelee tyhmempää tai kielitaidottomampaa siinä tarkoituksessa, että hänelle ei annettaisi liikaa tai liian vastuullisia töitä. Veikkaan, että nyky-ympäristössä tällainen teeskentely on harvinaista, mutta että se saattaa olla yleistä orjuudenkaltaisissa olosuhteissa. Työhaluton yksilö voisi jopa uskotella itselleen olevansa osaamattomampi kuin hän onkaan, tarkoituksenaan olla uskottavampi työnjohtajalle [Ks. Robert Triversin* kirja itsepetoksesta].)
Koetin selvittää acting white -ilmiön laajuutta kolmesta eri vähemmistöryhmästä: Suomen romaneista (Huttunen & Nordström-Holm: Mustalaiselämää, Tammi, 1969), ruotsinsuomalaisista siirtolaisista (Jaakkola: Siirtolaiselämää, väitöskirja, 1984) ja Japanin hyljeksityistä ja vaietuista burakuista (Vesterinen: Hiljaiset japanilaiset, Suomen antropologinen seura, 1987).
Aloitetaan Mustalaiselämää-kirjasta. Teos osoittaa raadollisesti, että romaneita syrjittiin vielä 1950- ja 60-luvuilla varsin avoimesti. Tänäkin päivänä toki tulee ilmi tapauksia romanitaustaan perustuvasta syrjinnästä ja leimaamisesta, mutta aiemmin se oli systemaattista ja yleisesti hyväksyttyä. (Vuonna 1967 Suomen Mustalaisyhdistys lähetti lehdistölle vetoomuksen, jossa toivottiin, ettei rikoksista uutisoiva lehdistö enää mainitsisi rikollisen syntyperää, jos se ei ole asiayhteyden kannalta olennaista. Kirjan mukaan vetoomus muutti lehtien käytäntöjä. Tosin Suomen Sanomalehtimiesliiton etiikkasäännöissä todetaan jo vuonna 1958, että ”vältä otsikossa ja tekstissä mainintaa rodusta, kansallisuudesta, ammattikunnasta, poliittisesta tai uskonnollisesta kannasta, ellei se asiayhteyden vuoksi ole aiheellista”. Haluan uskoa, että yleisesti ottaen journalistimme osaavat tehdä järkeviä arvioita asian tiimoilta.)
Mustalaiselämää -kirjassa ei ollut suoranaisia kuvauksia acting white -ilmiöstä. Romanien syrjintä saattoi sotien jälkeen olla koulumaailmassa niin läpitunkevaa, että heillä ei edes ollut mahdollisuutta moittia kanssaheimolaistensa opiskeluhaluja. Myös suomalaiseen yhteiskuntaan sopeutuminen on ollut romaneille hankalaa. Seuraava kokemus on 15-vuotiaalta oppikoulupojalta:
Minä tunnen aina olevani vain puolikas, en milloinkaan kokonaan. Kun tulee tilanteita ja tapauksia, joissa minun on oltava jotakin, olen aina puoliksi mustalainen, puoliksi suomalainen. Suomalaisympäristössä minun kuuluu olla suomalainen ja olenkin sitä parhaani mukaan, mutta tunnen, että vain puoliksi. Mustalaisympäristöönkään en tunne täysin kuuluvani, sielläkin olen vain puolikas.
Seuraava ote on lähempänä acting white -ilmiötä, vaikka siinä onkin puhe kulttuurien välisestä kitkasta eikä romanikulttuurin sisäisistä asenteista (korostus lisätty):
Mustalaisvähemmistö saa kokea vähemmistöön kohdistuvan paineen tavallistakin ankarampana. Paine puristaa mustalaiset suljetuksi yhteisöksi. Molemminpuoliset toisiaan ruokkivat ennakkoluulot ovat jyrkentämässä rajaa mustalaiskulttuurin ja valkolaiskulttuurin välillä. Taistellessaan olemassaolostaan, henkirievustaan mustalaisten yhteisö on joutunut muodostamaan siilipuolustusaseman suomalaisen kulttuurin sisään. Ympäristön vihamielisyys edellyttää alituista varuillaanoloa, alituisen fyysisen ja psyykkisen uhan vaanimista. Mustalaisen epäluuloisuus on oikeutettua, vallan luonnollista, se on ympäristön ei aina järin perustellun ennakkoluulon seurausta.
Ennakkoluulojen perusteltavuuteen palataan jäljempänä.
Katsotaan seuraavaksi Ilmari Vesterisen kirjaa japanilaisesta buraku-vähemmistöstä. Siinäkin puhutaan lähinnä ryhmien välisistä jännitteistä, ei burakuiden harjoittamasta acting white -herjauksista. Eräs kohta kuitenkin antaa viitteitä ilmiöstä (korostukset lisätty):
Minoriteettien jäseniltä saattaa usein puuttua lain kunnioittamiseen tähtäävät yllykkeet ja toisaalta heillä saattaa olla henkilökohtaisia tai suorastaan oman yhteisönsä palkitsemia kannustimia valtaväestön lakien väheksymiseen. Sellaisen, jota hyljeksitään tai joka on sysätty kaiken kanssakäymisen ulkopuolelle, on helppo oppia käyttäytymisnormiksi valtaväestön edustajien huiputtaminen tai ainakin saattaminen naurunalaiseksi. Minoriteettiryhmän jäsen saattaa pitää kiinni itsekunnioituksestaan sellaisen auktoriteetin edessä, joka rajoittaa hänen vapauttaan ja estää integraation pääväestöön. Tästä syystä minoriteettiryhmän rooli pyrkii poikkeamaan dominanttiryhmän standardista. Minoriteettiryhmän jäsenen, olkoon Japanin korealainen tai burakulainen, saattaa olla vaikea samastua formaaliseen auktoriteettiin koulumaailmassatai muissa pääväestön kontrolloimissa laitoksissa.
On toki huomattava, että epäkunnioitus kouluauktoriteettia kohtaan ei ole sama kuin opiskelun vieroksuminen sisäryhmän herjausten vuoksi. (Minulta esimerkiksi puuttui kunnioitusta – lievästi ilmaistuna – monia opettajiani kohtaan, päiväkodista yliopistoon, mutta sain silti hyviä arvosanoja.)
Entä Magdalena Jaakkolan kirja Ruotsiin muuttaneista suomalaissiirtolaisista? Ruotsinsuomalaiset viettivät aikaa lähinnä omiensa parissa, ja vain harvoilla heistä oli ruotsalaisia ystäviä (naisilla enemmän kuin miehillä). Suomalaissiirtolaiset eivät myöskään pyrkineet vaikuttamaan kokemiinsa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Tästäkään kirjasta ei silti löydy esimerkkejä ”näyttelet ruotsalaista” -haukkumisesta. Tosin suomalaisillekin muodostui alakulttuureja; joillakin katujengeillä saattoi esimerkiksi olla voimakas yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden tunne. Jaakkolan mukaan ”tässä alakulttuurissa työn välttelyä, ylenpalttista juopottelua ja jopa rikosten tekemistä ei tuomita, eikä se johda vaimon nalkutukseen”. Poikkeava käyttäytyminen ja sosiaaliturvan huijaaminen synnytti jengin sisällä pikemminkin kunnioitusta ja arvonantoa.
* * *
Näissä kolmessa kirjassa ei siis ollut selviä esimerkkejä acting white -tapauksista. Kyseessä olevissa vähemmistöissä, aivan kuten Yhdysvaltain mustilla, yksilön pyrkimys päästä köyhyydestä, rikoksista ja syrjinnästä eroon tuskin kuitenkaan oli muiden silmissä toivottavaa. Kukapa haluaisi nähdä ystävänsä kehittelevän pakosuunnitelmaa? Jopa pakenemisen mahdollisuus saattaa herättää yhteisössä levottomuutta.
Palataan Yhdysvaltain mustiin ja tarkastellaan acting white -ilmiön yhteyttä rotusortoon. Taloustieteilijä Tim Harford (2008) on jakanut rasismin kahteen osaan, hulluun ja rationaaliseen. Esimerkki hullusta rasistista on kiihkoileva työnantaja, joka yksinkertaisesti ei halua mustaihoista palkkalistoilleen. Rationaalisella rasismilla Harford taas tarkoittaa tilannetta, jossa työnantaja voi säästää aikaa ja vaivaa kohtelemalla työnhakijaa rodun tai etnisen ryhmän jäsenenä ja kyseisen rodun/ryhmän tilastollisten ominaisuuksien perusteella. Työnantaja saattaa siis saada kilpailuetua, eli toimia taloudellisessa mielessä rationaalisesti, jos hän kohtelee mustaa työnhakijaa sen perusteella, että mustien suhtautuminen koulutukseen ja koulumenestykseen on keskimäärin kielteisempää. Kyse on tilastojen – todellisten tai valheellisten – käytöstä. (Rasismin rationaalisuudella Harford ei toisin sanoen tarkoita, että rotuennakkoluulot olisivat puolusteltavissa. Hän myös pitää termiään epämiellyttävänä.)
Kumpikin syrjinnän muoto on luonnollisesti väärin. Työttömälle mustalle niiden eroilla ei myöskään välttämättä ole väliä; kummassakaan yksilöä ei käsitellä yksilönä vaan ryhmän edustajana. Hullun ja rationaalisen rasismin erottelu on myös siinä mielessä riskialtista, että kiihkoileva rasisti saattaa yrittää löytää älyllistä tukea rasismin rationaalisesta muodosta. Ero kannattaa kuitenkin pitää mielessä, sillä hullu rasismi ja rationaalinen rasismi edellyttävät erilaisia toimenpiteitä hallinnolta.
On esitetty, että yritysten välinen kilpailu tulee vähitellen hävittämään hullun rasismin. Perustelu on seuraava: Oletetaan, että yritykseen hakee töihin pätevä mustaihoinen ja epäpätevä valkoihoinen. Jos valkoihoinen palkataan ihonvärin perusteella, yritys menettää hyvän työntekijän kilpailijalleen, joka näin saa kilpailuetua ja lopulta karkottaa rasistiyrityksen markkinoilta. Yritysmaailman kilpailuvoimat saattavat kuitenkin olla liian heikkoja vaikuttaakseen hulluun rasismiin. Vähintäänkin prosessi on äärimmäisen hidas, jolloin moni musta kärsii ennen kuin rasistiset työnantajat katoavat. Toinen mahdollisuus on, että työmarkkinoilla tapahtuva rasistinen syrjintä (tai seksismi ja ikään perustuva syrjintä) on yrityksille taloudellisesti niin kannattavaa, että se voi jatkua loputtomiin. Molemmissa tapauksissa paras vaihtoehto on koettaa muuttaa tilastoja. Meidän tulee siis löytää keinoja mustien kouluttautumisen tukemiseen ja heidän tekemiensä rikosten vähentämiseen. (Aiheesta lisää Mustaa valkoisella -kirjassani.)
* Alaviite
Robert Trivers on 1900-luvun suuria evoluutiobiologeja. Hän kehitti muun muassa teorioita vastavuoroisesta epäitsekkyydestä (esitelty laajasti Ihmisluonto -kirjassani), vanhempien ja jälkeläisten välisestä konfliktista sekä itsepetoksesta. Triversin omaelämäkerrallinen Wild Life: Adventures of an Evolutionary Biologist (2015) on kiinnostava teos merkittävästä tieteilijästä, joka ei sosiaalisuuden evoluution tutkimuksistaan huolimatta juuri harjoittanut itsereflektiota, vaan rymisteli seikkailusta (tai pitäisi ehkä sanoa selkkauksesta) toiseen, usein hengenvaarallisesti. Politiikan saralla hän toimi tieteilijälle harvinaisella tavalla: Mustien panttereiden aktiivitukijana. Myöhemmällä iällään hän oli myös perustamassa Jamaikalle (jossa väestö on äärimmäisen homovihamielistä) Mustien panttereiden hengessä toimivaa Homosexual Defense Leagueta.
PS. Huono-osaisuuden muodot ovat toisinaan päällekkäisiä. Esimerkiksi musta transsukupuolinen voi kokea rankempaa syrjintää kuin normimusta. Siinä mielessä akateemisen feminismin muotitermi intersektionaalisuus saattaa olla mielekäs. Ei kuitenkaan ole ilmeistä, mitä hyötyjä intersektionaalisuus voi tuoda syrjinnän kaltaisen syy- ja seuraussuhteiltaan mutkikkaan vyyhdin tutkimiseen. Toistaiseksi teoria näyttää lähinnä tuottaneen ajatuksen, että syrjintä on ainoa tai vähintäänkin tärkein huono-osaisuutta määräävä tekijä. Tässä hengessä jostakin toiminnasta koituvia tahattomiakin seurauksia on alettu nimittää rasismiksi, ja näin koko termi on kokenut inflaation. Moni näyttää myös sekoittavan uskomukset ja toiminnan. On esimerkiksi eri asia 1) uskoa, että ihmispopulaatioiden välillä on merkittäviä geeneistä johtuvia älykkyyseroja (pieniä eroja on väistämättä) ja 2) toimia näiden keskimääräisten erojen perusteella.
Sosiologi Robert Miles (1994) kirjoittaa ”tahattoman rasismin” ongelmasta:
Usein väitetään, että mikäli työpaikassa ei ole ennestään ”mustia” ja tieto avoimesta työpaikasta leviää vain suusta suuhun, kyse olisi institutionaalisesta rasismista työhönotossa. Tällä menettelyllähän heidät edelleenkin pidetään poissa riippumatta työnantajan omista tarkoitusperistä ja uskomuksista. Kuitenkin tällä menettelyllä syrjäytetään kaikkiin niihin ryhmiin kuuluvat työnhakijat, joita ei työpaikalla ennestään ole. Ellei työntekijöissä ole naisia, irlantilaisia tai juutalaisia, heidätkin syrjäytetään tällä työhönottotavalla, eikä siten yksinomaan ”mustia”. Asialla on vaikutusta analyysiin. Onko naisten, juutalaisten ja irlantilaisten syrjintä siis määriteltävä institutionaaliseksi rasismiksi? Ellei ole, miten nämä tapaukset on eroteltava käsitteellisesti? Jos ne taas määritellään institutionaaliseksi rasismiksi, millä logiikalla institutionaalinen rasismi tunnistetaan erityiseksi ilmiöksi, kun muitakin kerran syrjitään aivan samalla menettelyllä?
Jotta siis olisi mielekästä puhua rakenteellisesta mustien syrjimisestä, on osoitettava, että mustia kollektiivisesti kohdellaan heitä haittaavalla tavalla ja että mikään muu ryhmä ei joudu kokemaan samanlaista kohtelua.
