Sanoja vapaudesta

Poliisin ennaltaehkäisevän toiminnon johtaja Jari Taponen kirjoitti Twitterissä 25.1.2020: ”Henkilöitä tai henkilöryhmiä loukkaavat sanat eivät ansaitse sananvapauden suojaa.” Twiitistä saamansa kritiikin johdosta Taponen koetti selitellä erheellistä lausuntoaan tyyliin: ”tarkoitin perusoikeuksien loukkaamista”. 

Tässä kirjoituksessa perustelen, miksi Taposen lausunto ei sovi poliisiviranomaiselle. Yksinkertainen vastaus on se, että laissa ei ole kohtaa, jonka mukaan yksilöllä tai yksilöryhmällä olisi oikeus olla loukkaantumatta. Taponen toki on saattanut vain ilmaista itseään huolimattomasti. Ehkä hän todella tarkoitti jotakin perustavampien perusoikeuksien loukkaamista eikä haukuista loukkaantumista. Tästä tuskin kuitenkaan on kyse, sillä myös hänen aiemmissa lausunnoissaan on samankaltaista erehdyttämiseksi tulkittavaa epämääräisyyttä. Taponen olisi myös voinut heti kritiikkiä saatuaan todeta ilmaisseensa itseään huonosti.

Todettakoon, että tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa kansanedustaja Ano Turtiaisen suivaantumiseen Taposen lausunnosta. Turtiainenhan nimitti Taposta tahdittomasti ”munattomaksi nillittäjäksi”, mistä lausunnosta Taponen taas päätyi tekemään rikosilmoituksen. Tämä sinänsä viihteellinen yhteenotto ei kertone niinkään yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumisesta vaan pikemminkin lastentaudeista, joita syntyy viranomaisten ja poliitikoiden aktivoitumisesta sosiaalisessa mediassa. Myös viranomaiselle sopimaton, Taposen harjoittama tapa blokkailla maltillisiakin kriitikoita voitaneen laskea somen lastentautien piikkiin. [1]

Oikeus loukata on olennaista

Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään (Taposen tapaan) hiljaisesti vihjaillen. Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin.

Tämä kuva on omistettu kaikille
nillittäjille, munallisille ja
munattomille.

Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islam- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina...

Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.

Moni onkin vihjannut, että sananvapauden puolustajia motivoisi häpeilemätön rasismi. Ikään kuin sananvapauden kannattajat haluaisivat vain huudella neekeriä ilman jälkiseurauksia. Näkemys on epärehellinen. Sananvapauden puolustajissa totta kai on räikeitä rasisteja: osa heistä suhtautuu yksilöihin ennakkoluuloisesti heidän rotunsa tai etnisyytensä perusteella. Tällaisia ihmisiä löytyy myös sananvapauden vastustajista. Itse ilmaisunvapauden kannalta on kuitenkin sivuseikka, kuka sitä kannattaa. Vapauden on kosketettava kaikkia tai se ei kosketa ketään. Oikea reaktio rasistiraasun mielipiteisiin onkin puheen lisääminen, ei sen rajoittaminen. Vain laaja sananvapaus takaa, että ihmiset uskaltavat puolustautua vallanhaluisia tai valheita levittäviä ääriliikkeitä vastaan. Vastaavasti jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien oikeuksien puolustajat olisivat pelänneet konservatiivien loukkaamista, homojen oikeudet tuskin olisivat parantuneet sellaista vauhtia. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla.

Ei siis kannata luovuttaa periaatteitaan halveksimilleen ihmisille. Sananvapauden puolustaja saattaa olla väärässä kaikessa muussa, mutta sananvapauden tärkeydessä hän on oikeassa. Ja jos hylkäät sananvapauden sen takia, että väärät ihmiset puolustavat sitä, annat näille ihmisille lisää valtaa.

Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti. Se on kuitenkin eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun loukkaavuuden tai aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on poliisin tavoite, tarkoitusperät ovat kääntyneet päälaelleen.

Loukkaava kieli siis kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisimme järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.

Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.

Sananvapaus on ylellisyyttä, jota poliisin tulee puolustaa

John Stuart Millin (1806–1873) muotoilu sananvapaudesta on edelleen pätevä. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.

Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankaruudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.

Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin (Taposen tapaan) humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko aktivisteja pelkää sen ”väärinkäyttöä”.

Sananvapaus saattaa siis tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita.

Vihapuheen vastustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Loukkaantumisesta on tullut hänelle keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.

Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Tämäkin ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?

Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi. 

Sananvapauskeskustelu ei joka tapauksessa ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.

Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua. Taposen lausuntojen perusteella viranomaisilla on tässä paljon petrattavaa. Jos pitäisi arvioida, kumpi on haitannut enemmän poliisin arvovaltaa ja uskottavuutta, ”huumeparoni” Jari Aarnio vai ”vihapuhekomissaari” Jari Taponen, vastaus ei olisi ilmeinen.

                                     * * *

[1] Toisaalta keskusteluilmapiirikin on selvästi tulehtunut. Yksi syy tähän löytynee juuri digiajan medioista. Niillähän yleensä on mainostuloihin perustuva intressi syventää kiistelyä ja kahtiajakoa: vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja ihmisten kiinnostuksen herättämiseen. Juuri sitä ominaisuuttamme pikaviestipalveluiden algoritmit osaavat hyödyntää. Sivutuotteena sosiaalisen median pikaviestipalvelut kykenevät myös hämärtämään julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Tällaisten syiden takia avoin sosiaalinen media on huono paikka pyrkiä asiapitoiseen keskusteluun. Huolellisesti sovelluttuna se kenties sopii viranomaistiedotteisiin, mutta erimielisyyttä ja huolella punnittuja yhteiskunnallisia analyyseja arvostavaksi keskustelutilaksi siitä ei ole, saati poliisin tai poliitikon omanarvontunnon lähteeksi.

Tämä kirjoitus on muokattu Skeptikko 3/2019 -lehdessä olleesta pidemmästä kirja-arviostani. 

. . . ja hyvät ihmiset uskovat näin

Boghossian, Peter & Lindsay, James (2019): How to Have Impossible Conversations. Lifelong Books. New York.

Tieteen edistäminen ja popularisointi ovat olennaisia identiteettini ja moraalisen omakuvani osia. Tämä kirja oli karvas muistutus, että juuri moraalinen identifioituminen tekee ihmisten kanssakäymisestä kitkaista, estäen perusteltujenkin väitteiden hyväksymisen. Onhan keskustelukumppanillakin yleensä selkeä käsityksensä siitä, miten hyvä ja oikeamielinen ihminen toimii ja ajattelee. Ja kaikille oikeamielisyyteen ei sisälly totuuden tavoittelua.

Faktojen, todisteiden tai tutkimustulosten esitteleminen ei siis välttämättä riitä. Harva feministi esimerkiksi haluaa kuulla biologiasta ja sukupuolieroista. Kosmopoliitti globalisti taas ei välttämättä halua kuulla tilastoennusteita etnisten ryhmien prosenttiosuuksista (ns. väestönvaihdosta). Ja harva silakkaliikkeestä tahtoo kuulla tutkimustuloksia rotujen välisistä eroista.

Tämänkaltaisia kuumia keskusteluaiheita on lukemattomia: abortti, alkoholinmyynti, ammattiarmeija, aselait, asevelvollisuus, eutanasia, huntukielto, ilmastoteot, kannabis, kansalaistulo, kasvissyönti, kierrätys, lentomatkustus, lihantuotanto, makeisvero, metsästys, minimipalkka, Nato, nopeusrajoitukset, peltipoliisit, porno, prostituutio, puoluetuki, sananvapaus, siirtolaisuus, sukupuolierot, Suvivirsi, syrjäytyminen, taksiuudistus, translaki, tuloerot, turkistuotanto, tuulivoima, vankeusrangaistukset, varallisuusvero, ydinvoima, yksityiskoulut ja niin edelleen.

Kirja ei käsittele näitä vaikeita aiheita sinänsä. Se ei siis kerro, mitkä aiheisiin liittyvät tosiasiaväitteet ovat tosia ja mitkä virheellisiä. Teos sen sijaan käy läpi strategioita, joilla tosiasiaväitteistä ja lopulta myös poliittisista ratkaisumalleista päästään hedelmällisellä tavalla keskustelemaan. Usein (tai ehkä useimmiten) faktat ja todisteet ovat keskustelun aiheina vain näennäisesti, ja keskustelut koskevat pikemminkin arvoihin liittyviä mielipide-eroja.

Riitelyn taustavoimana on lähes aina myös osallistujien identiteetti, heidän usko omaan hyveellisyyteensä sekä tunne johonkin tiettyyn sisäryhmään kuulumisesta. Harva kuitenkaan huomaa – varsinkaan omalla kohdallaan –, että ihmisten perustelut moraalisille näkemyksilleen tuppaavat perustumaan syvällisten pohdintojen sijasta kehämäiseen perstuntumaan: ”Olen hyvä ihminen – ja hyvät ihmiset uskovat näin.”

Boghossian ja Lindsay ehdottavat ratkaisuksi seuraavaa. Tunnista, että kyse on arvoista. Siirrä keskustelun painopiste aluksi faktoista moraaliin. Vaihda siis puheenaihetta. Koeta selvittää, ovatko vastapuolen uskomukset päätyneet osaksi hänen henkilökohtaista identiteettiään. Kysy sitten, mistä vastapuoli ”tietää”, että hänen uskomuksensa on totta. 

Rokotusten vastustajalta voi alkuun udella, ”millainen on mielestäsi hyvä äiti”. Löysien aselakien kannattajalle voisi taas ensiksi todeta, että ”koska pelkään ihmisten tekevän virheitä, tunnen oloni turvattomaksi, jos lait ovat näin sallivia”. Keskustelukumppanien olisikin hyvä avoimesti tunnustaa, että hyvät aikomukset – joita meillä kaikilla on – eivät välttämättä lisää hyvinvointia tai vähennä kärsimystä. Hyvillä aikomuksilla päinvastoin on usein juuri vastakkaisia vaikutuksia kuin oli toivottu. 

Lisäksi on syytä muistaa, että koska mediaympäristö on niin polarisoitunut, keskustelukumppani saattaa tietää sinua enemmän tiimisi ääriajattelijoista kuin tiimisi maltillisista. Tämä epäsuhtaisuus yhdessä ihmiselle tyypillisen yleistämistaipumuksen kanssa työntää keskustelijoita yhä syvemmälle poteroihinsa. Kirjan optimistinen sanoma kuuluu, että hienovaraista houkuttelua voi ja kannattaa silti kokeilla.

Tosin hieman hassusti tekijät suosittelevat pidättäytymistä sosiaalisen median keskusteluista – etenkin vihaisena (ks. oheinen kuva). Tämä on ymmärrettävää ottaen huomioon tavan, jolla kaikille avoin ja kasvoton pikaviestiminen tuo esiin ihmisten huonoja puolia; turhanaikaista poseeraamista, impulsiivisia hyökkäyksiä, tahallista väärinymmärrystä ja niin edelleen. Osa on somessa liikkeellä myös vain huomiohakuisuuttaan, höyryjä päästelläkseen, pahaa oloaan lievittääkseen tai huvitellakseen muiden kustannuksella. Tällaisessa ympäristössä keskustelulta on turha odottaa paljoa.

Suositus nettikeskusteluista pidättäytymiseen on silti sääli. Nettiinhän väittelyt ovat pitkälti siirtyneet. Lisäksi kirjan vinkit soveltuvat yhtä hyvin verkossa tapahtuvaan sanailuun kuin kasvotusten käytyyn mittelyyn. Luultavasti vinkit myös säilyttävät ajankohtaisuutensa vuosien ajan, muuttuivatpa keskusteluilmapiiri ja mediaympäristö millaisiksi tahansa.

Kirjan esimerkit ovat peräisin lähinnä Yhdysvalloista. Tarjotut keskusteluvinkit ovat silti helposti muokattavissa Suomen oloihin - aivan kuten Yhdysvalloista on Suomeen rantautunut myös keskusteluilmapiiriä myrkyttävää ääriajattelua. [1]

                                 * * *

[1] Hyvä esimerkki tällaisesta kaiketi hyvää tarkoittavasta

tuontitavarasta on Itä-Suomen yliopiston viiden opintopisteen kurssi "Antirasismin perusteet" (ks. kuva). Kurssin kuvauksessa on muun muassa seuraava totalitaristiselle mielivallalle altistava lausunto:

Nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.

Käytännössä tämä toimii malliesimerkkinä rodullistamisesta, kehotuksesta katsoa kaikkea rotulinssien läpi. Lausunto ei myöskään juuri eroa ilkkuvaa naureskelua herättäneestä ”Näin nämä koetaan” -kommentista.

(Kokemusasiantuntijuutta korostavalla asenteella on toki perinteitä. Esim. Simone de Beauvoir lanseerasi termin "L’experiénce vécue" eli "eletty kokemus". Olen muualla perustellut sitä, miksi nimenomaan tasa-arvoa ja syrjintää tutkittaessa kannattaa pyrkiä objektiivisuuteen kokemuksellisuuden sijasta. Syy on se, että ihmisten omaksumat teoriat ja ideologiat voivat johdatella heitä kokemaan asioita vääristyneellä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan vääristellen. Esimerkiksi feministisen pedagogiikan tai anti-rasismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan ja näkemään syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole. Tieteen tehtävä on vähentää tällaista niin sanottua tiedollista saastumista.)

Tuoreet Twitter-kyselyt

Oheisissa kuvakaappauksissa on joitakin joulu-tammikuun aikana järjestämiäni Twitter-kyselyitä. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kyselyt koskevat poliittisia aiheita. Joihinkin kyselyihin tuli kiinnostavia sanallisia vastauksia; niitä voi käydä lukemassa profiilistani: @otammisalo.

 

Keskusteluja vieraiden kesken

Gladwell, Malcolm (2019): Talking to Strangers: What We Should Know about the People We Don’t Know. Allen Lane.

Olen lukenut Gladwellilta kaksi aiempaa teosta. Kummassakin oli joukko kiinnostavia ilmiöitä ja sattumuksia (ja myös joukko havaintoja, jotka eivät käsiteltyihin ilmiöihin juuri liity). Kuuluisin hänen popularisoimansa havainto lienee se, että alkuvuodesta syntyneet joukkuelajin harrastajat päätyvät todennäköisemmin ammattilaispelaajiksi. Ilmiön selitys on luultavimmin se, että alkuvuodesta syntyneet harrastajat ovat junioriaikana tovereitaan jonkin verran fyysisesti kehittyneempiä ja menestyvät täten lajissa paremmin. Näin he saavat voimakkaamman kipinän ryhtyä aikanaan ammattilaisiksi.

Gladwellin uusimman kirjan pääpointti on se, että ihmiset ovat huonoja tulkitsemaan entuudestaan tuntemattomien ihmisten motiiveja, ajattelua ja tuntemuksia. Tämä koskee myös poliiseja ja jopa parhaimpia tiedustelupalveluagentteja. Gladwellin kiinnostavimmat esimerkit koskevat juuri sisäpiiriin soluttautuneita vieraan vallan vakoojia. Jopa tiedustelu-upseerit haluavat uskoa ihmisistä hyvää ja siksi sortuvat vakoilijoita koskeviin virhearviointeihin.

Kannatko isoveljeä taskussasi?

Kirjassa on toki myös esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat muita epäluuloisempia ja sen takia pystyvät paljastamaan huijareita ja vakoojia. Usein samat, joskus sankareina juhlitut yksilöt maksavat epäluuloisuudestaan kuitenkin kovan hinnan yksityiselämässään. Elämä on raskasta ja yksinäistä, jos luonnostaan odottaa muista koko ajan pahaa.

Vakoilutapausten ja poliisikohtaamisten lisäksi kirjassa käsitellään yliopistokampuksilla tapahtuneita raiskauksia. Gladwell lainaa erästä raiskausoikeudenkäyntiä johtanutta tuomaria: ”Käytännön todellisuus on sellainen, että inhimillisessä käyttäytymisessä on alueita, joihin yksityiskohtainen lainsäädäntö ei sovellu.” Kyse oli alkoholin osuudesta tapahtumien kulkuun. Gladwell kysyy, onko humalassa annettu suostumus pätevä suostumus ja kuinka humalassa yksilön tulee olla, että kyse ei enää ole todellisesta suostumuksesta. Sama tuomari päättelee, että lainopillisia periaatteita ei voida ulottaa kaikkialle: ”Ongelma on inhimillisen käyttäytymisen loputtomassa vaihtelussa ja siinä, että kaikki yleensä tapahtuu yksityisissä olosuhteissa ilman puolueetonta todistajaa. Siksi tämä vakava rikkomus on niin vaikea todistaa.” Gladwellin mukaan paljolta ikävältä vältyttäisiin pelkästään sillä, että opiskelijoiden alkoholikulttuuria pystyttäisiin muuttamaan maltillisemmaksi:

Opiskelijoiden itsensä mielestä miesten tulisi oppia kunnioittamaan naisia enemmän. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, miten miehet käyttäytyvät naisten parissa, kun he [miehet] ovat selviä. Kyse on siitä, miten he käyttäytyvät naisten parissa, kun he ovat humalassa ja alkoholi on muuttanut heidät ihmiseksi, joka näkee ympäröivän maailman eri tavalla. Muiden kunnioittaminen vaatii mutkikkaita laskelmia, jossa joku osapuoli hillitsee halujaan, puntaroi pitkän aikavälin seurauksia ja miettii muuta kuin sitä, mikä juuri on silmien edessä. Juuri tätä humalan aiheuttama likinäköisyys vaikeuttaa.

Gladwellin loppupäätelmä kuuluu:

Tämä on kirja arvoituksesta. Meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua muukalaisille, erityisesti modernissa, rajattomassa maailmassamme. Emme ole enää kyläläisiä. Poliisien on pysäytettävä ihmisiä, joita he eivät tunne. Tiedustelu-upseerien on elettävä huijausten ja epävarmuuden kanssa. Nuoret menevät juhliin nimenomaan tavatakseen vieraita ihmisiä: se on osa romantiikan etsimisen jännitystä. Silti tässä tehtävistä tärkeimmässä olemme taitamattomia.

Päätelmä on nähdäkseni turhan pessimistinen. Ihmiset tulkitsevat toisiaan sen verran oikein, että keskustelut vieraidenkin kanssa ovat paitsi mahdollisia myös usein palkitsevia ja nautinnollisia.

Populismista (ja silakoista)

Olen sivusta seurannut vastikään perustetun Silakka -liikkeen ”toimintaa” ja liikkeen saamaa julkisuutta. Ennustan liikehdinnälle nopeaa loppua. Ennuste ei perustu silakoiden keskinäisiin ristiriitoihin tai kannattajien reaktiiviseen puhdasoppisuuteen, vaan siihen, että aate, jota liikkeen on tarkoitus vastustaa (fasismi/natsismi/rasismi), on sekä kadonnut muodollisen politiikan kentältä että marginalisoitunut äänestäjien parissa.

"Samassa pöydässä?"

On hienoa, että nuorisolla on intoa politiikkaan ja maailmanparantamiseen. Alituiset syytökset populistipuolueiden rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta tuskin kuitenkaan ovat toimiva strategia – etenkään tilanteessa, jossa populistit ympäri maailmaa, myös Suomessa ja Ruotsissa, ovat omaksuneet tavoitteita, jotka eivät sovi perinteiseen vasemmisto-oikeisto–akseliin. Silakoiden strategia epäonnistuu myös siksi, että populistin kanta maahanmuuttokysymyksiin voi olla täsmälleen sama kuin maltillisella oikeistolaisella tai vasemmistolaisella arvoliberaalilla.

Kuvitteellinen keskustelu
rasismista

Kansallismielisellä populismilla on toki pimeä puolensa, ja osa kannattajista ylpeästi kantaa saamaansa rasistileimaa. Valtaosaa populistien äänestäjistä ylenmääräinen leimaaminen kuitenkin suututtaa. Tällaisessa tilanteessa populistipoliitikko pääsee usein loistamaan: kansalaisten silmissä hän saattaa näyttäytyä rohkeana toisinajattelijana, joka pahantahtoisen painostuksen alaisena uskaltaa puhua epämiellyttävistä totuuksista.

Roger Eatwellin ja Matthew Goodwinin National Populism (2018) -teoksen mukaan kansallismielisen populismin suosiota selittävät lähinnä seuraavat seikat: pelko historiallisen identiteetin ja nykyisten hyväksi koettujen elintapojen häviämisestä, poliitikoihin ja instituutioihin kohdistuva epäluottamus sekä tunne huonommasta huomisesta ja oman aseman suhteellisesta kurjistumisesta (globaalin talouden ja siirtolaisuuden kourissa). Eatwell ja Goodwin puhuvat neljästä D:stä:

Distrust: Epäluottamus järjestelmään, ei kuitenkaan demokratiaan sinänsä.

Deprivation: Tunne siitä, että enemmistö tai jokin itselle tärkeä vähemmistö jää jälkeen, kun muut vähemmistöt saavat äänensä kuuluviin. Politiikanteon koetaan irtaantuneen tiettyjen avainryhmien edustamisesta.

Destruction: Hälyttävien trendien ilmaantuminen. Siirtolaisuuden lisääntyminen toi monille tunteen siitä, että ”minä ja perheeni olemme vieraita omassa maassamme”.

De-alignment: Ihmisten ja perinteisten puolueiden vanhat siteet murtuvat, puolueuskollisuus katoaa ja puoluekenttä pirstaloituu (ei tosin Yhdysvalloissa).

Kyseiset tekijät antavat vahvaa tukea kansallismieliselle populismille. Suuri osa ihmisistä kokee, että poliitikot ylenkatsovat heitä mutta samalla suosivat maahanmuuttajaa. Kyse ei siis ole tietämättömästä rasismista (vaikka sitäkin luonnollisesti on) tai antidemokraattisesta fasismista. Kansallismielisyydellä on sen sijaan vaihteleva kannattajakuntansa, jolla on monenlaisia syitä suuntautumiseensa. Tämä on läksy, jossa perinteisillä puolueilla (ja silakoilla) on opeteltavaa. Populismi seuraa demokratiaa varjon lailla, ja olisi erhe niputtaa kansallismielinen populismi yhteen natsismin/fasismin kaltaisten ääriliikkeiden kanssa.

Johanna Korhonen myös vihjaa (teoksessaan Kymmenen polkua populismiin, 2013), että Perussuomalaisten kannattajat ovat lahjattomia ja osaamattomia. Hän muun muassa kysyy pilkallisesti, ”missä on paikka ihmiselle, jonka luovuus ilmenee itse moottorisahalla veistetyssä karhuveistoksessa kesämökin pihalla” ja ”miten pärjää se, joka ei ole lahjakas, ei osaava, ei monitaitoinen, ei sosiaalisesti taitava eikä mitään muutakaan mainitsemisen arvoista? Mitä tekisi ihminen, joka parhaimmillaankin on vain keskinkertainen ja useimmiten ei oikein sitäkään?” Korhonen jatkaa: ”Tähän saumaan populistinen retoriikka uppoaa hyvin. Siinä, missä muiden puolueiden johtohahmot ovat sitoutuneet huippu-Suomen strategioihin, populistit antavat kansalaisille luvan olla vain.”

On epäilemättä totta, että Perussuomalaisten äänestäjissä on paljon niitä, ”jotka menestyivät koulussa enintään keskinkertaisesti ja osaavat ammattiaan riittävästi, mutta kaukana erinomaisesta”, kuten Korhonen maalailee. Mutta jos katsotaan tilannetta maailmalla, tällainen alentava yleistäminen ei ole mielekäs strategia, jos on tarkoitus vastustaa populismia. Yli 62 miljoonaa ihmistä äänesti Trumpia, yli 17 miljoonaa Brexitiä, yli 10 miljoonaa Marine Le Peniä ja lähes kuusi miljoonaa Vaihtoehto Saksalle -puoluetta. Yksinkertaistavat stereotypiat ja äärioikeistolaisuudesta syyttely kääntyvät tällaisten äänisaaliiden edessä tarkoitustaan vastaan.

Kansallismielistä populismia on myös monenlaista. Esimerkiksi puolue, joka ajoi Skotlannin eroa Britanniasta, asettuu keskustasta vasemmalle. Kansallismielinen populismi voikin kannattaa vapaamielistä demokratiaa, islamilaista teokratiaa tai kaikkea siltä väliltä. Populisteja yhdistää lähinnä halu saada oletetun enemmistön ääni kuuluviin. Tällainen saa väestössä helposti vastakaikua; ihmiset haluavat arvostusta ja tulla hyväntahtoisesti huomioiduiksi. Ja juuri tällaista yleisinhimillistä kaipuuta silakkaretoriikka näyttää väheksyvän – paitsi tietysti omiensa kohdalla.

Arvostuksenjano ei vaivaa vain populistien äänestäjiä. Myös poliitikot, laidasta laitaan, kaipaavat kiitosta ja kunnioitusta. Markkinaliberaali haluaisi kiitosta vaurauden lisääntymisestä ja globaalin köyhyyden vähenemisestä. Vihreiden kannattaja haluaisi kiitosta pyrkimyksistään maailman pelastamiseksi. Vasemmistoliberaali taas haluaisi kiitosta sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa – vaikkapa homojen, naisten ja uskonnottomien asemassa – tapahtuneesta kehityksestä. (Se, että kansallismielispopulistiset suuntaukset ovat ottaneet homojen ja naisten oikeuksia agendalleen, on ärsyttänyt monia vasemmistolaisia, jotka ovatkin kuitanneet populistien puheenvuorot lähinnä kosiskelevana islamvastaisuutena, jopa islamfobiana.) Kansallismielinen populisti puolestaan kaipaisi kiitosta siitä, että hän yrittää turvata kansakuntaa yhdistäneitä arvoja ja traditioita. Tarvittaessa moni kansallismielinen on jopa valmis uhraamaan talouskasvun (kuten esim. Brexitin tapauksessa).

Kuten todettua, ennustan Silakoille pikaista pohjaan painumista. Ennustan myös, että kansallismielinen populismi kesyyntyy ajan mittaan patriotismin kevytversioksi. Tapahtuipa näin tai ei, merkittävämpi kysymys tulee jatkossakin olemaan se, millaisen taloudellisen järjestelmän kannattaminen on missäkin poliittisessa tilanteessa järkevintä (eli tuottaa inhimillistä hyvinvointia riittävän kauas tulevaisuuteen). Tästä käytävää keskustelua silakoiden omaksuma retoriikka ei edistä, päinvastoin. Jos pitäisi valita, kenen strategia on viime vuosina pahiten epäonnistunut, päätyisin luultavasti juuri silakoiden kaltaiseen ”uusvasemmistoon”. Se on samaan aikaan lietsonut pelkoa ja huokunut moraalista ylimielisyyttä: siirtolaisuudesta huolestunut on depersonalisoitu rasistiksi ja osakkeenomistaja on demonisoitu ahnehtijaksi, jota ei kiinnosta eläinten kärsimys, ihmisten terveys tai ilmastonmuutos. Se, että oppinein osa nuorisosta harrastaa tällaista likinäköistä – ja kenties syyllisyydentunnon motivoimaa – retoriikkaa, viittaa siihen, että tiedon ja koulutuksen lisääminen voi auttaa ihmiskuntaa vain tiettyyn rajaan asti. Tätä kaltaiseni tiedeuskovaisen teknokraatin olisi vaikea niellä.

                                      * * *

PS. Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä vertaa fasistileimojen viljelyä satuun pojasta, joka huusi sutta (TS 22.2.2017):

Poliittisena strategiana fasistileimojen heittely ei ole ollut kaksinen menestys. Se ei ole saanut nimittelyn kohteita pohtimaan kriittisesti omia opinkappaleitaan niiden hylkäämisestä puhumattakaan, eikä se myöskään ole estänyt ihmisiä äänestämästä heitä, pikemminkin päinvastoin. Monet populistien äänestäjistä ovat kokeneet jatkuvat fasismisyytökset eliitin pyrkimyksinä vaientaa eri tavalla ajattelevien oikeutettu kritiikki. 

Keskustelu kaipaisi suhteellisuudentajua ja historian tuntemusta. Yhdysvalloissa eurooppalaisten puheet amerikkalaisen demokratian lopusta ja maan syöksymisestä fasismiin ärsyttävät myös monia Trumpin vastustajia, jotka näkevät ne omahyväisenä ja röyhkeänä besserwisseröintinä. Voidaan toki keskustella siitä, kuinka demokraattinen Yhdysvallat todellisuudessa on ollut ja on, mutta se on varmaa, että historiallisessa tarkastelussa amerikkalaiset peittoavat eurooppalaiset mennen tullen demokratian puolustajina. 

Nykypopulistien rinnastaminen fasisteihin tuo kyllä huomiota ja aplodeja samanmielisiltä, mutta suden huutamista se silti on. Vaalitulokset kertovat, että kyläläiset ovat jo alkaneet huutoon väsyä.

Varovaisen skeptisesti sukupuoli-identiteetistä

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 4/2019 -lehdessä (ilman tässä olevaa jälkikirjoitusta ja jälkimmäistä kuvaa).

Terve sielu väärässä ruumiissa?

Sukupuoli-identiteetti on hatarasti määritelty käsite, jonka juridista erityisasemaa on vaikea perustella.

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen: se sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras.

Määritelmä mahdollistaa sen, että osa yksilöistä on sukupuolettomia (ei lainkaan sukusoluja) ja että osa yksilöistä on molempia (omistaa suuret ja pienet sukusolut). Biologinen määritelmä mahdollistaa myös sen, että yksilö voi kokea olevansa eri sukupuolen kehossa.

Ihmislaji nähdään monesti mutkikkaampana. On alettu puhua sosiaalisesta sukupuolesta ja useammasta kuin kahdesta sukupuolesta, jopa sukupuolen jatkumollisuudesta. Lisäksi on aktivisteja ja eturyhmiä, joiden mukaan yksilön oma ilmoitus on pätevä juridisen sukupuolen määrittäjä.

Tällaisille uudelleenmäärittelyille on löydettävissä perusteita. Ihmisellä käyttäytyminen nojaa enemmän kulttuuriin ja sosiaaliseen oppimiseen kuin millään muulla lajilla. Ihminen on myös planeettansa itsetietoisin olento.

Erityispiirteistämme huolimatta sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteet ovat ongelmallisia. Niihin liittyy epäloogisuutta ja dogmaattisuutta, joka on pahimmillaan alkanut haitata ihmisten välistä vuorovaikutusta ja niitä nuoria, jotka joutuvat identiteettinsä kanssa painimaan.

Pride-liikkeen parissa ollaan esimerkiksi varsin erimielisiä lääkäriasiantuntijoiden kanssa siitä, millaisia hyvät hoitokäytännöt niin kutsuttua sukupuolidysforiaa varten ovat. Tutkimukseen perustuvaa tietoa optimaalisista hoitolinjoista ei yksinkertaisesti ole, etenkään nuorille.

Identiteetti ei kaipaa erityiskohtelua

Yleensä sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan yksilöllä olevaa omakohtaista tuntemusta ja kokemusta omasta sukupuolisuudestaan. Määritelmä on epäselvä ja kehämäinen. Sana sukupuoli on siinä sekä selittävällä että selitettävällä puolella.

Tämä kuva ei ota kantaa
Veikkauksen toimintaan vaan
kiinnittää huomion
sukupuolten erilaisiin
lisääntymisinvestointeihin.

Identiteettikäsitteen pätevä määritteleminen edellyttäisi sen kertomista, mikä ja millainen on identiteettiä määräävä tuntemus tai kokemus. Miten sukupuoli-identiteetti eroaa muihin identiteetteihin liittyvistä tuntemuksista ja kokemuksista? Mistä sukupuoli-identiteetin kokemukset tulevat? Mikä on identiteettituntemusten suhde yksilön fyysiseen kehoon tai yksilön kasvuympäristöön?

Kysymykset ovat paitsi tieteellisesti kiinnostavia myös yhteiskunnallisesti merkittäviä. Toisinaanhan sukupuoli-identiteetin väitetään kaipaavan jotakin sellaista erityissuojelua tai -kohtelua, joka jää syrjinnän kieltävien lakien ulkopuolelle. (Suomessa tasa-arvolaki kieltää syrjinnän sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.)

Identiteetistä ja syrjinnästä on kuitenkin huomattava, että syrjimättömyyden periaate ja toisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen eivät edellytä kaikkien niiden seikkojen kunnioittamista, joista hänen identiteettinsä muodostuu.

Yksilön identiteetin olennainen osa saattaa esimerkiksi olla tuntemus ylempiarvoiseen rotuun kuulumisesta. Meidän ei tarvitse kunnioittaa tällaisen tärähtäneen yksilön ajattelua voidaksemme silti kunnioittaa hänen ihmisyyttään. Ihmisarvoinen kohtelu ei edellytä myöskään sitä, että automaattisesti uskoisimme kaiken, mitä ihmiset kertovat identiteettiensä taustoista.

Tämänkaltaiset varaukset pätevät myös sukupuoli-identiteettiin. Voimme pitää ongelmallisena yksilön ilmoitusta sukupuolestaan, mutta voimme siitä huolimatta suhtautua häneen kunnioittavasti ja empaattisesti sekä aktiivisesti vastustaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa syrjintää. 

Sukupuoli-identiteetin käsitteen tai joidenkin sukupuolenkorjausoperaatioiden mielekkyyden kyseenalaistaminen ei siis sellaisenaan ole merkki konservatiivisuudesta tai epäempaattisesta kiihkoilusta, kuten pride- ja trans-piireissä toisinaan ajatellaan. Identiteetissä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaista, joka tulee kyseenalaistamatta tunnustaa ja jota tulee varauksetta kunnioittaa – ainakaan, jos identiteetin rakennuspalikoita ei kyetä kuvaamaan ja todentamaan tarkemmin.

Mikä on sukupuoli-identiteetti? Tuleeko oma kokemus ottaa lakiin?

Millainen tätä taustaa vasten olisi sukupuoli-identiteetin mielekäs määritelmä? Ja millainen määritelmä voisi toimia siten kuin identiteettiä korostavat eturyhmät toivovat sen toimivan?

Kuvitellaan yksilö, jolla on ihmiskoiraille tyypillinen sieltä täältä karvainen vartalo ja ihmiskoiraalle tyypilliset sukuelimet. Hän myös kutsuu itseään mieheksi. Kyseinen yksilö ei kuitenkaan erityisesti tunne olevansa mies tai mitään muutakaan sukupuolta. Onko hänen sosiaalinen sukupuolensa tai sukupuoli-identiteettinsä silti mies? Vai onko häntä laimeiden tuntemustensa vuoksi pidettävä sukupuolettomana tai peräti muunsukupuolisena? Tämä ei vaikuta oikealta, sillä lokerointi jättää epäselväksi, millä perusteella meidän tulee ketäkin uskoa. (Sivuutetaan tässä kysymys siitä, miksi sukupuolettomuutta olisi perusteltua pitää sukupuoli-identiteettinä; eihän kaljuuskaan ole hiusväri.)

Pulma ei ratkea, vaikka tämä miehen vartalolla varustettu yksilö sanoisi, että ”tunnen asiat kuin nainen”. Olisiko hänellä silloin naisidentiteetti? Tämäkin lokerointi olisi kyseenalainen, sillä miesoletettumme ei voi tietää, millaista on tuntea kuin nainen. Korkeintaan olisi perusteltua sanoa, että hän kokee asiat siten kuin hän kuvittelee keskiverto naisen tai naisten enemmistön tuntevan.

Jos sukupuoli-identiteetille kaivataan yleispätevästi perusteltua juridista asemaa, sen määritelmä tuskin voi tällä tavoin riippua ihmisillä olevista satunnaisista ja osittain muoti-ilmiöihin nojaavista kuvitelmista, millaisia mies ja nainen (tai transseksuaali) keskimäärin ovat. Lakiin ja potilasturvallisuuteen liittyviltä määritelmiltä on perusteltua vaatia enemmän.

Sukupuoli-identiteetin pääkriteerin täytyy ensinnäkin olla se, että identiteetti on riittävän pysyvä ja muuttumaton. Muutoin koko käsite ei olisi mielekäs – tai ainakaan identiteettiä ei olisi mieltä pitää suojelukohteena. Jos joku siis sanoo, että hänen sukupuoli-identiteettinsä on joustava, tämän joustavuudenkin tulee olla pysyväisluontoinen ominaisuus.

Identiteetin määritelmän tulisi myös olla riippumaton siitä, millaisia yksilön lisääntymisfysiologiset ominaisuudet ovat. Jos identiteetti riippuisi sukuelimistä (tahaton sanaleikki), koko identiteetin käsite olisi turha.

Vastaavasti identiteetti ei voi perustua siihen, onko yksilöä kasvatettu tyttönä tai poikana. Jos kasvuympäristö määräisi identiteetin, sitä ei enää olisi perusteltua pitää omaehtoisena ilmoitusasiana. Lisäksi on tapauksia, joissa kasvattaminen jommankumman sukupuolen mukaan tai edes hormonihoidot eivät ole muuttaneet yksilön identiteettiä toivotuksi.

Nämäkään kolme tarkennusta eivät ole toimivia perusteita sukupuoli-identiteetin erityisasemalle. Kuvitellaan tilanne, jossa sukupuolenkorjauskirurgiaa toivova mies sanoo, että ”en halua olla nainen, minä olen nainen”. Lainsäätäjä voisi tällöin kysyä, ”miksi yhteiskunnan pitäisi tukea leikkauksiasi, jos kerran jo olet nainen”. Vastaukseksi ei kelpaa se, että kyseinen yksilö haluaa vain korjata ruumiinsa. Konservatiivinen lainsäätäjä voisi kuitata tämän pilkallisesti toteamalla, että ”yhteiskunta ei tue viehkeäksi prinsessaksi identifioituvan naisen kauneusleikkauksia; miksi sen pitäisi tukea juuri sinun identiteettiisi sopivaa leikkausta”.

Miesoletettu voisi väittää vastaan, että ”käyttäydyn jo kuin nainen”. Konservatiivi voisi ohittaa tämänkin, vaikkapa toteamalla, että ”päinvastoin, osoittaa miehekkyyttä uskaltaa olla noin naisellinen”.

Toisin sanoen, jos sukupuoli-identiteetti nojaa vain sattumanvaraisiin käsityksiin siitä, millaisia naiset/miehet tai naiseuden/mieheyden kriteerit ovat, identiteetin erityisasema voidaan aina kyseenalaistaa. Väite, että yksilö on oppinut naiseuden ja mieheyden kriteerit lapsuudessaan, ei riitä, sillä juuri sellaisesta epämääräisyydestä halusimme eroon.

Tässä vaiheessa on paikallaan todeta, että tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, millaiset lääketieteelliset korjaushoidot ovat milloinkin perusteltuja tai mitä tulee ajatella tapauksista, joissa yksilö katuu korjaushoitoihin ryhtymistä. (Tosin se todettakoon, että nykylaissa olevaa vaatimusta sukupuolta korjaavan yksilön lisääntymiskyvyttömyydestä on perusteltua pitää ihmisoikeuksien vastaisena.)

Tekstin vaatimaton tavoite on sen sijaan selventää sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin käsitteellisiä ongelmia. Kirjoitus ei siis ota kantaa siihen, tuleeko oman ilmoituksen riittää juridisen sukupuolen muuttamiseen vai ei (yksilön anomus riittää esimerkiksi Tanskassa).

Joku saattaa silti pelätä, että tässä esitetyt ajatukset jotenkin voimaannuttaisivat sukupuolista syrjintää ajavia konservatiiveja – jos sellaisia vielä on. Vastaavaa pelkoa tunnetaan feministisen retoriikan kritisoimisesta; aivan kuin joka nurkan takana odottaisi taantumuksellisia kiihkoilijoita valmiina syrjimään naisia.

Pelot ovat aiheettomia. Asenneilmapiiri on ensinnäkin jatkuvasti muuttunut suvaitsevammaksi: näkemyksiä, jotka vielä 1970-luvulla olivat liberaaleja, pidetään nykyään konservatiivisina. Lisäksi mitä vankemmalla käsitteellisellä, empiirisellä ja objektiivisella perustalla identiteetti ja tasa-arvo ovat, sitä vaikeampi kiihkoilijan on niitä halventaa. (Monilta näyttää myös unohtuneen, että esitettyjen väitteiden totuudenmukaisuuden kannalta on yhdentekevää, innostuuko väitteistä arvokonservatiivi vai arvoliberaali.)

Kuvitellaan seuraavaksi, että joku sanoo naiseksi itsensä kokevalle miehelle, että ”sinullahan on penis, et sinä voi olla nainen”. Miesoletettu vastaa tähän: ”miten niin, tämä on naisen penis”. Vastaus on tavallaan vakuuttava, sukuelimillähän ei pitänyt olla merkitystä sukupuoli-identiteetille. Vastauksen kyseenalaisuus identiteetin lainvoimaisuuden kannalta tulee kuitenkin ilmi, jos vastaus olisi kuulunut: ”miten niin, minulla on naisen aivot.”

Tämä johtaa asian ytimeen. Identiteetti perustuu aina joihinkin aivoissa tapahtuviin ja periaatteessa mitattaviin prosesseihin. Sillä on siis materiaalinen perusta. Tässä mielessä Suomen nykytilanne on ymmärrettävä: yksilön ilmoittamalla sukupuoli-identiteetillä on käytännössä merkitystä juridiseen sukupuoleen vasta, kun yksilö on valmis sukupuolenkorjausta edeltäviin lääketieteellisiin selvityksiin.

Pride-liikkeen parissa ei ole suhtauduttu lämpimästi ajatukseen identiteetin materiaalisesta perustasta. Osa liikkeen aktiiveista on ehdottomia siinä, että sukupuolen omakohtainen ilmoitus ei koskaan voi olla väärä, ja että ilmoitusta tulee kunnioittaa lopullisena ja kyseenalaistamattomana auktoriteettina. Jos olet eri mieltä, kärsit transfobiasta.

Sukupuolisten vähemmistöjen kokeman syrjinnän valossa tämänkaltainen demonisointi on ymmärrettävää. Halventava nimittely kääntyy kuitenkin itseään vastaan, etenkin nykytilanteessa, kun yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi ja erilaisuus on tullut hyväksytymmäksi. Syrjinnän vastustaminen ei hyödy ylimielisestä moralismista tai erimielisyyden demonisoimisesta.

Mistä ihmisten kokemat sukupuoli-identiteetin ongelmat sitten johtuvat? Millaisia fysiologisia ja neurologisia prosesseja on taustalla? Neurotieteilijä Vilayanur Ramachandranin mukaan trans-tuntemukset selittyvät sillä, että aivojen käsitys yksilön ruumiinosista eroaa kehon todellisesta rakenteesta.

Pieni osa biologisista naisista esimerkiksi kertoo kokevansa, että heillä on haamupenis ja välillä jopa haamuerektio, aivan kuten jonkin raajansa menettäneet voivat kokea haamusärkyä raajassa, jota ei enää ole. Vastaavasti pieni osa biologisista miehistä kertoo kokevansa, että heidän peniksensä on ylimääräinen ja väärällä tavalla tungetteleva. Kysyttäessä moni näistä huono-onnisista valitsisi myös mieluummin kirurgisen hoidon kuin taikaiskusta vaihtaisi tuntemuksensa yhteensopivaksi kehonsa kanssa. (Trans-tuntemusten ja intersukupuolisuuden esiintyvyydestä puhutaan yleensä promilleina, kun taas homoseksuaalisuuden kohdalla puhutaan joistakin prosenteista.)

Toistaiseksi aivoissa olevan ruumiinkuvan ja kehon välisen epäsuhdan syntymekanismia tai merkitystä ei kunnolla tunneta. Tiedetään vain, että kuten sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen, myös aivojen käsitys yksilön omista ruumiinosista alkaa muotoutua jo kohdussa ja yleensä voimistuu yksilön lapsuudessa.

Päätelmä

Sukupuolen juridinen määritelmä ei voi yleispätevästi nojata siihen, onko yksilön kokemus tai tuntemus – tai sielu – maskuliininen tai feminiininen. Siksi on aiheellista keskustella siitä, tuleeko juridisen sukupuolen perustua yksilön antamaan ilmoitukseen. Sitä tuskin tarvitsee pelätä, että tirkistelijämiehiä ryntäisi naisten pukuhuoneisiin, kuten kasvatuksen teorian professori Tapio Puolimatka on vastikään esittänyt. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että juridisten ja potilasturvallisuuteen liittyvien määritelmien on oltava yksiselitteisiä ja riittävän konkreettisia. Toki intimiteettikin on tärkeä ja suojelemisen arvoinen asia, mutta sillä ei juuri ole tekemistä juridisen pätevyyden kanssa.

Sen sijaan että identiteetti-ilmoitukselle annettaisiin erityisasema, saattaa olla mielekkäämpää lisätä kansalaisten ymmärrystä siitä, että miehenä ja naisena olemiseen kuuluu luonnollista muuntelua ja että useimpien psykologisten ominaisuuksien suhteen miesten ja naisten välillä on paljon päällekkäisyyttä. Muuntelun tunnistaminen antaisi ihmisille paremmat mahdollisuudet hyväksyä itsensä ilman kivuliaita kriisejä tai turhanaikaista lokeroitumista. Ehkä myös tyhjänpäiväinen sukupuolisuuden politisointi jäisi vähemmälle.

Filosofi Rebecca Reilly-Cooper kirjoittaa: ”On luonnollista ja ymmärrettävää tuntea empatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät siitä, että heidät nähdään jonakin sukupuolena, jonka he haluavat vaihtaa vastakkaiseen rooliin. Se, että muutamme naisena olemisen määritelmän joksikin sellaiseksi, jolla ei ole perustaa materiaalisessa tai sosiaalisessa todellisuudessa, ei kuitenkaan auta ketään.”

Kirjallisuutta

Kaltiala-Heino, R., Työläjärvi, M. & Suomalainen, L. (2018): Kun sukupuoli on nuorelle ongelma. Duodecim 134(20):2041-6.

Ramachandran, V. S. (2012): The Tell-Tale Brain: Unlocking the Mystery of Human Nature. Windmill. Lontoo.

Reilly-Cooper, R. (2016): Why self-identification shouldn’t be the only thing that defines our gender. The Conversation 13.5.2016.

Stock, K. (2019): Sexual orientation: what is it? Meeting of the Aristotelian Society held at Senate House, University of London, 3rd June.

Wikström, H. (2019): Sukupuolidysforian hoidossa tarvitaan malttia. Lääkärilehti 5.8.2019.

                         * * *

PS. Yleisesti ottaen kannatan ajatusta, että yhteiskunnan ei tarvitsisi niin usein udella yksilön sukupuolta ja että instituutioita (myös armeijaa) voitaisiin muokata sellaisiksi, että sukupuolella ei olisi niissä nykyisenlaista merkitystä. En tiedä, vähentäisikö tällainen ”sukupuolettomuus” trans-ihmisten kokemaa syrjintää tai väheksyntää, mutta tuskin se heitä haittaisikaan. Aina tulee toki olemaan tilanteita, joissa ihmiset kohtelevat muita sen mukaan, mitä sukupuolta he ovat – näin on kaikilla suvullisesti lisääntyvillä lajeilla –, mutta julkisten instituutioiden on silti pyrittävä siihen, että menestyminen on kiinni yksilöllisistä ominaisuuksista, ei kiintiöistä tai sukupuolisista keskiarvoista.


                         * * *

Lisäys 13.1.2020: 

Oletin saavani tästä kirjoituksesta kielteistä palautetta. Juttua on kuitenkin kommentoitu varsin vähän, varsin maltillisesti ja lähinnä myönteisesti. Pari kommentoijaa huomautti kriittisesti, että transsukupuoliset ovat yleisesti ottaen tyytyväisiä heille tehtyihin korjausleikkauksiin. Tämä luultavimmin pitää paikkansa. Tyytyväisyys- ja katumusprosentit eivät kuitenkaan ole kirjoitukseni aiheena vaan sukupuoli-identiteetin käsitteelliset ongelmat. Ei esimerkiksi voi olla niin, että sukupuoli on samaan aikaan jatkumo ja että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen.

(On myös huomattava, että hoitotyytyväisyyden tutkimisessa on monta sudenkuoppaa. Ihmiset esimerkiksi tyypillisesti ovat tai ainakin kysyttäessä kertovat olevansa tyytyväisiä terveydenhuollon ammattilaisilta saadusta huomiosta ja hoidoista. En ole perillä, miten tämänkaltaisia itseraportoinnin ongelmia on tyytyväisyystutkimuksissa huomioitu, mutta kuten todettua, transsukupuolisten hoitotyytyväisyys ei ole jutun aiheena.)

                        * * *

Lisäys 10.2.2020:

Lääkärilehti 6/2020 kirjoittaa transsukupuolisuudesta otsikolla ”Toiveena sukupuolen korjaus -tapauksen ratkaisu”. Jutussa pohditaan 17-vuotiaana sukupuolenkorjaushoitoon hakeutuneen biologisen tytön hoitamista. Tässä joitakin otteita jutusta (ks. myös oheiset kuvat):

Potilas koki sukupuolenkorjausprosessin olleen ”pakkomielle” ja ”pakoa seksuaalisuudesta”. Hän kertoi tunnistaneensa itsensä lukiessaan transmiehen blogia ja löytäneensä siitä ratkaisun ongelmiinsa. Päästäkseen sukupuolenkorjaushoitoihin hän kertoi toimineensa transverkostojen ohjeiden mukaisesti korostaen tutkimusjaksolla maskuliinisia puolia identiteetistään ja jättäen kertomatta osan psyykkisistä oireistaan.

Potilaan omassa kertomuksessa on muun muassa seuraavanlainen kohta:

Tutkimusjaksolla oli tunne, että piti ”läpäistä testit” saadakseen hoidot, joiden koin silloin olevan pelastus. En voinut avoimesti pohtia asioitani. Transyhteisö painotti, että on pakko läpäistä testit nopeasti tai käy huonosti. Tuli paine todistaa, että olen 100-prosenttisen transsukupuolinen. Pelkäsin, että jos olen jotain muuta, en saa mitään apua. Transyhteisöstä saa paljon tukea, mutta jos on eri mieltä, on petturi eikä saa hyväksyntää. Lokeroin asioita ja ajattelin, että minun pitää muuttua, koska en sovi mihinkään lokeroon. 

                      * * *

Lisäys 11.10.2020

 

STM julkaisi kesäkuussa 2020 suosituksen sukupuolidysforian lääketieteellisistä hoitomenetelmistä. Lääkärilehti 37/2020 käsittelee suositusta perusterveydenhuollon vastaanoton näkökulmasta (Uusi-Mäkelä ym.). Lehti muun muassa kirjoittaa, että ”fyysisiä interventioita sukupuoli-identiteetin takia ei käynnistetä ennen puberteettia.” Seuraavat otteet ovat lehdestä:

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Sukupuoliristiriidan objektiivisen diagnostisen välineen puuttuessa erityisyksikössä toteutetaan poissulkudiagnostiikkaa. Psyykkisiä häiriötiloja, jotka voisivat aiheuttaa mahdollisesti ohimenevän sukupuoliristiriidan kokemuksen, voivat kliinisen kokemuksen perusteella olla mm. tunnesäätelyhäiriöt: persoonan epävakaus, autismikirjon häiriöt sekä posttraumaattinen oireisto.

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus- ja hoitoprosesseista.  

Etenkin nuorille kehon anatomia, itselle sopiva sukupuolen ilmaisu sekä seksuaalisuuden kokemus ja toteuttaminen saattavat olla vielä tutkimattomia alueita. Nuoruusiässä kysymykset omien biologisten lasten hankinnasta tai kehon ikääntymiseen liittyvistä haasteista eivät välttämättä tunnun ajankohtaisilta. Näitä kysymyksiä vielä pohtiva hyötyy todennäköisesti seksuaalineuvonta- tai seksuaaliterapeuttisella otteella toteutetusta keskustelusta.

   Suuri osa potilaista ei välttämättä toivo kaikkia mahdollisia hoitoja. Kehoa muokkaavat hoidot eivät aina ole tarpeen, niiden lopputulokset ovat varsin yksilölliset ja rajalliset, eivätkä ne riitä takaamaan psyykkistä hyvinvointia. Osa merkittävääkin sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä pystyy selviytymään ja elämään tämän asian kanssa ilman lääketieteellisiä hoitoja. 

Sukupuolenkorjaushoitoja katuva saattaa tuoda esiin toiveita takaisinkorjautumisesta. Hoitoja katuva tulisi ohjata hoitoja koordinoivaan yksikköön takaisinkorjautumisen suunnittelemiseksi.

Lehdessä haastatellaan myös koulu- ja opiskeluterveydenhuollon lääkäri Tove Linderiä, joka toteaa:

Nuorilla ja joskus vanhemmillakin on usein kova kiire saada sukupuoli-identiteetti korjattua ja ehkä epärealistinenkin usko siihen, että tämän asian korjaaminen hävittää muutkin ongelmat, eivätkä he mielestäni aina näe, että sukupuoli-identiteetti ja seksuaalisuus eivät ole mustavalkoisia tai aina täysin pysyviäkään asioita, vaan kokemus voi muuttua, ja että on hyvä ja sallittua miettiä ja pohtia.

                          * * *

Lisäys 16.10.2020: Sukupuolenkorjauksen läpikäynyt kertoo kokemuksiaan ja näkemyksiään täällä.

                     * * *

Lisäys 13.12.2020

 

The Economist (Dec 12-18th) kirjoittaa puberteetin estämisestä ja siihen liittyvästä oikeuden päätöksestä seuraavasti (otsikolla ”First, do no harm”):

Some of the effects of this are irreversible. Skipping puberty causes sterility. Ms Bell’s [jutussa käsitelty Keira Bell] breasts, which were removed when she was 20, will not grow back. Those who undergo gender-reassignment treatment may never be able to have children of their own, or experience an orgasm; and the evidence of long-term benefits is extremely sketchy.

 

The English court said it was highly unlikely that someone of 15 could understand all this well enough to give informed consent to taking puberty blockers, which it called experimental treatment. It suggested that in the case of 16- or 17-year-olds, it might be wise for doctors to seek a court’s permission before prescribing such drugs. Once they reach adulthood, young people in England and Wales are free to seek whatever hormones or surgery they choose.

 

Many trans activists denounced the ruling as a traversty, or even a denial of the right of trans people to exist. Their passion is understandable. Trans people have often been appallingly treated, and it is right that societies should pass laws to protect them from discrimination, and from bullying in schools. But given the available evidence, the ruling is a reasonable attempt to set out guidelines in an area where there are as yet no good solutions. Other countries should learn from it.

                      * * *

Lisäys 1.3.2021:

The Economist käsitteli puberteettia estävää/hidastavaa lääkitystä helmikuussa 2021. Jutun mukaan paras tapa ratkaista kyseiseen lääkitykseen liittyviä lukuisia kiistoja on sama kuin muissa lääketieteellisissä erimielisyyksissä: suurella ja hyvin suunnitellulla kliinisellä kokeella. Mutta valitettavasti tällaista ei tiettävästi ole suunnitteilla: ”So far, despite soaring caseloads, and puberty blockers having been prescribed for decades, no one is planning to conduct one.” 

Michel Shermer keskustelee samasta teemasta täällä.

                * * *