Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).
Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.
Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.
Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.
Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”
Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:
Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.
Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”
Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.
Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.
Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.
Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.
Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.
Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.
Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”
Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.
Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.
Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.
Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.
Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?
Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.
Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.
