Sukusiitos ja sen välttäminen

Seuraava pitkähkö kirjoitus on lyhennelty Tavataan ensi viikolla –kirjastani vuodelta 2007. Kirjallisuusviitteet löytyvät kyseisestä teoksesta.

Oikeanlaisen lisääntymiskumppanin saamisella luonnossa on valtava painoarvo. Siihen liittyy olennaisesti myös kysymys sukusiitoksesta ja sen välttämisestä. Ihmisen kohdalla sukusiitoksen välttäminen koskee monia, täysin erilaisia tieteenaloja: insestistä jälkeläisille koituvat haitat (biologiaa: lähisukulaisten jälkeläisillä on enemmän perinnöllisiä sairauksia) ja niiden tuottamat mielen mekanismit (psykologiaa: aktiivinen inhontunne insestiä ajateltaessa) ovat läheisessä yhteydessä eri kulttuureista tavattuihin insestikieltoihin (antropologiaa, kulttuurien välistä vertailua).

Suomenruotsalainen Edvard Westermarck esitti 1800-luvun lopulla teoriansa, että ihmiset vaistomaisesti välttävät insestiä. Tämän Westermarckin ilmiöksi nimetyn teorian mukaan varhaislapsuuteen liittyvä läheinen yhdessä asuminen estää ihmisillä sukusiitoksen: yhdessä kasvaneet sisarukset, isät ja tyttäret sekä äidit ja pojat kokevat vastenmielisyyden tunteen ajatellessaan keskinäistä seksiä. Westermarckin mukaan luonnonvalinta on tuottanut tällaisen tunnemekanismin estämään sisäsiittoisuudesta koituvia haittoja.

Jo kertaalleen unohdettu Westermarckin teoria sai 1900-luvun loppupuolella tukea monelta suunnalta. Taiwanissa ja Kiinassa oli tapana ottaa pieni tyttö perheeseen, jotta hänestä voisi tulla perheen pojalle puoliso aikuisena. Tällaiset lapsiavioliitot olivat kuitenkin tavallista hedelmättömämpiä ja niissä oli muita enemmän avioeroja ja syrjähyppyjä. Ilmiötä tutkineen Arthur Wolfin mukaan syynä oli pariskunnan toisiaan kohtaan tuntema seksuaalinen vastenmielisyys eli aversio. Israelissa kibbutsilapset puolestaan kasvoivat kollektiivisesti lastentaloissa. Samassa ”kodissa” eläneet lapset eivät yhteisön toiveista huolimatta rakastuneet toisiinsa. Hekin olivat leimautuneet toisiinsa kuin siskot ja veljet.

Westermarckin teoriaan sisältyy myös ajatus siitä, että seksuaalisen vastenmielisyyden tunteeseen liittyy rankaisemishalu. Tällä Westermarck selitti sen, miksi eri kulttuureista löytyy usein varsin ankaria lähisukulaisten välisiä avioliittokieltoja. Onkin huomattu, että mikäli yksilö on kasvanut eri sukupuolta olevan sisaruksen kanssa, hän tuomitsee kokonaan ulkopuolisten insestisen seksin muita voimakkaammin. Tämä on tiivistettynä biologisen nykytutkimuksen käsitys insestinvälttämisvaistosta: lapsuuteen liittyvä leimautuminen toiseen yksilöön on käytännössä sama kuin insestin herättämä vastenmielisyyden tunne.

Kuten olettaa saattaa, Westermarckin teoriaa insestinvälttämisvaistosta pidetään biologien parissa yhtenä evolutiivisen ihmistutkimuksen lippulaivoista. Sitä myös esitellään käytännössä kaikissa alan oppikirjoissa ja se on edelleen aktiivisen empiirisen tutkimuksen kohteena. Anna Rotkirchin sanoin: ”Westermarck lienee ainoa sosiologian klassikko, johon Naturessa on viime aikoina viitattu.”

Keväällä 2007 Evolutionary Psychology -verkkolehdessä kuitenkin julkaistiin filosofi David L. Smithin artikkeli, jossa vähäteltiin Westermarckin teoriaa. Smithin mukaan teoria koski vain sisarusten välisiä suhteita, ei kaikkea sukusiitosta. Smith siis väittää, että Westermarckin teoria ei sellaisenaan ole teoria insestin välttämisestä, koska se koskee vain sisarusten välistä seksiä. Smithin mukaan teorian kannattajat eivät aina huomaa tätä; he aloittavat hyvin perustellulla väitteellä sisarusten välisestä insestiaversiosta, mutta sitten lipsahtavat uuteen väitteeseen, että vastaava aversio olisi olemassa vanhemman ja jälkeläisen välillä, kuitenkaan perustelematta tätä uutta väitettään samalla vakavuudella. Smith perustaa näkemyksensä Juhani Ihanuksen kirjaan Multiple Origins vuodelta 1997. Kyseisen kirjan suomenkielinen alkuteos on Kadonneet alkuperät vuodelta 1990. Smith lainaa Ihanukselta seuraavaa kohtaa:

Kun Westermarck puhuu hieman epämääräisesti lapsuudesta saakka yhdessä eläneistä henkilöistä, on syytä täsmentää, että Westermarckin malli ei suoraan selitä vanhempien seksuaalista aversiota lapsiaan kohtaan, sillä vanhemmat eivät ole voineet elää lapsuudestaan saakka läheisessä yhteydessä omien lastensa kanssa.

Smith jatkaa, että jos Westermarckin teoria selittää insestin välttämisen vain sisarussuhteen kaltaisissa tilanteissa, tarvitaan muita mekanismeja selittämään vaikkapa vanhempi–jälkeläis-insestin välttämistä. Smith jopa väittää, että tämän takia todisteet Westermarckin teorian takana eivät todista Freudin oidipus-teoriaa vastaan: ”Freudin teesi saattaa hyvin olla virheellinen, mutta emme voi loogisesti päätellä tätä Westermarckin hypoteesin (oletetusta) oikeellisuudesta.”

Mikä Smithin artikkelissa on pielessä? Se on lainaus Ihanuksen väitteestä, että Westermarckin teoria koskisi vain sisaruussuhteita. Väite on virheellinen, kahdesta syystä. Ennen kuin ne paljastetaan, otettakoon toinen esimerkki samasta virheestä. Kyse on Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta psykoanalyysia puolustavasta katsauksesta, jossa sanotaan näin: ”On huomattava, että psykoanalyysin oidipuskompleksiteoria puhuu ennen kaikkea vanhempiin kohdistuvasta lapsen halusta, joka lapsen täytyy torjua – – kun taas Westermarck puhuu ennen kaikkea sisarusten ja kasvinkumppanien keskinäisestä inhosta – –”. Kirjoittajan mielestä teorioissa on siis kyse eri asioista, mutta biologit eivät vain osaa pitää niitä erillään: ”Sisarusten sukurutsauskammoa ei voida selittää samalla tavoin kuin lapsen ja vanhemman suhteen aiheuttamaa kammoa, vaan niiden viettikohtalot eronnevat selvästi.” Loppupäätelmä on selkeä: “Vanhemmat eivät ole 2–6-vuotiaina eläneet lastensa seurassa, joten vanhemmille ei ole ainakaan tästä syystä kehittynyt sukurutsauskammoa (Ihanus 1990), vaan sukurutsauskielto vaikuttaa selvästi kulttuuriperäiseltä: olemme oppineet, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on väärin”.

Ensimmäinen virhe kyseisissä kirjoituksissa on olettaa, että insestiaversiota synnyttävää leimautumista ei voisi tapahtua myöhemminkin kuin vain varhaislapsuudessa. Arvelisin, että tämän ajattelemattomuuden syynä on se, että varhaislapsuus on freudilaisissa teorioissa niin tärkeässä roolissa.

Toinen erhe on yhtä yksinkertainen: Westermarck ei suinkaan väitä, että aversion syntymisen kannalta molempien pitäisi olla lapsia. Päinvastoin, Westermarck kirjoittaa selvääkin selvemmin, että toisen osapuolen nuoruus on riittävä ehto: ”Se, että taipumus keskinäiseen sukupuoliyhteyteen puuttuu henkilöiltä, jotka ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään toisen tahi molempien nuoruudesta saakka, on epäilemättä yli koko maailman levinnyt ilmiö” (1932, korostus lisätty). Westermarck jopa kertoo asian olleen tuttu antiikin ajoista asti: “Platon on huomauttanut, että erittäin voimakas kirjoittamaton laki kieltää vanhempia harjoittamasta yhteyttä lapsiensa kanssa ja veljiä yhteyttä sisartensa kanssa ja että useimpien kesken ei edes ajatustakaan mihinkään sellaiseen esiinny.” Tuskinpa Westermarck olisikaan haastanut Freudia, jos hänen teoriansa olisi koskenut vain sisarusten välistä aversiota.

Myös Yhteiskuntapolitiikassa esitetty ajatus insestiaversion kulttuurisesta oppimisesta on kaukaa haettu: insestikielloista ei esimerkiksi käytännössä koskaan keskustella eikä niitä opeteta lapsille, mutta silti ihmiset ”tietävät”, että niin ei vain tehdä. Useimmissa yhteisöissä insestikiellot myös rajoittuvat esimerkiksi serkkuihin ja avioliiton kautta tuleviin ”sukulaisiin”. Insestikiellot siis astuvat monesti kuvaan vasta siinä, missä luontainen vastenmielisyys häviää.

Toisaalta on täysin totta, että tutkimus on toistaiseksi kohdistunut lähinnä yhdessä kasvaneiden sisarusten suhteisiin ja että heillä Westermarckin teoria on selvimmin todennettu. Mutta kuten todettua, tämä ei mitenkään sulje pois mahdollisuutta, etteikö seksuaalinen inho voisi vastaavanlaisen mekanismin avulla syntyä vauvaiän tai varhaislapsuuden jälkeenkin. Westermarckin ajatushan ei ole teoria yksityiskohtaisista mekanismeista, vaan se on yleisteoria yhdessä kasvamisen vaikutuksista. Onkin osoitettu, että jopa samassa perheessä kasvavat sisarukset käyttävät eri vihjeitä sisaruksen ”tunnistamisessa” ja täten siis aversion suuntaamisessa.

Esimerkiksi Debra Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi, että se seikka, että on nähnyt oman äitinsä hoitavan vauvaikäistä pikkusiskoaan tai -veljeään, on yhteydessä seksuaaliseen vastenmielisyyteen tätä kohtaan. Pikkusiskot tai -veljet eivät kuitenkaan luonnollisesti voi käyttää samaa vihjettä suhteessa vanhempaan sisarukseensa. Tutkimuksen mukaan nuoremmilla osapuolilla sisarusaversion syntymisessä ratkaisevaa onkin se, kuinka pitkän ajan lapsuudestaan he olivat viettäneet yhdessä. Siis kaksi eri vihjettä riippuen siitä, sattuuko syntymään iso- vai pikkuveljenä/-siskona – ja kuitenkin sama lopputulos.

Vastaavasti on merkkejä siitä, että inhomekanismi voi aktivoitua vielä kouluikäisilläkin: ”Vallitseepa poikien ja tyttöjen kesken, jotka saavat kasvatuksensa samassa koulussa, ilmeinen vapautuneisuus eroottisista tunteista”, kuten Westermarck (1923) asian ilmaisi. Rakkauden evoluutio -kirjassa totesin puolestaan näin: ”Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, kuinka lukiossa – luokkien ja koulujen sekoituttua – omat lapsuusajan luokkatoverit kelpasivat joillekin naapurikoulun pojille.”

Lieberman kollegoineen (2007) havaitsi myös, että kyseessä olevat kaksi mekanismia (äidin antaman hoivan näkeminen ja yhdessä vietetty aika) eivät olleet yhteydessä vain seksuaaliseen aversioon vaan myös 1) ulkopuolisten harrastaman insestin moraaliseen tuomitsemiseen sekä 2) siihen, kuinka avuliaita sisarukset olivat toisilleen. Kuten olettaa saattaa, suurempi avuliaisuus koski myös samaa sukupuolta olevia sisaruksia. Toisin sanoen se mielenmekanismi, joka eri ympäristövihjeiden perusteella rekisteröi sukulaisuutta, ohjaa kahta täysin eri motivaatiojärjestelmää: avuliaisuutta sukulaisia kohtaan sekä sukusiitoksen välttämistä (ja sen tuomitsemista). Molempien takana on tietysti vanha tuttu ”geenin itsekkyys” (Dawkins 1993): kannamme sellaisia geenejä, jotka ovat saaneet esivanhempamme käyttäytymään geeniensä leviämistä edistävällä tavalla, esimerkiksi välttämään sukusiitosta ja auttamaan sukulaisia. Toisaalta aivan kuten Westermarckin teoria ennustaa, tieto geneettisestä sukulaisuudesta (tai yksilön yleinen taipumus avuliaisuuteen tai muiden tuomitsemiseen) ei ollut ratkaisevaa, vaan vain altistuminen jommallekummalle vihjeelle. Mekanismit siis toimivat adoptoiduillakin lapsilla ja tietyistä persoonallisuuspiirteistä riippumatta.

Kuten muissa vastaavissa tutkimuksissa, tässäkin tosin nojattiin vain epäsuoriin todisteisiin, ei suoran syy-yhteyden havaitsemiseen. Näyttää kuitenkin ilmeiseltä, että sekä sisarusten välistä avuliaisuutta että seksuaalista inhoa ohjaavat joko vihjeet äidin antamasta hoivasta (vanhempi sisarus) ja yhdessä asumisesta (nuorempi sisarus) tai sitten jokin tunnistamaton mutta näihin hyvin voimakkaasti liittyvä tekijä. Ainakin toistaiseksi äitihoivan havaitseminen ja yhteiset kasvuvuodet ennustavat lopputuloksia parhaiten.

Vanhemmilla sisaruksilla eräs ratkaiseva sukulaisen tunnistusta ohjaava tekijä on siis mitä ilmeisimmin oman äidin hoivasuhde toiseen vauvaan. Siksi onkin hieman ironista, että myös Smithin (2007) artikkelissa ehdotetaan äitisuhdetta yleisen insestiaversion taustatekijäksi. Smith esittää kaksi vaihtoehtoa: 1) vertailemalla äidin kasvojen yhdennäköisyyttä muiden kasvoihin lapsi tekee päätelmiä näiden sukulaisuudesta itsensä kanssa tai 2) lapsi tarkkailee, keitä oma äiti kohtelee kuten sukulaista tai puolisoaan. Molempien mekanismien avulla lapset pystyisivät välttämään insestiä. Molempia hypoteeseja voidaan myös empiirisesti testata. Ja jälkimmäinen teoria on siis saanut tukea Liebermanin tutkimusryhmältä (2007). Ensimmäisessä hypoteesissa taas on eräs selkeä puute: ulkonäköön perustuva vertailu ei voi selittää, miksi tytär ei halua seksisuhdetta isänsä kanssa – äidin kasvothan eivät muistuta isän kasvoja. Olipa Smithin hypoteesien totuusarvo millainen tahansa, molemmat mahdollisuudet kuitenkin sisältyvät Westermarckin läheisyyttä koskevaan teoriaan. Hypoteesit toki tarjoavat tarkempia mekanismeja sukulaisen tunnistuksen pohjaksi, mutta ne eivät ole vaihtoehto Westermarckille, kuten Smith ajattelee.

Smithin kannalta vielä ironisempaa on, että myös Westermarck kirjoitti pitkästi äitisuhteen tärkeydestä. Miten esimerkiksi isä tietää leimautua tyttäreensä? Mistä isä siis ”tietää”, että lapsi on hänen? Westermarck esitti monin paikoin, että isä tunnistaa lapsensa sen perusteella, että hänellä on erityinen suhde naiseen, joka synnyttää lapsen. Esimerkiksi isyysvaistojen suhteen Westermarck toteaa: ”Kaikkialla, missä tämä vaisto on havaittavissa, isä alusta alkaen pysyttelee jälkeläisen lähettyvillä asuessaan yhdessä äidin kanssa” (1932, korostus lisätty). Vastaavalla tavalla on merkkejä siitä, että koiraslintujen antama jälkeläishoiva on yhteydessä siihen, millainen suhde koiraalla on emoon; lähinnä sitä kautta, kuinka hyvin koiras on onnistunut vahtimaan naarastaan.

Westermarckin teoria on siis yhdessä kasvamista ja täten insestiaversiota koskeva yleisteoria. Siihen liittyvissä mielenmekanismeissa on joukko toistaiseksi avoimia yksityiskohtia (freudilaisesta torjunnasta ei kuitenkaan ole merkkiäkään), mutta teorian oikeellisuuden kannalta nämä yksityiskohdat ovat pitkälti sivuseikkoja. Emme siis vielä tarkkaan tiedä, mikä yhdessä asumisessa – siten, että jompikumpi tai molemmat ovat lapsia – herättää inhon tai seksuaalisen välinpitämättömyyden tunteen. Liittyykö siihen myös hajuja ja jos niin millaisia? Tiedetään esimerkiksi, että isät ja äidit pystyvät tunnistamaan lastensa hajun ja että isillä jopa herää aversio tyttären hajusta (Weisfeld ym. 2003). Entä mikä on äänten, yhdessä syömisen tai kosketusten rooli? Ja kuinka paljon mitäkin tekijää pitää olla, jotta aversio syntyy? Entä onko ihmisten tai ihmispopulaatioiden välillä perinnöllisiä eroja siinä, kuinka voimakas aversiosta tulee? Minkä muiden seikkojen kanssa aversio on yhteydessä; onko esimerkiksi älykkyydellä merkitystä?

Huolimatta siitä, ettemme tiedä tarkkoja mielenmekanismeja, Westermarckin teoria pystyy yksinkertaisimmin ja ilman uusia lisäoletuksia selittämään muun muassa seuraavat seikat: 1) miksi insestiaversio ei riipu kasvatusmenetelmistä tai perheen seksuaalisista asenteista, 2) miksi insestikiellot eivät koske pelkästään verisukulaisia, 3) miksi insestikiellot vaihtelevat niin paljon kulttuurista toiseen siinä, keitä kielto koskee ja 4) miksi kiellot niin yleisesti ylettyvät laajemmalle joko isän tai äidin suvussa.

Millään muulla yleisteorialla ei ole tällaista selitysvoimaa tai yhteensopivuutta faktojen kanssa. Ja kun Westermarckin teoriaan lisätään biologi Robert Triversin teoria vanhempien tekemistä investoinneista (sukupuoli, joka satsaa jälkeläisiin enemmän, on seksikumppanin suhteen valikoivampi) ja vaikkapa evoluutiopsykologi David Bussin havainnot parinvalinnassa vallitsevista sukupuolieroista (nuoruus on tärkeämpi kriteeri miehelle kuin naiselle), meillä on selityksiä myös sille, miksi isä–tytär-insestiä näyttäisi tapahtuvan eniten ja äiti–poika-insestiä vähiten. Tämänkaltaiset esimerkit osoittavat, miten hedelmällinen lähtökohta darwinismi on ihmisen psykologian ja käyttäytymisen tutkimukselle.

Itsekäs geeni selittää uhrautuvaa avuliaisuutta

(Kirjoituksen teemaa on käsitelty tähän tapaan jo aiemmin, mutta kerrattakoon vielä.)

Daniel Dennettin uskontokriittisen Lumous murtuu –kirjan arviossa (HS 15.5.2007) Pekka Wahlstedt kirjoittaa: ”Miten darwinismi voi ymmärtää Buddhaa tai Jeesusta, jotka korostivat pyyteetöntä eettistä toimintaa toisten hyväksi. Darwinismille tämä on lähtökohtaisesti absurdia.”

Kyseessä on varsin yleinen virhepäätelmä: evoluutioteoria ja niin sanottu geenin itsekkyys ovat muka jotenkin ristiriidassa uhrautuvan avuliaisuuden kanssa. Erhe on erityisen hassu siksi, että altruismin selittäminen on yksi evoluutiobiologian suuria saavutuksia. Biologia on näyttänyt, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä.

Vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Päinvastoin, yhteistyö ja avuliaisuus ovat evoluutioympäristössä olleet erinomaisia strategioita omien geenien levittämiseen. Tuloksena on syntynyt lukuisia yhteistyötä ja vastavuoroisuutta ylläpitäviä tunteita: kiitollisuutta, häpeää ja moraalista suuttumusta.

Varsinkaan se, miksi jotkut saarnaavat pyyteettömän avuliaisuuden puolesta, ei evoluutioteorian valossa ole absurdia. Moraalisaarnojen sisältöhän voidaan suoraan ennustaa evoluutioteorian perusteella: sopivissa tilanteissa yksilön on kannattanut vaatia muilta entistä suurempaa uhrautumista.

Toinen yleinen virhepäätelmä on olettaa, että geenit eivät vaikuttaisi ihmisen käyttäytymiseen sen takia, että ihmiset verrattain usein tekevät sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä, esimerkiksi pitäytyvät selibaatissa.

Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille tietoista halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esimerkiksi halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. Jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi geenien levittäminen, miehet maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita.

Kiina-ilmiö on jo yli satavuotias

(Tämä kirjoitus ei oikeastaan liity blogin aiheeseen, mutta lyhyyden vuoksi se tässä julkaistakoon.)

Suomalainen lähetyssaarnaaja Hannes Sjöblom julkaisi vuonna 1907 teoksen Kiina ja lähetystyö Kiinassa. Yllättäen kiinalainen työvoima ja sen halpuus olivat puheenaiheena jo tuolloin: ”Kiinan työmiehet ovat tätä nykyä saaneet mainetta pienistä palkoistaan ja etevyydestään”.

Kiina-ilmiö olikin hyvässä vauhdissa jo sata vuotta sitten: ”...heidän älynsä ja ahkeruutensa yhdessä Kiinan äärettömien liikemahdollisuuksien kera ovat Kiinasta tehneet tehdasliikkeen ja kaikenlaisen yritteliäisyyden luvatun maan, jonne ulkomaalaiset liikemiehet yhä taajenevissa joukoissa kokoontuvat.”

Miltähän Kiinan talous, globalisaatio tai ilmastonmuutos näyttäisivät nykyään, jos yhteiskunnalliset mullistukset – keisarivallan kaatuminen, kansantasavallan muodostuminen ja kulttuurivallankumous – eivät olisi vaikeuttaneet ulkomaisten sijoittajien toimintaa?

Homoseksuaalisuus ei ole nuoren oma valinta

Monet kokeelliset tutkimukset ovat osoittaneet, että sikiöaikaisilla tapahtumilla on merkitystä homoseksuaalisuuden synnyssä. Kaikki eivät tutkimustuloksia kuitenkaan niele. Esimerkiksi keväällä 2007 Helsingin Sanomien mielipideosastolla esitettiin seuraavaa: ”sukupuoliseen kohteenvalintaan vaikuttavat olennaisesti tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat” (HS 11.4.).

Eräs ongelma kyseisessä kirjoituksessa on, että sekä homoseksuaalisuuden periytyminen että sikiövaiheen yhteys homoseksuaalisuuteen on tieteellisin menetelmin todennettu. Mutta mielikuvien suhteen vastaavaa tietoa ei ole saatavilla. Voidaan tietysti sanoa, että homoeroottiset mielikuvat ovat yhteydessä homoseksuaalisiin haluihin ja tekoihin sekä lopulta homoseksuaalisen identiteetin kehittymiseen, mutta tämä kehäpäätelmä ei vielä selitä mitään.

Biologi Jussi Viitalan (HS 3.4.2007) mukaan tieto homoseksuaalisuuden biologiasta saattaa joillekin olla vapauttavaa. Tämä on varmasti totta, mutta toisin kuin mielipidekirjoittaja vihjailee, Viitala ei tietenkään pitänyt tietoa totuutena sen vapauttavuuden takia. Moralisoinnin sijasta tulisikin osoittaa, mikä tutkimusmenetelmissä mahdollisesti on vikana. Mielipidekirjoituksen lopussa Viitalaa kaiken huipuksi demonisoidaan ”natsikortilla”: biologiset selitykset muka johtaisivat oppeihin arjalaisuudesta. Tämä halpamainen yritys katkaista keskusteluyhteys kertoo yleensä vain perusteluiden puutteesta.

Olivatpa homoseksuaalisuuden biologiset selitykset millaisia tahansa, on selvää, että pelkästään kulttuuriset selitykset ovat syvästi virheellisiä. Homoksi itsensä tunnistava nuori ei ole homoseksuaalisen kulttuurin tuotos, eikä seksuaalinen suuntautuneisuus ole hänen valintansa. Kuka haluaisi ryhtyä homoksi, kun heihin näihin päiviin saakka on suhtauduttu ennakkoluuloisesti niin monella taholla, esimerkiksi kirkollisissa ja psykoanalyyttisissa piireissä?

Lisää sukupuolieroista

Sain edelliseen, sukupuolieroja koskevaan tekstiini erään lukijakommentin, jossa kysyttiin, miten se, että kyseisen lukijan tuttavapiiriin kuuluva muutama suhteellisen viehättävää ja vielä hedelmällistä naista ei löydä seksikumppania, sopii ”teoriaani kiimaisista koiraista”.

Ensinnäkin kuten edellisestä tekstistä selviää, kyse ei ole minun teoriastani. Toiseksi kyse ei tarkkaan ottaen ole teoriasta lainkaan (eikä varsinkaan kiimaisia koiraita koskevasta teoriasta). Pikemminkin kirjoituksessa esiteltiin joukko tutkimukseen nojaavia löydöksiä pienistä(?) keskimääräisistä sukupuolieroista seksuaalisuuden saralla. Sanomattakin lienee selvää, että olen kiinnostunut lukemaan toisenkinlaisia tutkimushavaintoja.

Ja mitä tulee kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen parinvalintamarkkinoilla, kysymys on liian laaja tässä käsiteltäväksi. Aihetta toki käsitellään pitkin Rakkauden evoluutio –teosta. Ei kuitenkaan liene kaukaa haettua sanoa, että hedelmälliselle naiselle löytyy aina jonkinlainen seksikumppani.

Toinen lukijakommentti koski sitä, päätyvätkö miehet kyselytutkimuksissa esittämään aktiivisempaa kuin he oikeasti ovat. Kyselytutkimuksissa, kuten muunkinlaisissa tutkimuksissa, on totta kai aina omat ongelmansa, ja epäilemättä miesten ja naisten välisissä vastauksissa saattaa löytyä tämänsuuntaisia eroja – monestakin syystä. Mutta samalla on selvää, että puutteita joissakin yksittäisissä tietolähteissä voidaan ylittää käyttämällä monenlaisia tietolähteitä. Esimerkiksi edellisen viestini sukupuolieroluettelosta suuri osa on saatu muutoin kuin kyselytutkimuksilla.

Kulttuurisesti tuotetut biologiset halut?

”Vaikka vain yksi yllyke tuhannesta huipentuisi paritteluun, himon tehtävä on joka tapauksessa parittelun motivoiminen.”

Donald Symons 1979


Yliopisto 10/2008 –lehdessä käsiteltiin prostituutiota tutkineiden Anne-Maria Marttilan ja Anna Kontulan näkemyseroja (Pekka Vanhanen: Väittelyä prostituutiosta, s. 32–34). Tekstissä kysytään, onko biologia syynä siihen, että prostituoitujen asiakkaat ovat lähes kaikki miehiä. Marttila linjaa seuraavasti:

Miehen vahvemmat biologiset tarpeet on kulttuurisesti tuotettu käsitys.

Seuraavassa ei oteta kantaa siihen, mitä lausunto tarkoittaa. Lausunnosta kun ei selviä, onko Marttilan mielestä miehillä keskimäärin voimakkaampi halu seksuaaliseen vaihteluun vai onko se vain ”käsitys”. Vai tarkoittaako Marttila, että tarpeet kenties ovat suuremmat, mutta että ne ovat kulttuurin tuottamia? Jos lausunnolla tarkoitetaan sitä, että biologiset tarpeet rakentuvat kulttuurisesti, se ei oikeastaan tarkoita mitään. Pitäisi tarkentaa, kuka nämä biologiset halut tuottaa, millä mekanismilla ja miksi. Ja mikä niistä tekee ”biologisia”?

Lisäksi näyttää siltä, että monet ihmiskoiraiden ja –naaraiden väliset erot seksuaalisissa haluissa ilmenevät kaikissa kulttuureissa. Voisiko näistä käyttää ”kulttuurisesti tuotetun” sijasta ilmausta ”lajityypillistä”? Toisin sanoen, onko mieltä puhua kulttuurisesti tuotetuista ilmiöistä, jos kaikilla kulttuureilla on taipumus tuottaa näitä. Ilkka Pyysiäinen kirjoittaa Tieteessä tapahtuu 7/2008 –lehdessä aiheeseen liittyen:

On eri asia sanoa, että jokin piirre on kulttuurista riippumaton merkityksessä ’kaikesta kulttuurista riippumaton’, kuin että sen kehittyminen ei riipu siitä, mihin nimenomaiseen kulttuuriin asianomainen on syntynyt.

Seuraavassa on suppea lista joistakin sukupuolten välisten erojen ilmenemismuodoista. Tämän Rakkauden evoluutio –kirjasta muokatun esityksen tarkoitus ei ole korostaa sukupuolten välisiä eroja, vaan lukijan on syytä tunnistaa, että koiraiden ja naaraiden taipumuksissa on tavattoman suuri määrä päällekkäisyyttä, ja että sukupuolten erot saattavat monesti peittyä yksilöiden välisiin eroihin (lähdeviitteet löytyvät Rakkauden evoluutiosta). Kunkin esimerkin kohdalla kannattaa pohtia, mitä kulttuurinen tuottaminen voisi tarkoittaa (kuka, miten, miksi).

1. Koiraat haluavat enemmän tilapäissuhteita kuin naaraat. Kaikissa tutkituissa kulttuureissa koiraat kaipaavat enemmän vaihtelua seksipartnereihin. Tuoreen tutkimuksen mukaan koiraat ilmoittavat haluavansa jopa kolme kertaa enemmän seksikumppaneita kuin naaraat.

2. Koirailla on enemmän ja konkreettisempia seksuaalifantasioita. Naaraiden fantasiat ovat emotionaalisempia, intiimimpiä ja voimakkaammin yhteydessä johonkin tiettyyn tilanteeseen. Nämä tulokset ovat erityisen merkittäviä, koska yhteiskunnallisten normien voi olettaa vaikuttavan kaikkein vähiten juuri fantisointieroihin. Mainituista eroista huolimatta sukupuolten seksuaalifantasiat sisältävät yhtä paljon kuvitelmia kumppanin kasvoista.

3. Suhteen alussa koiraat haluavat harrastaa seksiä naarasta aikaisemmin.

4. Koiraat haluavat seksiä uudelleen nopeammin.

5. Koiraat madaltavat valintakriteerejä lyhytaikaisissa (seksi)suhteissaan, naaraat sen sijaan pyrkivät nostamaan kriteerejään.

6. Koiraat fantisoivat useammin ryhmäseksistä (useamman kuin yhden naaraan kanssa samanaikaisesti).

7. Koiraat maksavat seksistä useammin.

8. Koiraat käyttävät enemmän kaupallista ja kuvallista pornografiaa. Toki naaraatkin esimerkiksi vuokraavat pornovideoita, mutta he käyttävät niitä pikemminkin elvyttämään seksielämää kumppanin kanssa kuin masturbointiin. Naaraat kuluttavat pornon sijasta romanttisia novelleja ja saippuasarjoja, joiden koiraspäähenkilöt yleensä lopulta sitoutuvat naaraaseen tunteellisesti.

10. Koirailla on enemmän rinnakkaissuhteita.

11. Koiraat tulkitsevat ei-seksuaaliset vihjeet helpommin seksuaalisiksi.

12. Koiraat masturboivat enemmän ja aloittavat sen nuorempina. ”Erikoisen tärkeä on lisäksi se tosiasia, että sama ero sukupuolten välillä esiintyy monilla muilla kädellislajeilla” (Ford & Beach 1969).

13. Koiraille yksi syy ystävyyssuhteen solmimiseen naaraan kanssa on mahdollisuus seksin harrastamiseen. Koiraat myös suosivat ystävyyssuhteissaan seksuaalisesti puoleensavetäviä naaraita. Lisäksi koiraat ilmoittivat naaraita useammin ystävyyssuhteen päättymisen syyksi seksin puuttumisen.

14. Koiraat pitävät naaraita enemmän omista ja kumppaninsa sukuelimistä.

15. Myös lisääntymispsykologiaan mahdollisesti liittyvät patologiat ovat sukupuolilla erilaisia: esimerkiksi yli 90 % syömishäiriöistä kärsivistä on naaraita.

Sukupuolierojen tarkasteleminen on mielenkiintoinen ja tehokas tapa yksilöidä sukupuolille tyypillisiä sopeutumia, mutta samalla on huomattava, että sukupuolten väliset erot eivät välttämättä itsessään ole sopeutumia. Ne ovat sopeutumien ja niiden sivutuotteiden käyttäytymisilmentymiä, ja niiden tunnistaminen on vasta ”adaptionistisen ohjelman” ensimmäinen askel – ei sen lopullinen tavoite.

Seuraava luettelo polygyynisille lajeille tyypillisistä ominaisuuksista taas kertoo ihmiskoiraan promiskuiteettisista taipumuksista sekä ihmislajin tai sen edeltäjien nykyistä polygyynisemmästä evoluutiohistoriasta.

1. Ihmiskoiraat ovat naaraita kookkaampia ja heitä syntyy aavistuksen naaraita enemmän.
2. Koiraita kuolee naaraita enemmän sekä synnynnäisten fysiologisten häiriöiden että ulkoisten syiden (esim. taistelut, taudit ja onnettomuudet) vuoksi.
3. Koiraat ottavat suurempia riskejä saadakseen kumppaneita.
4. Koiraat ovat naaraita aggressiivisempia ja ottavat enemmän osaa sellaiseen väkivaltaan, joka johtaa vammoihin tai kuolemaan.
5. Lapsena koiraat leikkivät kilpailullisemmin.
6. Naaraat ovat valikoivampia ja vähemmän innokkaita parittelemaan.

Mitokondriogeeneissä havaitun vaihtelun perusteella on puolestaan arvioitu, että viimeisin kaikille ihmisille yhteinen esiäiti eli noin 140 000 vuotta sitten. Y-kromosomigeenien perusteella viimeisin kaikille koiraille yhteinen esi-isä sen sijaan eli vain noin 60 000 vuotta sitten. Naaraspuolinen, kaikille yhteinen esivanhempi on siis elänyt huomattavasti kauempana historiassa. Tämä kertoo siitä, että esihistoriassa osalla koiraista on ollut huomattavasti suurempi lisääntymismenestys kuin naarailla.

Moraalitunteista

Tässä muutaman vuoden takainen kirjoitukseni koskien moraalitunteiden evoluutiota.

Moraali on tarkoituksenmukainen vaistokokoelma

Biologit ovat menestyksekkäästi löytäneet selityksiä sille, miksi eri eläinlajien käyttäytymispiirteet eroavat toisistaan. Enää ei ole kiistanalaista sanoa, että luonnonvalinta on synnyttänyt erilaisia käyttäytymismalleja aivan kuten se on saanut aikaan erilaisia anatomisia rakenteita. Harva kiistää myöskään sitä, että luonnonvalinta on muokannut ihmislajinkin anatomiaa.

Mutta mikään teoria ei ole herättänyt yhtä räikeästi vääristeltyjä tulkintoja kuin väite siitä, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen sosiaalista ja moraalista käyttäytymistä. Viimeisin esimerkki on filosofian professori Juhani Pietarisen (2003) kirjoitus, jossa hän ensinnäkin kiistää, että biologiasta voitaisiin johtaa ”edes selityksiä moraaliselle toiminnalle”. Toiseksi, hän täysin perusteetta ja harhaanjohtavasti vihjailee, että biologit muka olisivat esittäneet geenien lisääntymiseen perustuvia moraalisia ohjeita.

Samoin Pietarisen mukaan se, että spermapankin ovella ei ole jonoja, kumoaa jotenkin biologien perusväittämiä ns. geenivalinnasta. Eivätkö miehet siis pyrikään levittämään geenejään? Tietämättömyyttä tai tarkoitushakuisuutta voi tuskin häpeämättömämmin esitellä. Käytännössä kaikki biologit ovat tehneet selväksi sen, että jonkin motiivin perimmäinen evoluutiosyy ei ole sama kuin yksilön oma motiivi [1]. Ihmiskoiraan evoluutioympäristössä ei ollut spermapankkeja, vaan siellä oli enemmän tai vähemmän hedelmällisiä naaraita. Niinpä nuoren ihmiskoiraan voimakkain seksuaalinen motivaatio ei nykyäänkään kohdistu spermapankkiin vaan tietynnäköisiin ja –ikäisiin naaraisiin. Monet paheksuvat paitsi tällaisia huomioita myös biologisia selityksiä näiden käyttäytymispiirteiden kehittymiselle. Käyttäytymisen selittäminen tuntuu Pietarisellekin olevan liian lähellä käyttäytymisen puolustamista.

Kiista moraalin biologiasta on tätä laajempi. Matt Ridleyn mukaan useimmat filosofit näkevät moraalin kokoelmana joko hyödyllisiä tai mielivaltaisia konventioita, joita yhteiskunta on kasannut ihmisten harteille. Moraali on kuitenkin yhtä vähän konventio kuin muutkaan tunteet. ”Kun yksilö tympääntyy epäoikeudenmukaisuuteen tai julmuuteen, hän turvautuu vaistoon sen sijaan että hän käyttäisi järkeään tunteen hyödyn punnitsemiseen, saati toistaisi konemaisesti jonkin muodikkaan konvention” (Ridley 1999, s. 162). Toivoisinkin Pietariselta tarkennusta siitä, kiistääkö hän 1) moraalisten tunteiden (esim. häpeä, kiitollisuus, suuttuminen) olemassaolon, 2) sen, että luonnonvalinta on muokannut ihmisen moraalitunteita, vai 3) sen, että moraalitunteet vaikuttavat inhimillisessä toiminnassa.

Biologit ovat siis esittäneet, että moraali on tiettyjä tarkoitusperiä palveleva vaistokokoelma. Moraalinen tuomitseminen, kiitollisuus tai liikuttuminen eivät tämän mukaan ole järjen avulla laskelmoituja sattumanvaraisia päätöksiä, vaan vaistojen ja tunteiden ilmauksia. Ridleyn mukaan ihmislaji onkin vajonnut niin syvälle moraalisten olettamusten mereen, että on äärimmäisen vaikea kuvitella maailmaa ilman niitä. ”Maailma, joka ei velvoittaisi ihmisiä vastavuoroisuuteen, reiluun peliin ja luottamukseen muita ihmisiä kohtaan olisi yksinkertaisesti käsittämätön”.

VIITTEET

[1] Tämä pätee tietysti myös moraaliin: ”Ne peliteoreettiset ja taloustieteelliset syyt, joilla selitämme moraalia jäsentävien tunteidemme evoluutiohistoriaa, eivät tietenkään ole meidän moraalisia motiivejamme” (Sarmaja 2003).

KIRJALLISUUTTA

Pietarinen, Juhani (2003): Voidaanko moraali johtaa biologiasta? Tieteessä tapahtuu 8/2003. s.26-29.

Ridley, Matt (1999): Jalouden alkuperä. Arthouse. Helsinki.

Sarmaja, Heikki (2003): Moraalitunteet ja etujen ristiriita. s. 308-338. Teoksessa: Kanniainen, V. & Sintonen, M. toim. Etiikka ja talous. WSOY. Helsinki.

Lisää tietämättömyyttä HS:ssä

Ei mennyt kuin jokunen päivä, kun HS:n TV-sivuilla ilmestyi lisää vastaavanlaisia väärinkäsityksiä sisältäviä lausuntoja (ks. ed. kirjoitus). Matti Ripatti kirjoittaa Kirsi Virtasen radio-ohjelmasta "Miksi naiset ovat miehiä parempia" seuraavasti (1.10.08):

"Miehen ruumis on niin monin tavoin hauraampi kuin naisen. Miksei evoluutio siis suosisi vahvempaa, sehän on sopivampi selviytymään?"

Lyhyet kommentit:

1. On totta, että miehellä on suurempi todennäköisyys saada geeniperäisiä oireita, esim. värisokeutta. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että luonnonvalinta tämän takia suosisi toista sukupuolta toisen kustannuksella. (Parinvalintatilanteissa näin sen sijaan toisinaan tapahtuu, ks. Rakkauden evoluutio.)

2. Luonnonvalinnan mekanismeista: Usein vahvin ei ole sopivin, vaan luonnonvalinta saattaa yhtä hyvin suosia pelokkainta tai pienintä. Tai sitten valinta voi ylläpitää monenlaisia strategioita samanaikaisesti, ks. Hanna Kokko & Katja Bargum: Kutistuva turska (WSOY 2008).
Ripatti jatkaa:

"On riemastuttavaa, että joku ja nimenomaan joku nainen ottaa käyttöön juuri sellaiset evoluutiopsykologiset ja sosiobiologiset argumentit, joilla miehet ovat perustelleet vallitsevaa hierarkiaa."

Kommentit:

1. Argumentin esittäjän sukupuolella ei ole merkitystä argumentin pätevyyden kannalta. Ripatin lausunto on sama kuin hän väittäisi esimerkiksi, että ”naistutkijaa ei kannata uskoa siksi, että hän on nainen” (ks. Keisarinna-blogi). Kaiken lisäksi ohjelman kuunnelleen tuttavani Virpi Kaukon mukaan siitä ei voi varmuudella edes tietää, oliko se tehty huumorilla: Se nimittäin saattoi olla tehty vitsiksi, jossa oli tarkoituksella käännetty ympäri ne biologian vääristelyt, joilla vallitsevia hierarkioita on joskus 1800-luvulla puolusteltu (esim. naisten ei muka kannata opiskella, koska heillä on pienemmät aivot).

2. Evoluutiopsykologisilla tai sosiobiologisilla argumenteilla (mitä Ripatti niillä tarkoittaakaan) ei voida perustella vallitsevia hierarkioita tai muitakaan poliittisia tavoitteita. Evoluutiopsykologit antavat selityksiä ihmisillä tavatuille ominaisuuksille, mutta kyseiset selitykset eivät kerro mitään siitä, millaisiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin meidän pitää pyrkiä. Evoluutiolla ei ole suunnitelmaa, mutta meillä ihmisillä tyypillisesti on. Toivoa sopii, että Ripatin suunnitelmiin kuuluisi perehtyminen evoluutioteoriaan.

Suurta tietämättömyyttä vai vanhoja ennakkoluuloja?

Helsingin Sanomien TV-sivuilla 26.9.2008 arvioitiin Darwinia koskevan radio-ohjelman (Radio1 klo 23, uusinta 28.9. klo 13) arvio. Tapio Tammisen toimittamasta ohjelmasta kirjoittaa HS:n Matti Ripatti mm. seuraavasti:

”Erityisesti evoluutiopsykologia ja sosiobiologia ovat Tammisen tähtäimessä. Luonnontieteiltä kestämättömin perustein anastamallaan auktoriteetilla niiden harjoittajat näinäkin päivinä todistelevat esimerkiksi, että naiset, köyhät ja tummaihoiset ovat geneettisesti huonompia kuin varakkaat valkoiset miehet.”

On yllättävää, miten monta virhepäätelmää mahtuu yhteen virkkeeseen, olipa sen sisältö peräisin Tammiselta tai Ripatilta:

1. Jos sosiobiologia ja evoluutiopsykologia ovat jotakin luonnontieteiltä ”anastaneet”, se on taipumus soveltaa tutkimuskohteisiinsa luonnontieteissä yleisesti käytettyjä esim. tilastollisia ja kokeellisia menetelmiä. Vilkaisu vaikkapa evoluutiopsykologian kenties tärkeimpään julkaisuun, Evolution and Human Behavioriin, riittää.

2. On äärimmäisen harvinaista, että evoluutiopsykologi tai sosiobiologi tarkastelisi jotenkin ryhmänä ”naisia, köyhiä tai tummaihoisia”. Jälleen kerran vilkaisu alan harrastajien tutkimuksiin olisi riittänyt: evoluutiopsykologit ovat olleet kiinnostuneita lähinnä moraalista ja parinvalinnasta. Kaiken lisäksi vain murto-osa sosiobiologeista on koskaan kirjoittanut mitään ihmislajista.

3. Yksikään kyseisten alojen harjoittaja ei ”todistele” edellä mainittujen ihmisryhmien geneettistä huonommuutta. Tarkoittipa Ripatti huonommuus-termillään mitä hyvänsä, sitä ei löydä tieteenalojen harjoittajien tutkimustuloksista.

Tahtoisin uskoa, että tämänkaltaiset epämääräiset vihjailut ja vanhojen ennakkoluulojen lietsominen kertovat typeryyden sijasta vain laiskuudesta ja sivistymättömyydestä.

Parisuhteen avoimuudesta

Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa 22.7.2008:

Myös avoimet suhteet kahlitsevat

Filosofi Tommi Paalanen kirjoittaa (HS 20.7.) vapaampien parisuhteiden puolesta: "Vapauden lisääminen ei vähennä rakkautta, päinvastoin". Rakkauden biologiaan kuitenkin kuuluu - kaikissa kulttuureissa - oletus tai toive seksuaalisesta yksinoikeudesta.

Toisin sanoen seksuaalinen itsemäärääminen on oikeus, joka tietyssä mielessä on ristiriidassa ihmislajin lisääntymispsykologian kanssa. Rakkauden kääntöpuoli, mustasukkaisuus, vaivaa jopa yhteisöjä, joissa monivaimoisuutta on harjoitettu sukupolvien ajan.

Käytännön tasolla Paalasen mainitsemiin äärimmäistä seksuaalista vapautta edistäviin aatteisiin sisältyykin yleensä tavallista parisuhdetta paljon tiukempia ja kahlitsevampia sääntöjä juuri mustasukkaisuuden hillitsemiseksi. Rakastunut ei ole, eikä edes halua olla vapaa.

Osmo Tammisalo
Darwin-seuran puheenjohtaja
Tietokirjailija
Helsinki

Mikä on evoluutioympäristö?

Jokaisella adaptaatiolla eli sopeutumalla on oma niin kutsuttu evoluutioympäristönsä, jossa se on kehittynyt. Usein tätä termiä käytetään hieman virheellisesti, ikään kuin se tarkoittaisi jotakin tiettyä aikaa ja paikkaa lajin historiassa. Ihmisen kohdalla tällöin yleensä tarkoitetaan pleistoseenikauden (n. 1,8 miljoonaa vuotta – 11 000 vuotta sitten) afrikkalaista savannia ja metsästäjä-keräilijän elämäntapaa. On kieltämättä totta, että lajihistoriallisesti mitattuna ihminen on noin 99-prosenttisesti ollut metsästäjä-keräilijä (lukema riippuu tietysti siitä, miten ihminen määritellään), ja että ihmislaji on kehittynyt Afrikassa, ilmeisesti savannimaisissa olosuhteissa. Samoin on totta, että jotkin ihmisen piirteet kehittyivät viimeisten vuosituhansien aikana juuri näissä oloissa. Mutta monet ominaisuudet, kuten vaikkapa nelikammioinen sydän, kehittyivät jo miljoonia vuosia aikaisemmin. Evoluutioympäristö ei siis ole mikään tarkka paikka, vaan se viittaa joihinkin menneisyyden ympäristössä tavattuihin olosuhteisiin, joihin kulloinkin kyseessä oleva adaptaatio on auttanut sopeutumaan ja joista adaptaation tyypillinen kehittyminen ja toiminta on riippuvaista. Monesti termillä tarkoitetaan eräänlaista tilastollista keskiarvoa vain ihmiselle tyypillisten ominaisuuksien evoluutioympäristöistä.

Ciceron ajatuksia

Antiikista säilyneet kirjoitukset kertovat monista universaaleista ihmisluontoon kuuluvista ominaisuuksista. Seuraavassa on esimerkkejä Ciceron (106-43 eaa.) ajatuksista koskien ystävyyttä, moraalitunteita ja vastavuoroisuutta, joiden perusteita biologit ovat sittemmin menestyksellä selvittäneet.

”Jos suinkin siis joskus ystävä on tehnyt palveluksen antautumalla vaaraan tai ottamalla siihen osaa, voiko joku olla antamatta tästä mitä kauneinta kiitosta?”

”Kun ystävyyden saa aikaan usko toisen hyveeseen, ei ystävyys juuri voi säilyä, jos hyve on hylätty.”

”Eihän mikään ole suloisempaa kuin että mieltymykseen vastataan mieltymyksellä, että kiintymys ja palvelukset ovat molemminpuolisia.”

”...kunnon ihmiset pitävät muista kunnon ihmisistä ja omistavat nämä itselleen aivan kuin luonnon solmima sukulaisuus yhdistäisi nämä heihin.”

”Se, että kunnon ihmisten on mahdoton olla kelvottomien, kelvottomien taas kunnon ihmisten ystäviä, johtuu juuri tästä, että heidän luonteensa ja harrastuksensa ovat toisistaan niin kaukana kuin ajatella saattaa.”

”Jos joku lyö laimin hyveen ja luulee silti omistavansa ystäviä, hän huomaa erehdyksensä viimeistään silloin, kun jokin onnettomuus pakottaa hänet panemaan nämä koetukselle.”

Inho on intuitiivista mikrobiologiaa

Seuraava inhontunnetta koskeva teksti on muotoiltu kirjastani Rakkauden evoluutio.

Kenen hammasharjaa käyttäisit vähiten mieluusti: puolisosi, sisaresi, parhaan ystäväsi, esimiehen, postinjakajan vai TV:n säätytön? BBC:n tekemässä tutkimuksessa lähes kaikki vastasivat postinjakajan. Seuraavaksi vastenmielisintä oli oman esimiehen hammasharjan käyttö. Miksi vastaajat olivat niin varman yksimielisiä? Entä miksi pienetkin koiranjätökset pihapiirissä herättävät voimakasta ärtymystä? Tai miksi kavahdamme oksennusta? Tai miksi kosketamme mieluummin sinistä kuin keltavihreää tai punaista nestettä? Jotta ymmärtäisimme näitä reaktioita, täytyy ymmärtää yhtä ihmisen kuudesta perustunteesta, inhoa. Mitä inho on? Miksi sitä koetaan?

Ihminen on – muiden eläinten tavoin – ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Harva tuntee postinjakajan, joten varmuuden vuoksi on parempi olla käyttämättä hänen hammasharjaansa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.)

Vaikka useimmat kulttuurintutkijat korostavat kulttuurien välisiä eroja, yleensä paljon kiinnostavampia ovat tiedot ihmisluontoon kuuluvista, kaikille yhteisistä valmiuksista. Joskus ne yhdistävät eri lajejakin: ilmeisesti sekä ihmisillä että rotilla on voimakas taipumus saada inhontunne mausta, jota on joskus seurannut huono olo tai sairastuminen. Kulttuurien välisissä hygieniaa koskevissa inhokäsityksissä ja -kokemuksissa on totta kai myös eroja. Esimerkkinä voisi toimia Pekingin luonnontieteellisen museon ihmisen anatomiaa käsittelevä osasto. Sen hyllyillä notkui lasiastioita, joiden sisällä formaliinissa kellui kellertyneitä epämuodostuneita sikiöitä ja vauvoja. Kaksi aikuisenkin ruumista oli tällaisessa ”akvaariossa”. Toiselta oli avattu sisäelimet näkyviin ja toiselta oli nyljetty iho lihasten esittelemiseksi. Museo oli outo kokemus, kun tulee kulttuurista, jossa kuolema pidetään niin hyvin piilossa. Toisaalta kun tarkkailin paikallisia museovieraita, huomasin, että inhontunteemme näyttelyesineitä kohtaan oli sittenkin hyvin samanlainen. Ihminen on kaikkialla ihminen.

Kommentti Tulva -lehden "haastatteluun"

Toimittaja Susanna Karhapää haastatteli minua Tulva-lehteä varten keväällä 2008. Haastattelu on blogillani: Tulva.
Maaliskuussa haastattelun tehnyt Karhapää kirjoittaa sähköpostitse, että ”...tietysti voit lukea jutun ennen kuin se menee lehteen”. Lupauksista huolimatta näin ei tapahtunut: sain lukea vain omat(!) kommenttini.

Seikka kertonee osaltaan naistutkimuksen ystävien epätieteellisestä ja epäammattimaisesta asenteesta. Kannattaakin lukea koko haastattelu blogiltani, koska siinä myös vastataan joihinkin Karhapään jutussaan tekemiin asiattomiin vihjailuihin. Karhapää esimerkiksi antaa ymmärtää, että lukemalla alan tutkielmia ei muka voitaisi kritisoida alan itseäänkorjaavuutta. Tämänkaltaisesta suvaitsemattomuudesta "ulkopuolista" kritiikkiä kohtaan kirjoitettiin jo Keisarinna-pamfletissa seuraavaan tapaan: Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.

On myös syytä huomata, miten asiatonta ja epärehellistä on käsitellä tieteen edistämiseen tarkoitettua naistutkimuskritiikkiä jonkinlaisena miesliikkeen osana, kuten se Tulva -lehdessä tehtiin otsikolla "Miehet menneisyydestä". Katso myös Jussi K. Niemelän kommentti aiheeseen: Militantti feminismi ampuu itseään.... (Lehden kansikuva puhuu karua kieltään alan kannattajien uskonnollisluontoisesta kiihkosta: nainen osoittaa pistoolilla katsojaa tekstin sanoessa: "TULTA MUNILLE! Jo riittää miesaktivismi". Vaikka vierastan monia miesliikkeiden parissa - siinä määrin kun sellaisia on Suomessa edes olemassa - esitettyjä ajatuksia, koen, että jos Tulva-lehden tarkoitus on ajaa naisasiaa pikemmin kuin edistää omaa myyntiään, tämä väkivaltaa lietsova strategia on naisliikkeelle ja sen saavutuksille häpeäksi.)
Kuoliaaksi vaikeneminen epäilemättä olisi ollut parempi keino kritiikin ohittamiseksi. Se vain näyttää olevan inhimillisesti katsoen mahdotonta silloin, kun kritiikki osuu kohdalleen.

Kommentti Tieteessä tapahtuu -keskusteluun

Kritisoin Jussi Pakkasvirran ja Heikki Mikkelin kirjaa ”Tieteiden välissä?” Tieteessä tapahtuu 2/2008 –lehdessä. Kirjoitus on lyhentämättömänä blogillani: TT 2/2008. Jussi Pakkasvirta vastaa Tieteessä tapahtuu 3-4/2008 –lehdessä kritiikkiini: TT 3-4/2008. Kuten pelkäsin, Pakkasvirta ei vastaa kritiikkini pääpointteihin siitä, että heidän kirjassaan esitetyt ajatukset naistutkimuksesta eivät suurelta osalta ole päteviä ja että biologian soveltaminen ihmistutkimukseen ohitetaan kirjassa aivan liian heppoisin perustein, varsinkin ottaen huomioon evoluutiopsykologian tavan käyttää tietolähteitä eri tieteenaloilta. Sen sijaan Pakkasvirta vihjailee vastineessaan jotakin epämääräistä biologisen näkökulman suvaitsemattomuudesta. Pakkasvirran otsikko on paljonpuhuva: ”Tieteiden välistä tutkijaa haukotuttaa”. Onkohan niin, että hän ei haukottelultaan ole huomannut vallankumousta, jota evolutiivinen näkökulma käyttäytymistieteisiin on tuomassa? Niin tai näin, luulen, että tulevissa monitieteisyyttä käsittelevissä kirjoituksissaan hän ei tule enää sortumaan vastaavaan kritiikittömyyteen naistutkimuksen epäkohtia kohtaan tai evoluution yhtä tökeröön sivuuttamiseen.

Kulttuuri ei ratkaise tieteen tutkimustuloksia

(Mielipidekirjoitukseni Helsingin Sanomissa la 26.4.2008):

Opiskelija Juho Gröndahl kirjoittaa, että ”Tiede ei ole neutraalia tosiasioiden kuvausta” (HS 22.4.). Hänen mukaansa luonnontieteiden avulla ei voida päästä sen lähemmäs todellisuutta kuin muillakaan ihmisen kulttuurisilla luomuksilla. Gröndahl myös esittää, että kyseinen näkemys on vallitseva humanistisilla aloilla ja valtiotieteissä.

Tieteenhistoria on kuitenkin pullollaan vastaesimerkkejä. Eri kulttuureista tulevat tutkijat ovat itsenäisesti päätyneet täsmälleen samoihin tuloksiin vaikkapa alkuaineiden tai molekyylien ominaisuuksista. Yksikin näistä tapauksista riittää kumoamaan Gröndahlin teorian.

Sama kulttuurivapaus pätee myös ihmistutkimukseen. Kiinalaiset ja amerikkalaiset tutkijat tulevat jopa eri menetelmillä samankaltaisiin päätelmiin siitä, milloin ihmiseen ja simpansseihin johtaneet kehityslinjat erkanivat toisistaan.

On myös kulttuurista riippumaton havainto, että tietyt kasvonilmeet vastaavat tiettyjä perustunteita kaikkialla maailmassa. Lisäksi antropologit eivät ole löytäneet ensimmäistäkään kulttuuria, jossa ei tavattaisi vaikkapa rakastumista.

Gröndahl on toki oikeassa siinä mielessä, että tutkijan henkilökohtaiset kiinnostukset ja uskomukset vaikuttavat hänen aihevalintoihinsa. Mutta on täysin eri asia, ovatko hänen tutkimustuloksensa päteviä. Eli jos tutkijan kulttuurinen tausta ratkaisee tulokset, kyse ei enää ole tieteestä.

Lisäksi on selvää, että tieto- ja kulttuurirelativismi ei ole kovin uskottavaa: väite siitä, että kaikki, myös tieteellinen tieto, on vain suhteellista, kumoaa itsensä. Vetoankin kaikkiin tieteen ystäviin, että he aktiivisesti haastaisivat humanisti- ja valtiotieteilijäprofessoreita kertomaan, miksi he näitä kulttuurisatuja nuorisollemme opettavat.

Statuskoiraan pariutumismenestys

Ennen kuin presidentti Vladimir Putinin pariutumishuhut vahvistuivat vain huhuiksi, iltapäivälehden toimittaja ehti kysyä minulta selityksiä ”statuskoiraiden” pariutumismenestykselle. Tässä on vastaukseni hieman muokattuna.

Parinvalinta on ihmislajilla poikkeuksellista muun muassa siksi, että molemmat sukupuolet ovat niin valikoivia. Molemmat tahtovat mieluimmin kumppanin, joka on tunteellisesti sitoutunut, mutta joka samalla täyttää tietyt henkiset ja fyysiset edellytykset (esim. kasvojen symmetrisyys). Nämä toki ovat yleensä riippuvaisia sukupuolesta siten, että ihmisnaaras mieltyy maskuliinisiin piirteisiin ja koiras feminiinisiin. Tällaiset ominaisuudet (kasvonpiirteet, äänet, tuoksut) saattavat joko olla signaaleja kumppanin (geneettisestä) laadusta tai yhteensopivuudesta tai sitten ne kertovat hedelmällisyydestä – tai kaikista näistä.

Suurimmillaan sukupuolten väliset mieltymyserot lienevät suhteessa kumppanin resursseihin. Ihmisnaaras investoi huomattavasti enemmän jälkeläiseen (9 kk raskautta, imetys ym.). Niinpä lasten eloonjäämiselle ja täten naaraan geenien siirtymiselle on ollut eduksi, jos koiras tai tämän suku on pystynyt tarjoamaan lastenhoidossa hyödyllisiä resursseja. Olemme sellaisten naaraiden jälkeläisiä, jotka ovat tehneet tässä suhteessa oikeita valintoja. Siksi koiras, jolla on statusta edelleen kiinnostaa naaraita. (Status voi toki olla myös merkki koiraan geneettisestä laadusta.)

Toinen sukupuoliero ilmenee mieltymyksenä seksuaaliseen vaihteluun, joka puolestaan on ihmiskoirailla keskimäärin voimakkaampaa. Kolmantena erona voisi mainita ihmiskoiraan suuremman mieltymyksen kumppanin nuoruuteen. Naaraan kohdalla nuoruus onkin selvimpiä merkkejä hedelmällisyydestä. Ihmiskoiraan hedelmällisyys sen sijaan ei laske läheskään yhtä nopeasti tai näkyvästi. Kaikki koiraat eivät voi saada nuorta valokuvamallia, mutta he ovat useimpien seksuaalisten fantasioiden kohteena.

Suhteellinen köyhyys ja terveyserot

Toisinaan taloudellisyhteiskunnallisen huono-osaisuuden ja heikon terveydentilan välistä yhteyttä selitetään älykkyyseroilla (esim. HS 26.11.2007). Terveyseroja tutkinut Richard G. Wilkinson esittää kirjassaan Mind the Gap toisenlaisen hypoteesin.

Wilkinsonin mukaan ihmiset elävät pidempään yhteisöissä, joissa rikkaiden ja köyhien väliset tuloerot ovat pienet. Syyksi hän näkee sen yksinkertaisen seikan, että tasa-arvoisemmat yhteisöt ovat vähemmän stressaavia ja ahdistavia. Niissä ihmiset luottavat toisiinsa enemmän ja ovat vähemmän vihamielisiä toisiaan kohtaan. Populaation terveyden ja psykososiaalisen hyvinvoinnin kannalta saattaa siis olla ratkaisevaa, missä määrin yksilöiden väliset suhteet rakentuvat solidaarisuutta ja yhteistyötä edistävistä strategioista. Ja se minkälainen strategia on vallalla, riippuu Wilkinsonin mielestä pitkälti siitä kuinka tasa-arvoinen yhteiskunta on.

Tiedetään, että tuloilla ja terveydellä on voimakas yhteys kunkin valtion sisällä. Mind the Gap -kirjan mukaan teollisuusmaiden väliltä löytyy kuitenkin parhaimmillaankin vain heikko yhteys: ”Jopa USA:n osavaltioiden välillä, missä kulttuurierot ovat pienempiä kuin eri maiden välillä, kuolleisuuden ja osavaltion keskitulon välillä ei ole yhteyttä. Kuitenkin kunkin osavaltion sisällä on selkeä yhteys tulojen ja terveyden välillä.”
Toisin sanoen silloin, kun tulot liittyvät sosiaaliseen statukseen, kuten valtioiden sisällä, ne liittyvät myös terveyteen. Ja silloin, kun tuloerot merkitsevät vähän yksilöiden hierarkkisen aseman kannalta, kuten valtioiden välillä, tuloilla on vain vähän vaikutusta terveyteen.

Entä väkivalta ja tuloerot? Yleisesti ottaen väkivalta on keskittynyt köyhien pariin ja köyhimmille alueille, ei niinkään rikkaiden ja köyhien välille. Väkivaltatutkija James Gilligan on tähän liittyen todennut, ettei hän ole nähnyt yhtään vakavaa väkivallantekoa, joka ei olisi johtunut ”häpeän, nöyryytyksen, epäkunnioituksen tai naurunalaisuuden tuntemuksista ja joka ei pyrkisi estämään tai palauttamaan tätä kasvojen menetystä.”

Wilkinsonin mielestä epätasa-arvoisuus ruokkii tätä väkivallan biologista tunneperustaa. Suuret tuloerot nimittäin tarkoittavat, että suuri joukko ihmisiä on suljettu pois sellaisista työpaikoista ja sellaisesta varallisuudesta, jotka ovat tavanomaisia statuksen lähteitä. Eri osavaltioissa huomattu väkivaltarikosten – mutta ei omaisuusrikosten – liittyminen epätasa-arvoon viittaakin siihen, että suhteellisessa köyhyydessä ratkaisevaa ei ole niinkään matalampi elintaso sellaisenaan vaan se, miten se loukkaa arvokkuutta ja kunnioitusta sekä synnyttää tunteen alempiarvoisuudesta.

Jo taloustieteen isänä tunnettu Adam Smith oli samoilla linjoilla: ”Mitä ovat hyödyt, joita väitämme saavuttavamme sillä ihmiselämän suurella tavoitteella, jota kutsumme olojemme parantamiseksi? Näitä etuja ovat tulla huomatuksi, tulla huomioiduksi ja tulla hyväntahtoisesti hyväksytyksi.”

Wilkinsonin loppupäätelmien mukaan kehittyneessä maailmassa jopa puolet populaation terveyden, murhatilastojen ja yhteisöllisyyden variaatiosta näyttää johtuvan yksinomaan tulojen epätasa-arvoisuudesta. Valitettavasti emme vielä voi varmuudella sanoa, pitävätkö väitteet paikkansa. Tilastoilla kun on valehdeltu niin monta kertaa ennenkin. Mutta mikäli teesit ovat puoliksikin tosia, ne ovat tavattomia.

Keskusteluraportti: Geenit ja käyttäytyminen

Seuraava kirjoitus on muutaman vuoden takainen raporttini Tieteessä tapahtuu -lehdessä käydystä keskustelusta.

Genes in behaviour and in "scientific" debates – A Finnish brief

For the past ten years I have been a part-time science journalist. Early in 2004 I wrote a five page review article on behaviour genetics, which was published in a Finnish science periodical. The article triggered a counterblast of exceptional intensity and tone from an unexpected opponent, a professor of genetics. Here I will summarise my article and the short debate that followed.

In the article I discussed the three ”laws” of behaviour genetics (Turkheimer 2000). Law no 1: all human behavioural traits are heritable. This may be a small exaggeration, but only a small one. The law implicates that the variation between individuals is to some extent due to genetic differences. By examining twins that have been separated at birth researchers have been able to provide estimates of this so called heritability. These identical twins share all their genes but none of the environment (in relation to normal environmental variation within the sample). Heritability can also be measured, by comparing identical twins that have been raised together, with non-identical twins also raised together, and by comparisons of genetic siblings and adopted children.

Law no 2: The effects of growing up in the same family are smaller than the effects of the genes. In order to see what this means, one must distinguish between the concepts of shared and non-shared environments. The former is the environment that has the same effect on siblings (e.g. parents and neighbours). The latter refers to all the rest: everything that makes their environments unique, such as being a favourite child of the parents, illnesses etc. There are several ways to scrutinise the effects of shared and non-shared environments, all of which are rather complicated, but which were discussed in my article concisely.

Finally law no 3. The third law can be inferred from the first and the second: A significant part of the variation of complex behavioural traits is not due to genes or to effects of family environments. In other words, there are yet other reasons, that make even identical twins dissimilar personalities.

In outlining the findings of behaviour genetics, I leaned on the world’s most renowned scientists in the field, and their popularisers, especially Steven Pinker (2002) and Matt Ridley (2003). The findings in a nutshell are the following. Identical twins separated at birth bare a high resemblance. Identical twins raised together resemble each other more than non-identical twins raised together. And finally, the resemblance between genetic siblings is higher than that of children adopted to the same family.

Depending on the trait in question, heritability estimates have typically varied between 0,25 and 0,75. (Heritability can vary between zero and one. If heritability is 1, all variation can be accounted for by genetic factors, and if it is 0, all variation is of an environmental origin.) For personality traits, most behaviour geneticists agree on the following figures: about 40 percent of the variation is due to genetic factors, less than 10 percent is due to shared environments, and about 25 percent is due to unique environments that the individuals experience. The remaining is simply measurement error.

This was the factual content of my article. Namely that genes explain much of the variation between individuals, and parental upbringing does not account for nearly as much as generally presumed. Perhaps I was naive, as the attack my writing evoked took me by surprise. The professor of genetics, Petter Portin (2004) from The University of Turku titled his comment ”Skilful manipulation”.

Portin accused the laws of being ”only goal-directed and shallow tosses coming from people with political goals.” According to Portin, my article represents ”a model example of a malevolent covert indoctrination” and my ”political aims become evident toward the end of the article.” Finally, my ”colleagues”, Pinker and Ridley, ”have an easy street in today’s political atmosphere in The United States.”

Such political insinuation, or labelling even, is nothing new to those, who saw the sociobiology debates in the 1970’s and 1980’s. The article was, of course, far removed from any political themes. The only time I even mentioned politics was in my brief defending reply, where I underlined that his ”conjecture about my political orientation has no truth-value whatsoever.”
The debate, of course, died down very quickly: who would want to put their neck out for such excessive public offences? In retrospect, I readily admit that there was a sharp-worded remark concerning motives and beliefs of family therapists that was beyond my knowledge. I wrote that the significance of parental upbringing is emphasised mostly by industries that profit from emphasising it – by selling books and services. Perhaps I should have structured this comment in a more considerate manner.

* * *

After the Second World War some Japanese soldiers were forsaken in remote jungle bases without contact with the outside world. They routinely followed their watch duties and honoured the Emperor, not knowing Japan had been defeated. To me, Portin seems like this kind of ocean maroon [1] who still blindly abides to the radical activism of his youth.
Be as it may, no amount of political accusations can erase the indisputable results of twin studies. Nowadays the notion that genes and environment together shape our personalities is considered a truism. But this truism is precisely the reason why the systematic comparisons of twins and siblings provide such valuable information. The story is, of course, very different, if we change our viewpoint from individual differences to differences between species. Then genes are everything. Even our very close relatives, the chimpanzees and bonobos, if raised in human families, do not grow up to be like humans – no matter how hard we try to treat them as such.

[1] I owe my thanks to cartoon character Daffy Duck for this illustrating phrase.

References

Pinker, Steven (2002): The Blank Slate. Viking Penguin. New York.

Portin, Petter (2004): Taitavaa manipulointia. Tieteessä tapahtuu. 3/2004. (Skillful manipulation. Science Up-to-Date. 3/2004)

Ridley, Matt (2003): Nature via Nurture. Fourth Estate. London.

Tammisalo, Osmo (2004): Geenit, ympäristö ja käyttäytyminen. Tieteessä tapahtuu. 1/2004.
(Genes, environment and behavior. Science Up-to-Date. 1/2004)

Turkheimer, E. (2000): Three laws of behavior genetics and what they mean. Current Directions in Psychological Science. 5: 160-164.

Perintövero on valinta vapauden ja tasa-arvon välillä

Perintöverosta ja sen perusteista on viime aikoina käyty ahkerasti keskustelua. Eräs keskustelun taustalla oleva perustavanlaatuinen seikka ei toistaiseksi ole tullut ilmi.
Jos yhteiskunta ensinnäkin on reilu, se sallii ahkeran ja lahjakkaan yksilön kerätä varallisuutta muita enemmän. Jos yhteiskunta taas on vapaa, se antaa yksilön päättää, mihin nämä kerätyt resurssit päätyvät.
Tällöin ne yleensä päätyvät omille lapsille, sillä ihminen on jälkeläisiään hoivaava ja niihin kiintyvä laji. Rikkaiden lapset ja etenkin lastenlapset siis saisivat varallisuutta ilman omia ansioita. Toisaalta, jos yhteiskunta on tasa-arvoinen, saavat kaikki syntyessään samat mahdollisuudet, myös saman verran varallisuutta.
Näin ollen sellainen yhteiskunta, jossa kaikki nämä arvot – reiluus, vapaus ja tasa-arvo – toteutuvat, on mahdottomuus. Tasa-arvo on väistämättä ristiriidassa vapauden kanssa jne. Kaikki yhteiskuntajärjestelmät ja puolueohjelmat ryhmittyvät jotenkin näiden keskenään ristiriitaisten arvojen ympärille. Jossakin arvostetaan enemmän vapautta, toisaalla tasa-arvoa.
Koska satun kannattamaan lähtökohtien tasa-arvoisuutta, tuen myös nykyisenkaltaisen perintöverotuksen säilyttämistä. Tunnistan kuitenkin, että tätä henkilökohtaista moraaliani en voi puolustaa pelkästään järkisyin. Politiikassa on mukana tunnelatautuneita arvokysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Naistutkimuksen menetelmistä

Helsingin Sanomissa julkaistiin 16.4.2008 kolmen professorin kirjoittama mielipide naistutkimuksesta. Aihe ei edelleenkään kuulu Ihmisluonto-blogille, mutta koska kyseisessä kirjoituksessa sivutaan ihmisluontoa koskevia tutkimusmenetelmiä, päätin kommentoida joitakin tekstin ongelmakohtia. Jotta kirjoituksen keskellä olevat huomioni erottautuisivat alkuperäisestä tekstistä, ne on tehty ISOILLA KIRJAIMILLA. Vaikka naistutkimukseen kohdistettu kritiikki on kaksi vuotta Keisarinna-pamfletin jälkeen tullut selvästi hyväksytymmäksi, ainakaan tämä truismeja ja epämääräisyyksiä sisältävä mielipidekirjoitus ei anna aihetta kovin voimakkaaseen optimismiin, että kritiikillä olisi positiivisia vaikutuksia tieteen edistymiseen.

- - -

HS 16.4.2008 Naskali, Korvajärvi & Ronkainen:
Naistutkimus rikkoo tietoisesti tieteenalojen rajoja

Helsingin Sanomissa on viime kuukausien aikana julkaistu useampikin naistutkimusta käsittelevä kirjoitus. Usein kirjoittajat ovat puhuneet toistensa ohi. Perinteiseen tieteenalakohtaiseen teoretisointiin tottuneiden on ilmeisen vaikea hahmottaa naistutkimuksen monitieteisyyttä eli tietoista tieteenalarajojen rikkomista. Tuskin mikään tutkimusala toimii niin laajalla metodologisten ja teoreettisten keskustelujen kentällä kuin naistutkimus.
Tämän vahvistaminen edellyttää resursseja, kuten Sara Heinämaa (HS 30.3.) totesi, mutta myös muiden alojen halua orientoitua naistutkimuksen teoretisointien suuntaan.
Monitieteisen naistutkimuksen luonteeseen kuuluu, ettei ilmiöille etsitä olemuksellista lähtökohtaa. Yhtenäiseen teoriaan pakottamisen sijasta osoitetaan jatkuvaa uteliaisuutta ilmiöiden ja niiden tulkintojen ristiriitaisuuksia kohtaan.

OT: KUTEN MONET AIEMMAT AIHETTA KÄSITTELEVÄT MIELIPIDEKIRJOITUKSET, ALKU JÄÄ TÄSSÄKIN TAPAUKSESSA SANOILLA LEIKITTELYKSI JA MORAALIPOSEERAAMISEKSI ILMAN KONKREETTISTA ASIAA.

Sukupuoli nähdään monitasoisena. Sitä ei voi analysoida yhden käsitteen varassa tai "vain" tasa-arvo- tai naiskysymyksenä. Sukupuolta tutkitaankin kulttuurina, arkisina käytäntöinä, esittämisen tapoina, identiteetteinä, puhetapoina, suhteina, merkityksinä ja normeina, performansseina, ruumiillisuuksina, joskus myös sukupuolirooleina tai naisten ja miesten (tyttöjen ja poikien) toimintana.

OT: SANALEIKITTELY JATKUU. NAISTUTKIMUSTA KOHTAAN ESITETTY KRITIIKKI TOTTA KAI TUNNISTAA NE MONET TAVAT, JOILLA NAISTUTKIMUKSESSA SUKUPUOLTA KÄSITELLÄÄN. KYSE ONKIN SIITÄ, MITKÄ NÄISTÄ TAVOISTA OVAT TIETEELLISESSÄ MIELESSÄ PERUSTELTUJA ELI TÄYTTÄVÄTKÖ NE TIETEELLISEN TIEDONTUOTTAMISEN KRITEEREITÄ.

Se, ettei biologiaa oteta annettuna, pakottaa ajattelemaan radikaalisti toisin. Se ei ole helppoa, mutta tarjoaa innovatiivisen mahdollisuuden kyseenalaistaa ajatusrakenteita, jotka olemme vahvimmin omaksuneet. Tämä lienee tieteen keskeisimpiä tehtäviä.

OT: ON JO AIKAMOINEN KLISEE SANOA, ETTEI BIOLOGIAA OTETA ANNETTUNA. BIOLOGIAA EI TIETYSTI PIDÄ OTTAAKAAN ANNETTUNA, VAAN ANKARAN EMPIIRISEN JA TEOREETTISEN TYÖN TULOKSENA.
TIETEEN KESKEISIN TEHTÄVÄ EI MYÖSKÄÄN OLE KYSEENALAISTAA VAHVIMMIN OMAKSUTTUJA AJATUSRAKENNELMIA. KYSEENALAISTAMINEN ON PIKEMMINKIN SIVUTUOTETTA SIITÄ, ETTÄ TIETEESSÄ PYRITÄÄN ANTAMAAN ILMIÖILLE MAHDOLLISIMMAN OIKEITA SELITYKSIÄ.

Edellä kuvattu on tieteellisen ihmettelyn lähtökohta, ei lopputulos. Naistutkimuksessa ajatellaan, ettei sukupuoli ole lukkiintunut rakenne eikä biologian ja/tai sosialisaation tietynlainen seuraus. Sukupuoli ei myöskään ole ainoa identiteetin kannalta tärkeä tekijä.

OT: TÄSSÄ ON LISÄÄ EPÄMÄÄRÄISTÄ SANALEIKITTELYÄ. KUKAAN EI MYÖSKÄÄN OLE SANONUT, ETTÄ SUKUPUOLI OLISI IDENTITEETIN KANNALTA AINOA TEKIJÄ.

Koska feminiinisiksi tai maskuliinisiksi mielletyt merkitykset ovat ristiriitaisia, voidaan niitä myös purkaa.

OT: IHMISET ANTAVAT ASIOILLE ERILAISIA MERKITYKSIÄ JA NE VOIVAT OLLA KESKENÄÄN RISTIRIITAISIA. MUTTA MITÄ TARKOITTAA, ETTÄ NIITÄ VOIDAAN TÄSTÄ SYYSTÄ PURKAA?

Siksi naistutkimuksessa ollaan kiinnostuneita myös käytännöistä, jotka olisivat muutettavissa poliittisesti toimimalla toisin.

OT: PERIAATTEESSA KAIKKI KÄYTÄNNÖT ON MUUTETTAVISSA POLITIIKAN AVULLA, JO MÄÄRITELMÄLLISESTI. MUUTTAA KÄYTÄNTÖJÄ TOIMIMALLA TOISIN ON KEHÄPÄÄTELMÄ: TOIMIMINEN (TOISIN TAI SAMOIN) ON AINA KÄYTÄNTÖÄ.
LISÄKSI VOIDAAN KYSYÄ, MITKÄ NAISTUTKIMUKSEN MENETELMISTÄ OVAT SELLAISIA, ETTÄ NIIDEN AVULLA SAADAAN PÄTEVÄÄ TIETOA KÄYTÄNTÖIHIN VAIKUTTAVISTA TEKIJÖISTÄ.

Naistutkimuksen tapa asettaa tutkimuskysymyksiä eroaa perinteisestä (luonnon)tieteellisestä tavasta. Sen sijaan, että asioita selitettäisiin sukupuolella (miessukupuoli syynä tekniseen kiinnostukseen) tai kiteytettäisiin yhdeksi ilmiöksi (esimerkiksi sukupuoliroolit), ollaan kiinnostuneita siitä, miten eri tavoin sukupuoli tehdään tärkeäksi ja milloin se häivytetään. Kysytään, kuinka sukupuolijakoa tuotetaan rakenteiden, symbolien ja kokemusten tasolla, ja mitä seurauksia tästä on.

OT: MILLÄÄN TIETEENALALLA EI SELITETÄ VAIKKAPA KIINNOSTUSTA TEKNIIKKAAN SUKUPUOLEN AVULLA. TIETEESSÄ TUTKITAAN, MIKSI MIEHET KESKIMÄÄRIN NAISIA USEAMMIN OVAT KIINNOSTUNEET TEKNIIKASTA.
ON MYÖS EPÄMÄÄRÄISTÄ SANOA PASSIIVISSA, ETTÄ JOKU TEKEE SUKUPUOLTA TÄRKEÄKSI TAI ETTÄ SITÄ HÄIVYTETÄÄN. PITÄÄ SIIS OSOITTAA, KUKA TEKEE TÄRKEÄKSI/HÄIVYTTÄÄ JA MIKSI.
ON MYÖS EPÄSELVÄÄ, MITÄ TARKOITTAA SUKUPUOLIJAON TUOTTAMINEN RAKENTEIDEN JA KOKEMUSTEN TASOLLA. EIKÖ LEIJONALAUMAN RAKENNE TUOTA SUKUPUOLEN KOKEMUKSIA LEIJONANPENNUILLE?

Tämä kysymisen tapa ei eroa muusta tämän hetken humanistisesta tai yhteiskuntatieteellisestä nykytutkimuksesta. Myös niissä on kiinnostuttu ilmiöiden tuottamisesta, kun on havaittu yksinkertaisten selitysten riittämättömyys.

OT: KUTEN KIRJOITTAJAT AIVAN OIKEIN TOTEAVAT, NAISTUTKIMUKSEN PARISSA HARJOITETTU ÄÄRIMMÄINEN KONSTRUKTIONISMI VAIVAA MONIA MUITAKIN HUMANISTISYHTEISKUNTATIETEELLISIÄ ALOJA.

Naistutkimuksessa otetaan vakavasti tiedon ja vallan kytkeytyminen toisiinsa. Siksi kysytään, miten sukupuolen tuottaminen liittyy yhteiskunnalliseen valtaan ja arvostuksiin. Ketkä hyötyvät tietyistä sukupuolen itsestäänselvyyksistä? Millaista valtaa merkitykset tietyissä tilanteissa takaavat? Miten taloudellinen, kulttuurinen, symbolinen ja käytännöllinen valta ehdollistavat valintoja?

OT: YLLÄ MAINITUISTA KYSYMYKSISTÄ SAISI PIENELLÄ MUOTOILULLA RIITTÄVÄN TARKKOJA. MUTTA KOSKA AJATUS ILMIÖIDEN SOSIAALISESTA TUOTTAMISESTA ON NIIN VAHVA JA TOISAALTA NIIN YLEISLUONTOINEN JA HAHMOTON, NAISTUTKIMUKSEN MENETELMÄT OVAT EPÄONNISTUNEET VASTAAMISESSA.

Valta eri muodoissaan on osa yhteiskunnallista toimintaa. Sitä ei kuitenkaan ymmärretä yksiulotteisena eikä edes pelkästään sukupuolittuneena. Sukupuolen saamat merkitykset leikkaavat myös etnisyyttä, sosioekonomista taustaa, vammaisuutta, seksuaalista suuntautuneisuutta ja alueellista paikallisuutta.

OT: ON TOTTA, ETTÄ NAISTUTKIMUKSEN OLETETAAN USEIN EDISTÄVÄN SORRETTUJEN JA MARGINALISOITUJEN RYHMIEN OIKEUKSIA. MUTTA MIKÄLI TÄSSÄ KÄSITELTY MIELIPIDEKIRJOITUS KERTOO NAISTUTKIMUKSEN TOIMINNASTA JOTAKIN OLENNAISTA, ALA KUITENKIN SELVÄSTI OHJAA TUTKIJOITA SELLAISEEN TYHJÄNPÄIVÄISEEN TOIMINTAAN, JOKA PARADOKSAALISESTI MARGINALISOI ETNISIÄ RYHMIÄ TAI SEKSUAALISEN VÄHEMMISTÖN EDUSTAJIA ENTISESTÄÄN – SEN SIJAAN, ETTÄ SE KANNUSTAISI TIETEIDEN HARJOITTAMISEEN, JOSSA SUKUPUOLELLA, SUKUPUOLISELLA SUUNTAUTUNEISUUDELLA TAI ETNISELLÄ TAUSTALLA EI OLE MERKITYSTÄ.

Käsite heteronormatiivisuus vaikuttaa olevan erityisen väärin ymmärretty. Esimerkiksi Pertti Tötön (HS 1.4.) mukaan heteronormatiivisuuden kritiikki kertoo akateemisen naistutkimuksen joutumisesta "sukupuolivähemmistön panttivangiksi".
Heteronormatiivisuuden käsite ei kuitenkaan torju heteroseksuaalisuutta. Sen avulla analysoidaan niitä toiminta- ja ajattelutapoja, jotka rakenteellisina käytäntöinä tekevät vaikeaksi ajatella ihmisyyden erilaisia ilmenemismuotoja.

OT: SANALEIKITTELYÄ JÄLLEEN. KUKAAN EI OLE VÄITTÄNYT, ETTÄ TERMI HETERONORMATIIVISUUS TORJUISI HETEROSEKSUAALISUUTTA. JÄLLEEN OLISI MYÖS MÄÄRITELTÄVÄ, KENEN ON VAIKEA AJATELLA IHMISTEN ERILAISUUTTA. KIRJOITTAJAT EIVÄT MYÖSKÄÄN OSAA KERTOA, MITEN HETERONORMATIIVISUUS-TERMIN AVULLA ON ONNISTUTTU ANALYSOIMAAN ASIAA. MINKÄLAISIA TULOKSIA HETERONORMATIIVISUUDELLA ON SIIS SAATU?

Kyse on tavoista, joilla taloudelliset ja moraaliset järjestykset rakentuvat kahden sukupuolen ja niiden välisen seksuaalisuuden sekä työnjaon normille. Tämä rajaa kaikkien mahdollisuuksia toteuttaa suhteellista vapauttaan esimerkiksi hoivasuhteiden määrittelyssä tai työelämän segregaation purkamisessa.
Naistutkimuksen lyhyt historia on kiihkeiden käsitteellisten keskustelujen ja sisäisen kritiikin värittämää. Lisäksi tutkimusta tehdään koko ajan erityyppisillä menetelmillä muihin tieteenaloihin ja useammanlaisiin sisältöalueisiin kytkeytyen. Siksi kuvitelma yhdestä yhtenäisestä naistutkimuksesta on harhaa.

OT: EDELLEEN SANALEIKITTELYÄ JA POSEERAAMISTA. KUKAAN EI MYÖSKÄÄN OLE VÄITTÄNYT, ETTÄ NAISTUTKIMUSTA/-TUTKIJOITA OLISI VAIN YHDENLAISIA.

Naistutkimuksen ansio on - kuten Annamari Vänskä (HS 16.3.) ja Tuula Juvonen (HS 20.3.) kirjoittavat - että sukupuoli on avattu tutkittavaksi. Sen myötä naistutkimus on tuonut tutkimuksellisesti keskusteltavaksi myös uusia, aiemmin tieteellisesti mielenkiinnottomina pidettyjä alueita.

OT: TUTKIMUKSEN KOHTEEKSI TOTTA KAI NOUSEE KOKO AJAN UUSIA KOHTEITA, KAIKILLA TIETEENALOILLA, MUTTA KYSE ON EDELLEEN VAIN JA AINOASTAAN SIITÄ, ONKO TUTKIMUS PÄTEVÄÄ VAI EI. ON LAPIN JA TAMPEREEN YLIOPISTOILLE HÄPEÄKSI, ETTÄ KOLMEN PROFESSORIN VOIMIN SYNTYY KIRJOITUS, JOKA ON NÄIN PULLOLLAAN TRUISMEJA, EPÄMÄÄRÄISYYKSIÄ JA SUORIA VIRHEELLISYYKSIÄ.

Päivi Naskali
naistutkimuksen professori
Lapin yliopisto

Päivi Korvajärvi
naistutkimuksen professori
Tampereen yliopisto

Suvi Ronkainen
tutkimusmenetelmien professori
Lapin yliopisto

Geenin itsekkyydestä

Aamupäivällä olin Voimala-ohjelman kuvauksissa Pasilassa. Keskustelun aiheena olivat mm. naisten ja miesten väliset suhteet ja julkisuus. Aihe ei juurikaan kiinnosta minua ja mieluummin olisin ohjelmassakin keskustellut ihmisluonnon erityispiirteistä. Kommentoin tässä vain erästä keskustelussa esiin noussutta "geenin itsekkyyttä" koskevaa harhakuvitelmaa. Kyseinen kirjoitukseni on julkaistu Suomen antropologi -lehdessä 2/2006.

- - -

Marshall Sahlins ja sosiobiologia

Antropologi Marshall Sahlins piti syyskuussa 2005 vuosittaisen Edvard Westermarck -muistoluennon. Yliopisto-lehti 13/2005 teki vierailusta haastattelun otsikolla ”Itsekkään geenin harha” ja Suomen antropologi 1/2006 julkaisi muistoluennon sellaisenaan. Molemmissa oli joitakin ihmisluontoa ja ”geenin itsekkyyttä” koskevia yleisiä virhepäätelmiä.

Marshall Sahlins julkaisi ensimmäisen marxilaisen sosiobiologiakritiikkinsä The Use and Abuse of Biologyn vuonna 1976. Tuolloin Sahlins esitti, että teoksen mahdolliset puutteet selittyvät sillä, että se piti julkaista kiireesti ennen kuin sosiobiologia ehtii kadota biologien keskuudesta. Kirja julistettiin ”musertavaksi hyökkäykseksi sosiobiologiaa vastaan”.

Nyt 30 vuotta myöhemmin vilkaisu vaikkapa Animal Behavior, Science tai Nature -tiedelehtiin osoittaa, että sosiobiologiasta ja geenin näkökulmasta tuli biologisissa tieteissä vallitseva paradigma. Se ei mennytkään pois muodista, vaan löysi tiensä aina molekyylibiologiaan asti. Sahlinsin edustama marxilainen biologiakritiikki taas on hävinnyt lähes kokonaan – paitsi yliopistoistamme.

Sosiobiologian yhden kulmakiven, sukulaisvalintateorian mukaan geneettinen sukulaisuus on syy-yhteydessä siihen, miten perhejärjestelmiin kuuluva uhrautuva altruismi laimenee sukulaisuusasteen pienenemisen mukaan. Sisarusten sukulaiskerroin on 1/2, joten heillä on suurempi geneettinen intressi auttaa toisiaan kuin serkuksilla, joiden sukulaiskerroin on vain 1/8. (Sukulaiskerroin eli r kertoo sen, millä todennäköisyydellä kahdella yksilöllä on sama geeni jonkun yhteisen edeltäjän kautta.) Kirjassaan Sahlins väittää, että on virheellistä tulkita ihmisen sukujärjestelmiä biologisesti.

Sahlinsin virhepäätelmänä tunnettu perustelu menee seuraavasti. Geneettisten sukulaisuussuhteiden laskeminen ei voi paljastaa mitään lähisukulaisia kohtaan tunnetusta uhrautuvasta kiintymyksestä, koska suuri osa kulttuureista ei tunne murtolukuja. Sahlins kirjoittaa: ”Metsästys- ja keräilytaloudessa elävillä ei yleensä ole lukujärjestelmiä, jotka ulottuvat yhtä, kahta tai kolmea pitemmälle. Pidättäydyn kommentoimasta vielä suurempaa ongelmaa, joka liittyy sen päättelemiseen, että serkun sukulaiskerroin on 1/8” (teoksesta Dawkins 1989/1993).

Koska primitiiviset kansat eivät siis osaa laskea kolmea pidemmälle, ne eivät voi suosia sukulaisiaan geneettisen sukulaisuuden perusteella! Richard Dawkins eli itsekkään geenin vertauskuvan luoja myöntää antaneensa tähän varsin epäkohteliaan vastauksen:

”On valitettavaa, että Sahlins sortui kiusaukseen ’pidättäytyä kommentoimasta’, miten eläimen odotetaan ’päättelevän’ r:n. Hänen pilkkansa mielettömyyden olisi pitänyt soittaa hälytyskelloa. Kotilon kuori on hienon logaritmisen spiraalin muotoinen, mutta missä ovat kotilon logaritmitaulut?” (Dawkins 1989/1993).

On siis selvää, että kotiloiden ei tarvitse olla matemaatikkoja kasvattaakseen kestäviä suojakuoria, eikä kasvien tarvitse olla kemistejä kehittääkseen lehtivihreää. Samoin ihmisillä ja muilla eläimillä on monia tapoja erottaa kuka on sukulainen ja kuka ei – ja siihen ei tietenkään tarvita murtolukujen osaamista. Kaikissa maailman kulttuureissa sukulaisjärjestelmät ohjaavat yksilöiden elämää samankaltaisten periaatteiden mukaisesti: tunteemme toista ihmistä kohtaan perustuvat suurelta osin siihen, millaisia lisääntymisnäkymiä geenikopioillamme tämän yksilön avulla mahdollisesti on. Geenien näkökulmasta pystymme siis lisääntymään myös sukulaistemme kautta [1].

Geenin itsekkyyden harha?

Entä mikä on Sahlinsin kanta nykyään? Muistoluennossaan hän (2005) korostaa kulttuurin merkitystä ja vähättelee biologiaa seuraavasti: ”Sublimoimme yleistä seksuaalisuuttamme kaikenlaisilla tavoilla – mukaan lukien sen ylittäminen selibaatin korkeamman arvon vuoksi, mikä myös osoittaa, että symbolisissa järjestelmissä on houkuttelevampiakin tapoja tavoitella kuolemattomuutta kuin itsekkään geenin persoonaton mystiikka” [2]. Sahlins ei tässä kohdin ilmaise ajatuksiaan selkeästi, mutta hänen voidaan yhä edelleen nähdä sortuvan kahteen virhepäätelmään.

Ensinnäkin, vaikka geenit ovat rakentuneet niin, että ne pyrkivät ”itsekkäästi” kopioitumaan, se ei tee geenejä kantavasta yksilöstä itsekästä. Geenin itsekkyys ei siis ole ristiriidassa epäitsekkään ja avuliaan yksilön kanssa, pikemminkin päinvastoin: yhteistyö, vaikkapa metsästyksessä ja saaliinjaossa, on usein paras strategia omien geenien levittämiseen.

Toinen virhe on ajatus siitä, että biologialla/geeneillä ei olisi vaikutusta sen takia, että ihmiset tekevät niin paljon sellaista, mikä ei auta heidän geeniensä leviämistä (esim. harrastavat ehkäisyä ja adoptoivat lapsia). Tässä virhepäätelmässä sekoittuvat geenien ”itsekäs” tapa kopioitua ja ihmisyksilöiden pyrkimys levittää geenejään. Näistä edellinen on olemassa, jälkimmäistä ei. Geenien ei siis ole tarvinnut tuottaa yksilöille halua levittää geenejä; siihen on riittänyt esim. halu seksuaaliseen kanssakäymiseen ja uhrautuva kiintymys jälkeläisiin. On myös huomattava, että vaikka geenit vaikuttavat käyttäytymiseen, niiden vaikutuksia pystytään jossakin määrin muuttamaan ympäristön avulla, aivan kuten geeniperäisiä tautejakin voidaan parantaa tai pahentaa esim. ruokavalion muutoksella.

Entä onko oikein puhua ikään kuin geeneillä olisi itsekkäitä pyrkimyksiä tai motiiveja? Filosofi Mary Midgleyn mukaan ”Geenit eivät voi olla itsekkäitä tai pyyteettömiä sen enempää kuin atomit voivat olla mustasukkaisia, elefantit abstrakteja tai keksit teleologisia” (teoksesta Dawkins 1989/1993). Itsekäs geeni –metaforan juju on kuitenkin siinä, että sen avulla voidaan paremmin ymmärtää luonnonvalinnan logiikkaa. Geenin itsekkyys on monella tavalla havainnollisempi lähtökohta myös uusien testattavien hypoteesien luomiseen, sillä se ei vääristä kuvaa luonnonvalinnasta samalla tavoin kuin näkemys yksilöistä kelpoisuutensa maksimoijina. Sahlinsin selibaattiesimerkki kertoo juuri tästä: luonnonvalinta ei ole tuottanut yksilölle tietoista motivaatiota geenien levittämiseen. ”Toisin sanottuna, jos seksuaalikäyttäytymisen takana oleva välitön motiivi olisi lapsien tekeminen, (ihmis)koiraat maksaisivat saadakseen tehdä lahjoituksia spermapankkiin, eivät suinkaan nähdäkseen strippareita” (Tammisalo 2005, s. 174). Lisäksi on selvää, ettei Dawkins ole kuvitellut geeneille tietoisia pyrkimyksiä. Hän on tehnyt asian niin selväksi, että vaikuttaa siltä kuin Midgley, Sahlins ja monet muut olisivat lukeneet vain hänen kirjansa nimen.

Geenejä ”psykologisoivat” ilmaukset ovat siis vain käteviä muistisääntöjä ja lyhennelmiä teknisemmille ilmauksille. Tästä ns. mentalistisesta kielenkäytöstä ei ole tieteelle haittaa. Sama pätee toki muillakin aloilla kuin vain biologiassa: myös fysiikassa ja kemiassa puhutaan systeemien ”pyrkimisestä” tasapainotilaan. Kaiken lisäksi on huomattava, ettemme pysty tieteellisesti selittämään tai osoittamaan edes ihmisyksilön tietoisuutta. Steven Pinkerin (2006) mukaan tämä on yksi lisäsyy sille, että meillä on täysi oikeus sanoa, että geenit ovat itsekkäitä ja että ne ”pyrkivät” kopioitumaan. Abstraktilla tasollahan tämä on kirjaimellisesti totta. Vastaavasti se, että käytämme mentalistisia termejä ihmisten kohdalla, ei tarkoita sitä, että olisimme sitoutuneet tieteellisesti selittämään heidän tietoisia kokemuksiaan/tuntemuksiaan. Omakohtaisilla kokemuksilla motiiveista lienee toki rooli käyttäytymiseen johtavassa tapahtumaketjussa, mutta sen tarkka kuvaaminen on harvoin tarpeen. Tuntuukin siltä, että vertauskuvia ja termien ”sekakäyttöä” kammoavat tutkijat kaipaisivat jotakin sellaista dualismia ja sanamagiaa, joka varaa ”ylemmät” selitykset ihmiselle ja ”alemmat” selitykset muulle maailmalle [3]. Tällainen erottelu on tietysti täysin mielivaltaista.

Sahlinsin vierailusta kertovassa Yliopisto-lehden jutussa (Rantala 2005) on edellisiäkin räikeämpiä virhepäätelmiä:

“Evoluutiopsykologit väittävät, että olemassaoloaan turvaava niin sanottu itsekäs geeni varmistaa säilymisensä esimerkiksi sukujärjestelmän avulla. Tällöin jätetään huomiotta useimpiin kulttuureihin kuuluva insestikielto, ei-verisukulaisten solidaarisuus ja monet muut tosiasiat, jotka todistavat itsekkään geenin hypoteesin vääräksi.”

Ensinnäkin, se että ei-sukulaiset ovat solidaarisia toisiaan kohtaan selittyy vastavuoroisuuden kehittämillä tunnevalmiuksilla. On todella ironista, mikäli Sahlins on yllä olevan lausunnon takana, sillä Sahlinsin omat tutkimukset esim. lahjojen annosta tukevat vastavuoroisuuden merkitystä. Ironisuuden huippu on kuitenkin se, jos Edvard Westermarck –muistoluennon pitäjä näin heppoisilla biologisilla tiedoilla esittää, että insestikiellot kumoaisivat ”geenin itsekkyyden”. Insestinvälttämisvaiston, joka osittain on myös insestikieltojen takana (ks. Lieberman ym. 2003; Fessler & Navarrete 2004), tehtävähän on nimenomaan estää sisäsiittoisuudesta perimälle koituvia haittoja. Insestinvälttämisvaisto oli myös yksi Westermarckin suuria keksintöjä, ja se tunnetaan maailmalla hänen nimellään.

Haastattelussa Sahlins sortui myös 70-lukulaiseen marxilaiseen biologiakritiikkiin, jonka mukaan kapitalistinen ajattelutapa heijastuu biologien aivoissa ja tutkimustuloksissa. Jutussa annetaan suoraan jopa ymmärtää, että ihmisen sosiobiologiassa tai evoluutiopsykologiassa olisi kyse Bushista ja imperialismista. Onkin vahinko, etteivät Sahlins tai Rantala ole tarjonneet näitä mullistavia havaintojaan Natureen.

Sosiobiologiassa ja geenin itsekkyydessä on siis laajasti ottaen kyse tunteista ja niiden selityksistä. Sosiobiologian suuri saavutus on näyttää, miten yhteistyö, epäitsekkyys ja niiden taustalla olevat tunteet voivat evoluutiossa kehittyä. Lisäksi se selittää, miksi moni irrationaalisena pidetty ja aiemmin selitystä vaille jäänyt käyttäytyminen onkin loppujen lopuksi funktionaalista. Samalla on toki selvää, ettei yksikään ihmistä tutkiva sosiobiologi tai evoluutiopsykologi kiistä sosiaalisen kulttuuriympäristön merkitystä, se ratkaisee mm. sen, keihin insestinvälttämisvaisto kohdistuu.
Sahlins kävi Suomessa ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Nyt hänen roolinsa oli enää lohduttaa sitä entisissä haikailuissaan roikkuvaa sukupolvea, joka toi yliopistoon freudilaisuuden, marxismin, äärikonstruktivismin, relativismin ja postmodernin filosofian – sekä niiden myötä biologisen ihmiskäsityksen vastustamisen [4]. Se, mitä yliopistolla tapahtuu, on näköjään aivan eri asia, mitä tieteessä tapahtuu.

VIITTEET

[1] Toki kulttuurit eroavat toisistaan siinä, millaisia mahdollisuuksia tunteiden kohdistamiseen kenelläkin on (ks. Sarmaja 2003). Esimerkiksi matrilokaalisissa yhteisöissä (joissa naiset jäävät synnyinryhmäänsä) äidin veljen eli enon rooli lapsen hoivaamisessa on yleensä tärkeämpi kuin patrilokaalisissa yhteisöissä. On käytännössä mahdotonta, että kaikki tämänkaltaiset universaalit tavat, joilla tunteemme ja yksilöiden väliset suhteet jäsentyvät, olisivat perua vain kulttuurisista käytänteistä. Jos lukee Richard Dawkinsin Geenin itsekkyyden ja siinä olevan Sahlins-kritiikin, tai edellä mainitun Heikki Sarmajan perheartikkelin, huomaa helposti, että sukulaisjärjestelmien näkeminen pelkästään kulttuurisina ja kielellisinä keksintöinä on yksi pahimpia virheitä, mihin antropologi voi sortua.

[2] Sahlins (2005) väittää myös, että ”ihmiskulttuuri on paljon vanhempi kuin ihmisluonto: kulttuuri on ollut olemassa kolme miljoonaa vuotta, kymmenen tai viisitoista kertaa kauemmin kuin moderni ihmislaji...”. Sahlins määrittelee tässä ihmisluonnon ja ihmiskulttuurin täysin mielivaltaisesti: kolme miljoonaa vuotta vanhat tavat hän luokittelee ihmiskulttuuriksi, mutta ihmisluontoon hän laskee vain Homo sapiensin ”luonnon”. On kuitenkin huomattava, että ihmislajin psykologiaan kuuluvat myös huomattavasti vanhemmat ominaisuudet kuten jano, nälkä, aistit, muisti, seksuaalinen himo, kiintyminen jälkeläisiin yms.

[3] Esimerkiksi sanalla geeni on useita merkityksiä. Geeni voi ensinnäkin olla atomijoukko, joka on järjestäytynyt DNA-ketjuksi. Tällöin DNA:n kahdentuessa tuloksena on kaksi geeniä. Toiseksi geenillä voidaan tarkoittaa tietyn järjestyksen omaavaa ketjua, joka siis pysyy samana riippumatta siitä, kuinka monta kertaa se kopioituu. Ensimmäisessä tapauksessa on kyse materiaalisesta geenistä, jota taas voidaan pitää toisen tapauksen eli informatiivisen geenin kulkuneuvona. Kolmanneksi voidaan puhua strategisesta geenistä, jota kutakuinkin tarkoitetaan itsekkään geenin yhteydessä.
Tämänkaltainen semanttinen joustavuus on monissa tapauksissa hyödyllistä, sillä sen avulla voidaan välttää pitkät terminologiset selitykset. Se, että sama sana voi tarkoittaa monia eri asioita, on usein tekstin selkeydestä maksettava hinta.

[4] Siinä missä Richard Dawkinsin vierailu Suomessa sai Yliopisto-lehdessä pienen maininnan, Sahlinsia juhlitaan lehdessä tarkkana biologisten selitysten kriitikkona. Ks. Dawkinsin luennosta Skeptikko-lehdessä 3/2005 (Niemelä 2005).

KIRJALLISUUS

Dawkins, Richard (1989/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Art House. Helsinki.

Fessler, D. M. T. & Navarrete, C. D. (2004): Third-party attitudes toward sibling incest - Evidence for Westermarck's hypotheses. Evolution and Human Behavior 25: 277-294.

Lieberman, D., Tooby, J. & Cosmides,L. (2003): Does morality have a biological basis? Proceedings of the Royal Society of London. 270(1517): 819-826.

Niemelä, Jussi K. (2005): Onko evoluution kulku ennustettavissa? Skeptikko 3/2005.

Pinker, Steven (2006): Yes, genes can be selfish. The Times. March 4th.

Rantala, Janne: (2005): Itsekkään geenin harha. Yliopisto 13/2005.

Sahlins, Marshall (2005): Hierarkia, tasa-arvo ja anarkian sublimaatio: länsimainen illuusio ihmisluonnosta. Suomen antropologi 4/2005.

Sarmaja, Heikki (2003): Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka 3/2003.

Tammisalo, Osmo (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Tulva-lehden haastattelu

Seuraava kirjoitus ei varsinaisesti käsittele ihmisluontoa, mutta koska aihetta sivutaan monin paikoin, katson sen sopivan tänne.

25.3.2008:
Tulva-lehden avustaja pyytää minulta sähköpostihaastattelua. Alkuperäinen haastattelu ja vastaukseni siihen ovat tässä perässä. Avustaja pyysi myös tarvittaessa lisäämään jotakin, ja esitin itse kysymyksen numero 18. Selvensin myös hieman parin kysymyksen muotoilua.

3.4.2008:
Haastattelun tehnyt avustaja ilmoittaa, että minulta tuleekin lehteen vain pieni osa (kymmenen virkettä) hänen viimeisestä kysymyksestään. Kyseistä epäolennaisuuksiin tarttuvaa kysymystä tai siihen antamiani ja myös päätoimittajan lyhentämiä vastauksia ei kuitenkaan julkaista tässä, vaan ne voi lukea 9.5.2008 ilmestyvästä Tulva-lehdestä (kysymyksessä minulta pyydetään kommenttia mm. siitä, ovatko feministit miesvihaajia).

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen, joka siis lausuntoani myös editoi, on sama, joka Keisarinna-pamfletin johdosta nimitteli minua Helsingin Sanomien kolumnissaan seuraavasti: "Kananmunatieteilijä! Maksalaatikkotieteilijä! Tikkaritieteilijä!" Kannattaa huomata strategia nimitysten taustalla: ensin valitaan ruokia, jotka herättävät monissa inhoa ja pisteeksi ii:n päälle valitaan jotakin naurettavaa tai lapsellista, karamelli. Göbbels olisi ollut ylpeä: elintarvikekemistin koulutuksestakin saadaan propaganda-ase.

Tässä ovat kysymykset sekä niihin antamani vastaukset. Erityisen tärkeitä ovat kysymykset 6 ja 7, joista Tulvan lukijoiden olisin toivonut keskustelevan:

- - - - - -

1. Ikäsi?

Ikä 37, syntynyt Helsingin maalaiskunnassa, nyk. Vantaa.

2. Koulutuksesi?

Elintarviketieteiden maisteri (pääaine elintarvikekemia, sivuaine ravitsemustiede, opintoja myös mm. ympäristönsuojelusta).

3. Ammattisi?

Tietokirjailija ja vapaa toimittaja.

4. Tärkeimmät julkaisusi?

Kirjat Rakkauden evoluutio ja Tavataan ensi viikolla sekä muutamat artikkelit esim. Tieteessä tapahtuu, Helsingin Sanomat, Psykologia ja Yhteiskuntapolitiikka –lehdissä.

5. Toimintaympäristösi, esim. jonkun kaupungin yliopisto, miesasiamiesyhteisöt, sähköpostilistat, mielipidekirjoittelu?

Luen ja kirjoitan kotona. En ole aktiivinen sähköpostilistoilla enkä mielipidekirjoittamisessa. Miesasialiikkeiden kanssa minulla ei ole tekemistä. Olen kiinnostunut biologiasta ja ihmisluonnosta sekä näihin liittyvistä väitteistä.

6. Mitkä mielestäsi ovat Keisarinnan uudet (v)aatteet -pamfletin viisi pääväitettä?

1. Tasa-arvoa tai sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksia voidaan kannattaa ja edistää omaksumatta pseudotieteellisiä teorioita. Naistutkimuksessa tavattujen epätieteellisyyksien paljastaminen ei siis vaaranna tai vähättele naisliikkeen aikaansaannoksia. Päinvastoin: alan epätieteellisyys on naisliikkeen saavutusten kannalta haitallista.

2. Naistutkimuksessa on tapana sivuuttaa se, että evoluutiossa kehittyneet sukupuolierot näkyvät myös psykologisissa ominaisuuksissa ja käyttäytymisessä. Osa naistutkimuksesta onkin sanoilla leikittelyä tai moralismia, jolloin myös tarkat määritelmät jäävät tekemättä ja selitykset tutkimatta: kuka tai mikä taho on esimerkiksi ”heteronormien” takana ja miksi. Heterot eivät ole salaliitossa homoja vastaan, eivätkä miehet naisia vastaan.

3. Monet naistutkijat hylkäävät tieteeseen kuuluvan objektiivisuuden (esim. patriarkaalisena ideologiana). Vastaavaa tapahtuu muillakin aloilla, mutta naistutkimus ei voi vetäytyä sen taakse, että muillakin aloilla on löysää ajattelua. Tieteessä tulee pyrkiä yleispäteviin tuloksiin, joissa tutkijan asenteet vaikuttavat mahdollisimman vähän.

4. Naistutkimuksessa ei kuunnella kritiikkiä eikä virheellisistä käsityksistä luovuta. Hieman erehdyttävästi naistutkimukseksi kutsutaan joskus myös normaalia tilastollista sosiaalitutkimusta vaikkapa kotitöiden tekemisestä tai naisten siirtymisestä eläkkeelle. Mikäli tällaiset tutkimukset ovat päteviä, ne ovat sitä sisältämästään naistutkimuksesta huolimatta.

5. Monet naistutkimuksen teoriat on muotoiltu niin epämääräisesti, että niitä ei voida testata. Esimerkki testattavuuden ja todellisuuden hylkäämisestä löytyy tuoreesta queer-teoreettisesta väitöskirjasta: ”Koska kaikki visuaaliset esitykset ovat rakennettuja, eivät mitkään kuvat naisista tai miehistä ole toisia todempia.”

7. Miksi teos piti kirjoittaa?

Monet naistutkimuksen parissa hyväksytyt ihmisluontoa koskevat oletukset ovat virheellisiä. Huumorilla sävytetty ärhäkkä kiistakirjoitus sopi tuolloin mielestämme parhaiten paljastamaan alalla esiintyvät epäkohdat. Pamfleteilla onkin pitkä perinne tieteen puolustamisessa. Ala olisi ansainnut kenties kovempaakin kritiikkiä sen vuoksi, että naistutkimuksen oletetaan usein edistävän sorrettujen ja marginalisoitujen ryhmien (naiset, etniset ja seksuaaliset vähemmistöt) oikeuksia.

Paradoksaalisesti se kuitenkin ohjaa tutkijoita tyhjänpäiväiseen toimintaan, joka marginalisoi näitä ryhmiä entisestään. Kirjoitusvaiheesta en muista sitä, miten optimistinen olin sen suhteen, että pamfletti tai sen Minna Canth -lainaukset herättäisivät naistutkijoiden kiinnostuksen biologiaa kohtaan, mutta tällaista uteliaisuutta varmasti toivoin. Yksi teoksen kohde luonnollisesti on nuoriso, jonka tulee saada lukea vaihtoehtoisia näkemyksiä.

8. Oletko opiskellut naistutkimusta?

Olen perehtynyt Naistutkimus-Kvinnoforskning –lehden artikkeleihin, alaan liittyviin opinnäytetöihin, tietokirjoihin ja muihin vastaaviin lähteisiin. En tiedä, missä määrin tuota on syytä sanoa alan opiskeluksi.

9. Teetkö itse luonnontieteellistä tutkimusta?

Seuraan systemaattisesti noin kymmentä luonnontieteellistä julkaisua (mm. Nature, Science ja Animal Behavior) ja luen kymmeniä luonnontieteellisiä kirjoja vuodessa. Jotkut käyttävät tällaisesta nimitystä ”vapaa tutkija”, mutta minä en sen käyttöä kannata.

10. Miksi luonnontieteellistä menetelmää ei edellytetä vaikkapa historian tutkimukselta? Miksi se ei ole mielestäsi pseudotiedettä, vaikka liittyy ihmiseen, eikä koko ajan painota ihmisen biologisia taipumuksia?

Pamfletissa ei edellytetty luonnontieteellisten menetelmien käyttöä, vaan siinä tarkasteltiin joidenkin naistutkijoiden esittämiä väitteitä luonnontieteen näkökulmasta.
Historian alaan kuuluvissa julkaisuissa ei juuri ole samaa ongelmaa kuin naistutkimuksessa, jossa toistuvasti sivuutetaan luonnontieteelliset tutkimukset, vaikka ne ovat alan tutkimuksen kannalta relevantteja. Biologiset lait tai evolutiivisesti kehittyneet tunteemme eivät tietysti selitä kaikkia sosiaalisia ilmiöitä, mutta tieteiden välisellä hierarkialla on silti suuri merkitys: naistutkijoiden tulisi tuntea tärkeimmät biologiset teoriat siinä missä kemistin tulee tuntea fysiikan atomiteoria. 
Siinä määrin kuin naistutkimuksessa tutkitaan sukupuolten välisiä suhteita, se on biologian haara.

11. Mitä ovat "naistutkimus ja eräät muut uudet humanistiset alat", joihin pamfletissa viitataan? Voisitko määritellä tämän hieman eksaktimmin?

Pamfletissa noudatettiin mm. Naistutkimus-lehdessä ollutta määritelmää (Ikonen ja Ojala 2005): ”Naistutkimus kehittyi kritiikkinä perinteistä, maskuliinista ja määrällistä tiede-, tieto-, ja metodikäsitystä kohtaan, joka oli tuntunut unohtavan, että tietävä subjekti, tiedon kohde, käsitejärjestelmät, tieteelliset instituutiot ja tutkijat ovat sukupuolistuneita” Kyseisen artikkelin mukaan nykynaistutkimuksessa on ”keskitytty yhä enemmän purkamaan ja rakentamaan naistutkimuksen sisäisiä tiede-, tieto-, ja metodikäsityksiä. Metodologisia valintoja ei enää tarvitse perustella niinkään suhteessa valtavirtatieteisiin, vaan suhteessa muuhun naistutkimukseen”.
Tämä lähtökohta ja siitä seuraavat oletukset ja väitteet olivat siis kritiikin pääkohteita. Ilmauksen ”uudet humanistiset alat” sijasta huomio olisi pitänyt ehkä tarkemmin kohdistaa niihin suuntauksiin, joissa äärimmäinen sosiaalikonstruktionismi, totuusrelativismi ja postmodernismi ovat saaneet jalansijaa.

12. Eikö muulla kuin luonnontieteellisin menetelmin tuotetulla tutkimuksella ole paikkaansa yliopistomaailmassa?

Totta kai on. Monesti ilmiöitä pitää esimerkiksi ensin kuvailla tarkoin ennen kuin niitä ryhdytään kvantifioimaan ja selittämään. Tosin jako luonnontieteisiin ja käyttäytymistieteisiin on pitkälti keinotekoinen. Kausaalisuuden lait, vaikka ovatkin ihmislajin kohdalla niin monimutkaisia, koskevat myös vaikkapa käyttäytymistä ja asioille annettuja merkityksiä. Ihmisillä on siis syyt käyttäytyä jollakin tavalla ja näitä koskevat selityksemme ovat joko oikeita tai vääriä.

13. Miksi juuri psykoanalyysi ja naistutkimus nostetaan pamfletissanne pseudotieteitten kuningattariksi?

Molemmissa on piirteitä, jotka eivät täytä tieteen vaatimuksia tai eivät noudata hyvää tieteellistä tapaa, jossa muiden tutkijoiden työ tulee asianmukaisella tavalla huomioida. Esimerkiksi biologiassa on jo 1970-luvulla esitetty sittemmin empiiristä vahvistusta saanut teoria siitä, millaisilla lajeilla naaraat ja millaisilla koiraat ovat parittelukumppanin suhteen valikoivampia. Asia kuuluu suoraan naistutkimuksen alaan, mutta harva naistutkija tuntee teorian. Myös muut perustiedot tuntuvat puuttuvan: miksi ylipäätään on sukupuolia? Miksi suvullisesti lisääntyvillä lajeilla sukupuolia on vain kaksi (harvinaisia poikkeamia lukuun ottamatta)? Miksi ja millä tavoin seksuaalinen vaihtelunhalu on miehillä keskimäärin naisia suurempaa? Miksi rakastumme, tunnemme mustasukkaisuutta tai kiinnymme sukulaisiimme? Vetäytyminen sen taakse, että naistutkimus on kiinnostunut vain asioille annetuista merkityksistä, vie alalta kaiken sen merkittävyyden, joka sillä voisi olla. Psykoanalyysi taas ei ole niin hyvä esimerkki pseudotieteestä, koska sen enää hyvin harvoin esitetään olevan tiedettä.

14. Miten perustelet epämääräiset heitot kuten "millähän pääsee naistutkimuksen kursseista läpi Suomessa?"

Muistaakseni kirjassa ei ole tuollaista, vaan siellä kysytään, pitäisikö olla huolissaan, mitä Kristiina-instituutissa nuorisolle opetetaan. Ainakin queer-teoreettisten opinnäytteiden perusteella molemmat huolet ovat perusteltuja. Myös se, miten kritiikkiin vastattiin ja että kritiikin piti tulla tällä tavoin ulkoa, on raskauttavaa.

15. Tiedätkö millaista naistutkimus vaikkapa Helsingissä on? Oletko osallistunut jollekin kurssille?

Ks. kohta 8. Tiedän naistutkimuksesta lähinnä lukemani perusteella. Alan opinnäytteet ja kurssien verkkomateriaali antanevat oikeansuuntaisen kuvan naistutkimuksen tilanteesta. Ks. myös kohta 6, väite 4.

16. Miksi sosiaalisen sukupuolen painottamista tutkimuksessa pitäisi joka kerta erikseen perustella, mutta biologista ei? Kyse on mielestäni painotuseroista – naistutkimus kiinnittää huomion sosiaalisesti rakentuneeseen sukupuoleen, mutta ei se tarkoita itsestään selvästi biologian kieltämistä.

On selvää, että biokieltoa ei mainita suoraan (en ole väittänyt naistutkijoita tyhmiksi!), mutta biokielto on monilla kuitenkin lähes kaikenkattavana oletuksena. Koko termi ”sosiaalisesti rakentunut sukupuoli” on ongelmallinen, sillä kuten pamfletissakin todetaan, ihmistä koskevissa selityksissä tarvitaan sekä biologiaa että kulttuuria, esim. seuraavasti: ”Lähisukulaisten avioliittoja koskevat lait totta kai hieman vaihtelevat kulttuurista toiseen, mutta tällä perusteella ei voida päätellä, että insestitabut olisivat enemmän kulttuuria kuin biologiaa – varsinkin kun koko kahtiajako on jo perusteiltaan virheellinen. Molempia tarvitaan”.
Pamfletissa todetaan myös, että ”on huomattava, että silloin kun tyttö vaikkapa leikkii nukella ja poika miekalla, ei koskaan voi olla varma, että kyse olisi pelkästään kulttuurin vaikutuksista”. Toisin sanoen kyse ei ole kilpailusta, jossa kulttuuri syrjäyttää vaiston tai päinvastoin.

17. Mikä on saanut elintarviketieteen maisterin huolestumaan naistutkimuksen nykytilasta?

Seuraavat asiat kiinnostavat minua: biologia, moraalitunteet, parinvalinta ja siihen liittyvät tunteet sekä ihmisluonto ylipäätään. Luultavasti olisin kiinnostunut näitä koskevien tieteiden edistämisestä ilman elintarvikekemistin koulutustakin.

18. Mitä olet oppinut pamfletista ja sen saamasta julkisuudesta? Mikä on naistutkimuksen tulevaisuus?

Olen ollut pettynyt vaikkakaan en kovin yllättynyt, että naistutkimuskritiikki on pyritty sivuuttamaan joko vaikenemalla tai puuttumalla epäolennaisuuksiin. Tämä haastattelu on tervetullut muutos asiantilaan – vaikka aikaa onkin kulunut pian kaksi vuotta. Prosessi on opettanut entistä suurempaan kriittisyyteen aina, kun luen vaikkapa miesten ja naisten välisistä palkkaeroista tai seksuaalisesta häirinnästä. Suomen nykytilanne ei toki ole lähelläkään Yhdysvaltojen 80- ja 90-lukuja, jolloin akateemisen feminismin nimissä esitetyt huomiot muistuttivat tupakkayhtiöiden tai kansallisen kivääriyhdistyksen toimintastrategioita.
Tulevaisuudelta toivon, että biologia ja evoluutio saisivat ihmistieteissä aseman, joka niille kuuluu. Valitettavasti biologian vähättely voi erilaisten sosiaalisten prosessien kautta jatkua vielä pitkään. Näin käy ainakin, jos kukaan ei taistele paremman tieteen puolesta. Julkisuudessa tasa-arvokysymykset tulevat varmasti olemaan jatkossakin pinnalla – ja hyvä niin: ihmisten reilu kohtelu ei ole koskaan itsestäänselvyys.