Valppaana tyranniaa ja totalitarismia vastaan

Historioitsija Timothy Snyderin teos On Tyranny: Twenty Lessons from the Twentieth Century (suomennettu 2017, Matti Kinnunen, kustantaja Siltala) varoittaa totalitarismista. Kirjaa – tai oikeammin kirjasta – voitaneen pitää twitter-aikakauden tuotteena. Luvut ovat tiiviitä, parista sivusta muutamaan, ja lukuja vieläpä edeltää parin virkkeen mittainen tiivistys luvun sanomasta. Tällainen lienee tietokirjojen tulevaisuus – siitä huolimatta, että Snyder kehottaa vähentämään nettiaikaa ja lukemaan pitkiä, perusteellisesti tutkittuja ja toimitettuja juttuja (ks. kuva). (Onneksi meillä on vastavoimana Terra Cognita ja sieltä esimerkiksi A. Alterin teos Vastustamaton.)

Useimmista On Tyranny -kirjan antamasta 20 ohjeesta on helppo olla samaa mieltä, vaikka ohjeet ovatkin ajankohtaisempia Trumpin Yhdysvalloissa. Toisaalta osa sanomasta saattaisi hyödyttää enemmän Suomessa. Esimerkiksi ”oppitunnilla” numero 12 kehotetaan ylläpitämään small talkia.

Nationalistin ja patriootin eroa Snyder kuvaa seuraavasti: ”Nationalisti sanoo ’se ei voi tapahtua täällä’, mikä on ensimmäinen askel kohti katastrofia. Patriootti sanoo, että se voisi tapahtua täällä, mutta me pysäytämme sen.”

Jos ette jaksa lukea Snyderin suosittelemia klassikkoja (mm. Orwell, Camus, Arendt) tai tuoreempia teoksia (mm. Timothy Garton Ash, Tony Judt, Christopher Browning ja Peter Pomerantsev), kannattaa lukea tämä kirjanen. Se muistuttaa historiantuntemuksen ja sananvapauden tärkeydestä. Totalitarismi alkaa yrityksillä rajoittaa ilmaisunvapautta.

PS. Netissä ja somessa vietetyn ajan hyödyt ja haitat riippuvat luonnollisesti monista asioista. Näin asiaa kuvaa tutkija Oslon yliopistosta:

The effects of Internet on well-being largely depend on individual personal characteristics, and in particular age, capabilities, culture and beliefs. Hence, it is the combination of individuals' online activities and their own personal characteristics that explains why the use of Internet has stronger positive effects for some individuals and social groups than others.

https://m.phys.org/news/2018-02-internet-affect-well-being.html

Suomen luonnon seitsemän samuraita

Lueskelin Iiris Kalliolan kirjaa Luontoillan seitsemän veljestä (Tammi 2013). Teoksessa esitellään vuonna 1975 alkaneen radio-ohjelman ja sittemmin myös TV-ohjelman luontoasiantuntijoita ja heidän taustojaan ja osaamistaan.

Korkeasaaren johtajana toiminut Ilkka Koivisto (1932–2012) oli lapsena esimerkiksi kummastellut, miksei koskaan näe pulun poikasia. Hän oli salaa kiivennyt ruumishuoneena toimivaan kellotapuliin asiaa selvittääkseen. Kalmanhajuisessa tapulissa Koivistolle ilmeni, että pulunpoikaset uskaltautuvat maailmalle vasta täysikasvuisina, tai ainakin täysikasvuisen näköisinä.

Luontoillan asiantuntijat

Tämän kaltaisten henkilöhistorioiden ohessa teoksessa on suuri määrä tietoa Suomen luonnosta, kuinkas muutenkaan. 

Katsojat lähettivät ohjelman asiantuntijoille kaikkiaan peräti 150 000–200 000 kysymystä. Näistä noin 15 000 kysymystä käsiteltiin. Nykynuoriso hankkii vastaukset heitä askarruttaviin aiheisiin nopeasti nettihaulla, joten tällainen ohjelmaformaatti jäänee pian unholaan (aivan kuten käynee luontokirjoille ja ehkä elämäkerroillekin). Nykymittapuulla ohjelma oli myös toivottoman hidastempoinen. (Kuuntelen Youtubesta englanninkielisiä keskusteluita ja podcasteja 1,5-kertaisella nopeudella, enkä usko menettäväni oleellista informaatiota, päinvastoin.)

Luontoilta-kirjojakin ilmestyi

jokunen. Tämä on vuodelta

1985.

Ikävä kyllä Luontoilta-formaatin mukana myös asiantuntijuus näyttää jossakin määrin painuvan unohduksiin. Eräässä Yleisradion(!) luonto-ohjelmassa juontaja esimerkiksi myönsi, ettei hän tiennyt, että Suomessakin kasvaa pähkinöitä. On vaikea sanoa, millainen ongelma luonnosta vieraantuminen on, mutta luonto-ohjelman toimittajalta tulee joka tapauksessa vaatia perehtyneisyyttä.

Lapsuudessani kuuntelin Luontoiltaa erityisesti isovanhemmilla käydessäni. Siellä ohjelmaa, soittajia ja heidän saamiaan vastauksia kommentoitiin yhteisöllisesti. Luontoillan asiantuntijat eivät olleet lapsuudensankareitani, mutta vielä vajaa kolmekymppisenä, kun illastin Kauri Mikkolan (1938–2014) seurassa, muistan jännittäneeni keskustelua sellaisen kirkasälyisen kuuluisuuden kanssa.

Ote Kalliolan kirjasta

Lyhyesti tieteenfilosofiasta

Kertauksen vuoksi luin Samir Okashan tiiviin esittelyn tieteenfilosofiasta. Ohessa selailin kahta aiheeseen liittyvää muuta teosta (ks. kuva). 

Luku-urakka vahvisti näkemystäni (tieteen)filosofian vähäisistä hyödyistä tieteen edistämisessä (olipa kyse yleisestä tieteenfilosofiasta tai johonkin tiettyyn alaan, vaikkapa psykologiaan, kohdistuvasta filosofoinnista). On onnekasta, että niin harva tutkija on sisäistänyt vaikkapa Thomas Kuhnin (1922–1966) ajatuksia tieteen teoriavetoisuudesta ja jonkinlaisesta relativismista.*

Tiede ei toki etene suoraviivaisesti kohti totuutta, ja joskus on aiheellista puhua kuhnilaisista paradigmanmuutoksista. Luonto saattaa myös olla liian mutkikas, jotta siitä voitaisiin sattumanvaraisesti tutkimalla, ilman teorioita ja ennakko-oletuksia, tehdä olennaisia havaintoja. Mutta tiede on silti kumulatiivista ja itseään korjaavaa. Ilman tiedettä, jos se määritellään sisältämään myös teknologiset innovaatiot, kaivelisimme edelleen juureksia Afrikan savannilla.

Relativistisilla opeilla on myös taipumus kumota itsensä. Jos tieteen löydökset ovat muka vain kielellisiä, sosiaalisia ja teorian etukäteen määräämiä rakennelmia – kuten suuri osa takavuosien naistutkimuksesta –, tällöin myös tämän relativistisen ajatuksen on oltava vain kielellissosiaalinen rakennelma. Se ei siis olisi sen lähempänä totuutta kuin tutkijan muut lausunnot.

Samir Okasha. 

Olen lukenut Okashalta 

aiemmin mainion teoksen 

ryhmävalintateoriasta. 

Osoitin teorian heikkoudet

 Ihmisluonto -kirjassani.

Lisäksi vanhakantaisissakin yhteisöissä toimitaan tavalla, joka osoittaa joidenkin yleisinhimillisten ominaisuuksien soveltuvan tieteentekoon. Metsästäjä-keräilijät esimerkiksi jäljittävät saaliita tekemällä oletuksia jälkiä jättäneistä eläimistä. Tällainen on melko lähellä tieteessä harjoitettua päättelyä. Kehittyneimpien lihansyöjäpetojen kyky tehdä vastaavia oletuksia ja päätelmiä on käytännössä olematon.

Jopa yksilöt, joiden kielelliset kyvyt ovat pahasti vajavaisia, kykenevät ymmärtämään ja yllättävässä määrin myös harjoittamaan tiedettä. Tieteen kognitiivinen, totuutta etsivä puoli – erotuksena tieteen sosiaalisesta puolesta – onkin luonnollinen jatke joillekin ihmisen evolutiivisesti kehittyneille ominaisuuksille.

Tieteen tuomasta edistyksestä huolimatta tieteellä on vihollisensa. Vihamiesten rivit ovat kuitenkin harvat ja järjestäytymättömät, ja tiedettä kohtaan esitetty asiallisinkin kritiikki menee usein ohi maalin. Ei esimerkiksi ole tieteen vika, jos taiteille ei jää rahaa, eikä ole tieteen vika, jos massatuhoaseita rakennetaan ja käytetään. Tieteen pyrkimys objektiivisuuteen ei myöskään ole patriarkaalismaskuliinista alkuperäiskulttuurien tai naissukupuolen ja sukupuolisten vähemmistöjen sortoa. Objektiivisuuspyrkimys on suoja tutkijan (ja rahoittajan) vinoutunutta ajattelua vastaan.

            * * *

* Alaviite: Myöhemmissä kirjoituksissaan Kuhn pehmensi kantojaan. Hän esimerkiksi sanoi puhuneensa enemmän tieteenhistoriasta kuin tieteestä menetelmänä. Kuhn myös kirjoittaa Sociology of Science (1972) -teoksessa, että ”harvan, jos kenenkään, tarvitsee tietää, että tieteen elinvoimaisuus riippuu jatkumosta perinteitä ravistelevia innovaatioita” (artikkeli vuodelta 1963). Niin tai näin, Kuhnilla oli merkittävä rooli sosiaalisen konstruktionismin synnyssä, katso kirjoitukseni tästä harmillisen suositusta suuntauksesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2009/09/ihmisluonto-ja-sosiaalinen.html?m=0

(Katso myös huomioitani tieteen ja moraalin suhteesta:

http://ihmisluonto.blogspot.fi/2015/12/tiede-moraali-ja-heraaminen.html)