Sukupuolierot ja palkkapussi

Sam Harrisin erään blogitekstin otsikko on ”En ole se seksistinen sika, jota etsitte”. Perusteellisessa kirjoituksessaan Harris puolustautuu häntä vastaan tekaistuja seksismisyytöksiä vastaan. Tästä puolustuksestakin muka löydettiin seksismiä. Harris esimerkiksi mainitsee editoreinaan olleen enimmäkseen naisia. Niinpä hänen vihjattiin kannattavan ajatusta, että naiset sopivat miesten palvelijoiksi!

Väittelin asiasta suomalaisen feministiksi itseään kutsuvan naisen kanssa. Minutkin voi toki lukea feministiksi, jos termillä tarkoitetaan pyrkimystä sukupuolten tasa-arvoiseen kohteluun yhteiskunnassa. Nykyään feminismiin, etenkin akateemiseen feminismiin, kuitenkin liittyy suuntauksia, joiden lähtökohdat ovat niin irrationaalisia/epärealistisia tai suvaitsevia muslimimisogynialle, että on ihmeteltävä ihmisten halua julistautua aatteen kannattajiksi. Niin tai näin, koetin selvittää, mikä Harrisissa oli ”feministikollegan” mielestä seksististä. Kyse oli tästä Harrisin lausunnosta ja siinä tietystä kohdasta:

Olen tietoinen, että seksismi ja misogynia ovat yhteiskuntamme ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita tekijöitä, jotka selittävät naisten ja miesten välisiä eroja sosiaalisessa asemassa. Esimerkiksi vain viittä prosenttia Fortune 500 -yhtiöistä johtaa nainen. Kuinka paljon tämä johtuu seksismistä? Kuinka paljon selittyy suhteettomilla (ja sankarillisilla) uhrauksilla, joita naiset 20- ja 30-kymppisinä tekevät perheidensä eteen? Kuinka paljon selittyy normaalisti jakautuneilla psykologisilla sukupuolieroilla?
Minulla ei ole aavistustakaan, mutta olen varma, että jokaisella näistä tekijöistä on roolinsa. Jokainen, joka kuvittelee, että eroavuudet johtuvat ainoastaan seksismistä, ei ole miettinyt asiaa kovin syvällisesti.

Mikä kohta oli keskustelukumppanini mielestä raskauttava? Kyse oli ajatuksesta, että psykologiset sukupuolierot selittävät osan statuseroista. Tämä yksinkertainen ajatus teki Harrisista naisvihaajan. Onko ajatuksessa siis jokin pielessä?

Ensinnäkin on ilmeistä, että sukupuolten välillä on keskimääräisiä psykologisia eroja. Kuka tahansa, joka on lukenut aihetta koskevia tutkimuksia, tietää tämän. On myös näyttöä, että yksilöiden väliset psykologiset erot näkyvät statuseroissa sekä saman sukupuolen sisällä että sekaryhmissä. Dominoivista ja vallanhaluisista yksilöistä ei ehkä pidetä ja he eivät ehkä ole muita pätevämpiä, mutta he näyttävät useammin päätyvän valtahierarkiassa korkeammalle. Myös positiivisemmat psykologiset ominaisuudet luultavimmin vaikuttavat statukseen, esimerkiksi älykkyys. Lisäksi on havaittu, että psykologiset sukupuolierot näkyvät sukupuolten statuseroissa muilla eläinlajeilla, myös lähimmillä sukulaisillamme.

Näillä perusteilla on järkevää ja olennaista pitää sukupuolieroja mukana palkka- ja statuseroja tarkasteltaessa. Lähtöasetelma puoltaa biologispsykologisten sukupuolierojen vaikutusta niin voimakkaasti, että todistamisen taakka on sillä, joka väittää, että psykologiset erot eivät status- tai palkkaeroihin vaikuttaisi. Niin tai näin, se vaikuttaako biologia/psykologia (ja näkyykö se jopa niin kapeassa otoksessa kuin Fortune 500 -yritykset) on tasa-arvon kannalta relevantti ja kenties selvitettävissä oleva kysymys. Ideologioiden tai seksismivihjausten ei tule antaa estää tällaista tarkastelua.

Historiallisena kuriositeettina lainaan suomalaisen sosiologian isää, Edvard Westermarckia (1862–1939). Hän kirjoittaa sukupuolten välisestä työnjaosta 1900-luvun alun Marokossa:

Elämän eri toimet ovat jaetut molempien sukupuolien välillä määrättyjen sääntöjen mukaan, ja vaikka vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset ovatkin suuresti vaikuttaneet näiden sääntöjen määräämiseen, niin piilee työnjaon todellinen periaate paljoa syvemmällä. Se seuraa pääasiallisesti luonnon itsensä antamia ohjauksia. (Otava-lehti, 8/1913)

Westermarckin mukaan sukupuolittunut työnjako on siis muutakin kuin vahvemman vallankäyttöä. Hän korostaa biologisia sukupuolieroja, jonka jälkeen hän toisaalta aivan perustellusti lisää, että toisinaan kulttuuritavat suurentavat sukupuolten välisiä käyttäytymiseroja:

Mikä lieneekin ollut alkuperäisenä syynä siihen, minkävuoksi mikin toimi on joutunut minkin sukupuolen osaksi, niin on muistettava, että kansantapa on vähitellen tehnyt yhä jyrkemmäksi tämän työnjaon.

Kysymys työnjaon syistä on analoginen monivaimoisuuden syiden kanssa. Miehillä on naisia enemmän piirteitä, jotka tukevat halua useampiin puolisoihin, ks. esim. kirjoitukseni Myyttejä seksistä. Silti kulttuuripiirteet ja materiaaliset olosuhteet ratkaisevat vaimojen (tai aviomiesten) määrän, eivät pelkästään vahvemman sukupuolen tai vahvimpien sukujen halut. Westermarck kirjoittaa monivaimoisuuden syistä:

Mitä moniavioisuuteen Marokossa tulee, niin on muistettava, että se lisää väestöä, ja että ihmisen vaikutusvalta ja turvallisuus riippuu siitä, kuinka suuri perhe tai suku hänellä on. Maaseudulla on oman käden kosto tärkeimpiä syitä (monivaimoisuudelle).

Näkemyksen mukaan levottomissa, vaarallisissa ja suurten statuserojen olosuhteissa naisen etu on päästä vaikutusvaltaisen suvun jäseneksi, vaikka se tarkoittaisi kakkos- tai kolmosvaimona olemista. Vastaavasti miehen etu on saada paljon jälkeläisiä ja avioliittojen kautta tukijoita monesta suvusta, vaikka se tarkoittaisi kotirauhan häiriintymistä toinen toisistaan mustasukkaisten vaimojen takia. (Toisena syynä monivaimoisuudelle Westermarck mainitsee jatkuvista sodista johtuvan naisten suuremman lukumäärän. Kyseisen seikan vaikutus on sittemmin havaittu monissa antropologisissa tutkimuksissa. Seikka on annettu osaselitykseksi jopa 1960-luvun seksuaaliselle vapaamielisyydelle.)

Tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä asioista olen luultavasti yhtä mieltä keskustelukumppanini kanssa (samasta työstä samalla kokemuksella tulee maksaa samaa palkkaa jne.). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme samaa mieltä menetelmistä tai retoriikasta. Yleisesti ottaen on todettava, että moni akateemisen feminismin edustaja pyrkii yleisesti kannatettaviin tavoitteisiin epäjohdonmukaisella ja tutkimukseen pohjautumattomalla ja tätä kautta tasa-arvoa haittaavalla tavalla. Aivan kuten pyrkimys kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon on historiassa oikeuttanut hirmutekoja, pyrkimys sukupuolten väliseen tasa-arvoon – niin kannatettavaa kuin se onkin – on sittemmin oikeuttanut muun muassa uhriutumista, epätieteellistä asennoitumista ja perusteettomia vihjailuja.

Käymämme keskustelun opetus on seuraava: jos kyllästyt vastapuolen esittämiin yleistyksiin tai hänen perusteluidensa kehnouteen, muista, että hän saattaa olla uskonnonkaltaisen ideologian uhri. Rationaalisuuteen pyrkiminen ja sen levittäminen – niin jaloa kuin se onkin – saattaa siksi edellyttää suurta hienotunteisuutta. Ihmisten uskomuksiin sisältyy usein niin voimakkaita tuntemuksia tarkoituksen löytymisestä, että asiallisinkin viesti saattaa vaikuttaa herjaukselta. Lisäksi kannattaa muistaa, että ihminen on luottavainen olento. Huijareita on joukossamme niin vähän, että luottamus on kautta aikain tuonut suurempia etuja kuin jatkuva epäily. Siksi kenen tahansa on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa hyväuskoisuuttaan. Näin on etenkin jos yksilön omaksumaan ideologiaan sisältyy ajatus, että kyseisen ideologian omaksuminen on merkki tarkkanäköisyydestä ja edistyksellisyydestä.

Epäilyn siemeniä kannattaa joka tapauksessa kylvää. Siitä ei pitäisi olla kenellekään haittaa, että yrittää pelastaa ihmisiä – myös itseään – löysältä ajattelulta. Harva myöskään pahastuu sen muistuttamisesta, että hyvät tarkoitusperät eivät oikeuta epärehellisiä menetelmiä.

Entä ne palkkaerot? Kun sukupuolten välisistä palkkaeroista poistaa ilmeisimmät tekijät (miehet tekevät pidempiä päiviä, miehiä valikoituu enemmän teknistuotannollisille aloille jne.), jäljelle jää silti yleensä jonkinlainen tilastollinen palkkaero, eron riippuessa maasta ja tarkastellusta tulotasosta. Suomessa lukema näyttää olevan alle kolmen prosentin luokkaa. Tämä viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että työmarkkinoissa on jotakin naisia syrjivää. Toisaalta se, että ero on jatkuvasti pienentynyt viittaa siihen (mutta ei todista sitä), että syrjintäkin on koko ajan vähentynyt.

Naisten aseman globaalia parantumista voi arvioida tästä linkistä.

Katso myös aiheeseen liittyvät kaksi aiempaa kirjoitustani ja tuore tutkimustulos kilpailullisuuden vaikutuksesta.

Lisäys 17.5.2016:

Suomessa ei mitä ilmeisimmin ole selvitetty palkkaeroa tehtyä työtuntia kohden. Sociology and Anthropology -lehdessä ollut Pauli Sumasen tuore artikkeli selventää asiaa. Näin mitattuna palkkaeroa ei välttämättä ole lainkaan, ja jos on, se saattaa olla jopa eri suuntaan. Ks. myös Sumasen ja Jouni Luukkaisen artikkeli European Journal of Business and Social Sciences -lehdessä.

Jonkman, Hanski, Gould ja Dawkins

Luin ruotsalaisen Linus Jonkmanin kirjan Introvertit – Työpaikan hiljainen vallankumous (2015, Suom. Ulla Lempinen. Atena, Jyväskylä). Kaksi ajatusta teoksesta. Ensinnäkin Jonkmanin mukaan sosiaalinen on eri asia kuin sosiaalisesti taitava:

Sosiaalisuus tarkoittaa vain sitä, että ihmisellä on sosiaalisuuden tarve, mikä on täysin eri asia kuin sosiaalinen lahjakkuus. On sosiaalisia ihmisiä, jotka eivät koskaan anna tilaa muille esimerkiksi kokouksissa ja jotka puhuvat vain itseään kiinnostavista asioista, itseään korostaen.

Kirjoja, joita olen viime päivinä
lukenut.

On toki mahdollista, että sosiaalinen ihminen, saadessaan luonteensa takia paljon kontakteja, myös oppii sosiaalisesti taitavammaksi. Toisaalta asia voi olla analoginen sen kanssa, että ”seksikäs ei ole sama kuin seksinhaluinen”. Saako seksikäs enemmän seksuaalisviritteisiä kontakteja ja jos saa, tekevätkö ne hänestä halukkaamman? 

Toinen ajatus, jonka nostan Jonkmanilta esiin on nuorille (introverteille) täydellisesti istuva lohtuaforismi:

On parempi olla oma itsensä ilman kavereita kuin menettää itsekunnioituksensa kavereiden keskellä.

PS. Oheisen kuvan tein yhteen ensimmäisistä lehtijutuistani 1990-luvun lopulla. Hesarissa ollut juttu käsitteli Richard Dawkinsin ja Stephen Jay Gouldin kiistoja evoluution kulusta. Tiivistetty esitys edesmenneen Gouldin ajatuksista on Daniel Dennettin kirjassa Darwin’s Dangerous Idea. Paraikaa aloittelen Dawkinsin omaelämäkerran toista osaa Brief Candle in the Dark (pompöösi mutta tässä tapauksessa sovelias nimi kirjalle).

PS2. Kansainvälisesti menestynyt akateemikkomme (mm. Crafoord-palkinto) Ilkka Hanski on kuollut. Ihmisluonto-kirjani eräässä alaviitteessä mainitsin Hanskin seuraavasti:

Muita Crafoord-palkittuja biologeja ovat olleet tämänkin teoksen kirjoittajaan paljon vaikuttaneet William Hamilton, George C. Williams, John Maynard Smith ja Edward O. Wilson. Vuonna 2011 palkinnon sai ekologi Ilkka Hanski. Suomalainen media on ainakin toistaiseksi noteerannut tapauksen pienimmällä mahdollisella huomiolla. Kuulin jopa arvion, että jos Hanski olisi ollut eri sukupuolta, naistenlehdet olisivat olleet täynnä tarinoita ja haastatteluita siitä, kuinka suomalainen nainen voi menestyä tieteen huipulla.