Lintujen älykkyydestä

 Jennifer Ackerman (2016/2018): Viisaat linnut. 2.p. Atena. Jyväskylä.  

Jennifer Ackermanin lähes 400-sivuinen kirja lintujen kognitiivisista kyvyistä on mainiota luettavaa. Vetävän teoksen siivittämänä osa minusta haikaili takaisin lintuharrastuksen pariin (aktiiviajoistani on yli 20 vuotta). 

Älykkyyden materiaalisesta perustasta ja sen hintavuudesta Ackerman kirjoittaa: 

Aivokudos on painavaa ja aineenvaihdunnallisesti kallista, sitä kalliimpaa kehossa on vain sydänkudos. Vaikka neuronit eli hermosolut ovatkin pieniä, niiden valmistus ja ylläpito on kallista: ne kuluttavat kokoonsa nähden kymmenkertaisen määrän energiaa muihin soluihin nähden.

Älykkyyden evolutiivisista taustatekijöistä Ackerman kirjoittaa:

Alaskan, Minnesotan ja Mainen ankarammissa ilmastoissa elävillä populaatioilla on suurempi ja runsaammin neuroneja sisältävä hippokampus (tilan hahmottamisen ja muistin kannalta ratkaisevan tärkeä aivoalue) kuin iowalaisilla tai kansasilaisilla lajitovereillaan. Sama pätee vuoritiaisiin, amerikanhömötiaisten sisukkaisiin pikku serkkuihin, jotka vierailevat säännöllisesti läntisillä vuorilla. Korkeampien maastojen kylmemmissä, lumisemmissa olosuhteissa elävillä vuoritiaisilla on suurempi hippokampus kuin matalammilla asuvilla. Esimerkiksi Sierra Nevadan korkeimpien huippujen vuoritiaisilla on miltei kaksi kertaa niin paljon hippokampuksen neuroneja kuin kuutisen sataa metriä alempana asuvilla lajitovereillaan. (Ne ovat myös parempia ongelmanratkaisijoita.) Siinäkin on järkeä. Korkeammalla, missä on pidempään kylmä, lintujen täytyy varastoida enemmän siemeniä ja muistaa, minne laittoivat ne. Kätköpaikkojen unohtelu ei ole yhtä vaarallista leudommissa ilmastoissa, missä ruokaa on saatavilla ympäri vuoden.

Jopa neurogeneesi eli hermosolujen uusiutuminen näyttää olevan voimakkaampaa vaikeissa ilmasto-olosuhteissa elävillä tiaisilla. Muita lintujen älyä lisänneitä tekijöitä ovat luultavimmin parisuhde ja siihen liittyvä puolison pettäminen ja vahtiminen sekä ruoan varastoiminen ja lajitovereiden ruokakätköjen näpistäminen.

Lintunaaraiden laulumurremieltymyksistä Ackerman kirjoittaa:

Ja mitä naaraisiin tulee, pointti on tämä: aivan kuten bostonilaisaksentti ei ehkä tee säväystä Arkansasissa, paikallisesta murteesta poikkeavat laulut saattavat jättää laululintunaaraat kylmäksi. Mahdollisesti siksi, että koiraan, joka ei laula naaraan kotiseudun laulua, voi olla vaikeampi puolustaa reviiriään.

Ackerman jatkaa ylipäätään laulun merkityksestä:

Laulamalla muita paremmin koiraat osoittavat naaraille olevansa hyviä oppimaan. Teorian mukaan erinomainen laulaja osaa muutakin kuin omaksua, muistaa ja esittää vaativia lauluja pienintä piirtoa myöten oikein; todennäköisesti se on parempi muissakin aivokapasiteettia vaativissa tehtävissä – kaikenlaisessa oppimisessa, päätöksenteossa ja ongelmanratkaisussa (se osaa vaikkapa järkeillä, missä, koska ja mitä syödä, kuinka välttää petoja ja kuinka tehdä vaikutus parittelukumppaneihin). Olettaa sopii, että ”hyviä” geenejä ja/tai taitavaa ruoanhankkijaa jälkeläisilleen tahtova naaras arvostaa tällaiset kyvyt korkealle. Ei kuitenkaan ole selvää, korreloiko koiraan lauluesitys todella sen menestykseen muissa kognitiivisissa tehtävissä. Todisteet ovat sekalaisia.

Kirjan kiinnostavimmat osiot etsivät selityksiä joidenkin lajien huippusuorituksille suunnistuskyvyissä ja ruokakätköjen muistamisessa. Joillakin lajeilla yksilöt näyttävät esimerkiksi muistavan, kuinka pilaantuvaa ruokaa ne olivat mihinkin kätkeneet (esim. pähkinöitä vai matoja). Suunnistaminen pesimis- ja talvehtimisseuduille on toisilla lajeilla aivan yhtä hienostunutta. Kirjassa käsitellään luultavimmin kaikki tärkeimmät muuttolintujen konstit: tähdet, aurinko, magneettikentät, maamerkit, hajut ja äänet. 

Loppupuolelta vielä yksi sitaatti:

Suurten aivojen kehitys ja kunnossapito on vaativaa. Mutta suurten aivojen katsotaan parantavan linnun eloonjäämistä, sillä ne auttavat sitä sopeutumaan nopeasti epätavallisiin, uudenlaisiin tai monimutkaisiin ekologisiin haasteisiin, kuten uusien ruoanlähteiden löytämiseen tai tuntemattomien petojen välttämiseen. Sitä kutsutaan kognitiivisen puskurin hypoteesiksi. Suuret aivot ikään kuin suojaavat eläintä ympäristön muutoksilta auttamalla sitä sopeutumaan uusiin mahdollisuuksiin – kokeilemaan uusia ruokia ja tutustumaan uusiin asioihin, joita ”ohjelmoidummat” lajit saattaisivat välttää. Suuriaivoiset lajit ovat toisin sanoen kyllin joustavia tekemään asioita eri tavalla. 

Uudessa tai muuttuneessa ympäristössä linnulla on siis oltava kyky toimia uudella tavalla. Tämä vaatimus tullee karsimaan lukuisia lajeja, mikäli ilmastonmuutosennusteet pitävät kutinsa.

Ainoa häiritsevä puoli kirjassa on sen taipumus aavistuksen varomattomiin lausuntoihin, ottaen huomioon, miten yksinkertaisilla konsteilla lintujen älykkyyttä on mahdollista hämätä ja miten vaikea toisen lajin mielenliikkeistä on päästä selville. Ei esimerkiksi ole selvää, milloin eläimellä pitää olla ”rikas sisäinen elämä”, jotta se kykenee älykkäältä vaikuttavaan käyttäytymiseen. Linnut tuskin osaavat esimerkiksi ajatella ajattelemista tai edes reflektoida kokemuksiaan. Linnuilla luultavimmin tavataan jonkinasteisia tietoisuuksia, mutta ne eivät silti tempaudu vastustamattomasti vaikkapa luokittelemaan värejä tai ääniä. Ne eivät tarvitse ainakaan kovin tarkkoja havaintoja omista reaktioistaan. Kärjistäen voidaan sanoa, että evolutiivisessa mielessä tietoisuus ei lisää – lintujen tai muiden eläinten – kykyjä, mutta kyvyt lisäävät tietoisuutta. Linnuissa toki on valtavasti juuri tietynlaisiin ongelmiin soveltuvaa älyä, mutta yleisälykkyys jää keskimäärin varsin vähäiseksi.

 * * *

PS. En yleensä osta lehtien irtonumeroita (paitsi Foreign Affairs-lehtiä, jotka muuten ovat Virossa 10 € halvempia). Vastikään ostin kuitenkin Historia-lehden teemanumeron ihmisen evoluutiosta (lähes 150 sivua!). Jutut ovat pitkiä, ajantasaisia ja huolella tehtyjä. Pieni toisto juttujen välillä ei häiritse, vaan pikemminkin auttaa hahmottamaan tutkijoilla olevia painotuseroja ja erimielisyyksiä. Aikakauslehden visuaalisuus on iso plussa tämänkaltaisen aiheen käsittelyssä. Oheinen aukeama esimerkiksi esittelee kolme hypoteesia neandertalilaisten katoamisesta.

PS 2. Lueskelin otteita Michael Boulterin kirjasta Extinction: Evolution and the End Of Man(2002). Kirja ei temmannut mukaansa, mutta nykyisen sukupuuttoaallon ajatteleminen paleontologin aikaperspektiivistä teki hyvää. Luonnon monimuotoisuus tulee toipumaan ihmisestä; se vain saattaa kestää miljoona vuotta. Niin tai näin, olin ilahtunut, että teoksessa lainattiin suomalaista Björn Kurténia. Muistan hänen kirjoistaan joukon yksittäisiä seikkoja (hän muun muassa ”ennusti”, että neandertalilaiset olivat paritelleet nykyihmisen kanssa) – ja sen, että pidin niistä kovasti.

Tärkeä teos kummista kokemuksista

Jukka Häkkinen (2018): Outojen kokemusten psykologia. Docendo. Jyväskylä.

Olen vastikään arvioinut kaksi ihmisten ”yliluonnollisia” kokemuksia käsittelevää kirjaa. Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken Mielen rajoilla-teoksessa häiritsevää oli sen epätieteellinen ja paikoin tiedevihamielinen poljento. Arvioni oli pitkä ja rönsyilevä, mutta sain siitä silti hyvää palautetta. Oli mieltä lämmittävää huomata, että perusteellisille jutuille on edelleen kysyntää. 

Toinen arvioni oli Jeena Ranckenin kirjasta Yliluonnollinen kokemus. Teoksen ainoita häiritseviä puolia oli sen sisältämä löysä sosiaalitieteellinen teoretisointi. Se ei tuonut ilmiöön uutta eikä vienyt tutkimusta eteenpäin.

Näiden kirjojen jälkeen olin ilahtunut havaintopsykologi Jukka Häkkisen teoksesta Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Kirja vapauttaa outoja kokeneita ihmisiä peloista ja stigmoista tehokkaammin kuin kumpikaan edellä mainittu:

Kirjan loppusanat

Uusi tutkimus osoittaa, että pelkoon tai häpeään ei ole syytä. Monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä (s. 8).

Tällä hetkellä kiinnostavin kirjan teemoista on kuolemanrajakokemukset. Jotkut ovat aiheen tiimoilla esittäneet, että tietoisuus olisi aivojen toiminnasta riippumaton henkimaailman ilmiö. Kyseistä teoriaa tukemaan on käytetty muun muassa kvanttiteoriaa ja alkeishiukkasia (kutsun tätä ”phantom-quantum” -puolusteluksi, koska väite on niin selvästi tuulesta temmattu ja koska käytännössä se ei ole falsifioitavissa). Pitkä lainaus Häkkiseltä on paikallaan:

Kvanttimekaniikka nähdään usein turvapaikkana, johon selittämättömät asiat voidaan sijoittaa. Tämä liittynee siihen, että kvanttimekaniikan arkiajattelun näkökulmasta epäintuitiiviset teoriat tarjoavat mukavan tuntuisen tavan irtautua ”länsimaisesta fysikalistisesta” tiedekäsityksestä ja sijoittaa sielu valittuun paikkaan aivojen ulkopuolella. Tämä on hassua, koska kvanttimekaniikka on kuitenkin länsimaisen fysiikan keskeisimpiä saavutuksia. 

Innokkailta kvanttiteoreetikoilta unohtuu, että kvanttimekaniikan kielelliset kuvaukset ovat vain yrityksiä kuvata hyvin monimutkaisia matemaattisia teorioita. Kvanttimekaniikkaa työkseen tekevät eivät kirjoita eksoottisia käsitteitä viliseviä esseitä, vaan puuhailevat äärimmäisen monimutkaisen matematiikan parissa. Jos kvanttimekaniikkaa haluaa hyödyntää, ei voi vain poimia rusinoita pullasta ja käyttää kiinnostavia käsitteitä, vaan tulisi myös ymmärtää taustalla oleva matematiikka ja tehdä sen mukaista kokeellista tutkimusta. Se saattaa osoittautua vaikeaksi, koska ei ole osoitettu, että kvanttitason ilmiöillä olisi mitään tekemistä aivotoiminnan kanssa. Tämä johtuu siitä, että kvanttimekaniikka kuvailee hyvin pienen mittakaavan ilmiöitä, jotka eivät heilauta suuren mittakaavan asioita, kuten pöytiä, tuoleja tai edes hermosoluja. 

Koska aivojen ja sielun erillisyyttä puoltavat teoriat vaikuttavat vain sanaleikeiltä vailla tieteellistä pohjaa, pyrin tässä luvussa pohtimaan maanläheisempiä, psykologiaan ja aivojen toimintaan perustuvia selityksiä. Vaikka kuolemanrajakokemuksen yhtenäisteoriaa ei ole olemassa, löytyy sen aivoperusteista paljon kiehtovia vihjeitä (s. 80-81).

Yksi selitys rajakokemuksille on aivojen hapenpuute, mutta muitakin varteenotettavia mahdollisuuksia on. Rajakokemusten lisäksi Häkkisen kirjassa käsitellään muun muassa enteitä, synestesiaa, unihalvauksia ja kehostapoistumista. Teos on tärkeä lisä suomenkieliseen, aivojen metkuja käsittelevään kirjallisuuteen, luettavaksi esimerkiksi Robert Triversin Itsepetos ja Daniel Kahnemanin Ajattelu -kirjojen rinnalla.

Mikko Puttosen mainio juttu HS:ssa