Missä kuljimme kerran - huomioita unohtuneista sukupuolieroista

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 1/2020 -lehdessä, ilman tässä olevaa kuvitusta.

Missä kuljimme kerran – eli mitä jo ehdimme unohtaa sukupuolieroista?

On havaittu, että naiset arvostavat kumppaniehdokkaassa statusta ja varallisuutta enemmän kuin miehet. Havainto on tehty kymmenissä kulttuureissa ympäri maailmaa. Mikä selittää tätä eroa, luonnonvalinta vai sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät?

Ensinnäkin on ilmeistä, että kulttuuri vaikuttaa kyseisen sukupuolieron suuruuteen. Monissa yhteisöissä naisilta esimerkiksi puuttuu taloudellinen itsemäärääminen. Tällaisissa olosuhteissa heillä luonnollisesti on miehiä voimakkaampi motiivi etsiä puolisoa, jolla on statusta tai varallisuutta.

Sosiaaliskulttuuriset tekijät eivät kuitenkaan ole koko selitys. Kyseinen sukupuoliero nimittäin löytyy tasa-arvoisimmistakin yhteisöistä. Lisäksi varakkaimmatkin naiset mieltyvät miehen statukseen tai vaurauteen. Köyhät miehet taas eivät arvosta kumppanin varakkuutta muita miehiä enempää. [1]

Sosiaaliskulttuuriset tekijät voisivat periaatteessa selittää näitäkin havaintoja. Esimerkiksi varakkaiden naisten statusmieltymys voisi johtua vaikkapa naisten halusta ylläpitää korkeaa elintasoaan. [2] Ja ehkä sosiaaliset tavat ylipäätään muuttuvat hitaasti. Asenteet saattavat siis vain toistaa historiallista sukupuolijaottelua.

Juuri tämä on sosiaaliskulttuuristen selitysten ongelma: ne edellyttävä lisäselityksiä, jotka edellyttävät uusia selityksiä. Miksi esimerkiksi jotkin kulttuuriset tavat muuttuvat jo muutamassa vuodessa mutta juuri parinvalintamieltymykset olisivat jähmettyneet menneisyyteen?

Tämä mutkikkaiden ja yleensä testaamattomien lisäselitysten kasaantuminen on hyvä syy kääntyä biologian puoleen. Se tarjoaa yksinkertaisempia ja teoriapohjaltaan vankempia selityksiä – ja selityksen hylkääminen vain sen yksinkertaisuuden vuoksi ei tietenkään ole perusteltua, päinvastoin. [3]

Biologian selitys on kaksiosainen: ihmisnaaraille on ensinnäkin kehittynyt taito arvioida kumppaniehdokasta sen mukaan, kykeneekö tämä hankkimaan ja ylläpitämään perhehoivan edellyttämiä resursseja. Tällainen arvioiminen ei vaadi paljon. Siihen kykenevät lintu- ja kalanaaraatkin. 

Toiseksi ihmisnaaraille on kehittynyt mieltymys koiraan kykyihin. Näkemyksen mukaan emme ole sellaisten esiäitien jälkeläisiä, jotka parittelivat umpimähkäisesti ilman kumppanin statusta koskevia kriteereitä. Tämä on järkeenkäypä oletus: raskaus- ja imetysaika edellyttävät ihmisnaaraalta valtavasti ylimääräisiä resursseja. Vastasyntynyt ihmispoikanen on myös täysin avuton ja tarvitsee vuosien ajan turvaa ja huolehtimista. Lisäksi evoluutioympäristö oli huomattavasti nyky-ympäristöämme vihamielisempi.

Biologiasta ja evoluutiosta johdettavat selitykset vaativat toki nekin tarkennuksia. Jotta luonnonvalinta olisi voinut suosia naaraan mieltymystä statuskoiraaseen, mieltymyksen on täytynyt parantaa naaraan lisääntymismenestystä. Koiraan statuksen on siis täytynyt olla luotettava signaali jostakin. Ehkä se kertoi paremmasta perhehoivasta, koiraan paremmasta terveydestä, periytyvistä suotuisista geeneistä tai muista vastaavista seikoista. Olipa vaikutus mikä hyvänsä, ajatus statusmieltymyksen evolutiivisesta alkuperästä saa tukea sekä lajien että kulttuurien välisestä vertailusta. Tämä on syy suhtautua selitykseen vakavasti.

Kelpaisiko seksi?

Edellä mainitun sukupuolieron biologinen selitys kiistetään usein sillä perusteella, että joissakin kulttuureissa ero on kaventunut ja miehen statuksen merkitys on pienentynyt. Eräs toinen sukupuoliero kuitenkin pitää pintansa paljon voimakkaammin: suhtautuminen satunnaiseen seksiin. Tämän sukupuolieron kohdalla biologian merkitystä on vaikeampi kiistää.

Psykologi Steve Stewart-Williams kirjoittaa sellaisista poikkeuksellisen kauniista yksilöistä, joilla on muita enemmän valinnanvaraa pariutumismarkkinoilla:

Näiden ärsyttävien yksilöiden ei yleensä tarvitse tehdä myönnytyksiä vastakkaisen sukupuolen suhteen, ihan silkan haluttavuutensa takia. Heidän romanssihistoriansa myös tukee väitettä, että miehet ovat naisia kiinnostuneempia satunnaisista seksisuhteista. Moni tutkimus on osoittanut, että komeimmilla miehillä on todennäköisemmin suurempi joukko seksikumppaneita. Kauniilla naisilla sen sijaan ei ole. Tämä ei johdu siitä, että heille olisi hankala houkutella kumppaneita; se johtuu siitä, että he useammin valitsevat harvempia kumppaneita ja pidempikestoisia suhteita.

Poikkeuksia tietysti on – komeita sitoutujamiehiä ja kauniita promiskuiteettinaisia – mutta ilmiö on silti todellinen. 

Vastaavia päätelmiä voidaan tehdä pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksesta:

Moni mies keskeyttää säännöllisen pornonkulutuksensa romanttista komediaa katsellakseen, vaikka kumppani ei häntä siihen edes painostaisi. Ja moni romanttisista komedioista pitävä nainen nauttii satunnaisista pornohetkistä. Erot pornon ja romanttisten komedioiden kulutuksessa eivät kuitenkaan ole mitättömiä: ne kertovat naisten ja miesten seksuaalisuuksien eroista.

Erot näkyvät myös prostituutiossa. Miksi esimerkiksi ammattimaisia miesprostituoituja, joilla on naisasiakkaita, on vähemmän kuin ammattimaisia naisprostituoituja, joilla on miesasiakkaita? Kärjistettynä kyse on vain kysynnästä ja tarjonnasta: seksiä haluavia miehiä on enemmän kuin seksiä haluavia naisia. Toisin sanoen miesamatöörien suuri joukko heikentää ammattimaisten miesprostituoitujen markkina-asemia. [4]

Tutkimustulokset ovat yksiselitteisiä: tasa-arvoisimmissakin kulttuureissa miehet ovat naisia valmiimpia satunnaisiin seksisuhteisiin. Ilmiön evolutiivinen selitys on luultavimmin se, että mies ei voi tulla raskaaksi (mutta kykenee periaatteessa helposti saattamaan naisen raskaaksi). Siksi miehelle ei kehittynyt yhtä voimakasta halua syynätä parittelukumppanin sitoutumishaluja tai muita ominaisuuksia.

Evoluution merkitystä seksiasenteisiin vähätellään usein sillä, että taloudellinen itsemäärääminen, ehkäisypillerit ja muut kulttuuriset muutokset tekivät satunnaisesta seksistä yleisempää ja hyväksytympää myös naisten parissa. On totta, että kulttuurin vaikutus käyttäytymiseen on tässäkin tapauksessa todellinen ja merkittävä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sukupuolierot johtuisivat ainoastaan kulttuurista. Se tarkoittaa vain, että erojen suuruus ei johdu yksinomaan evoluutiosta.

Jos siis haluamme ymmärtää miesten ja naisten käyttäytymistä, meidän on edelleen huomioitava ei ainoastaan kulttuuriympäristö vaan myös evolutiivisesti kehittyneet sukupuolierot. Kulttuurinen muutos ei mitätöi evoluution merkitystä sukupuolieroille.

Sukupuoliero suhtautumisessa seksiin näkyy myös homoseksuaaleilla. Lesbojen ei esimerkiksi tarvitse pelätä raskaaksi tulemista tai fyysisesti paljon voimakkaampaa kumppania. Jos nämä seikat olisivat ratkaisevia tekijöitä estämään naisia hyppäämästä sänkyyn jokaisen viehättävän ehdokkaan kanssa, lesboilla olettaisi olevan enemmän seksikumppaneita kuin heteronaisilla. Lesboilla kumppaneita on kuitenkin keskimäärin vähemmän. Tutkimusten mukaan homomiehillä sen sijaan on enemmän seksisuhteita. [1] Homomiesten promiskuiteettisia taipumuksia kuvaa vitsi, jonka homot yleensä ymmärtävät mutta joka aukenee harvemmalle heterolle: 

– Mitä homot tekevät toisilla treffeillä?

– Millä ihmeen toisilla treffeillä?

Usein väitetään, että yhteiskunnassa vallitseva kaksoisstandardi selittäisi sukupuolten erilaista käyttäytymistä: ”Naista, jolla on paljon kumppaneita, haukutaan hutsuksi, kun taas miehelle ei ole vastaavia halventavia nimityksiä.” Kulttuurinen kaksoisstandarditeoria on suosittu, mutta sen tueksi ei ole kunnollista näyttöä. Ensinnäkin elosteleville häntäheikeille on monia halventavia nimityksiä. Toiseksi sukupuoliero suhtautumisessa satunnaiseen seksiin on säilynyt siitä huolimatta, että moni vaikutusvaltainen taho on eroa pyrkinyt hävittämään. Puolisot, erilaiset kulttuuriset instituutiot, lainsäädäntö, kaikenlaiset moralistikonservatiivit ja usein omat vanhemmatkin pyrkivät istuttamaan nuorukaisiin yksiavioisuuden kunnioittamista. Tämä ei ole hävittänyt sukupuolieroa suhtautumisessa satunnaiseen seksiin. Pikemminkin on niin, että kulttuuriset instituutiot ovat reagoineet biologiseen eroon. (Kaksoisstandardeja luonnollisesti on olemassa, mutta nekin saattavat selittyä evoluutiolla: vanhemmilla on esimerkiksi geneettinen intressi teroittaa pidättyvämpää käyttäytymistä tyttärelleen kuin pojalleen. [1, 6])

Jos siis haluat selittää seksiasenteissa tavattuja eroja ainoastaan kasvatuksella ja muilla ympäristötekijöillä, sinun on vastattava kahteen kysymykseen: 1) miksi luonnonvalinta olisi ihmisen kohdalla hävittänyt muille nisäkkäille tyypillisen sukupuolieron seksiasenteissa ja 2) miksi kulttuuri tämän jälkeen loisi täsmälleen samankaltaiset erot kaikkiin ihmiskulttuureihin. Kuten todettua, kulttuuriset voimat vaikuttavat siihen, missä määrin naiset ja miehet haluavat satunnaista seksiä. Mutta ajatus, että kulttuuri kehittäisi tähän liittyvät sukupuolierot tyhjästä, on ristiriidassa sekä antropologisen todistusaineiston kanssa että sen kanssa, mitä tiedämme muista lajeista ja evoluution toiminnasta.

Nuori ja kaunis?

Entä väite, että miesten ja naisten erilaiset mieltymykset eivät voi olla evolutiivisesti kehittyneitä, koska niin moni mieltymys laskee yksilön kelpoisuutta? Esimerkkinä tällaisesta epäadaptiivisesta mieltymyksestä käytetään usein sitä, että moni mies kiinnostuu vanhemmista naisista, eikä vain neitosista hedelmällisen uransa alussa. Pornoteollisuudessa on esimerkiksi kokonainen kategoria tätä varten: milf (=mother I’d like to fuck). Voiko evoluutio muka selittää tämänkin ilmiön?

Ensinnäkin milf-kategoriassa esiintyvät naiset ovat yleensä varsin nuoria, jopa parikymppiset näyttelijät kelpaavat. Pornografinen materiaali, jossa on keski-ikäisiä tai sitä vanhempia naisia, ei taas ole lähellekään yhtä suosittua. Vanhemmastakin naisesta toki voi tulla seksisymboli, mutta se ei vielä kerro paljon. Se, että joku epätyypillisen viehättävä nainen on yhä viehättävä viisikymppisenä ei siis sulje pois sitä, että hedelmällisyytensä huipulla naiset ovat miesten mielestä haluttavimmillaan.

Evoluution näkökulmasta naisen ikä sellaisenaan ei edes ole olennaista. Sen sijaan olennaisia ovat ne ulkoiset piirteet, jotka lajimme muinaisuudessa kertoivat hedelmällisyydestä. Eli jos nainen lakkaisi vanhenemasta 23-vuotiaana, miehet haluaisivat häntä silloinkin, kun hän täyttää 93 vuotta. Suomalainen Edvard Westermarck totesi tähän liittyen jo 1930-luvulla, että sivilisaatio on tehnyt naiskauneudesta kestävämpää.

Katso alaviite [6] sukupuolieroista
kosmetiikankulutuksessa.

Armeliaassa nyky-ympäristössä naiset siis vanhenevat hitaammin. Lisäksi teknologia on tuonut tarjolle lukuisia nuoruussignaaleita jäljitteleviä vippaskonsteja [5, 6]. Moni vaihdevuodet ylittänyt nainen näyttääkin – tai saadaan helposti näyttämään – yhtä nuorekkaalta kuin hedelmällinen nainen näytti lajimme evoluutioympäristössä. 

Mediat ja kauneudenhoitobisnes toki pyrkivät hyväksikäyttämään miesten nuoruusmieltymyksiä; kukaan ei esimerkiksi mainosta ryppyjä lisääviä voiteita. Mutta olipa medioilla ja mainonnalla millainen vaikutus tahansa, nuoruuden yhteys naisen haluttavuuteen ei ole sattumaa. Ilmiön biologista selitystä tukee havainto, että homomiehet kiinnittävät huomiota ulkonäköön samalla tavoin kuin heteromiehet, ja lesbot samalla tavoin kuin heteronaiset. (Ks. aikaisempi artikkelini ikämieltymyksistä.)

Mistä johtuu väkivalta?

Väkivaltaisuudessa ja fyysisessä aggressiivisuudessa tavatut sukupuolierot ovat edellä mainittuja eroja silmiinpistävämpiä. Väkivaltaerojakin on silti koetettu selittää kulttuurilla: ”koska miehet ovat fyysisesti kookkaampia ja voimakkaampia, he ohjautuvat rooleihin, joissa tarvitaan aggressiivisuutta ja fyysistä voimaa”. Selityksen mukaan aggressioerot löytyvät kaikkialta siis siksi, että miehet vain sattuvat olemaan naisia voimakkaampia ja kookkaampia.

Selitys vaikuttaa loogiselta mutta herättää kysymyksiä. Miksi luonnonvalinta olisi tuottanut vain fyysiset sukupuolierot? Miksi luonnonvalinta teki miesten luista ja lihaksista vahvempia, mutta ei lainkaan kajonnut aivoihin? Kertoohan sukupuoliero lihaksistossa ja ruumiinkoossa nimenomaan siitä, että fyysisyyteen, aggressiivisuuteen ja väkivaltaan ohjaavat valintapaineet ovat olleet miehillä voimakkaampia. Toisin sanoen miksi luonnonvalinta olisi luonut väkivaltaan tarvittavat fyysiset välineet mutta jättänyt kehittämättä niitä ohjaavat mielenrakenteet? Stewart-Williamsin mielestä tämä olisi sama kuin luonto olisi antanut meille hampaat ja ruoansulatusjärjestelmän muttei halua syödä.

On myös havaittu, että poikien fyysistä aggressiivisuutta pyritään hillitsemään paljon voimakkaammin kuin tyttöjen aggressioita. Poikia siis rangaistaan useammin ja ankarammin. Saattaakin olla perusteltua sanoa, että kulttuuriset tavat kaventavat tätä sukupuolieroa, eivätkä suinkaan suurenna sitä. Lisäksi aggressiivisuusero näkyy vauvoilla ja taaperoilla jo kauan ennen kuin ne ymmärtävät olevansa poikia tai tyttöjä.

Suurimmillaan aggressioerot ovat teini-iässä. Myös tätä seikkaa olisi hankala selittää ympäristötekijöillä. Miksi kulttuuri siis kaikkialla maailmassa tekisi erosta suurimman juuri sukukypsyyden ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä? Ja miksi vastaava iästä riippuva sukupuoliero löytyy myös kädellisserkuiltamme? Entä miksi sukupuoliero väkivaltaisuudessa tasoittuu samaa tahtia testosteronitasojen tasoittuessa, myös muilla lajeilla? Tällaisiin kysymyksiin kulttuuriset teoriat eivät kykene vastaamaan.

Samoja kysymyksiä voidaan esittää hoivakäyttäytymisestä. Miksi luonto olisi antanut naisille fyysiset valmiudet imetykseen mutta unohtanut psykologiset hoivavalmiudet? Entä miksi sukupuoliero vauvojen hoivaamisessa näkyy myös tasa-arvoeetoksen Pohjoismaissa, jossa vauvojen pulloruokinta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Voidaan toki väittää, että tässäkin asenneilmasto vain muuttuu hitaasti. Selitys ei kuitenkaan huomioi sitä, että tytöt leikkivät enemmän hoivaleikkejä jo taaperoikäisinä, ja myös muilla kädellisillä.

Ajatus, että vanhemmat ovat ohjanneet tyttäriään hoivaamaan, ei siis vaikuta todennäköiseltä. Esimerkiksi tytöt, jotka altistuivat kohdussa poikkeuksellisen suurille testosteronimäärille, nujakoivat enemmän ja leikkivät vähemmän hoivaleikkejä. Miksi vanhemmat ohjaisivat hoivaleikkeihin vain sellaisia tyttäriään, jotka altistuivat tyypillisille hormoniannoksille?

Hiljaisuus on kultaa?

Edellä kuvattuja evolutiivisia selityksiä on pilkattu seksistisiksi, konservatiivisiksi ja deterministisiksi. Kyse on kuitenkin ilmiöille annetuista selityksistä. Ne eivät ole normatiivisia eli ne eivät ota kantaa siihen, miten ihmisten tulisi yhteiskuntansa rakentaa.

Se, millaisia evolutiivisesti kehittyneitä eroja sukupuolten välillä on, ei siis ole poliittinen kysymys tai kysymys tasa-arvosta. Sukupuolierojen tutkimisen mielekkyys on toki mahdollista kyseenalaistaa moraalisten seurausten perusteella, mutta se ei kerro erojen olemassaolosta suuntaan tai toiseen. Tulosten oikeellisuuden kannalta myös se on yhdentekevää, innostuuko biologian tuloksista perinteisten perhearvojen puolustaja vai pride-aktivisti. 

Koituuko sukupuolierotutkimuksista sitten haittaa? Ja jos koituu, ovatko haitat niin suuria, että eroista kannattaa vaieta? Moni näyttää pelkäävän, että tutkimustulosten myötä seksistiset konservatiivit rohkaistuisivat toimimaan ennakkoluulojensa mukaisesti. Ehkä valistuneimmatkaan kansalaiset eivät kykene harrastamaan sellaista selkeää ajattelua, jossa sukupuolierot pystytään hyväksymään ilman seksistisiä haittavaikutuksia. Ehkä tutkimustulosten johdosta jompikumpi sukupuoli joutuu siis syrjinnän kohteeksi. Ehkä naisten tai miesten mahdollisuudet tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä vähenevät.

Tieteen on oltava tällaisten uhkien edessä rehellinen. Sen on pohdittava, onko koko totuuden tarkastelu sittenkään aina mielekästä. Samalla on keskusteltava siitä, kuka saa päättää, millainen tutkimuksesta syntyvä riski voidaan hyväksyä. 

Sukupuolierojen tapauksessa tällaiset pohdinnat ovat turhanpäiväisiä. Ensinnäkin psykologisen tutkimuksen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat aina olleet varsin vähäisiä, useimmiten täysin olemattomia. Toiseksi sukupuolieroista on tiedetty jo biologian alkuajoista alkaen, ja silti yhteiskunnat ovat kehittyneet kohti tasa-arvoa. Se, että jokunen aktivisti on seksismin pelossaan ollut valmis mustamaalaamaan yhteiskunnallisesti niinkin vähäpätöisiä ihmisiä kuin sukupuolieroja tutkivia biologeja, kertoneekin lähinnä siitä, että taistelu tasa-arvon puolesta on tärkeimmillä rintamilla jo voitettu.

On myös huomattava, että mitä enemmän sukupuolieroista ja niiden syistä tiedetään, sitä tehokkaammin erojen sosiaalisia vaikutuksia pystytään muokkaamaan. Tai on ainakin vaikea kuvitella, että jokin muu kuin oikea tieto auttaisi paremmin paikkaamaan luontoäidin aiheuttamia vääryyksiä. Tutkimuksesta koituvat hyödyt voivat olla mittaamattomasti suuremmat kuin pelätyt haitat.

Jos siis haluat jonnekin, selvitä ensin missä olet. Selvitä, miksi ihmisellä on näin laaja ja ristiriitainen repertuaari haluja, mieltymyksiä ja emootioita. Siihen tarvitset evoluutioteoriaa. Jos kuitenkin olet päättänyt biologian unohtaa, kuten sosiaalitieteiden jotkin suuntaukset ovat kannustaneet tekemään, varaudu hapuiluun ja turhautumiseen. Varaudu siihen, että jossakin vaiheessa huomaat johtaneesi ihmisiä harhaan, ehkä jopa aiheuttaneesi turhaa kärsimystä.

KIRJALLISUUTTA

[1] Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio – Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[2] Stewart-Williams, S. (2018): The Ape that Understood the Universe. Cambridge University Press.

[3] Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä – Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

[4] Tammisalo, O. (2019): Seksiturismi ja sukupuolierot. http://ihmisluonto.blogspot.com/2019/12/seksiturismi-ja-sukupuolierot.html

[5] Pinker, S. (1997): How the Mind Works. Norton. New York.

[6]: Tammisalo, O. (2016): Selityksiä sukupuolieroille kosmetiikan kulutuksessa. Kulutustutkimus 2/2016.

http://ihmisluonto.blogspot.com/2016/11/sukupuolierot-ja-kosmetiikan-kulutus.html

                                   * * *

PS. Lisäys 22.3.
Eräs lukija muistutti kiinalaisesta Na-kansasta (tai Mosuot), jolta "avioliitot ja isähoiva puuttuvat". Olen kirjoittanut kansasta aiemmin seuraavasti:

Avioliittojen lähes täydellisestä puuttumisesta huolimatta Na-kansan tavoissa oli monia universaaleja piirteitä: tunteellista sitoutumista, häveliäisyyttä, jopa elämänmittaisia parisuhteita, ulkonäön tärkeyttä ja kiinnostunutta juoruilua muiden seksisuhteista. Myös miehen varallisuuden ja hänen antamiensa lahjojen merkitys tuli usein ilmi (esim.: ”It is true that if a man has money, he will succeed in conquering a woman, no matter who she is”).

http://ihmisluonto.blogspot.com/2018/07/asiaa-avioliitosta.html

Missä viipyy darwinistinen vasemmisto?

Peter Singer on maailmankuulu moraalifilosofi ja eläintenoikeuksien ja hyväntekeväisyyden puolustaja. Hänen luultavasti kuuluisin teoksensa on Oikeutta eläimille vuodelta 1975 (ks. kuva). En tarkastele teosta tässä sen enempää; kyseinen eläintenoikeuksien ja kasvissyönnin ”raamattu” on jo hieman vanhentunut ja ihmisten asenteet eläinten tehotuotantoon ovat muuttuneet (ja mitä ilmeisimmin edelleen muuttuvat) lähemmäs kohti Singerin toiveita, ainakin länsimaisissa kaupungeissa ja nuorten parissa.

(Aiemmin lukemaani Singerin Marx-teosta olen tarkastellut täällä. Mikäli Singerin tai Singeristä lukeminen ei jostakin syystä innosta, hänen ajatteluunsa voi perehtyä myös esimerkiksi Sam Harrisin ja Russ Robertsin podcasteista.)

                                 * * *

Singer, P. (1999): A Darwinian left – Politics, Evolution and Cooperation. Yale University Press. New Haven.

Darwinian left -kirjassa Singer esittää, että vasemmiston on löydettävä uusi, realistiseen ihmisluontokäsitykseen nojaava perusta. Vasemmistolla hän ei niinkään tarkoita puoluepoliittisesti organisoitua liikettä vaan tietynlaista yleisluontoista maailmanparannusasennetta. Singer kirjoittaa:

Vasemmiston on aika ottaa vakavasti se tosiasia, että olemme evolutiivisesti kehittyneitä eläimiä ja että kannamme tämän perintömme merkkejä emme vain anatomiassa ja DNA:ssa vaan myös käyttäytymisessämme. Toisin sanoen on aika kehittää darwinilainen* vasemmisto.

Singer eikä kukaan muukaan tainnut tuolloin, yli 20 vuotta sitten ennustaa, miten vasemmisto hylkää työväestön ja Darwinin sijasta omaksuu rotu- ja sukupuoli-identiteeteillä politikoinnin (ks. aiheesta täältä ja täältä [Murrayn kirjan arvio]).

Singer perustelee darwinilaisen vasemmiston tarvetta seuraavasti: 

Ihmisluonnon ymmärtäminen evoluution valossa kykenee auttamaan meitä löytämään tapoja, joilla voimme saavuttaa sosiaalisia ja poliittisia tavoitteitamme, esimerkiksi erilaisia tasa-arvon muotoja, samalla kun arvioimme menetelmien mahdollisia kustannuksia ja hyötyjä.

Singer siis hylkää absolutistiset moraaliteoriat, joiden mukaan oikeuden täytyy toteutua hintaan mihin hyvänsä. Hän pitää itseään niin kutsutun seurausetiikan kannattajana, joka aina haluaa lisää tietoa seurauksista, joita pyrkimyksemme mahdollisesti aiheuttavat. Tässä kohdin Singeriä kannattaa kuunnella: ainakin retoriikan tasolla perinteinen talousvasemmisto on jättänyt huomiotta kysymyksen siitä, miten käydä tasa-arvotaistelua tavalla, joka ei liiaksi haittaa teknologista kehitystä, verotulojen riittävyyttä ja yksilönvapauksien toteutumista.

                            * * *

Kuten todettua, Singerin mukaan vasemmisto on ollut haluton näkemään ihmisten ja muiden eläinten samankaltaisuutta. Ihmisten välisistä eroista Singer taas toteaa: ”Siinä missä darwinilainen ajattelu kertoo meille, että olimme liian valmiita hyväksymään ihmisen ja eläimen välisen perustavanlaatuisen eron, se voi kertoa meille myös sen, että olimme liian valmiita olettamaan, että ihmiset ovat tärkeimmiltä piirteiltään samanlaisia.”

Biologia kykenee toisin sanoen selittämään sekä lajityypillisiä ominaisuuksia että yksilöiden välistä vaihtelua. Ja molemmat kannattaa huomioida politiikanteossa.

Perään Singer kuitenkin korostaa, että darwinilainen ajattelu ei ole kannanotto siihen, missä määrin meidän tulee priorisoida tasa-arvoa poliittisena ideaalina. Darwinilainen ajattelu on vain realistinen tapa tarkastella tekijöitä yhteiskuntien muodostumisen taustalla. Singerin mukaan evoluutio antaa esimerkiksi perusteita ajatella, että koska miehellä ja naisella on erilainen rooli lisääntymisessä, sukupuolet saattavat erota myös taipumuksiltaan ja temperamenteiltaan tavalla, joka parhaiten sopii kunkin sukupuolen lisääntymismahdollisuuksiin.

Tästä Singer päättelee, että naisten aliedustus hierarkian huipulla ei sellaisenaan voi olla todiste sukupuolisesta syrjinnästä (ks. aiheesta tarkemmin täältä). Argumentti on siis seuraava: mikäli korkeampi status on menneisyydessä kasvattanut miehen lisääntymismenestystä, voidaan olettaa, että miehet ovat kehittyneet kilpailullisemmiksi ja statusorientoituneemmiksi. Niinpä miesten yliedustus politiikan tai bisnesmaailman statushierarkian huipulla ei oikeuta päättelemään, että kyse olisi naisten syrjinnästä. Kyse voi olla myötäsyntyisistä eroista taipumuksissa ja temperamenteissa.

                                   * * *

Singerin mukaan usko ihmisluonnon loputtomaan joustavuuteen on ollut vasemmistolle tärkeää, koska se on kannatellut toivetta, että täysin toisenlainen yhteiskunta on mahdollinen. Tämä lienee myös tärkeimpiä syitä, miksi vasemmisto aikanaan hylkäsi Darwinin. (Ks. ihmismielen joustamattomuudesta täältä.)

Ajatus täydellisestä yhteiskunnasta on luonnollisesti kiusannut ihmistä jo ennen vasemmistolaisuuden syntyä, vähintään Platonin Valtiosta asti. Utopioiden luonnostelussa vasemmistoajattelijat ovat kuitenkin kunnostautuneet. He ovat esittäneet nostattavia kuvaelmia yhteiskunnista, joissa kaikki elävät harmonisesti, yhteistyötä tehden ja rauhan ja vapauden vallitessa. Ja koska ihmisellä ei ole myötäsyntyistä ”luontoa”, yhteiskunta kykenee näiden ajattelijoiden mukaan muokkaamaan ihmistä niin, että kaikki tulevat tyytyväisiksi saadessaan yhdessä ja tasa-arvoisina ahkeroida yhteisöllisen hyvän eteen. 

Jo Lenin totesi tässä hengessä, että ”biologisten käsitteiden käyttäminen sosiaalitieteissä on merkityksetön fraasi”. Tämä on lähellä vasemmistoliiton poliittisen neuvonantajan Minja Koskelan lausuntoa: ”Biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun on useimmiten tyhjä arpa”. (Ks. Koskelan kirjan arvio täältä.)

Usko ihmisluonnon joustavuuteen ei toki ole täysin sidoksissa siihen, millaisia poliittisia uskomuksia yksilöllä on. Onhan joustavuudessa kyse empiirisesti selvitettävästä kysymyksestä, johon suhtautumisen tulee muuttua sen mukaan, millaista todistusaineistoa tutkimus antaa. Ongelma tässä on se, että todistusaineistoa on monenlaista ja ihmiset tulkitsevat sitä valikoivasti.

Oletetaan esimerkiksi, että jokin käyttäytymispiirre (vaikkapa tapa opettaa ja kurittaa lapsia tai solmia parisuhteita) vaihtelee huomattavasti kulttuurista toiseen. Se ei vielä tarkoita, että evoluutio olisi merkityksetön tavan kehittymiselle: käyttäytyminen saattaa kulttuurisesta vaihtelusta huolimatta perustua evolutiivisesti kehittyneisiin ja varsin joustamattomiin psykologisiin säännönmukaisuuksiin, jotka vain johtavat erilaisiin tuloksiin eri ympäristöissä. 

Teoksen loppupuolella Singer esittää, että tasa-arvoon tähtäävillä vallankumouksilla on tapana tulla johtajiensa pettämiksi:

Sokeus ihmisluontoa koskeville tosiasioille tuo jättimäiset riskit. Tarkastellaan hierarkkisuutta. Väite, että ihmisellä on taipumus muodostaa hierarkioita, ei tarkoita, että yhteiskunnan hierarkkisuus olisi oikein. Mutta väite toimii varoituksena, ettemme voi olettaa hierarkkisuuden häviävän, mikäli hävitämme yhteiskunnassa sillä hetkellä vallitsevan hierarkian.

Jos esimerkiksi elämme yhteiskunnassa, jonka hierarkkisuus perustuu perinnölliseen aristokratiaan ja tuhoamme tämän periytyvän aristokratian, kuten Ranskan ja Amerikan vallankumoukselliset tekivät, me luultavasti tulemme havaitsemaan, että tilalle kehittyy johonkin muuhun, kenties sotilaalliseen voimaan tai varallisuuteen perustuva hierarkia. Kun Venäjän bolsevikkivallankumous hävitti sekä perinnöllisen aristokratian että yksityisomaisuuden, syntyi hierarkia, joka perustui asemaan ja vaikutusvaltaan kommunistisessa puolueessa, ja niistä tulikin monenlaisten etuoikeuksien lähde. Taipumus hierarkioiden muodostamiseen näkyy myös yritysten ja byrokratioiden pikkumaisissa tavoissa, kun ihmiset antavat valtavasti painoarvoa sille, miten suuri heidän toimistonsa on ja miten monta ikkunaa siinä on. Hierarkkisella asemalla näyttää jopa olevan muista muuttujista riippumaton vaikutuksensa terveyteen ja elinikään.

Singer jatkaa retorisella ja aina ajankohtaisella kysymyksellä: Miksi kuvittelemme, että seuraava vallankumous olisi toisenlainen? (Singerin mukaan on kiinnostavaa, miten kaksi niin erilaista ideologiaa – kristinusko ja marxismi – yksimielisesti väittivät, että ihmisen ja eläimen välillä on ylittämätön kuilu, ja että evoluutioteoriaa ei siksi voitaisi soveltaa ihmiseen.)

Ihmisen taipumus hierarkioiden muodostamiseen ei kuitenkaan tarkoita, että hierarkia olisi hyvää tai toivottavaa tai edes väistämätöntä. Singerin pointti on vain se, että hierarkioista pääseminen on vaikeampaa kuin vallankumouksellisissa piireissä usein ajatellaan. Siksi vasemmiston on Singerin mukaan hyväksyttävä ihmisen asema evolutiivisesti kehittyneenä ja jossakin määrin hierarkkisena lajina.

Myös yhteistyön haurauden ongelma seuraa ihmistä: aina löytyy huijareita ja välistä vetäjiä, jotka yrittävät päästä muita vähemmällä. Singerin mukaan esidarwinilainen vasemmisto selittäisi huijareiden olemassaoloa köyhyydellä, koulutuksen puutteella tai kapitalistisella ajattelutavalla. Darwinilainen vasemmisto taas ymmärtäisi, että vaikka kaikki nämä tekijät saattavat vaikuttaa huijauksen yleisyyteen, ainoa pysyvä ratkaisu on estää huijauksesta koituvia hyötyjä syntymästä. ”Se tarkoittaa, että toista poskea ei käännetä”, Singer kirjoittaa. Perään hän toteaa, että yhteiskuntaa kannattaa siksi rakentaa suuntaan, jossa kaikki osapuolet voivat hyötyä toisistaan:

Jos jätämme jonkin ihmisryhmän niin kauas sosiaalistaloudellisen hyvinvoinnin ulkopuolelle, että heillä ei ole siihen mitään tarjottavaa, se vieraannuttaa heidät sosiaalisista tavoista ja instituutioista tavalla, joka melkein takaa, että heistä tulee instituutioita uhkaavia vihollisia.

Singer siis neuvoo suosimaan rakenteita, jotka vaalivat yhteistyötä, pikemminkin kuin kilpailua. Kilpailua tulee hänen mielestään myös ohjata sosiaalisesti mielekkäisiin suuntiin. Kovin käytännöllisiä ohjeita hänelläkään ei toisin sanoen ole tarjota. Pääviesti voitaneenkin tiivistää tavalla, jota olen monesti suositellut: jos olet kiinnostunut selvittämään, mikä osa taloudellisesta eriarvoisuudesta johtuu syrjinnästä tai millaisia sivuvaikutuksia tasa-arvopyrkimyksillä mahdollisesti on, sinun tulee myös olla kiinnostunut evoluutiosta ja sen vaikutuksesta ihmisluontoon. Osa epätasa-arvosta luultavasti johtuu syrjinnästä ja ennakkoluuloista, mutta ne tuskin ovat koko syy.

Entä korvautuuko utopiavasemmiston näkemys joskus realistisella näkemyksellä siitä, mitä voidaan milläkin hinnalla saavuttaa? Singer ei vastaa kysymykseen suoraan, mutta kirjan pohjavire on optimistinen. Singer myös toteaa, että ihmisluonnon suhteen realistinen vasemmistolaisuus on näkemyksenä paljon myönteisempi kuin se virheellinen käsitys, joka vasemmistolla on perinteisesti ollut darwinilaisesta ajattelusta.

* Singerin käyttämän Darwinian -termin sopivin suomennos saattaa olla darwiniaaninen. Jokin suomennoksessa kuitenkin tuntuu kielikorvassa särähtävän. Siksi käytän tässä muotoa darwinilainen. Otsikkoon jätin kuitenkin termin darwinistinen – siitä huolimatta, että jotkut näkevät tässä sinänsä viattomassa sanassa vahvemman oikeuksia korostavia sivumerkityksiä.

                                    * * *

Singer, P. (2016): Ethics in the Real World – 82 Brief Essays on Things That Matter. Princeton University Press. Princeton.

Singerin esseekokoelmassa on 82 kirjoitusta varsin erilaisista aihepiireistä. Joihinkin teksteihin Singer on lisännyt jälkikirjoituksen, jossa kerrotaan aiheeseen liittyvistä uutisista tai uusista havainnoista. Tässä esimerkkejä Singerin käsittelemistä aiheista.

Valtion ja kansanterveyden suhteesta Singer toteaa, että hallinnot ovat varsin yksimielisiä siitä, että niiden tulee kieltää ainakin joidenkin vaarallisten tuotteiden myynti. ”Lukemattomat ruokien lisäaineet ovat joko kiellettyjä tai sallittuja vain rajallisessa määrin.” Hän myös huomauttaa, että lasten leluissa ei sallita tiettyjä haitallisia maaleja. 

Singerin mukaan tupakka on tässä suhteessa ainutlaatuinen. Mikään muu tuote ei ole läheskään yhtä tappava – tupakka tappaa enemmän kuin liikenneonnettomuudet, malaria ja AIDS yhteensä – mutta silti tämän voimakkaasti addiktiivisen tuotteen myynti on sallittua. Tupakkayhtiöt pyrkivät myös aikanaan estämään lainsäädäntöä, joka määräsi tupakka-askeihin terveysvaroituksia. Singer toteaa:

On outoa ajatella, että valtio voi periaatteessa kieltää tuotteen myynnin, mutta että valtio ei kuitenkaan olisi oikeutettu vaatimaan, että paketissa tulee olla havainnollisia kuvia tuhosta, jota tuote terveydelle aiheuttaa.

Singer tarkastelee tässä yhteydessä John Stuart Milliä, joka esitti lukuisia edelleen päteviä ajatuksia yksilöllisistä vapauksista. Singerin mukaan aika on kuitenkin tässä suhteessa muuttunut:

Millin tapa puolustaa yksilöllisiä vapauksia olettaa, että yksilö itse olisi intressiensä paras arvioija ja vaalija. Tänä päivänä ajatus lähentelee naiiviutta. Ajallemme tyypilliset modernit markkinointitekniikat eivät olleet kehittyneet Millin aikana. Suuryritykset ovat oppineet myymään epäterveellisiä tuotteita vetoamalla tiedostamattomiin haluihimme statuksesta, viehättävyydestä tai sosiaalisesta hyväksyttävyydestä. Sen seurauksena tunnemme vetoa tuotteisiin tietämättä, miksi niin teemme. Tupakanvalmistajat ovat myös oppineet manipuloimaan tuotettaan tehdäkseen sen mahdollisimman koukuttavaksi.

Singerin mielestä askiin vaaditut kuvat terveyshaitoista ovatkin vain pelikentän tasoittamista yksilön ja suuryrityksen välillä – suuryrityksen, joka ei pyri vetoamaan rationaaliseen pohdintaan vaan ikiaikaisiin mielihaluihin.

Seuraavassa esseessään Singer tarkastelee ylipainoa. Hän pitää ruumiinpainoa eettisenä kysymyksenä sillä perusteella, että ihmisten painonnousu voi tuoda muille haittoja. Singerin esimerkki koskee lentomatkailua. Vuodesta 2000 australialaisen lentomatkustajan keskiarvopaino on erään arvion mukaan noussut kaksi kiloa. Jos reitti Sydneyn ja Lontoon välillä lennetään molempiin suuntiin kerran päivässä kolmen vuoden ajan, tämä vähäinen painonnousu tarkoittaa Singerin mukaan miljoonan dollarin lisäystä polttoainekustannuksissa.

Singer jatkaa, että kyse ei ole ainoastaan polttoainekuluista vaan myös kasvihuonekaasuista, muun julkisen liikkumisen kallistumisesta (koska isommat ihmiset vievät enemmän tilaa), tukevampien sairaalasänkyjen ja leikkauspöytien vaatimuksesta, isompien vessojen tarpeesta ja niin edelleen. Ennen kaikkea ylipaino kasvattaa terveysmenoja.

Singerin mukaan nämä tosiseikat riittävät oikeuttamaan sen, että politiikalla pyritään ehkäisemään ihmisten painonnousua. Hän suosii sellaisten ruokien rankempaa verottamista, jotka tuottavat ylipainoa suhteettoman paljon. Esimerkkinä Singer mainitsee ravintoarvoltaan köyhät elintarvikkeet, kuten sokerilimonadit. ”Kerätyt verotulot voitaisiin sitten käyttää kompensoimaan ylipainosta muille koituvia kustannuksia. Ja jos näiden ruokien hinnannousu vähentäisi niiden kulutusta, se auttaisi myös ylipainoon taipuvaisia ihmisiä.”

Myöhemmin toisessa yhteydessä Singer tarkastelee moralismin ja paternalismin välistä hienovaraista eroa. Hän pohtii muun muassa sitä, onko yksilön fyysinen hyvä riittävä syy valtiolle puuttua johonkin käyttäytymiseen vain silloin, kun yksilöt luultavasti laiminlyövät omat intressinsä ja valtion väliintulo ei juuri haittaa yksilöllisten vapauksien toteutumista. Valtiohan esimerkiksi jo vaatii turvavöiden käyttöä autossa ja kypäränkäyttöä moottoripyörällä.

Singer puntaroi myös ihmislajin mahdollista sukupuuttoa. Siihen liittyen esitän lukion ainekirjoitusaiheeksi sopivan Painaisitko nappia -ajatusleikin:

Edessäsi on nappi, jonka painaminen saa aikaan seuraavaa: jokainen elossa oleva ihminen kuolee silmänräpäyksessä, kivutta ja ymmärtämättä kuolevansa sillä hetkellä. Painaisitko nappia, jos painamatta jättäminen tappaisi rakastettusi? Tai lapsesi? Entä jos kieltäytyminen painamisesta tappaisi vain sinut? Pohdi, millaisissa olosuhteissa ja mielentiloissa olisit valmis nappia painamaan.

Sananvapaudesta Singer kirjoittaa samaan tapaan kuin olen islamia tarkastellessani asiaa hahmotellut:

Sananvapaus on olennaista demokraattiselle hallinnolle. Sananvapauden täytyy sisältää vapaus sanoa se, mitä kaikki muut pitävät virheellisenä ja jopa se, mitä monet pitävät loukkaavana. Meidän täytyy olla vapaita kiistämään Jumalan olemassaolo, kritisoimaan Jeesuksen, Mooseksen, Muhammedin ja Buddhan opetuksia, vaikka miljoonat pitävät näistä opetuksista kertovia tekstejä pyhinä. Ilman tällaista vapautta inhimillinen kehitys törmää seinään.

Singer tarkastelee kiinnostavasti myös terrorismia ja ihmisen oikeutta kansalaisuuteen. Oletetaan, että hallinnolla on oikeus riistää ihmiseltä kansalaisuus. Oletetaan myös, että hallinto on oikeassa 19 tapauksessa 20:stä, että henkilö, jolta riistetään kansalaisuus, olisi osallistunut terroritekoon. Tällöin siis yksi kahdestakymmenestä kokisi vääryyden maattomaksi tulemisesta. Singer jatkaa:

Oletetaan, että 19:stä terroristiepäillystä, joiden sallittiin tulla Britteihin, yksi tekee vastaavan pommi-iskun kuin Lontoossa (tappaen 52 viatonta ihmistä; neljä pommittajaa kuoli myös). Tällaisten hirmutekojen tapauksessa on vaikea väittää, että yksilön oikeudet ovat absoluuttisia. 

Singer kysyy perään: kumpi on pahempi, tehdä yksi viaton epäoikeudenmukaisesti maattomaksi vai 52 viattoman kuolema ja monen muun haavoittuminen? Tarvitsemme tällaisia yksinkertaistavia ajatuskokeita, sillä todellinen maailma on täynnä mutkikkuutta ja epävarmuustekijöitä, joiden kaikkia vaikutuksia minkäänlainen pohdiskelu ja tutkimus eivät voi täysin ennustaa. Ajatuskokeet voivat syventää todellisuutta koskevia käsityksiämme.

Lyhyesti rahasta

Yuval Noah Hararin aiemmista teoksista koottu kirjanen Money (Penguin Vintage 2018) kertoo rahan historiasta ja rahan merkityksestä muun muassa ihmisten onnellisuudelle ja talouden toimivuudelle. (Teoksen jälkimmäinen puolisko käsittelee lähinnä rahaan liittymättömiä aiheita. Tämä luo vaikutelman, että kirja on koottu lähinnä rahastusmielessä.)

Harari kysyy, miksi kaksi täysin erimielistäkin kulttuuria voivat molemmat uskoa kullan arvoon. Hararin ajatusleikki on seuraava:

Oletetaan, että kun kaupankäynti Intian ja Välimeren maiden välillä alkoi, intialaiset eivät olleet kiinnostuneet kullasta. Se oli siis heille arvotonta. Välimerellä kulta oli kuitenkin korkealle arvostettu statussymboli. Mitä tapahtuisi seuraavaksi?

Intian ja Välimeren väliä matkustavat kauppiaat huomaisivat pian eron kullan arvossa. Voittoa tehdäkseen he ostaisivat kultaa halvalla Intiassa ja myisivät sen kalliilla Välimerellä. Tämän seurauksena kullan kysyntä Intiassa nousisi räjähdysmäisesti, aivan kuten sen hintakin. Samaan aikaan Välimerelle tulisi kultavirta, joka laskisi hintoja. Lyhyessä ajassa kullan hinta Intiassa ja Välimerellä olisi samaa luokkaa. Se, että Välimerellä uskottiin kultaan, sai myös intialaiset uskomaan kultaan. 

Harari jatkaa yhteisesti jaettujen uskomusten voimasta:

Se, että joku uskoo kotilonkuoriin, dollareihin tai sähköiseen dataan, riittää voimistamaan uskoamme niihin, vaikka muutoin vihaisimme tai halveksisimme kyseistä henkilöä. Kristityt ja muslimit, jotka eivät kyenneet yksimielisyyteen uskonnollisissa uskomuksissa, pääsivät kuitenkin yksimielisyyteen rahaa koskevissa uskomuksissa, koska siinä missä uskonto pyytää meitä uskomaan johonkin, raha pyytää meitä uskomaan, että muut ihmiset uskovat johonkin.

Harari käsittelee myös markkinataloutta ja siihen uskomista:

Äärimuodossaan usko vapaisiin markkinoihin on yhtä naiivi kuin usko joulupukkiin. Ei yksinkertaisesti ole poliittisista asenteista vapaita markkinoita. Tärkein taloudellinen resurssi on usko tulevaan, ja tätä resurssia jatkuvasti uhkaavat varkaat ja huijarit. Markkinat itsessään eivät tarjoa suojaa huijauksia, varkauksia tai väkivaltaa vastaan. Se on poliittisen järjestelmän tehtävä. Se takaa luottamuksen luomalla lainsäädännöllisiä seurauksia huijareille ja ylläpitämällä poliisivoimia, oikeuslaitosta ja vankiloita.

Kirjan toisessa puoliskossa Harari tarkastelee muun muassa liberalismia:

Liberalismi sortuu sinä päivänä, kun järjestelmä tuntee minut paremmin kuin tunnen itseni. Tämä ei ole niin vaikeaa kuin miltä se kuulostaa, ottaen huomioon, että useimmat ihmiset eivät tunne itseään kovin hyvin.

Hararin mukaan liberalismi voi romahtaa myös kahdesta muusta syystä. Ensinnäkin tieteelliset löydökset ja teknologinen kehitys saattavat jakaa ihmiskunnan kahtia hyödyttömiin surkimuksiin – joiden toimintakykyä sodankäyntikään ei enää tarvitse – ja pieneen superihmisten eliittiin. Tai sitten auktoriteetti voi karata ihmisiltä superälykkäille algoritmeille.

                                 * * *

Lisäys 16.3. Econ talk -podcastissa Russ Robertsin haastattelema Richard Davies kertoo äärioloissa spontaanisti syntyvistä talous- ja rahajärjestelmistä. Mikä kaikki kelpaa vaihdon välineeksi?