Mikä on evoluutioympäristö?

Jokaisella adaptaatiolla eli sopeutumalla on oma niin kutsuttu evoluutioympäristönsä, jossa se on kehittynyt. Usein tätä termiä käytetään hieman virheellisesti, ikään kuin se tarkoittaisi jotakin tiettyä aikaa ja paikkaa lajin historiassa. Ihmisen kohdalla tällöin yleensä tarkoitetaan pleistoseenikauden (n. 1,8 miljoonaa vuotta – 11 000 vuotta sitten) afrikkalaista savannia ja metsästäjä-keräilijän elämäntapaa. On kieltämättä totta, että lajihistoriallisesti mitattuna ihminen on noin 99-prosenttisesti ollut metsästäjä-keräilijä (lukema riippuu tietysti siitä, miten ihminen määritellään), ja että ihmislaji on kehittynyt Afrikassa, ilmeisesti savannimaisissa olosuhteissa. Samoin on totta, että jotkin ihmisen piirteet kehittyivät viimeisten vuosituhansien aikana juuri näissä oloissa. Mutta monet ominaisuudet, kuten vaikkapa nelikammioinen sydän, kehittyivät jo miljoonia vuosia aikaisemmin. Evoluutioympäristö ei siis ole mikään tarkka paikka, vaan se viittaa joihinkin menneisyyden ympäristössä tavattuihin olosuhteisiin, joihin kulloinkin kyseessä oleva adaptaatio on auttanut sopeutumaan ja joista adaptaation tyypillinen kehittyminen ja toiminta on riippuvaista. Monesti termillä tarkoitetaan eräänlaista tilastollista keskiarvoa vain ihmiselle tyypillisten ominaisuuksien evoluutioympäristöistä.

Ciceron ajatuksia

Antiikista säilyneet kirjoitukset kertovat monista universaaleista ihmisluontoon kuuluvista ominaisuuksista. Seuraavassa on esimerkkejä Ciceron (106-43 eaa.) ajatuksista koskien ystävyyttä, moraalitunteita ja vastavuoroisuutta, joiden perusteita biologit ovat sittemmin menestyksellä selvittäneet.

”Jos suinkin siis joskus ystävä on tehnyt palveluksen antautumalla vaaraan tai ottamalla siihen osaa, voiko joku olla antamatta tästä mitä kauneinta kiitosta?”

”Kun ystävyyden saa aikaan usko toisen hyveeseen, ei ystävyys juuri voi säilyä, jos hyve on hylätty.”

”Eihän mikään ole suloisempaa kuin että mieltymykseen vastataan mieltymyksellä, että kiintymys ja palvelukset ovat molemminpuolisia.”

”...kunnon ihmiset pitävät muista kunnon ihmisistä ja omistavat nämä itselleen aivan kuin luonnon solmima sukulaisuus yhdistäisi nämä heihin.”

”Se, että kunnon ihmisten on mahdoton olla kelvottomien, kelvottomien taas kunnon ihmisten ystäviä, johtuu juuri tästä, että heidän luonteensa ja harrastuksensa ovat toisistaan niin kaukana kuin ajatella saattaa.”

”Jos joku lyö laimin hyveen ja luulee silti omistavansa ystäviä, hän huomaa erehdyksensä viimeistään silloin, kun jokin onnettomuus pakottaa hänet panemaan nämä koetukselle.”

Inho on intuitiivista mikrobiologiaa

Seuraava inhontunnetta koskeva teksti on muotoiltu kirjastani Rakkauden evoluutio.

Kenen hammasharjaa käyttäisit vähiten mieluusti: puolisosi, sisaresi, parhaan ystäväsi, esimiehen, postinjakajan vai TV:n säätytön? BBC:n tekemässä tutkimuksessa lähes kaikki vastasivat postinjakajan. Seuraavaksi vastenmielisintä oli oman esimiehen hammasharjan käyttö. Miksi vastaajat olivat niin varman yksimielisiä? Entä miksi pienetkin koiranjätökset pihapiirissä herättävät voimakasta ärtymystä? Tai miksi kavahdamme oksennusta? Tai miksi kosketamme mieluummin sinistä kuin keltavihreää tai punaista nestettä? Jotta ymmärtäisimme näitä reaktioita, täytyy ymmärtää yhtä ihmisen kuudesta perustunteesta, inhoa. Mitä inho on? Miksi sitä koetaan?

Ihminen on – muiden eläinten tavoin – ollut aina alttiina vaarallisille taudinaiheuttajamikrobeille. Erityisen himoittuja mikrobien mielestä ovat eri ruumiinaukot. Ne kuitenkin pyrkivät puolustautumaan monin tavoin; korvassa oleva vaha, silmien kyyneleet, nenän ja kurkun lima sekä kuukautiseritteet hoitavat tehtäväänsä taistelussa pöpöjä vastaan. Mutta aina nämä keinot eivät riitä. Lisäksi tarvitaan psykologisia puolustuskeinoja, tarvitaan inhoa.

Kaikissa kulttuureissa inhotaan esimerkiksi mädäntynyttä lihaa ja oksennusta. Samoin seksiä ja suutelua – erittäin riskialtista! – inhotaan vääränlaisen kumppanin kanssa. Harva tuntee postinjakajan, joten varmuuden vuoksi on parempi olla käyttämättä hänen hammasharjaansa. Inho on siis intuitiivista mikrobiologiaa. Sen yhtenä tarkoituksena on pitää meidät terveinä, ja samalla estää ei-toivottuja raskauksia. Todennäköisesti inhon laukaisevat tekijät olivat pahimpia tautilähteitä esihistoriamme rehevällä savannilla. (Siellä tunne siirtyi myös sosiaaliseen maailmaan: moraaliltaan epäilyttävä henkilö herättää inhoa, ainakin kuvaannollisesti.)

Vaikka useimmat kulttuurintutkijat korostavat kulttuurien välisiä eroja, yleensä paljon kiinnostavampia ovat tiedot ihmisluontoon kuuluvista, kaikille yhteisistä valmiuksista. Joskus ne yhdistävät eri lajejakin: ilmeisesti sekä ihmisillä että rotilla on voimakas taipumus saada inhontunne mausta, jota on joskus seurannut huono olo tai sairastuminen. Kulttuurien välisissä hygieniaa koskevissa inhokäsityksissä ja -kokemuksissa on totta kai myös eroja. Esimerkkinä voisi toimia Pekingin luonnontieteellisen museon ihmisen anatomiaa käsittelevä osasto. Sen hyllyillä notkui lasiastioita, joiden sisällä formaliinissa kellui kellertyneitä epämuodostuneita sikiöitä ja vauvoja. Kaksi aikuisenkin ruumista oli tällaisessa ”akvaariossa”. Toiselta oli avattu sisäelimet näkyviin ja toiselta oli nyljetty iho lihasten esittelemiseksi. Museo oli outo kokemus, kun tulee kulttuurista, jossa kuolema pidetään niin hyvin piilossa. Toisaalta kun tarkkailin paikallisia museovieraita, huomasin, että inhontunteemme näyttelyesineitä kohtaan oli sittenkin hyvin samanlainen. Ihminen on kaikkialla ihminen.

Kommentti Tulva -lehden "haastatteluun"

Toimittaja Susanna Karhapää haastatteli minua Tulva-lehteä varten keväällä 2008. Haastattelu on blogillani: Tulva.
Maaliskuussa haastattelun tehnyt Karhapää kirjoittaa sähköpostitse, että ”...tietysti voit lukea jutun ennen kuin se menee lehteen”. Lupauksista huolimatta näin ei tapahtunut: sain lukea vain omat(!) kommenttini.

Seikka kertonee osaltaan naistutkimuksen ystävien epätieteellisestä ja epäammattimaisesta asenteesta. Kannattaakin lukea koko haastattelu blogiltani, koska siinä myös vastataan joihinkin Karhapään jutussaan tekemiin asiattomiin vihjailuihin. Karhapää esimerkiksi antaa ymmärtää, että lukemalla alan tutkielmia ei muka voitaisi kritisoida alan itseäänkorjaavuutta. Tämänkaltaisesta suvaitsemattomuudesta "ulkopuolista" kritiikkiä kohtaan kirjoitettiin jo Keisarinna-pamfletissa seuraavaan tapaan: Naistutkimusta, samoin kuin psykoanalyysia ja marxilaista taloustiedettäkin, on voitava arvioida tavanomaisin tietoteoreettisin perustein – myös muiden kuin naistutkijoiden, psykoanalyytikoiden tai marxilaisten toimesta.

On myös syytä huomata, miten asiatonta ja epärehellistä on käsitellä tieteen edistämiseen tarkoitettua naistutkimuskritiikkiä jonkinlaisena miesliikkeen osana, kuten se Tulva -lehdessä tehtiin otsikolla "Miehet menneisyydestä". Katso myös Jussi K. Niemelän kommentti aiheeseen: Militantti feminismi ampuu itseään.... (Lehden kansikuva puhuu karua kieltään alan kannattajien uskonnollisluontoisesta kiihkosta: nainen osoittaa pistoolilla katsojaa tekstin sanoessa: "TULTA MUNILLE! Jo riittää miesaktivismi". Vaikka vierastan monia miesliikkeiden parissa - siinä määrin kun sellaisia on Suomessa edes olemassa - esitettyjä ajatuksia, koen, että jos Tulva-lehden tarkoitus on ajaa naisasiaa pikemmin kuin edistää omaa myyntiään, tämä väkivaltaa lietsova strategia on naisliikkeelle ja sen saavutuksille häpeäksi.)
Kuoliaaksi vaikeneminen epäilemättä olisi ollut parempi keino kritiikin ohittamiseksi. Se vain näyttää olevan inhimillisesti katsoen mahdotonta silloin, kun kritiikki osuu kohdalleen.

Kommentti Tieteessä tapahtuu -keskusteluun

Kritisoin Jussi Pakkasvirran ja Heikki Mikkelin kirjaa ”Tieteiden välissä?” Tieteessä tapahtuu 2/2008 –lehdessä. Kirjoitus on lyhentämättömänä blogillani: TT 2/2008. Jussi Pakkasvirta vastaa Tieteessä tapahtuu 3-4/2008 –lehdessä kritiikkiini: TT 3-4/2008. Kuten pelkäsin, Pakkasvirta ei vastaa kritiikkini pääpointteihin siitä, että heidän kirjassaan esitetyt ajatukset naistutkimuksesta eivät suurelta osalta ole päteviä ja että biologian soveltaminen ihmistutkimukseen ohitetaan kirjassa aivan liian heppoisin perustein, varsinkin ottaen huomioon evoluutiopsykologian tavan käyttää tietolähteitä eri tieteenaloilta. Sen sijaan Pakkasvirta vihjailee vastineessaan jotakin epämääräistä biologisen näkökulman suvaitsemattomuudesta. Pakkasvirran otsikko on paljonpuhuva: ”Tieteiden välistä tutkijaa haukotuttaa”. Onkohan niin, että hän ei haukottelultaan ole huomannut vallankumousta, jota evolutiivinen näkökulma käyttäytymistieteisiin on tuomassa? Niin tai näin, luulen, että tulevissa monitieteisyyttä käsittelevissä kirjoituksissaan hän ei tule enää sortumaan vastaavaan kritiikittömyyteen naistutkimuksen epäkohtia kohtaan tai evoluution yhtä tökeröön sivuuttamiseen.