Oheinen kirjoitukseni julkaistiin Skeptikko 2/2018 -lehdessä (ilman tässä olevia kuvia ja jälkikirjoituksia).
Minne menet feminismi?
Osa 1: Syrjivät rakenteet
Suunnittelin arvioivani Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018). Kirja kuitenkin kompastui jo ensimmäisellä esteellä. Esimerkiksi naisia syrjivät rakenteet mainitaan usein, mutta niistä ei anneta kunnollisia esimerkkejä. Lisäksi lukijalle jätetään epäselväksi, millaista tasa-arvoa feminismi toivoo. Analysoin kirjassa esitettyjä myyttejä vasta tämän konkreettisuutta ja päteviä perusteluita vaativan keskustelunavaukseni jälkeen.
* * *
Miksi kaikki sukupuolisen tasa-arvon kannattajat eivät kutsu itseään feministiksi? Ylen toimittaja Reetta Räty närkästyi siitä, että tämä nimityskysymys on niin monelle tärkeä: ”Olen kyllästynyt houkuttelemaan ihmisiä kutsumaan itseään feministeiksi. Mitä feminismi tekee feministillä, joka joutuu miettimään, onko jokin sana hänelle sopiva?” (Yle Uutisten kolumni 3.4.2018)
Kysymys on kuitenkin aatteen sisällöstä, ei turhanaikaisesta lokeroitumisesta. Feminismillä ei ole kantaa esimerkiksi pornoon, prostituutioon tai seksiturismiin. Tai asevelvollisuuteen, työnjakoon perheen sisällä tai liikuntatuntien sukupuolijakoon. Useimmissa käytännön kysymyksissä kullakin feministillä on omat mielipiteensä. Tähän kun lisätään akateemisen feminismin harrastama tieteen politisointi, ei ole ihme, että jopa kaltaiseni yhtäläisiä oikeuksia kannattava koti-isätyyppi voi termiä karsastaa.
Mutta kai feminismissä on jokin käytännön yksityiskohdista riippumaton ydinajatus? Maryan Abdulkarimin ja Eveliina Talvitien kirjan mukaan feministien päämäärä on ”tasa-arvoinen ja yhdenvertainen maailma, jossa sorto ei juhli”. Linjaus kuulostaa ylevältä ja yksinkertaiselta, mutta lähemmässä tarkastelussa törmätään ongelmiin.
Tasa-arvo lain edessä on esimerkiksi eri asia kuin taloudellinen tasa-arvo. Käytännössä nämä kaksi ovat myös ristiriidassa. Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille. Tämä puolestaan tarkoittaa taloudellista epätasa-arvoa. Jokainen poliittinen aate painottaa omaa versiotaan vapaudesta ja tasa-arvosta, mutta ymmärtääkseni feminismi ei ole kantaansa päättänyt. En siis ole perillä, millaiseen tasa-arvoon feminismi pyrkii ja minkä verran ja keiden vapauksia se on tasa-arvon eteen valmis uhraamaan. Vastauksista riippuen minut voi tai ei voi laskea mukaan.
Toinen kysymysmerkki on feministinen väite naisia syrjivistä rakenteista. Suomessa lainsäädäntö on pyrkinyt poistamaan sukupuolisen syrjinnän. Naisilla ja miehillä on esimerkiksi yhtäläinen oppivelvollisuus ja yhtäläiset oikeudet hakea työ- ja opiskelupaikkoja. Laista löytyy oikeastaan vain yksi ilmeinen syrjivä rakenne, ja se syrjii nuoria miehiä. Naisia syrjivien rakenteiden täytyy siis olla hienovaraisempia.
Etsitään näitä rakenteita koulumaailmasta. Oletetaan, että pojille on keskimäärin tyttöjä työläämpää istua paikoillaan luokkahuoneessa. Oletus ei ole kaukaa haettu, sillä pojilla on enemmän keskittymiseen ja sosiaalisuuteen liittyviä neurologisia ongelmia. Perinteinen kouluopetus on kuitenkin perustunut lähinnä paikalla istumiseen. Voidaanko tässä tapauksessa puhua poikia syrjineistä rakenteista? Kaikkien piti pysyä pulpetissa, mutta osalta se vaati enemmän. Entä mitä tehdä tällaisille kirjaimeltaan tasa-arvoisille mutta käytännössä eriarvoistaville toimintatavoille?
Useimmat sukupuolierot ovat tilastollisia: moni poika osaa keskittyä ja monella tytöllä on keskittymisen kanssa ongelmia. Tämän päällekkäisyyden takia vastaukset eivät ole ilmeisiä. Luokkahuoneet ja opetuskäytännöt ovat aina sellaisia, että ne sopivat keskimäärin paremmin toiselle sukupuolelle. Opetusta voitaisiin toki muuttaa toiselle sukupuolelle sopivammaksi. Oppilaat voitaisiin jopa jakaa opetusryhmiin sukupuolen mukaan. Ei kuitenkaan ole selvää, milloin on perusteltua tehdä tällaisia päätöksiä tai mitä mikäkin toimenpide saisi maksaa.
Reiluin vaihtoehto yleisesti ottaen on yksilöllisten ominaisuuksien huomioiminen. Tämä vaatii vielä enemmän voimavaroja kuin oppilaiden kohtelu sukupuolen mukaan. Ongelma feminismin kannalta on se, että kustannuksista päättäminen edellyttää poliittisia neuvotteluja ja kompromisseja. Niissä feminismin kaltaiset ryhmäidentiteettiin perustuvat liikkeet eivät ole kunnostautuneet.
Mitä myyttikirja sanoo naisia syrjivistä rakenteista? Abdulkarimin esimerkkinä ovat Suomen ”eurooppalaisittain todella eriytyneet työmarkkinat”, siis miesten ja naisten erilaiset osuudet eri ammateissa. Tämä eriytyneisyys ohjaa Abdulkarimin mukaan työelämään siirtyviä nuoria, mikä on hänelle osoitus syrjinnän rakenteellisuudesta. Talvitie on samoilla linjoilla: ”Luutuneista rooleista toimii hyvänä esimerkkinä mainitsemasi työmarkkinoiden eriytyminen.” Pohdinnassaan kirjoittajat päätyvät amerikkalaiseen komediasarjaan: ”Vaikea keksiä ammattia, jossa työtehtävä liittyy sukupuoleen. Frendeissä pohdittiin tätä, ja lopulta päätyivät siihen, että penismalli!”, johon Talvitie vastaa: ”Ihan mahtavaa, että sinäkin olet Frendisi katsonut. Muistan hyvin tuon kohdan.”
On totta, että nykyään suuri osa ammateista on sellaisia, että miehet ja naiset voivat hoitaa niitä yhtä hyvin. Puhelimeen vastailu toimistolla ei riipu sukupuolesta. Työpaikkojen jakautuminen ei silti sellaisenaan ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin ilman syrjintääkin. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia.
Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.
Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjintä poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. [1] Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.
Syrjivät asenteet ja politiikka
Jos naisilla on miesten kanssa samanlaiset synnynnäiset kyvyt ja toiveet päätyä jollekin alalle, mutta naiset välttelevät alaa sen takia, että heitä kohdellaan työpaikoilla miehiä huonommin, alan on luonnollisesti muututtava. On kuitenkin ongelmallista nimittää tilannetta rakenteelliseksi, jos yksilöiden asenneongelmat selittävät sitä paremmin.
Mikäli syrjivät rakenteet ovat yhtä kuin ikävä asenneilmapiiri, termistöä on muutettava sen mukaiseksi. Rakenteiden sijasta puhuttakoon asenteista. Toki on myös pyrittävä selittämään, mistä naisia syrjivät asenteet tulevat. Ei esimerkiksi ole ilman todisteita perusteltua sanoa, että miehet syrjivät naisia, koska he pelkäävät etuoikeuksiensa menettämistä, kuten Abdulkarim ja Talvitie vihjaavat. Väite on purettava osiin. Missä määrin esimerkiksi työmarkkinoilla miehet ovat asennoituneet kilpailemaan naisia vastaan verrattuna siihen, että miehet kilpailevat kaikkia vastaan? Nämä kaksi on pystyttävä erottelemaan.
On mahdollista, että miespuoliset työnantajat palkkaavat mieluummin miehiä. Ehkä työnantajat ajattelevat ymmärtävänsä toista miestä paremmin ja täten pystyvänsä tehokkaampaan kommunikaatioon. Tällaistakaan tilannetta tuskin on mielekästä kutsua rakenteelliseksi, koska se pohjautuu miesten ja naisten – kuviteltuihin tai todellisiin – eroihin kommunikaatiotavoissa.
Poliittisista asenteista tiedetään, että etenkin nuoret naiset ajattelevat keskimäärin vasemmistolaisemmin ja kannattavat valtiolle suurempaa roolia kuin miehet. Tässä kohdin voitaneen karkeasti yleistää, että miehet ovat asennoituneet naisia vastaan. Kyse on kuitenkin taloudellista vapautta koskevista poliittisista näkemyseroista, ei syrjivistä rakenteista tai syrjivistä asenteista. Vapauksien suosiminen on eri asia kuin patriarkaatin puolustaminen.
Feminismi on kuitenkin rivien välissä antanut ymmärtää, että talousliberaalit näkemykset olisivat osa naisten syrjintää. Aate on tällä tavoin omaksunut piirteitä, jotka enää edesauttavat sen itsensä eloonjäämistä. Feminismi on toisin sanoen lopettanut vapautta ja yhtäläisiä oikeuksia lisäävien oivallusten tuottamisen. Tilalle on syntynyt todellisuudesta irtaantunut peilisali, jonka haaveelliset heijastukset voivat huumata varomattoman kulkijan.
Feministinen teoria on myös sivuuttanut merkittävän osan työmarkkinoita koskevaa talous- ja sosiaalitieteellistä tutkimusta. On esimerkiksi vahvaa näyttöä, että sukupuolinen syrjintä ei ole pääsyy miesten ja naisten eroille työkokemuksessa, tehdyissä tunneissa, työvoiman liikkuvuudessa ja vaihtuvuudessa tai tulotasossa. Syrjintää epäilemättä tapahtuu joillakin aloilla ja joillakin työpaikoilla, ja joskus syrjintä kohdistuu tiettyihin yksilöihin, mutta kokonaisuutena feministinen teoria liioittelee sukupuolisen syrjinnän merkitystä. Samassa hengessä feministinen teoria on kyseenalaistanut ihmisten tekemien valintojen ja mieltymysten aitouden, aivan kuin naiset tiedostamattaan olisivat sisäistäneet patriarkaatin pyrkimykset osaksi omia tavoitteitaan. (Perään toki on todettava, että salaliitot ja uhriutuminen eivät ole feministisen teorian yksinomaisuutta.)
Entä pelkääkö patriarkaatti etuoikeuksiensa menettämistä, kuten kirjoittajat esittävät? Tällaiset väitteet ovat erikoisia, sillä samainen etuoikeutettu patriarkaatti on sallinut, että miehet kuolevat naisia nuorempina, alkoholisoituvat naisia useammin, joutuvat tapaturmiin naisia useammin, tekevät naisia enemmän itsemurhia ja että vain miehet ovat asevelvollisia. Miksi joidenkin miesten annetaan siis syrjäytyä ja joidenkin naisten nousta johtajiksi? Miksi patriarkaatti olisi niin valikoiva? Ja miksi etuoikeuksiensa puolesta pelkäävä ja valtaa pitävä patriarkaatti olisi osallistunut naisten aseman parantamiseen ja yhdenvertaisuuseetoksen luomiseen?
Onko tasajako hyvä idea?
Yhteiskuntia voidaan vertailla sen mukaan, kuinka sitoutuneita ne ovat valinnanvapauteen ja tasa-arvoisiin lähtökohtiin. Tällöin nähdään, että tasa-arvoisemmissa maissa työ- ja opiskelupaikat ovat sukupuolten suhteen eriytyneempiä. Myös useimmat psykologiset sukupuolierot – persoonallisuudessa, seksuaalisuudessa, asenteissa ja kognitiivisissa kyvyissä – ovat suurempia kulttuureissa, joissa sukupuolten välinen sosiopoliittinen tasa-arvo on suurempaa. Jopa sukupuolierot joissakin fyysisissä piirteissä – pituus, painoindeksi, ylipaino ja verenpaine – ovat suurempia tasa-arvoisemmissa kulttuureissa. Nämä löydökset, joista feministinen liike on lähes täydellisesti vaiennut, ovat ristiriidassa patriarkaaliseen syrjintään perustuvan selityksen kanssa.
Edellä mainitut havainnot eivät luonnollisesti ota kantaa siihen, onko oikein pyrkiä työpaikkojen ja palkkojen tasajakoon. Tieteeltä sellaista on turha kysyä. Mutta tasajakoon pyrkivästä politiikasta tiede osaa jotakin kertoa. Tutkimus on esimerkiksi antanut viitteitä, että työpaikkojen täydellinen tasajako olisi tehoton ja tuottavuutta laskeva tapa järjestää yhteiskunta. Molempien sukupuolten taloudellinen hyvinvointi luultavimmin kärsisi, mikäli työllistyminen perustuisi johonkin muuhun kuin työpaikkojen ja hakijoiden ominaisuuksien mahdollisimman hyvään vastaavuuteen. [2] Historiasta voidaan myös päätellä, että mitä täydellisempään tasajakoon varallisuudessa pyritään, sitä työläämmäksi tulee ylläpitää tasajaon toteutumista vahtivaa byrokratiaa.
Toinen haitta yhteiskunnan pakottamasta miesnais-tasajaosta olisi se, että muut voisivat perustellusti epäillä kykyjäsi. Epäilyä tapahtuu koko ajan muutoinkin, mutta pakotetussa tasajaossa sille olisi pätevämpiä syitä. Jos työpaikat tai akateemiset apurahat siis jaettaisiin sukupuolen perusteella, ihmisten osaaminen olisi helppo kyseenalaistaa.
Työ- tai opiskelupaikkojen sukupuolinen tasajako ei myöskään tee yhteiskunnasta sosiaalisesti oikeudenmukaista. Päinvastoin, tasajaossa moni mies ja moni nainen olisi pakotettu lähtemään alalta, jolla hän mieluiten olisi, työhön, jossa hän ei viihdy. Viimeisenä argumenttina tasajakoa vastaan mainittakoon se, että yhteiskunnan ei ole hyvä antaa ymmärtää, että nainen on vähemmän arvokas opettajana ja sairaanhoitajana kuin hän on insinöörinä ja fyysikkona.
Ydinkysymys feminismille on lopulta se, missä määrin valtio saa määrätä tai ohjailla yksilöiden, perheiden ja työnantajien käyttäytymistä. Tätä kautta feminismi tulee aina kietoutumaan työn tuottavuuteen ja taloudelliseen vapauteen. Tulisiko meidän tuottavuuden kustannuksella esimerkiksi tehdä työpaikkojen olosuhteista miellyttävämpiä? Tai tulisiko tasa-arvon nimissä firmoissa edellyttää sukupuolikiintiöitä?
Millaista työelämää ja tasa-arvon versiota feminismi päätyykään kannattamaan, sen tulee pyrkiä tavoitteisiinsa moraalisin perustein. Sillä ei tule olla merkitystä, mitä tieteellinen tutkimus sanoo sukupuolieroista. Tiede tulee aina löytämään ihmisryhmien väliltä keskimääräisiä eroja, jotka vaikuttavat tasa-arvon kannalta epämiellyttäviltä. Tämä on yksi syy lisää, miksi meidän tulee suhtautua ihmisiin yksilöinä, ei ryhmän tai identiteetin edustajina. Sukupuolikiintiöt – joita Abdulkarim ja Talvitie kannattavat – jarruttavat tähän johtavaa kehitystä. Ruotsalainen Lena Andersson on todennut: ”Sen ei pitäisi merkitä mitään, oletko mies vai nainen. Monet feministit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä” (HS 18.3.2018, katso arvioni Anderssonin kirjasta Skeptikko 4/2016 -lehdestä). (Oheiset kuvat ovat Helsingin Sanomien Andersson-jutusta.)
Naisten vapautuminen on yksi ihmiskunnan suurimmista moraalisista edistysaskeleista. [3] Tutkijoiden löytämät sukupuolierot tai vaatimukset pätevistä perusteluista eivät sitä voi mitätöidä. Feminismi siihen kuitenkin kykenee, jos aate ei onnistu kasvamaan sukupuoli-identiteettien yli. Olisi riipaisevaa nähdä hyväntahtoisten tarkoitusperien jälleen kerran kääntyvän itseään vastaan.
- - -
ALAVIITTEET
[1] Keskimääräiset palkkaerot sukupuolten välillä johtuvat osaksi siitä, että julkisella sektorilla on monopolinkaltainen asema hoiva- ja opetusaloilla. Järjestelyssä on monia hyviä puolia; se esimerkiksi helpotti sotien jälkeen naisten siirtymistä työmarkkinoille. Mutta samalla se on luonut esteitä naisten ura- ja palkkakehitykselle. Julkisen sektorin käytäntöjen nimittäminen rakenteelliseksi syrjinnäksi on kuitenkin kehno strategia muuttaa tilannetta. (Esimerkiksi rakenteellinen työttömyys -termin käytölle on sen sijaan selkeämmät perusteet: osa luoduista tukirakenteista kannustaa työttömyyteen, koulutusjärjestelmä ei pysty tuottamaan yritysten toivomaa osaamista, työpaikat ja työntekijät ovat maantieteellisesti etäällä ja niin edelleen.)
[2] Työntekijöiden kyvyt ja työnantajan tarpeet ovat väistämättä epätasapainossa. Edes vapaat markkinat eivät kykene järjestämään työntekijöiden osaamista ja työpaikkoja tuottavimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi aggressiivinen kilpailullisuus, jopa psykopatia, saattaa osaamista enemmän auttaa korkeaan asemaan pääsemisessä. Tällöin pätevin henkilö ei päädykään johtajaksi. Vapaus toimii silti keskusjohtoista sääntelyä tehokkaammin.
[3] Naisten oikeus äänestää, oikeus seksuaaliseen ja taloudelliseen itsemääräämiseen sekä kotiväkivallan väheneminen ovat esimerkkejä valistuksen voimasta. Viimeisimpänä mukaan saattaa tulla metoo-kampanjan siivittämä seksuaalisen häirinnän radikaali väheneminen. Mikään ei kuitenkaan takaa, että kampanjamaiset kansalaisoikeusliikkeet saavat riittävästi kannatusta muuttaakseen käytäntöjä. Monissa maissa esimerkiksi pikkulasten sukuelinten leikkely on yleistä, vaikka siitä on tullut lailla kiellettyä. Syytteitä silpomisesta myös nostetaan harvoin. Seksuaalisen häirinnän suhteen tilanne on avoin. Esimiesasemassa olevat miehet epäilemättä ovat nyt tarkempia toimiessaan naisalaistensa kanssa, mutta asiat eivät välttämättä pitkällä aikavälillä parane. Jos riittävän suuri osa miehistä kokee, että työpaikan säännöistä tuli ahdistelutapausten takia mielivaltaisia, he eivät kenties asetukaan tukemaan naiskollegan valituksia.
KIRJALLISUUTTA
Abdulkarim, M. Ja Talvitie E. (2018): Noin 10 myyttiä feminismistä. SKS. Helsinki.
Hakim, C. (2004): Key Issues in Women’s Work. 2.p. Glasshouse Press. Lontoo.
Niemelä, J. K. & Tammisalo, O. (2006): Keisarinnan uudet (v)aatteet – Naistutkimus luonnontieteen näkökulmasta. Terra Cognita. Helsinki.
Pinker, S. (2002): The Blank Slate – Modern Denial of Human Nature. Penguin. New York.
Schmitt, D. P. (2015): The Evolution of Culturally-Variable Sex Differences: Men and Women Are Not Always Different, but When They Are… It Appears Not to Result from Patriarchy or Sex Role Socialization. Teoksessa: Shackelford, T. & Hansen, R. toim. The Evolution of Sexuality. Springer.
Shorrocks, R. (2018): Young women are more left wing than men. The Conversation. May 3rd.
Sommers, C. H. (1994): Who Stole Feminism? Touchstone. New York.
* * *
PS. Jutussa totean seuraavasti: ”Mikäli lait sallivat kansalaisille vapauden käyttää ominaisuuksiaan, vaurautta kertyy enemmän ahkerammille ja kyvykkäämmille.” Tunnistan, että tämänkaltaisesta meritokraattisesta retoriikasta (”ahkerat ja älykkäät hankkivat enemmän”) on koitunut haittoja etenkin Yhdysvalloissa, sekä yksilötasolla että yhteiskunnallisesti. Tunnistan myös, että tuurilla on valtava merkitys taloudellisessa menestymisessä ja että menestyneillä ihmisillä on tapana rationalisoida menestystään ikään kuin se olisi ainoastaan heidän omaa ansiotaan. Yleishuomiota ahkerien ja kyvykkäiden paremmasta toimeentulosta on kuitenkin vaikea kumota – vaikkei muita tekijöitä edes olisi otettu huomioon.
Käytännössä yksilöiden väliset tuloerot selittyvät kahdella seikalla: missä maassa asut ja millainen tulojakauma kyseisessä maassa on. Tämä globaali mittakaava on tervetullut tapa tarkastella sattuman vaikutuksia, mutta sekään ei poista lahjakkuuden ja ahkeruuden merkitystä oman yhteisön sisällä. Testiälykkyys on esimerkiksi yhteydessä moniin sosioekonomisesta asemasta kertoviin mittareihin. Toki lahjakkuus ja ahkeruus ovat onnenkauppaa siinä mielessä, että ne ovat suurelta osin seurausta vanhemmilta perityistä geeneistä. Tämä ei kuitenkaan ole pätevä peruste väittää, että kova työ ja lahjakkuus olisivat tarpeettomia vaurauden kasvattamisessa. (Ne tuskin ovat tarpeettomia edes viihdemaailmassa, jossa ihminen on kuuluisa usein vain siksi, että hän on kuuluisa.)
Se, missä määrin taloudellinen menestys johtuu ahkeruudesta ja kyvykkyydestä on joka tapauksessa eri kysymys, millaiset tuloerot ovat oikeudenmukaisia. Onko esimerkiksi oikein, että joku, joka työskentelee kolme prosenttia jotakuta toista ahkerammin tai on kolme prosenttia toista nokkelampi, ansaitsee kymmeniä tai satoja kertoja enemmän? Teknologian mahdollistamilla ”voittaja saa kaikki” -markkinoilla näin usein tapahtuu. Voidaan myös kysyä, ovatko firmojen pääjohtajat Japanissa niin paljon kyvyttömämpiä kuin heidän palkkansa verrattuna yhdysvaltalaisten kollegoiden palkkoihin antaa ymmärtää. Ha-Joon Chang (2010) kirjoittaa:
Jos yhdysvaltalaiset toimitusjohtajat todella ovat niin hyviä, että heille kannattaa maksaa kaksi kertaa enemmän (verrattuna sveitsiläiseen toimitusjohtajaan ilman optioita) tai kaksikymmentä kertaa enemmän (verrattuna japanilaiseen toimitusjohtajaan ja optiot mukaan lukien) kuin muunmaalaiselle toimitusjohtajalle, miten kummassa yhdysvaltalaisten johtamat yritykset ovat monella toimialalla menettäneet asemiaan japanilaisille ja eurooppalaisille kilpailijoilleen?
Ahkeruuden/lahjakkuuden merkitys yksilön vauraudelle (tai yrityksen menestymiselle) on myös eri kysymys, ovatko taloudellisesti menestyneet keskimäärin epäempaattisempia huono-onnisia ja -osaisia kohtaan. Menestyneillä saattaa esimerkiksi olla muita voimakkaampi taipumus vastustaa sellaisia julkishallinnon toimia, jotka tähtäävät kaikille yhtä suureen mahdollisuuteen menestyä. Olipa tällainen asenne yleinen tai ei, siinä ei ole kyse sukupuolisesta syrjinnästä vaan lähinnä ajattelemattomuudesta ja/tai lyhytnäköisestä itsekkyydestä.
PS 2. Uhriutumiseen liittyy eräs monissa psykologisissa kokeissa havaittu seikka: ihmiset ovat valppaita huomaamaan ja muistamaan kokemansa vastukset. Vastatuuli on tunnetusti helpompi havaita kuin myötätuuli. Tämä lienee yksi syy, miksi ihmiset niin itsevarmasti kokevat ansaitsevansa vaurautensa tai vähintään kokevat oikeutetuksi vastustaa verotustaan. Hehän työskentelivät ahkerasti vaikeuksien voittamiseksi, ja siinä tuurilla tai suotuisilla olosuhteilla (ainakaan verotuksen avulla luoduilla olosuhteilla) ei ollut merkitystä. Usein ihmiset myös tarkkasilmäisesti näkevät (tai ovat näkevinään) muita eteenpäin puskevan myötätuulen. Tällaiset yleisinhimilliset taipumukset väheksyä hyvää onnea ja ajatella olevansa epäreilun kilpailun uhri lienevät evoluution tulos: ne kehittyivät tekemään meistä sinnikkäämpiä vastoinkäymisten edessä.
PS 3. Rakkauden evoluutio -kirjassani tarkastellaan kysymystä, mikä on adaptaatio. Tämän linkin videossa biologi Bret Weinstein selittää, miksi kysymys siitä, mitä tehtävää hoitamaan jokin piirre on kehittynyt, on eri kysymys, onko piirre adaptaatio eli sopeutuma. Weinstein kertoo myös turhautumisestaan Gouldin ja Lewontinin sopeutumista vähättelevään klassikkoartikkeliin ja sen suosioon. Katso aiheeseen liittyvä kirjoitukseni vuodelta 2003:
PS 4. On esitetty, että Metoo -kampanja kaventaa eroa, joka eritasoisten häirintätapausten välillä on. Lopulta kampanja jopa tekisi raiskauksesta triviaalia. Tämä ei kuitenkaan, ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikuta todennäköiseltä (vaikka keskustelu seksuaalisten kanssakäymisten jatkumollisesta luonteesta ei julkisuudessa tahdokaan onnistua). Kyseenalainen on myös väite, että miehet ovat alkaneet kampanjan sivutuotteena vältellä kahdenkeskisiä neuvotteluja ja bisneslounaita naisten kanssa. Mikäli näin kuitenkin tapahtuu, yhteiskunta on kadottanut jotakin tasa-arvon kannalta olennaista.
On ilmeistä, että perhe täyttää yleisinhimillisiä läheisyyden tarpeita. Ennen kaikkea perhe on olennainen osa lapsen myöhemmän tunne-elämän kannalta välttämättömiä leimautumisprosesseja. Näillä seikoilla ei kuitenkaan voida puolustaa Wilsonia; leimautumismekanismien käynnistyminen ei edellytä avioliittoa tai ”perinteistä” ydinperhejärjestelyä. Lapsen tarpeet (esim. leikki, läsnäolo ja opetus) voidaan myös tyydyttää monenlaisissa ympäristöissä. (Itse avioliittosopimuskin voitaisiin järjestää monella tavalla; lasten etua varten, vaurauden jakoa varten, sairas- tai kuolemantapauksia varten ja niin edelleen. Ks. aiheeseen liittyvä lyhyt kirjoitukseni.)
