Muslimiplayboyn nousu ja tuho

Noin 15 vuotta sitten posti toi minulle ilmaiseksi paksun ja painavan teoksen. Kaikki kirjan 800 sivua ovat kiiltäviä ja värillisiä (välissä kaksi DVD-levyä). Kannessa on muovisen viivakarhennuksen avulla tehty kuva, jonka aihe vaihtuu riippuen kulmasta, josta kuvaa katsotaan. Takakannen vastaavassa vaihtokuvassa on kirjan tekijä ja kaksi hänestä käytettyä nimeä.

Kuka on tekijä Harun Yahya/Adnan Oktar? Ja mistä pompöösin teoksen rahoitus tuli?
Kirjasta keskusteltiin sen ilmestymisen (2006) aikoihin runsaasti. Lähetettiinhän ulkoisesti mahtipontista mutta sisällöltään typerryttävää kirjaa kymmeniä tuhansia kappaleita ympäri maailmaa opettajille ilmaiseksi. Teos sai myös kolme jatko-osaa, viimeisin ilmestyi 2012.

Kreationistinen kirja yrittää todistella, että eläinlajit eivät olisi aikojen kuluessa muuttuneet. Teoksessa jopa käytetään kalastusvieheiden kuvia todisteena hyönteislajin muuttumattomuudesta. Eräässä kuvassa on jäljellä vieheen koukku!
Richard Dawkins arvioi teosta seuraavasti:

En pysty sovittamaan yhteen tämän kimaltavan kirjan kalliita tuotantokuluja sen sisällön henkeäsalpaavaan hulluuteen. Onko se todella hulluutta vai onko se silkkaa laiskuutta, vai kenties kyynistä tietoisuutta kohdeyleisön – enimmäkseen muslimikreationisteja – tietämättömyydestä ja typeryydestä. Ja mistä rahat tulevat?

Tulipa rahoitus mistä tahansa – moni arveli saudien tukeneen teosta – tekijälle, turkkilaiselle lahkojohtajalle, ei tuoreen uutisen mukaan käynyt hyvin. Oikeudessa Oktaria syytettiin muun muassa rikollisjärjestön johtamisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta vakoilusta, raiskauksesta, alaikäisiin sekaantumisesta, rahanpesusta, väärentämisestä ja kiristämisestä. Rangaistus: yli tuhat vuotta vankeutta.

Keltaisen kansan sielusta

Wesley Yang (2018): The Souls of Yellow Folk. Norton. New York.

Sitä, että amerikanaasialaisia ei ole valkokaulustyöpaikkojen johtoportaissa, ei pidetä aikaamme riivaavana suurena epäreiluutena. Moni aasialainen eliittiyliopiston opiskelija kuitenkin huomaa, että heidän osaltaan meritokratia – jossa yksilön asema määräytyy hänen meriittiensä perusteella – päättyy yliopistosta valmistumiseen.

Yangin mukaan jos huippuyliopistojen opiskelijoista 20 prosenttia on aasialaistaustaisia ja jos huippuyliopistot ovat paikkoja, joissa haudotaan tulevaisuuden johtajia, olettaisi, että aasialaistaustaisia olisi johtotehtävissä suunnilleen samassa suhteessa. Numerot kertovat kuitenkin muuta: esimerkiksi amerikkalaisten yritysten johtokunnissa on vain kaksi prosenttia aasialaistaustaisia. 

Tämä niin kutsuttu bambukatto ei Yangin mukaan johdu suorasta rasismista vaan tiedostamattomista ajatteluvinoumista. Yang vertaa tätä pituuteen: kukaan ei myönnä ajattelevansa, että pitkät yksilöt ovat synnynnäisesti parempia johtajia. Silti pitkät ihmiset ovat yliedustettuina yritysten johdossa. Vastaavasti kukaan ei väitä, että aasialaiset olisivat johtajina kyvyttömiä. Yang kirjoittaa:

On rasistista ajatella, että yksittäinen aasialainen tuskin on luova tai haluton ottamaan riskejä. Mutta on yksinkertaisesti kulttuurin havainnoimista sanoa, että ryhmä, jonka opintomenestys on historiallisesti perustunut mekaaniseen ulkoa opetteluun ja ”matematiikkaraudan pumppaamiseen”, ei yhtä todennäköisesti tuota yksilöitä, jotka haluavat haastaa auktoriteetteja tai muuttaa totuttuja tapoja tehdä asioita. 

Yang tarkastelee myös sosiaalisen pidättyvyyden ja ilmeettömyyden (joista amerikanaasialaisia toisinaan syytetään) vaikutuksia. Hänen omakohtainen tarinansa kuuluu:

Muistan erään kummallisen keskustelun. Nainen tuli juhlissa luokseni, ja hän sanoi liikuttuneensa eräästä julkaisemastani kirjoituksesta. Hän tunnusti, että ennen lukemista hänellä ei ollut ollut halua puhua minulle, ja että huoneen poikki näkemänsä perusteella hän oli ollut varma, että minulle ei kannata jutella, ja että olin itse asiassa jotakin, jota vältellä.

   Mutta hän oli kuulemma ollut väärässä: hänelle oli nyt selvää, että minulla oli paljon tunnetta ja näkemystä annettavanani. Hän ei pyytänyt anteeksi julmaa väärintulkintaansa. Sen sijaan se, mitä hän halusi tietää, oli, miksi olin pitänyt niin visusti piilossa sen henkilön, josta hän sai esseestäni pilkahduksia. 

Nainen myös tunnusti, että häntä ei koskaan ollut pidetty kauniina ja hän oli päättänyt, että hänen tuli siksi rakastaa maailmaa kaksin verroin enemmän. ”Miksi minä en ollut tehnyt niin?” Yang kommentoi: ”Tässä oli humalainen valkoinen nainen sanomassa minulle jotakin, jota moni muu vuosien varrella ei ole ollut riittävän humalassa sanoakseen.”

Yangin esseekokoelma on helppolukuinen ja kiinnostava, mutta analyysien tueksi olisin toivonut enemmän tutkimustietoa. Kokoelma on myös hieman huonosti nimetty, sillä se käsittelee enemmän muita aiheita kuin aasialaisten sielunelämää, esimerkiksi terrorismia ja valkoista ylivaltaa.