Altruismista ja sukupuolesta (vastine Puopololle)

Oheinen vastineeni Ivan Puopololle julkaistiin Skeptikko 3/2019 -lehdessä (ilman koulupoikamaista pila-/muotokuvaa). Vastineessa käydään läpi kaksi keskeistä teoriaa altruismin evoluutiolle. Mukaan ei mahtunut esimerkiksi parinvalinta, joka myös on saattanut voimistaa avuliaisuustaipumuksiamme. Tätä mahdollisuutta tukee muun muassa se, että kyselytutkimusten mukaan älykkyyden ja ulkonäön lisäksi yksi kumppaninvalinnan pääkriteereitä on kiltteys. Se ei toki ole sama kuin altruismi/avuliaisuus, mutta ainakin parisuhteen sisällä kiltteyttä ja altruismia on usein vaikea erottaa toisistaan. Myös herooismin on havaittu parantavan miesten asemaa parinvalintamarkkinoilla.

Altruismi ja sukupuoli tarvitsevat tarkat määritelmät

Ivan Puopolo analysoi altruismia eli uhrautuvaa avuliaisuutta Skeptikko 2/2019 -lehdessä. Puopolon kolumni paljastaa ongelmia, joita altruismin määritteleminen yksilön motiivien kautta synnyttää. Samankaltaisia ongelmia syntyy sukupuolen psykologisesta määritelmästä. Jos avuliaisuutta ja miesten ja naisten välisiä suhteita halutaan ymmärtää syvällisesti, altruismi ja sukupuoli kannattaa määritellä eksaktimmalla tavalla.

Mikäli yksilö auttaa toista saadakseen itselleen hyvää mieltä, kyse ei motiiveihin perustuvan määritelmän mukaan ole altruismista vaan pikemminkin itsekkyydestä. Puopolo tekee tästä niin kutsutusta psykologisesta egoismista sinänsä loogisen päätelmän: vain sellainen toiminta on aitoa altruismia, jota yksilö toiminnan hetkellä tietää katuvansa. 

Tällaiselta temppuilulta ei altruismia tarkasteltaessa voitane kokonaan välttyä. Biologinen lähestymistapa kuitenkin vähentää tarvetta koulupoikamaiseen kikkailuun.

Altruismin kaksi selitystä: sukulaisuus ja vastavuoroisuus

Eläimet käyttäytyvät toisinaan altruistisesti. Ne esimerkiksi varoittavat lajitovereita lähestyvästä saalistajasta. Tämä on tuottanut tutkijoille päänvaivaa. Miten luonnonvalinta voisi muka suosia käyttäytymistä, jossa yksilö asettaa itsensä vaaraan muiden hyväksi? 

Varoitushuudoille ja muulle vastaavalle avuliaisuudelle on yksi ilmeinen selitys: sukulaisuus. Luonto voi suosia uhrautumista, mikäli auttaja ja autetut ovat niin läheistä sukua, että teosta auttajalle koituva geneettinen hyöty on suurempi kuin auttamisesta sille koituva haitta. Periaate on niin yksinkertainen, että se voidaan ilmaista neljän merkin matemaattisella kaavalla (rB>C).

Todellisuudessa kyse on mutkikkaasta teoriasta, joka huomioi yksilöiden lisääntymispotentiaalit. Esimerkiksi oma isoäiti on ikänsä takia yleensä hedelmätön, joten hänen auttamisensa ei enää toisi suoria geneettisiä hyötyjä – vaikka mummo läheistä sukua onkin. Jo valistusfilosofi Adam Smith (1790/2003) totesi, että lapsi näyttää luonnon silmissä olevan tärkeämpi kuin vanhus. 

Sukulaisaltruismin teoria johtaakin vastaavaan päätelmään kuin psykologinen egoismi: oman lapsen auttaminen ei ole aitoa altruismia, sillä auttaja ei siinä uhraa geneettistä kelpoisuuttaan. Jos isä tai äiti siis hyppää virtaavaan veteen pelastaakseen hukkumassa olevat lapsensa, se ei luonnonvalinnan silmissä ole aitoa uhrautuvuutta. Sama pätee sisarusten, siskonpoikien ja muiden lähisukulaisten auttamiseen.

Tässä on kuitenkin olennainen ero psykologisen egoismin synkkään päätelmään: teoria sukulaisaltruismista kykenee selittämään, miten ”aito” sukulaisuussuhteesta piittaamaton altruismi on voinut kehittyä. Teorian mukaan ihminen on evoluutiohistoriassaan elänyt niin tiiviissä sukulaisyhteisöissä, että kanssaihmisten auttaminen toi aina geneettisiä hyötyjä. Tämä teki taipumuksesta niin vahvan, että jopa tuntemattoman ihmisen hätä herättää auttamishalun. Näkemyksen mukaan luonto ei olisi päivittänyt altruistisia tunteitamme toimimaan anonyymissa nyky-ympäristössä.

Toinen pääteoria altruismin evoluutiolle on vastavuoroisuus: ”Raavi minun selkääni, niin minä raavin sinun.” Kyseisen teorian mukaan pyyteetön avuliaisuus selittyy sillä, että esivanhempamme saivat vastapalveluksia ja osasivat niitä edellyttää.

Vastavuoroisen auttamisen ja yhteistyön edut on helppo ymmärtää. Jos en saa saalista tänään, onnekkaamman metsästäjän kannattaa antaa osa saaliistaan minulle, sillä hän saattaa huomenna olla yhtä epäonninen kuin minä tänään. Ylimääräinen liha kannattaa siis säilöä naapurin vatsaan. Teorian mukaan evoluutio havaitsi tällaiset vastavuoroisesta auttamisesta ja yhteistyöstä koituvat edut ja loi joukon mutkikkaita moraalitunteita yhteistyötä ja mainetta ylläpitämään.

Teoria selittää muun muassa seuraavat seikat: miksi tunnemme kiitollisuutta, jos joku auttaa enemmän kuin ihmisiltä voidaan yleisesti odottaa, miksi suutumme, jos joku jatkuvasti hyötyy suhteesta antamatta itse mitään ja miksi kadumme ja häpeämme, jos hairahdumme itse vetämään välistä (ja jos jäämme teostamme kiinni). Teoria selittää myös sen, miksi joskus annamme luottamuksemme pettäjälle anteeksi: yhteistyön edut olivat evoluutioympäristössä niin suuria, että mahdolliselle yhteistyökumppanille ei kannattanut loputtomasti vihoitella. Moraalitunteiden lisäksi vastavuoroisen altruismin teoria selittää jopa poseeraamista, itsepetosta ja saarnaamista, siis inhimillisessä kanssakäymisessä yleisiä kaksoisstandardeja.

Altruismin määritteleminen eksaktisti

Altruismia määriteltäessä ei kuitenkaan tule antaa moraalitunteiden mutkikkuuden hämätä. Avuliaisuuden tarkastelu kannattaa tunteiden ja motiivien sijasta aloittaa siitä, miten käyttäytyminen vaikuttaa yksilön geenien lisääntymismenestykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus voidaan näin tarkasteltuna jakaa neljään:

1) Altruismissa tekijälle koituu kustannuksia ja vastaanottajalle hyötyjä.

2) Itsekkyydessä tekijä hyötyy ja toiselle koituu kustannuksia.

3) Mutualismissa molemmat osapuolet hyötyvät.

4) Pahantahtoisuudessa molemmille koituu teosta kustannuksia.

Jotta sosiaalista käyttäytymistä voidaan ymmärtää syvällisesti ja selittää tieteellisesti ilman ennakkoasenteita, on tällä tavoin aloitettava siitä, mikä vaikutus käyttäytymisellä on ”antajaan” ja ”vastaanottajaan”. Kumpi hyötyy ja kumpi kärsii. Vasta hyöty–haitta-analyysin jälkeen voidaan käsitellä yksilön sisäistä motivaatiota, joka on toissijainen ongelma. Analyysiin ei siis tarvita omakohtaisia motiiveja tai toisia tai itseä kohtaan tunnettuja emootioita.

Kun altruismi, itsekkyys ja muut vuorovaikutuksen muodot määritellään ”epäpsykologisesti”, niitä voidaan tarkastella saman kattoteorian alaisuudessa ja eläinlajista riippumatta. Jos altruismin edellytyksenä toisin sanoen pidetään tietoisia tunteita ja itsereflektoimista, suljetaan turhaan tarkastelun ulkopuolelle kaikki muut paitsi kaikkein älykkäimmät nisäkkäät. Motiiveista aloittaminen olisi käytännössä luopumista evolutiivisesta analyysista – ja elävien olentojen tutkimuksessa sellainen on turmiollista: päätelmistä tulee helpommin sattumanvaraisia, poliittisesti motivoituneita ja yhteensopimattomia luonnonvalintateorian kanssa. Vasta kun altruismin tarkastelu on aloitettu yhteistyöstä koituvien geneettisten hyötyjen, riskien ja haittojen näkökulmasta, yksilöiden tunteet kiitollisuudesta suuttumukseen ja anteeksiantoon voidaan järjestää selitysvoimaisella ja biologisesti mielekkäällä tavalla.

Moni saattaa ajatella, että edellä oleva pohdinta ei sinänsä ole virheellistä, etenkään muiden lajien kohdalla, mutta että ihminen on kulttuurieläin, jonka käyttäytyminen perustuu kulttuuriseen oppimiseen. Siksi ihmisen käyttäytymisen selittäminen ei tarvitse biologiaa. 

Ajatus on houkutteleva, kykeneehän ihminen sisäistämään lukemattomia ympäristössä noudatettuja käyttäytymistapoja. Se, mitä esimerkiksi pidetään reiluna, vaihtelee valtavasti. Yhtäällä kannatetaan kastilaitosta ja naisten hunnutusta, toisaalla vallitsee tasa-arvon eetos. Tämä seikka ei kuitenkaan mitätöi lajimme evolutiivista historiaa. Jos ihmislapsi olisi tyhjä taulu, johon joku moraaliset käyttäytymissäännöt raapustaa, lapsi olisi helppo manipuloida yltiöavuliaaksi ja umpimähkäiseksi altruistiksi. Sitä on monesti myös yritetty, sekä ideologisiin syihin että manipuloijan omaan etuun perustuen. Mikään ei kuitenkaan ole toiminut. Aikuisten altruismia ei ole saatu kaiken kattavaksi hyväntahtoisuudeksi. 

Periaate on helppo ymmärtää: jos kulttuuriset kykymme olisivat jättäneet meidät manipuloijien ja hyväksikäyttäjien armoille, luonnonvalinta ei olisi kulttuurisia kykyjämme suosinut. Kaivelisimme edelleen juureksia savannilla.

Sukupuolen tieteellinen määritteleminen

Vastaavista syistä johtuen myös sukupuoli kannattaa määritellä yksiselitteisesti ja yleispätevästi. Esimerkiksi sukuelimet eivät kelpaa sukupuolen määrittäjäksi, sillä kaikilla koirailla, esimerkiksi sammakoilla, ei ole siitintä. Sukupuolikromosomistokaan ei kelpaa: nisäkkäillä yksilö, jolla on kaksi erilaista sukupuolikromosomia (X ja Y), on koiras, kun taas linnuilla tämä niin kutsuttu heterogameettinen yksilö on naaras.

On kuitenkin yksi ominaisuus, jota voidaan yleispätevästi käyttää koiraiden merkitsemiseen koiraiksi ja naaraiden naaraiksi. Se on se, että koiraan sukusolut ovat pienempiä ja lukuisampia kuin naaraan sukusolut. Muunlaisia määritelmiä ei tarvita: sukusolua kohden naaras käyttää koirasta enemmän resursseja. Linnuilla ja matelijoilla ero korostuu. Munasolu sisältää niin paljon ravintoa, että se voi ruokkia kehittyvää pienokaista viikkojen ajan.

Sukusoluihin perustuva määritelmä on siitä oivallinen, että se kattaa kaikki suvullisesti lisääntyvät eliöt, niin eläimet kuin kasvitkin. Määritelmä mahdollistaa myös evolutiivisen lajivertailun ja sukupuolten käyttäytymistä koskevien testattavien ennusteiden luomisen. On esimerkiksi havaittu, että sukupuoli, joka investoi jälkeläisiin enemmän, on parittelukumppanin suhteen valikoivampi.

Sukusolujen epäsuhdasta ei luonnollisesti seuraa, että naaras aina investoisi jälkeläisiin enemmän tai olisi koirasta valikoivampi. Esimerkiksi joillakin kahlaajalajeilla koiras investoi poikasiin enemmän, ja niillä naaraat kilpailevat koiraiden suosiosta. Pointti on kuitenkin se, että myös ihmistä ja ihmisen sukupuolisuutta tulee tällä tavoin tarkastella evolutiivisen lajivertailun näkökulmasta. 

Olipa siis kyse altruismin tai seksuaalisuuden ja sukupuolierojen selittämisestä, keskittyminen itsemäärittelyyn, omakohtaisiin tuntemuksiin tai vastaaviin sattumanvaraisuuksiin jättää lajinkehityksen ja tätä kautta yhden tieteen selitysvoimaisimmista teorioista huomiotta. Tämä ei ole tieteellinen lähestymistapa. Ihmisten avuliaisuus ja miesten ja naisten väliset suhteet – kuten myös homo- ja lesbosuhteiden erityispiirteet – tulevat ymmärrettäviksi vasta evoluution valossa. Vieraalta planeetalta tulleelle tutkijalle päätelmä olisi ilmeinen, mutta moni sosiaalitieteilijä on sivuuttanut päätelmän poliittisista syistä. Puopolo ei luonnollisesti kuulu tähän joukkoon.

KIRJALLISUUTTA

Dawkins, R. (1976/1993): Geenin itsekkyys. Suom. Kimmo Pietiläinen. Arthouse. Helsinki.

Smith, A. (1790/2003): Moraalituntojen teoria. Suom. Matti Norri. Kautelaari kustannus. Helsinki.

Stewart-Williams, S. (2018): The Ape That Understood the Universe. Cambridge University Press. Cambridge.

Tammisalo, O. (2005): Rakkauden evoluutio: Ihmislajin parinvalinnan biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Tammisalo, O. (2012): Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Terra Cognita. Helsinki.

Fasadifeminismin hengetön manifesti

Jos perustuslaki suojaa kaltaistani mulkkua, se suojaa teitä kaikkia.

Larry Flynt

Oheinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 3/2019 -lehdessä (ilman oheista kryptistä pilakuvaa ja muuta kuvitusta). Kirjoitus on vetoomus johdonmukaisemman, rehellisemmän ja tiedemyönteisemmän feminismin puolesta. Samalla se on toivomus, että riidoissa tahriintunutta ja epämääräistä feminismi-termiä lakattaisiin käyttämästä. Jos tarkoitus on parantaa naisten oikeuksia, voitaisiin selkeyden nimissä puhua naisten oikeuksien ajamisesta, ja jos on tarkoitus parantaa miesten oikeuksia, voitaisiin puhua miesten oikeuksien ajamisesta. Toisaalta sanoista ja määritelmistä kinastelu on ymmärrettävästi turhaa, eikä nimikkeen muuttaminen välttämättä muuta sisältöä. Kuinka paljon objektiivisempaa esimerkiksi naistutkimuksesta tuli, kun se vaihtoi nimensä sukupuolentutkimukseksi?

                                   - - -

”Olen lakannut googlaamasta nimeäni” ja muita feministisiä huolia

Minja Koskela (2019): Ennen kaikkea feministi. Karisto. Hämeenlinna.

Jos aiot kertoa jollekulle, että hänen maailmankatsomuksensa perustuu illuusioon, tee se niin kohteliaasti ja kärsivällisesti kuin pystyt. Älä kuitenkaan tingi vaatimuksesta, että hänen on esitettävä perustelunsa selkeästi ja osallistuttava keskusteluun perusteluidensa pätevyydestä. Miten muutoin päästään käsiksi totuuteen?

Koetan tässä kirja-arviossani noudattaa yllä olevaa ohjetta. Arvioin Minja Koskelan teoksen asiasisältöä kiinnittämättä huomiota kirjoittajan ikään, ihonväriin, sukupuoleen, painoindeksiin tai seksuaaliseen suuntautumiseen – vaikka Koskela monen nykyfeministin tavoin tämänkaltaisia piirteitä nostaakin esille. Aloitetaan empiirisestä kysymyksestä: mikä selittää sukupuolieroja?

Ennen kaikkea kasvatus

Kun tyttö kanniskelee nukkevauvaa ja poika sohii miekalla, se voi johtua heidän saamastaan erilaisesta kasvatuksesta. Leikkien takana voi kuitenkin olla myös merkittävä vaistonkaltainen elementti. Kumpaakaan vaihtoehtoa tai niiden yhdistelmää ei kannata sulkea pois. Seuraavissa sitaateissa Koskela tekee juuri näin, selittäen sukupuolieroja kasvatuksella. Vastaavia kohtia on kymmeniä pitkin kirjaa:

Miehiä ja naisia kasvatetaan käsittelemään tunteita ja ottamaan emotionaalista vastuuta eri tavoin.

Pienestä pitäen tytöt ja pojat kasvatetaan näyttämään tunteensa eri tavoin.

Siinä missä pojille sanotaan, että miehet eivät itke, opetetaan tyttöjä lapsesta saakka sanoittamaan omia tunteitaan ja ottamaan toisten tunteet huomioon.

Niinpä minä otin vastuun hänen tunteistaan säätelemällä omiani, kuten naisia usein opetetaan tekemään.

...niin kauan kuin tyttöjä kasvatetaan ottamaan vastuuta kotona ja meistä tulee aikuisena miehiä ja naisia, jotka ovat sisäistäneet kasvatuksen heteronormit, muuttuvat ajankäyttötutkimuksen tulokset varsin verkkaisesti.

Tunteista puhuminen on naisille vaatimus, mutta miehille sitä ei sallita.

Koskela myös toteaa, että miehet ”saavat itkeä juuri sen verran kuin itkettää, sanoi patriarkaatti mitä hyvänsä”. Hän siis alentavaan sävyyn vihjailee, että patriarkaatti (eli kuka?) toitottaisi miehenaluille, että ”mies ei itke”, ja että miehet siksi itkisivät naisia harvemmin.Tutkimusnäyttöä väitteen taakse hän ei esitä. 

Koskelan pääviesti on, että jokin ulkopuolinen ja erittelemätön taho – ”yhteiskunta”, ”normit”, ”patriarkaatti”, ”ympäristö” tai ”ympäröivä yhteiskunta” – odottaa jotakin ja ihmiset siihen mukisematta alistuvat. Hypoteesi on puutteellinen, eikä tutkimus tue sitä. Olennaiset sukupuolierot ovat samanlaisia sellaisissakin kulttuureissa, joissa kasvatustavat ovat täysin erilaisia. Universaalit sukupuolierot ovat myös juuri sellaisia kuin evolutiivinen lajivertailu ennustaa niiden olevan.

Puu, saha ja lehti? Feminismi,
intersektionaalisuus ja sananvapaus?
Tekstissä on joitakin selityksiä
kryptiselle pilakuvalle.

Koskelan tulisikin selittää kaksi asiaa. Miksi biologia lakkasi vaikuttamasta ihmiseen? Ja miksi yhteiskunta ja kasvatus silti saavat miehet ja naiset käyttäytymään biologian ennustamalla tavalla, aivan kuin luonnonvalinta olisi heidät suunnitellut? Toisin sanoen, kuka on kaiken takana ja miksi se joku niin rakastaa evoluutiota?

Valaiseva esimerkki ovat tytöt, jotka altistuivat kohdussa suurille testosteronimäärille. He leikkivät vähemmän hoivaleikkejä ja nujakoivat enemmän. Kasvatushypoteesin kannattajan tulisi selittää, miksi vanhemmat ja yhteiskunta ohjaavat tyttöjä hoivaan ja äitiyteen vain silloin, kun he ovat altistuneet tyypillisille hormoniannoksille.

Koskela jatkaa: ”Feministien tavoite on, että miehet saisivat kasvaa ja toteuttaa mieheyttään heille sopivalla tavalla” ja että ”mies voi jatkossakin käsitellä tunteitaan itsekseen, kunhan tietää itkemisen ja avautumisen olevan tarvittaessa hänelle sallittuja”. Jää epäselväksi, miksi miehet piittaisivat siitä, salliiko ”patriarkaatti” heille tunteiden ilmaisun vai ei. Eikö miehiä nimenomaan ollut kasvatettu niin, etteivät he välittäisi siitä, mitä muut ajattelevat? Koskela voisi myös kertoa, miksi ”patriarkaattia” ylipäätään kiinnostaisi, itkeekö joku vai ei.

Entä mitä Koskelan mukaan tarvitaan siihen, että miesten itkeminen tulisi sallituksi? Se kuulemma edellyttää ”itsereflektion kautta tapahtuvaa kulttuurista muutosta”, joka saattaa ”tuntua radikaalilta, jopa pelottavalta”. Harvalla on mitään itsereflektiota vastaan, omakohtainen pohdiskelu voi johtaa monenlaisiin muutoksiin. Feminismin versio muistuttaa kuitenkin katolista synnintunnustusta – sillä erotuksella katolilaisuuteen, että armahdus on epävarmempi ja uusia syntejä keksitään koko ajan lisää. Varhaiset kansalaisoikeusfeministit saattaisivat toki riemastua tiedosta, että feminismin huolenaiheet ovat muuttuneet tällaisiksi. Mutta miessukupuolen psykoterapeuttina esiintyminen olisi heille varmasti jo liikaa.

...eikä koskaan biologia

Biologiasta Koskela kirjoittaa: ”Sukupuolten erojen perusteleminen pelkällä biologialla on yksinkertaistus, koska se jättää huomiotta sosiaalisen vuorovaikutuksen, kulttuuriset oletukset ja historiallisesti muotoutuneet käytännöt.” Virkkeessä on monta ongelmaa. Ensinnäkin biologia pyrkii löytämään selityksiä käyttäytymiselle. Biologian avulla ei siis voida ”perustella” käyttäytymistä. Toiseksi luonnonvalinta on muovannut myös niitä ihmismielen ominaisuuksia, jotka ohjaavat sosiaalisuuttamme ja vaikuttavat kulttuuriimme. Koskelan ylläpitämä kahtiajako biologian ja sosiaaliskulttuuristen vuorovaikutusten välillä on siis virheellinen. Biologia pyrkii nimenomaan selittämään, miksi ihmiset reagoivat sosiaalisiin vuorovaikutuksiin siten kuin reagoivat. 

Koskela jatkaa: ”Koska biologiasta ei voi vetää sosiaalisia johtopäätöksiä, on biologian vetäminen mukaan tasa-arvokeskusteluun useimmiten tyhjä arpa.” Tässä Koskela koettaa ilmeisesti sanoa, että biologiset tosiasiat eivät sellaisinaan kerro, millaista sosiaali- tai tasa-arvopolitiikkaa yhteiskunnan tulisi harjoittaa. Tässä hän olisi oikeassa. Siitä, miten asiat ovat, ei voida päätellä sitä, miten niiden tulisi olla. Koskela kuitenkin vihjailee, että joku yrittäisi oikeuttaa epätasa-arvoa biologian avulla: ”Tällöin argumentti on, että biologia synnyttää eroja, jotka luonnollistavat epätasa-arvoa.” 

Koskela jättää epäselväksi, millaista epätasa-arvoa hän tarkoittaa. Koskela ei myöskään kerro, kuka tätä ”luonnollistamista” on tehnyt ja missä. Hänellä olisi ollut mainio mahdollisuus tässä kohdin oikaista ”feminismin vastustajien” tekemä niin kutsuttu naturalistinen virhepäätelmä. Koskela kuitenkin päätyy epämääräiseen vihjailuun jostakin ”luonnollistamisesta” ja ”biologiapelin pelaamisesta”. Mistä moinen kiertely ja kaartelu?

Koskelan edustama ”biologian tyhjä arpa” -ajatus voi myös johtaa ikäviin seurauksiin. Tunnetuin tapaus lienee poikavauva John, jolta vaurioituneen peniksen takia päätettiin poistaa myös kivekset, tarkoituksena tehdä hänestä onnellinen tyttö, Joan. Kirurgian lisäksi hänelle annettiin teini-iässä naishormonia ja hän kävi läpi sukupuolenvaihtoon tähtäävän keskusteluterapian. Toimenpiteet eivät kuitenkaan muuttaneet hänen aivoihinsa jo ennen syntymää iskostunutta miesidentiteettiä. Kivuliaan identiteettikriisin jälkeen John/Joan päätyi korjaamaan sukupuolensa mieheksi, ja lopulta hän meni naisen kanssa naimisiin ja adoptoi lapsia. (Myöhemmin hän päätyi epäonnistuneiden sijoitusten ja avioeron jälkeen itsemurhaan.)

Koskela toteaa ohimennen, että ”sukuelimet eivät liity sukupuoleen”. Päätelmä tulee kaiketi siitä, että osa ihmisistä kokee syntyneensä väärään sukupuoleen tai kokee itsensä kokonaan sukupuolettomaksi. Nämä vähäiset vähemmistöt eivät poista sitä seikkaa, että sukuelimet ovat äärimmäisen läheisessä yhteydessä sukupuoleen, määriteltiinpä sukupuoli kromosomien, sukusolujen (=biologian määritelmä) tai omakohtaisten tuntemusten perusteella. Toisaalla Koskela mielellään esittelee tilastoja, mutta tällaisissa kohdin hän ne jostakin syystä sivuuttaa.

Koskela jatkaa: ”Sukupuoli ei määrää sitä, minkä verran kukin haluaa tai on haluamatta seksiä. Se on jokaisen henkilökohtainen asia.” On selvää, että sukupuoli ei määrää seksihalujen voimaa tai suuntaa. Miesten ja naisten välillä on kuitenkin keskimääräisiä ja kaikista kulttuureista löytyviä eroja suhtautumisessa seksiin. Se, että erot ovat universaaleja, kasvatuksesta riippumattomia ja osuvat lajivertailusta saatuihin ennusteisiin, on vahva todiste sen puolesta, että erot johtuvat luonnonvalinnasta. Luontoäiti sai ihmisnaaraat kaikkialla vahtimaan itse ja omista syistään omaa seksuaalisuuttaan. He eivät siis tee sitä vain yhteiskunnallisten rooliodotusten tai väitetyn patriarkaalisen sorron vuoksi. (Rooliodotuksista on myös huomattava, että ne ovat väistämättä ristiriitaisia. Esimerkiksi poikaystävä toivoo teinitytöltä luultavasti varsin erilaista käyttäytymistä kuin tytön isä.)

Ennen kaikkea loukkaantuja

Feministejä ei näytä pahemmin häiritsevän se, että joku osoittaa puutteita heidän biologiatiedoissaan. Mutta siitä moni suuttuu, että heitä kutsutaan loukkaantujiksi. Koskela on esimerkiksi paheksunut iltapäivälehteä, joka puhui ammattiloukkaantujista. Kirjassa Koskela myös puolustaa loukkaantumista ilmaisseita kanssasisariaan ja toteaa, että ”minulla ei ole oikeutta päättää siitä, mikä on jonkun muun mielestä loukkaavaa”. Tässä hän on tietysti oikeassa. Perään hän olisi kuitenkin voinut todeta, että loukkaantumattomuus ei ole eikä sen tule olla oikeus. Jos vaikkapa varhaiset homoseksuaalien puolustajat olisivat varoneet loukkaamasta konservatiiveja, homojen asema tuskin olisi kohentunut sellaista vauhtia.

Koskela kertoo netin feministisillä palstoilla oppineensa ”olemaan liittolainen niille, joihin sortavat rakenteet osuvat enemmän kuin itseeni” ja ”pyytämään anteeksi käytettyäni loukkaavia sanoja”. Koskela näyttää tällä tavoin loukkaantuvan muiden puolesta, kuin tarkoituksenaan nousta heidän yläpuolelleen. Hän esimerkiksi pohtii, miten muunsukupuolinen koululainen kokee seksuaalikasvatustunnin: ”Miltä on tuntunut olla kuulijana, kun puhutaan ’miesten biologiasta’ ja ’naisten biologiasta’ ja oma sukupuoli jätetään poikkeukseksi marginaaliseen faktalaatikkoon?” Miten paljon poikkeamista pitäisi puhua tai kuinka paljon poikkeamille pitäisi antaa oppikirjoissa tilaa? Sitä Koskela ei tylsältä – sanan molemmissa merkityksissä – holhoamiseltaan ennätä kertoa.

Koskelan mukaan ihmiset vastustavat uusia sukupuolitermejä, koska ne ovat liian vaikeita opeteltaviksi. Hänen lennokas päätelmänsä kuuluu: ”Kun cis-ihmisten uuden sanaston omaksumisen haastavuus ajaa transihmisten kokemusten tunnustamisen rinnalle tasavertaisena argumenttina, ollaan syvällä patriarkaatin ytimessä.” Tämän mukaan patriarkaatin ydin ilmenisi sanoista marisemisena. Miesvalta on selvästi murtunut.

...eikä koskaan vapauksien puolustaja

Feministi voi uskoa tutkimustuloksia siitä, että sukupuolten välillä on myötäsyntyisiä eroja. Hän voi siitä huolimatta väittää, että miesten ja naisten erot tuloissa ja ammatinvalinnassa johtuvat syrjivistä rakenteista.[1] Tällä feministi tarkoittanee sitä, että rakenteista voidaan tehdä sellaisia, että tulot ja työpaikat jakautuvat sukupuolten kesken tasan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että rakenteet selittäisivät tuloerot tai ammatillisen segregaation. 

Vastaava esimerkki on koululaisten arvosanat. Voidaan väittää, että erot koulumenestyksessä johtuvat vain rakenteista. Se olisi totta samassa triviaalissa merkityksessä: kouluolosuhteista voidaan – esimerkiksi kokeita helpottamalla – tehdä sellaisia, että erot arvosanoissa katoavat.

Ihmisillä toki on oikeus pyrkiä siihen, että työelämästä (ja peruskoulusta) tulisi täydellisen tasapäistävää ja että sukupuoli ei olisi yhteydessä työpaikkojen jakautumiseen tai työssä etenemiseen. Tässä kohdin Koskela paljastaa korttinsa kiitettävän rehellisesti. Hän kirjoittaa, että teoksen ”horisonttina on feministinen utopia ja täydellinen tasa-arvo”, jotka antavat ”kamppailulle suunnan”. Sitä Koskela tai nykyfeminismin ”virallinen” versio eivät kuitenkaan mielellään myönnä, että tasa-arvo edellyttää ja että feminismi täten kannattaa vapauksien polkemista – vieläpä tavalla, joka luultavimmin haittaisi molempien sukupuolten hyvinvointia.

Nykyfeminismi sen sijaan julistaa evankeliumia, jonka mukaan tasa-arvo saavutetaan, kunhan vain luodaan patriarkaalisen syrjinnän tunnustava kollektivistinen tietoisuus. Se on oivallinen strategia. Vaatimus syrjinnän tunnustamisesta kääntää huomion pois siitä ikävästä faktasta, että vapaus ja tasa-arvo ovat väistämättä ristiriidassa. En ota kantaa, onko strategiassa kyse toiveajattelusta, ideologisesta itsepetoksesta vai suoranaisesta huijaamisesta. Niiden raja harvoin on selkeä. Strategiansa johdosta nykyfeminismi joka tapauksessa joutuu Koskelan tavoin väistelemään kysymystä siitä, missä määrin miesten ja naisten erot ammatillisissa kiinnostuksenkohteissa ja hierarkkisessa asemassa johtuvat biologisista sukupuolieroista. Tämän kysymyksen analysoimisen ja täten evoluutiobiologian opiskelun olettaisi kuuluvan jokaisen tasa-arvosta kiinnostuneen harrastuksiin.

Feminismin halu polkea vapauksia ei rajoitu talouteen ja työelämään. Aatteen parissa on alettu lokeroida ihmisiä myös identiteettien ja sukupuoleen liittymättömien ominaisuuksien perusteella. Koskela esimerkiksi rasistisesti vihjailee, että ihonväri olisi pätevä peruste estää jotakuta puhumasta: ”...whitesplainaus tarkoittaa sitä, kun valkoinen henkilö ottaa tarpeettomasti tilaa, vaikka muilla olisi asiasta enemmän sanottavaa.”

Koskelan feminismi on niin kutsuttua intersektionalismia. Suuntauksen pääajatus on, että yksilö voi olla syrjinnän kohde monella tavalla; esimerkiksi etnisen taustan, sukupuolen ja seksuaaliseen suuntautumisen perusteella. Tämä pitää paikkansa. Intersektionaalisuuden kyky kitkeä tällaista monen rintaman syrjintää on kuitenkin olematon. Aate tulee levittäneeksi uhrimielialaa ja vaikeuttaneeksi sitä, että yksilö voisi itse valita normeista ja sosiaalisista kategorioista itselleen sopivimmat. Siirtolainen ei voisi omaksua valtakulttuurin tapoja, naisasiaa ajava ei voisi kannattaa markkinataloutta ja niin edelleen. Koskela esimerkiksi moittii uusliberaaleja feministejä tavalla, joka antaa ymmärtää, että naiset eivät saisi parantaa taloudellista asemaansa ennen kuin ”patriarkaatti” on kaadettu ja yhteiskunta on ottanut naisten asiat hoitaakseen. Näin Koskela: ”mikäli uusliberalistinen feminismi onnistuu luomaan yksilön voimaannuttamisesta feminismin hegemonisen päätavoitteen, voi tavoite rakenteiden purkamisesta ja sitä kautta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäämisestä jäädä puolitiehen.” 

Lausunnosta on helppo nähdä intersektionaalisuuden toinen samankaltainen sivuvaikutus: se kannustaa ihmisiä alisuoriutumiseen ja hankaloittaa omien vahvuuksien etsimistä. Usein yksilö onkin ainoa, joka pystyy osaansa vaikuttamaan. Oletetaan esimerkiksi, että vammaudut auto-onnettomuudessa niin, että normaaliin elämään kyetäksesi sinun on joka aamu tehtävä tietty fysioterapiarutiini. Kaikki ymmärtävät, että tämä on epäreilua. Sinun on silti itse päätettävä, suoritatko liikesarjasi vai et. Oma asenne voi tällä tavoin olla viimeinen ”syrjintää” aiheuttava tekijä.

Joitakin tätä kirjoitusta
innoittaneita teoksia.

Intersektionaalinen identiteettifeminismi muistuttaa marxilaisten pyrkimystä herättää luokkatietoisuutta. Marxilaisuudesta se eroaa kuitenkin siinä, että marxilaiset ajattelivat, että työväenluokan tarpeet edustaisivat koko ihmiskuntaa. Heidän mielestään porvarilliset arvot tuli korvata työväenluokkaisella kansainvälisyydellä. Intersektionaaliselta feminismiltä tällainen kosmopoliittinen ja ihmiskuntaa yhdistävä ajattelu puuttuu. Tavoite on, että yhteiskunta vastaisi kunkin identiteettiryhmittymän uniikeista tarpeista.

Käytännössä intersektionaalisuus on siis perinteistä omaan napaan keskittyvää heimoutumista ja eturyhmäpolitiikkaa. Vapaassa demokratiassa se on yleensä tehoton vaikuttamiskeino. Vaaratonta puuhastelu ei silti ole: intersektionaalinen ajattelu pahentaa yhteiskunnan jakautuneisuutta ja saattaa tätä kautta johtaa jopa universaaleja ihmisoikeuksia vähättelevään relativismiin.

”Ehkä näitä asioita voitaisiin opettaa myös yliopistossa”

Koskela kirjoittaa, että ”jos yliopistossa opetettaisiin, mitä opin netissä, tulisi yliopistoinstituutiosta luultavasti nykyistä moniäänisempi ja siten myös tasa-arvoisempi”. Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? Koskela vastaa: ”Parhaassa tapauksessa yliopistoissa alettaisiin arvostaa nykyistä enemmän sellaisia ihmisiä ja sellaisten ihmisten tietoa, jotka eivät operoi akateemisen maailman sisäpiirissä.” Koskela ei kerro, millaisia ihmisiä (esim. minkä puolueen kannattajia) tai millaista tietoa hän tarkoittaa. Niin tai näin, yliopiston on arvostettava ihmisiä, jotka jollakin tavoin edistävät tiedettä ja tutkimusta, ei ketä tahansa kokemusasiantuntijaa.

Koskela ei myöskään kerro, kuinka paljon opiskelijoiden aikaa tulisi nettifeminismin opiskeluun suunnata. Laajasti asiaan perehtyneenä väitän, että nykyfeminismin pääväittämien sisäistämiseen kuluu aikaa pikemminkin minuutteja kuin tunteja. Sen ylittävä osa menisi joko turhien yksityiskohtien tai indoktrinaation puolelle. Tämä pätee Koskelankin kirjaan: jos siitä poistettaisiin perätön vihjailu patriarkaalisten rakenteiden pahantahtoisuudesta ja kirjoittajan henkilöhistoria (vaikkapa kertomukset Koskelan parisuhteissa vallinneesta työnjaosta) jäljelle ei jäisi paljoa.

Tieteen kannalta huolestuttavinta on Koskelan huomio siitä, että ”absoluuttisen objektiivisuuden ihannointi johtaa helposti tilanteeseen, jossa kieltäydymme uskomasta meille esitettyä dataa esimerkiksi epätasa-arvosta”. Jää epäselväksi, miksi objektiivisuus muka johtaisi datan sivuuttamiseen. Eikö nimenomaan tasa-arvosta välittävän kannata olla kiinnostunut objektiivisuudesta? Koskela tarkoittanee huomiollaan sitä, että tiede ei pidä ihmisten kertomuksia ja kokemuksia kovin luotettavina tiedonlähteinä. Tähän on pätevä syy: johdattelu. Tiede ymmärtää, että ihmisten omaksumat teoriat – vaikkapa ufoista – voivat johdatella heitä kokemaan asioita tietyllä tavalla ja myös raportoimaan kokemuksistaan tietyllä tavalla. Tämänkaltainen tiedollinen saastuminen on (sosiaali)tieteiden kavalimpia vihollisia.

Tässä on analogia psykoanalyysiin. Freudilaisia analyytikoita syytettiin taannoin siitä, että he olivat saattaneet suggeroida potilaisiinsa valemuistoja esimerkiksi isän harjoittamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Psykoanalyytikot puolustautuivat syytöksiä vastaan sillä, että he tiedostivat suggeroinnin mahdollisuuden. Mikään ei kuitenkaan takaa, että asian tiedostaminen estäisi suggeroinnin. Päinvastoin, tiedostaminen saattoi tehostaa johdattelua. Vastaavasti feminismin opiskelu saattaa johdatella ihmisiä kokemaan syrjintää sielläkin, missä sitä ei ole.

Johdattelun mahdollisuuden takia jokaista havaintoa tulee syynätä täyteen objektiivisuuteen pyrkien. Tutkijalle johdattelun tulee olla sama kuin bakteeri on kirurgille: pöpöltä tulee suojautua, ei tartuttaa sitä tahallaan, kuten akateeminen feminismi tekee. Vastaavasti tuntemukset vaikkapa paholaisen läsnäolosta unihalvauksen aikana voivat olla aitoja ja vahvoja, mutta kokemuksen perusteella ei voida tehdä päätelmiä pahanhengen olemassaolosta. Nykyfeminismi väittää perustuvansa kriittisyyteen, mutta käytännössä se kannustaa subjektiiviseen itsejohdatteluun.

Koskela puhuu paljon ”oman position reflektoinnista”, jonka pitäisi kuulemma auttaa ”oman subjektiviteetin hahmottamisessa”. Hän kannustaa tutkijoitakin reflektoimaan positiotaan ikään kuin se olisi heille jotakin uutta ja vierasta. Tutkijalle oman aseman ymmärtäminen on kuitenkin peruskauraa; sidonnaisuudet tulee ilmoittaa, vahvistusvinoumaa ja muita ajattelun virheitä tulee välttää ja niin edelleen. Kaikki pätevät tutkijat tietävät sen, tai ainakin kollegoiden palautteesta oppivat sen nopeasti. Koskela luultavasti on tästä perillä, sillä reflektoinnin tarvetta hän perustelee tieteen ulkopuolisilla syillä.

Ensimmäinen perustelu on, että ”kansainvälisessä konferenssissa humaltunut miesprofessori kouri yhtä tutkijakollegaani”. Tapaus ei kerro tieteen naisia sortavista valtarakenteista, kuten Koskela esittää. Hänen esimerkkinsä kertoo pikemminkin esimiehen päihtymisestä, harkintakyvyn alenemisesta ja mahdollisesta seksistisyydestä. Toinen Koskelan perustelu kuuluu, että ”kurssilukemistossa häviävän pieni osa on rodullistettujen naisten kirjoittamia”. Jotta tämä kurssikirjoja koskeva väite olisi mielekäs, pitäisi tietää, kuinka paljon kyseessä olevalla alalla on erirotuisten naisten kirjoittamia ja kurssimateriaaliksi sopivia tiedekirjoja. Ilman tätä tietoa Koskelan rasistisseksistissävytteisellä huomiolla ei ole merkitystä.

Se uhka, jonka feminismi biologialle ja tieteen objektiivisuudelle asettaa, on helppo torjua yksinkertaisten esimerkkien ja vastakysymysten avulla. Sananvapauteen kohdistuvat hyökkäykset sen sijaan vaativat toisenlaisen, palavasieluisemman, asenteen.

Uskon sananvapauteen, mutta... 

Sananvapaus on uudella tavalla vaarassa. Kyse ei enää ole hitlereistä, stalineista tai ajatollaheista. Nyt äänessä ovat ne, jotka väittävät sananvapautta puolustavansa mutta käytännössä haluavat sitä kaventaa. Koskela esimerkiksi kirjoittaa, että ”Nykynettiä vaivaa ongelma, jota viranomaisten tahtotila ei riitä ratkaisemaan”. 

Kukaan, joka haluaa tulla otetusti vakavasti, ei myönnä, että hän vastustaa sananvapautta. Siksi taistelu sananvapautta vastaan käydään Koskelan tapaan hiljaisesti vihjaillen (vaikka kamppailijat itse voivat olla äänekkäitä). Kyse on silti ikiaikaisesta kontrollinhalusta, vääränlaisten mielipiteiden demonisoimisesta ja rakkaudesta konformismiin. 

"Freedom of expression is
both a cause and an effect
of wider freedom."

Tätä vaivihkaista väsytystaistelua väitetään käytävän oikeuksien, turvallisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta, loukkaavia ja vihaisia sanoja ja häirintää vastaan. Taistelijat ovat kehittäneet alati muuttuvan koodikielen konformismisanomaansa ajamaan. Joskus pitää tarkistaa etuoikeudet, joskus pitää reflektoida positioitaan. Toisinaan syytetään vihapuheesta, trollaamisesta, manspleinaamisesta, whitespleinaamisesta tai mikroaggressioista. Joskus vaaditaan sananvastuuta, ikään kuin ihmisten pitäisi ennen suunsa avaamista läpäistä jonkinlainen hallinnon määräämä eettinen koodisto. Toisinaan taas syytetään homo-, trans-, lihavuus-, islamo- tai mistä vaan fobiasta. Viimeksi mainittu on totalitaristisille hallinnoille tuttu toimintatapa: hiljentää toisinajattelijat väittämällä heidän kärsivän mielenterveysongelmista. Toiminnan tarkoitus on viedä ihmisiltä mahdollisuus kuulla eriäviä mielipiteitä; eihän meidän hulluja tarvitse kuunnella, eikä hullujen oikeastaan pidä edes kulkea vapaina...

Kyse on käytännössä kahdesta asiasta: joko ”Et saa sanoa NOIN” tai ”SINÄ et saa sanoa noin”. Vähäinen joukko närkästyneitä on tällä tavoin onnistunut luomaan ilmapiirin, jossa ilmaisunvapauden kaltaisen perusoikeuden puolustaminen näyttäytyy ääriajatteluna tai haluna loukata loukkaamisen vuoksi.

Koskelan mukaan ”on ironista, että ne, jotka ovat haluttomimpia kitkemään vihapuhetta, väittävät puolustavansa sananvapautta” (korostus lisätty). Asiassa ei ole mitään ironista. Sananvapauden puolustaminen on nimenomaan sen puolustamista, että ihmiset saavat halutessaan käyttää ilmaisuja, joita kaikki eivät halua kuulla. Koskela itse toimii esimerkkinä. Omien sanojensa mukaan hän on ottanut oppinsa feministisiltä nettifoorumeilta. Näiden foorumien, joiden sisällöstä osaa on perusteltua kutsua vihapuheeksi, olemassaolo perustuu juuri ilmaisunvapauteen.

Koskelan eräs kappale on jopa otsikoitu vihapuhetta ymmärtävästi: ”On ok olla vihainen”. Koskela on oikeassa: kaikilla on oikeus tuohtua, olla äkäinen ja osoittaa se. Voidaan toki toivoa ja kampanjoida sen puolesta, että ihmiset käyttäytyisivät aina kohteliaasti, mutta se on eri asia kuin ilmaisun rajoittaminen vain ilmaisun aggressiivisuuden takia. Jälkimmäinen olisi sananvapauden kaventamista siksi, että jotkut voisivat olla suojassa vääränlaisilta sanoilta. Siinä määrin kuin se on nykyfeminismin tavoite, ideologia on kääntynyt päälaelleen.

Koskela jatkaa: ”Netin nimettömien törkyturpien mukaan sananvapaus oikeuttaa heidät käyttämään loukkaavaa kieltä.” Tässä Koskelan törkyturvat ovat oikeassa: loukkaava kieli kuuluu ja sen tulee kuulua sananvapauden piiriin. Tämän toteaminen ei tarkoita, että pitäisin järkevänä tapaa, jolla ihmiset oikeuttaan käyttävät. Loukkaamisessa ei sinänsä ole juhlimisen aihetta, ja joskus se voi ylittää laittoman uhkauksen tai kunnianloukkauksen kriteerit. On kuitenkin eräs vastaansanomaton peruste sallia loukkaava puhe. Se kuuluu seuraavasti: jos ihmisiä vaaditaan mukautumaan demokraattisiin päätöksiin, kaikilla osapuolilla on oltava mahdollisuus esittää argumenttinsa haluamallaan tavalla. Se on ainoa legitiimi tapa vaatia ihmisiä hyväksymään enemmistön päätökset.

Viesti epäilemättä menee useimmiten paremmin perille ilman pilkkaamista, loukkaamista ja vihan osoittamista. Loukkaamisessa ei siis ole mitään sinänsä suurta tai nerokasta, ja vihaisen puheen kohde harvoin myös muuttaa mieltään. Sananvapaudessa ei kuitenkaan ole kyse siitä. Pääpointti on se, ettemme voi pakottaa ihmisille toisenlaista makua tai toisenlaisia standardeja, mikäli samaan aikaan vaadimme heitä hyväksymään demokratiassa tehdyt päätökset. Pilkka ja halveksunta ovat tietynlaisia ilmaisutapoja, jotka esittävät sisältönsä tavalla, jota ei voida toistaa vähemmän hyökkäävästi sisällön muuttumatta.

Toinen syy sallia loukkaava puhe on käytännöllisempi. Jos kansalaiset uskaltavat puhua suunsa puhtaiksi, muut voivat arvioida, kuinka päteviä heidän argumenttinsa ovat. Taannoisen kulttuuriministerimme avustajaksi noussut Anne Moilanen esimerkiksi nimitteli minua Hesarin kolumnissaan termeillä, joiden tarkoitus oli goebbelslaisittain herättää inhoa (mm. ”maksalaatikkotieteilijä”). Yhteiskunnan on pyrittävä luomaan ilmapiiri, jossa ihmiset voivat tällä tavoin vapaasti ilmaista intohimojaan. Kanssaihmisten ja viranomaisten on oltava perillä, millaisissa mehuissa osa meistä muhii.

"Usein eilispäivän laajan ilmaisun
kannattajat vaativat seuraavana
päivänä heidän mielestään
sopimattomien ilmaisujen
kieltämistä."

Kuten todettua, harva kannattaa sensuurilaitoksen luomista – ainakaan avoimesti – mutta monen mielestä ihmisten olisi silti tärkeämpää olla loukkaamatta kuin osallistua väittelyyn. Briteissä ja Yhdysvalloissa on tässä hengessä päädytty jopa luomaan sisältövaroituksia (trigger warnings) tekstille tai kuvastolle, joka voisi jotakuta häiritä. Paikoin ajatus sisältövaroitusten tarpeellisuudesta on mennyt niin pitkälle, että puhekin on alettu nähdä väkivallan muotona. Ajattelussa on se ilmeinen vaara, että ihmiset alkavat lopulta uskoa, että väkivalta olisi oikeutettu vastaus ei-toivottuun puheeseen. Tutkimusten valossa sisältövaroitukset ovat myös joko hyödyttömiä tai haitallisia. Sisällöstä varoittaminen saattaa esimerkiksi antiterapeuttisesti voimistaa yksilön identiteettiä trauman uhrina.

Varhaisena feministinä pidetty John Stuart Mill (1806–1873) muotoili asian parhaiten. Hänen mukaansa jos koko ihmiskunta olisi yksimielinen jostakin asiasta lukuun ottamatta yhtä erimielistä yksilöä, ihmiskunta ei olisi oikeutetumpi häntä vaientamaan kuin hän olisi oikeutettu vaientamaan muun ihmiskunnan. Jos kyseisen poikkeusyksilön näkemys olisi oikea, hänen vaientamisensa veisi ihmisiltä mahdollisuuden korvata virheellinen ajatus oikealla. Jos hänen näkemyksensä taas olisi virheellinen, ihmiskunta menettäisi lähes yhtä suuren edun; sen, että totuus usein ymmärretään paremmin ja ilmaistaan elävämmin, kun se törmää valheeseen.

Sananvapaudesta keskusteltaessa kannattaa myös muistaa, miten nopeasti kokonaiset kansakunnat ovat toipuneet historiassa tapahtuneista hirveyksistä. Niiden valossa ajatus, että ihmiskunta olisi hauras ja herkkänahkainen ressukka, joka murenee sanojen painosta, on paha erehdys. Se luo pelokkaan ilmapiirin, jossa ihmiset alkavat nähdä itsensä vääränlaisten sanojen uhreina. Lopulta tätä uhriasemaa saatetaan jopa käyttää todisteena yksilön hyveellisyydestä ja sankaruudesta. Pohjimmiltaan yritykset suojautua epämiellyttäviltä sanoilta ovat kuitenkin vapaaehtoista alistumista sellaisen autoritaarisen poliisivaltion valvontaan, joka päättää puolestasi, mitä saat sanoa ja ajatella.

Uhriajattelun sijasta meidän on uskottava ihmiseen ja taattava, että kaikki pääsevät osallisiksi ylellisyydestä, jota itsenäinen ajattelu ja vallanpitäjien ja huonojen ajatusten kritisoiminen on. Mikä tahansa yritys sananvapauden kaventamiseksi, vaikka yritys puettaisiin Koskelan tapaan humaaniuden ja empaattisuuden kaapuun, vaarantaa vapaudet, jotka ovat mahdollistaneet muunlaisteen oikeuksien laajenemisen. Sananvapaus on tehokkain ase vallan väärinkäyttöä ja kaikenlaista tyranniaa vastaan. Se on liian tärkeää rajoitettavaksi vain siksi, että pieni joukko feministejä pelkää sen ”väärinkäyttöä”.[2]

Sananvapaus saattaa tarkoittaa, että varpaillesi astutaan, omakuvasi kokee kolauksia ja koet epäkunnioittavaa mielipiteittesi kyseenalaistamista. Räväkimmätkään mielipiteet eivät kuitenkaan rajoita sananvapauttasi tai sananvapauden pääperiaatetta sensuroimattomasta ilmaisusta. Sen, joka epäkunnioittavan suhtautumisen perusteella olisi valmis sananvapautta kaventamaan, kannattaakin olla varuillaan. Koskaan ei tiedä, alkaako rajoittaminen kohdistua juuri sinuun. Kiinan valtiollinen poliisi on hyvä esimerkki. Se on voimakeinoin nujertanut aids- ja demokratia-aktivisteja, sukupuolisen tasa-arvon puolustajia ja muita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneita. (En nimittäisi kiinalaisia tasa-arvoaktivisteja feministeiksi, koska termi on lännessä tullut yhdistyneeksi nimenomaan autoritaarisuuteen.)

Tyypillinen nykyfeminismin edustaja ei näytä vaarasta piittaavan. Hän on omahyväinen ja narsistinen käänteis-Voltaire – sillä erotuksella Narkissokseen, että tämä rakastui kauniiseen kuvaansa peilikirkkaassa lähdevedessä, kun taas nykyfeministi on rakastunut sosiaalisen median sameudessa lilluvaan vihan vääristämään hurskasteluun. Loukkaantumisesta on tullut keino, jolla yritetään katkaista keskustelu ja välttyä perusteluiden esittämiseltä. On kuin osa loukkaantujista haluaisi oikeutta olla loukkaantumatta vain voidakseen osoittaa, että heidän oikeuttaan on loukattu.[3]

Toisinaan sananvapauden rajoittamista perustellaan toteamuksella, että ”täydessä teatterissa ei saa huutaa tulipalo”. Ajatus on ongelmallinen. Ensinnäkin sen tulisi kuulua, että teatterissa ei saa valheellisesti huutaa tulipalo. Tästä päästään olennaisiin kysymyksiin. Kuka saa päättää, onko jokin väite totta vai valetta? Ja miten päätös voi syntyä, jos väitettä ei ole saanut tai uskallettu ylipäätään esittää?

Moni tulipaloargumenttia käyttävä haluaa estää ihmisiä kuulemasta tulenarkoja väitteitä, samalla sallien itselleen luvan jo etukäteen päättää, mikä on totta ja kuka saa puhua. Voi olla, että sorrun tässä ihmisten motiivien ylitulkitsemiseen, mutta kun on kyse valtion tai käänteis-Voltaire-lauman asettamasta ennakkosensuurin uhkasta, mittarit kannattaa säätää herkiksi. 

Sananvapauskeskustelu ei ole keskustelua ihmisten terveyteen vaikuttavista konkreettisista vaarantamisrikoksista – eli siitä, mitä saa huutaa ja missä – vaan siitä, onko ihmisillä oikeus pyrkiä vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Itse tulipaloargumentti on peräisin Yhdysvalloista vuodelta 1919 korkeimman oikeuden tuomarin lausunnosta. Hänen teatraalinen esimerkkinsä koski päätöstä siitä, onko ihmisillä oikeus kampanjoida asevelvollisuutta vastaan. Esimerkki jäi kuitenkin elämään, ei turvallisuus- tai terveyskysymyksenä, jollainen se on, vaan perusteena rajoittaa poliittisesti arkojen aiheiden käsittelyä. Ihmiset, jotka tulipaloesimerkkiä käyttävät, näyttävät pelkäävän, että kansalaiset villiintyvät muutamasta vihan täyttämästä sanasta.

Kaiken ei tietenkään tule kuulua sananvapauden piiriin, vaikkapa rikokseen yllyttämisen. On esimerkiksi eri asia sanoa, että Suomi olisi parempi paikka, jos täällä ei olisi vaikkapa jonkin uskonnon harjoittajia kuin kehottaa ihmisiä väkivalloin ajamaan heitä pois. Monet luultavasti pitävät ensimmäistä väitettä loukkaavana, mutta vasta jälkimmäinen olisi rikokseen yllyttämistä. Yllyttämisrikoksestakin tosin on huomattava, että yksilöä harvoin voidaan pitää vastuussa siitä, miten muut hänen sanomiseensa reagoivat. ”Noudatin vain määräyksiä” ei ole enää toisen maailmansodan jälkeen ollut hyväksyttävä tapa siirtää vastuuta yllyttäjälle. Asia on kirjattu jopa Nürnbergin sotarikostuomioistuimen päätöslauselmaan. Periaate numero neljä kuuluu: ”Se seikka, että henkilö toimii hallituksensa tai esimiehensä käskystä, ei vapauta häntä kansainvälisen oikeuden mukaisesta vastuusta, jos hänellä oli moraalisen valinnan tosiasiallinen mahdollisuus.”

Päätelmäni sananvapaudesta kuuluu: emme tarvitse eliitin määräämiä kielellisiä etikettejä, pelonsekaista ja epäselvää muminaa, poliittisesti motivoituja puolitotuuksia tai tyhjiä anteeksipyyntöjä vääristä sanoista. Sen sijaan tarvitsemme avointa, rehellistä ja selväsanaista mielipiteiden kamppailua. Koskelan teoksen perusteella nykyfeminismillä on tässä paljon petrattavaa, erityisesti ilmaisun terävyyden suhteen.

                                            * * *

Feministiksi julistautuminen on viime vuosina alkanut muistuttaa homeopatiaan turvautumista lääketieteellisen hoidon sijasta: ”Voin aivan hyvin kokeilla feminismiä. Ehkä se tuo tasa-arvon tai sitten ei; tuskin kokeilemisesta haittaa on.” Homeopaattinen hoito itsessään ei toki ole haitaksi. Uskomushoitoon käytetty aika ja energia ovat kuitenkin pois lääketieteellisestä, todennettuun tietoon perustuvasta hoidosta. Nykyfeminismissä on vastaavia uskomushoidon piirteitä: tieteen antamien selitysten vähättelyä, uskonvaraista ehdottomuutta, puhdasoppisuuden (eli alisuoriutumisen) vaatimista ja keskustelemattomuutta kriitikoiden kanssa.

Olen viime vuosina monin tavoin moittinut akateemista ja vähän muunkinlaista feminismiä. Kritiikeissäni olen satunnaista ilveilyä lukuun ottamatta pyrkinyt asiaperusteisiin. En kuitenkaan ole päässyt keskusteluyhteyteen yhdenkään feministin kanssa, yhdestäkään esiin nostamastani ongelmakohdasta. Ovatko perusteluni siis kelvottomia vai vastaansanomattomia? Se on jäänyt epäselväksi. Olen kritisoinut nimellä muun muassa seuraavien henkilöiden kirjoituksia: Eveliina Talvitie, Maria Pettersson, Maryam Abdulkarim, Juho Pylvänäinen, Leena-Maija Rossi, Venla Oikkonen, Tiina Rosenberg, Maria Ohisalo, Hanna Ojala, Saara Särmä, Sanna Karkulehto, Anna Moring, Nasima Razmyar, Tuula Juvonen, Maarit Alasuutari ja Päivi Korvajärvi. Se on aikamoinen kokoelma hiljaisuutta, akateemista hiljaisuutta. Liittyykö kerhoon uusi jäsen?

ALAVIITTEET

[1] Koskelan mukaan epätasa-arvo ei ole ”luonnollista” vaan se ”juontuu” sosiaalisista käytännöistä ja rakenteellisesta hierarkiasta. Hän ei kerro, mistä kyseessä olevat sosiaaliset käytännöt tai hierarkiat juontuvat.

[2] Nykyiset sananvapausriidat selittynevät osittain sillä, että digiajan medioilla on intressi ylläpitää kiistelyä ja kahtiajakoa: mainostulot riippuvat ihmisten kiinnostuksesta, ja vihantäyteinen riitely on parhaita tapoja kiinnostuksen herättämiseen. Toinen selitys sananvapauskiistoihin löytynee sosiaalisen median taipumuksesta hämärtää julkisen ja yksityisen ajattelun rajaa. Koskela kertoo esimerkiksi siitä, kuinka hän sai fyysisiä oireita lukiessaan netin kautta tulevaa palautetta. Hän jopa väittää lopettaneensa nimensä googlaamisen. 

   Sananvapauskeskustelu liittyy myös sosiaalisen median lastentauteihin. Instagramissa teinit kiusaavat toisiaan uudenlaisilla ja yhä luovammilla ilkeyksillä, Facebookissa leviää teknisesti yhä uskottavampia valeuutisia ja Twitterissä ihmisiä provosoidaan, mitätöidään ja tehdään naurunalaiseksi sinnikkäämmin ja impulsiivisemmin kuin ehkä millään kirjoittamiseen perustuvalla foorumilla. Ohjeeni nettikeskustelusta kiihtyville kuuluu: Twitterin ja Facebookin kaltaiset alustat eivät voi samaan aikaan 1) olla kaikille avoimia ja 2) tuottaa yksimielistä sosiaalista arvostusta. 
   On mahdollista luoda ympäristöjä, joissa kuulee lähinnä hyvätapaista hymistelyä. On myös paikkoja, jotka sisältävät teräviä yhteiskunnallisia analyyseja ja erimielisyyttä arvostavaa keskustelua. Avoin sosiaalinen media ei ole kumpaakaan. Siihen kannattaa suhtautua leikkikenttänä, jossa omaa argumentaatiotaan voi harjoitella. Pehmustetuksi turvatilaksi ja itsetunnon lähteeksi pikaviestipalveluista ei ole.

[3] Käänteis-Voltaire -termi ja Narkissos-vertaus ovat Mick Humen erinomaisesta Trigger Warning -kirjasta (2015). Siinä kerrotaan myös teatteritulipalovertauksen taustoista.

  

- - - - - - -

PS.Tässä on joukko yksittäisiä huomioita, jotka eivät mahtuneet varsinaiseen kirja-arvioon.

Suuri osa Koskelan esiin nostamasta ”epätasa-arvosta” liittyy arjessa silloin tällöin vastaantulevaan tahdittomuuteen, esimerkiksi uteluihin lasten hankkimisesta. Koskela tekee tällaisista kenties ajattelemattomista mutta yleensä hyväätarkoittavista ja viattomista lapsiuteluista patriarkaalisen salaliiton, jossa naisille koetetaan näyttää paikka hellan ääressä. Olisi toki suotavaa, että ihmiset osaisivat käyttäytyä, olisivat aina tahdikkaita, ystävällisiä ja huomaavaisia. Mutta feminismin muuttuminen käytöskouluksi, joka vain ohjaa oikeanlaisiin puheenparsiin, on silmien sulkemista naisten ja seksuaalivähemmistöjen todelliselta alistamiselta, jota vielä esiintyy vaikkapa uskonnollisten vähemmistöjen piirissä.

   Koskela puuttuu myös siihen, että joku on joskus paheksunut julkista imetystä ja päättelee seuraavasti: ”Ilmeisesti vähäpukeinen naiskeho on sopivaa asettaa julkisesti näytille ainoastaan silloin, kun se on valjastettu joko kapitalismin tai patriarkaatin palvelukseen.” Lausunnolla ei juuri ole tekemistä sen kanssa, miten tavalliset ihmiset elävät ja käyttäytyvät tai miten maailma todella pyörii. (Toki Koskelan olisi tullut selventää myös, mitä hän kapitalismilla tarkoittaa.)

   Seksivalistuksesta Koskela kirjoittaa, että sen parissa ”tulisi opettaa hahmottamaan omia rajoja omista lähtökohdista käsin, ei suhteessa yleiseen moraalikoodistoon”. Koskela myös paheksuu sitä, että oman seksuaalisuuden rajoja ei seksivalistuksessa ylipäätään opeteta ja että asian eteen ”on tehtävä työtä”. Koskela ei kuitenkaan kerro mitään konkreettista siitä, miten rajoja tulisi opettaa. Hän myöskään kerro, miten opetuksessa tulisi huomioida se, että rajat luonnostaan muuttuvat iän myötä, että ihmisten mieltymykset ovat erilaisia ja että mieltymykset tulevat usein esille vasta kömpelöiden kokeilujen kautta. Koskelan huomiot jäävät tässäkin kohdin pitkästyttäväksi poseeraamiseksi.

   Koskela esittää kollektiivisen kysymyksen kaikille äideille: ”Miten helvetissä te kykenette tähän kaikkeen ilman, että päänne räjähtävät teille asetetuista paineista?” Tässä Koskela puhuu naisiin kohdistetuista paineista kuitenkaan erittelemättä, mistä paineet tulevat ja miksi niillä olisi hänen ajattelemiaan vaikutuksia. Toisaalla Koskela moittii raiskausuutisoinnissa usein käytettyä passiivimuotoa (nainen raiskattiin), mutta hän käyttää vastaavalla tavoin itse jatkuvasti passiivia, esimerkiksi puhuessaan naisille tai äideille asetetuista paineista. Hän myös kirjoittaa, että ”miesten tunteellisuutta ei katsota hyvällä ja itkeminen tulkitaan heikkouden merkkinä” (korostukset lisätty). Tällaista kielenkäyttöä tulee välttää, jos Koskelan tavoin esittää käyttäytymiselle perimmäisiä selityksiä.

   Miesasia-aktivisteista Koskela kirjoittaa: 

Onkin nurinkurista, että samaan aikaan, kun miesasia-aktivistit puhuvat miesten altavastaavuudesta huoltajuuskiistoissa, ovat he haluttomia uudistamaan työelämän sukupuolisääntöjä, vaikka se vahvistaisi miesten statusta kodin piirissä ja siten myös isien yhteiskunnallista asemaa. Jälleen kerran: patriarkaatin kaataminen hyödyttäisi ihan kaikkia. Myös miehiä. 

Lausunnossa on monta ongelmaa, joista tässä muutama. Koskela ei ensinnäkään kerro, keitä kyseiset miesasia-aktivistit ovat ja mistä hän tietää heidän halukkuudestaan tai kyvystään uudistaa työelämän sukupuolisääntöjä (joita Koskela ei myöskään erittele). Koskela myös antaa ymmärtää, että hän tässä yhteydessä haluaisi vahvistaa miesten yhteiskunnallista asemaa, vaikka toisaalla hän esittää olevansa huolissaan miesten keskimäärin korkeammasta asemasta. Tärkeintä tässäkin yhteydessä olisi kuitenkin määritellä patriarkaatti. Mikä se on ja milloin se on ”kaadettu”?

   Ainekirjoitusfraaseissa Koskela on parhaimmillaan: 

Vaikka pyyhkisimme lehtien ja katalogien sivuilta pois kaikki paitsi valkoiset ihmiset, emme voi pyyhkiä moninaisuutta pois maailmasta. Meidän on lakattava teeskentelemästä, että kauneustuotteita ostavat ja tukkavinkkejä kaipaavat ainoastaan ohuthiuksiset ja suoratukkaiset vaaleat ihmiset, ja ymmärrettävä, että jokainen ansaitsee tulla nähdyksi. Kuvastojen representaatioiden laajentaminen ei ole keneltäkään pois, mutta sillä voi antaa viestin siitä, että kukaan ei ole normi eikä kukaan ole poikkeus. Siksi kauneuskuvastoa on laajennettava. Koska jokainen on kaunis ja jokainen on arvokas.

Näiden lukiolaiselle sopivien fraasien sijasta Koskela olisi voinut kertoa, millaiset käytännön toimet ovat oikeutettuja, jotta naistenlehtien ”representaatiot lavenisivat” hänen toivomallaan tavalla.

   Koskela kirjoittaa paljon valkoisten heteromiesten etuoikeuksista: ”Koska valkoiset heteromiehet ovat tulleet nähdyiksi yksilöinä, he ovat onnistuneet välttämään neuvottelut yhteiskunnallisesta asemastaan.” Lausunnossa ei ole mieltä. Yhteiskunnassa on rakenteita, jotka ovat nimenomaan pyrkineet siihen, että miesten yksilöllisyys häivytetään, armeija selkeimpänä esimerkkinä. Voidaan myös sanoa, että miesten keskinäinen statuskilpailu – jota käydään ankarammin kuin naisten keskinäistä kilpailua – on kamppailua nähdyksi tulemisesta. Lisäksi koska miehet ovat yliedustettuna yhteiskunnan pohjalla, Koskelan lausunnon voisi yhtä hyvin kääntää koskemaan heteronaisia. 

   Koskela toivoo, ”että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus elää omannäköistään elämää ilman ulkopuolelta tulevia normatiivisia oletuksia”. Ajatus kuulostaa hyväntahtoiselta ja humaanilta, kunnes huomataan, että lainsäädäntökin on joukko yksilön ulkopuolelta tulevia normatiivia oletuksia. Koskela tuskin haluaa ihmisten vapautuvan kaikenlaisista normeista.

   Rakenteista Koskela kirjoittaa: ”Yhteiskunnassamme on edelleen olemassa rakenteita, jotka tukevat miesten ja valkoisten ihmisten urapolkuja enemmän kuin naisten ja rodullistettujen.” Sivuutetaan Koskelan rasistisuus ja katsotaan, millaisen esimerkin hän tarjoaa valkoisia miehiä suosivista rakenteista. Kyse on verkostoitumista auttavista herrakerhoista ja hyvä veli -verkostoista: 

Herrakerhot tarjoavat jäsenilleen tiloja, tapahtumia ja yhteistä tekemistä suljettujen ovien takana. Ennen kaikkea ne tarjoavat mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, tunnustella tulevia uramahdollisuuksia ja osallistua keskusteluun yhteiskunnallisesta kehityksestä vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa.

Mitä tuohon voi sanoa? Laki takaa kokoontumisvapauden. Kuntosali saa esimerkiksi pitää ovensa auki vain naisille. Koskela olisikin yhtä hyvin voinut paheksua sitä, että ”naisten kuntosalit tarjoavat jäsenilleen tiloja ja yhteistä tekemistä suljettujen ovien takana”. Koskela jatkaa: ”jos poikain kesken päätetään pelin, löylyjen tai tuopin puolivälissä pistää yhteiskunnalliset asiat kuntoon tai työpaikat jakoon, pitäisi hälytyskellojen kumista.” Koskela ei kerro, miten miesporukoiden kokoustelua tulisi kontrolloida, jotta siellä ei keskusteltaisi politiikasta tai rekrytoinnista. Koskela puhuu halventavaan sävyyn myös netin ”manosfääristä” ikään kuin sukupuoli ratkaisisi, mikä argumentti on pätevä ja mikä ei.

   Koskelan eräs luku on otsikoitu nimellä Palkkaepätasa-arvo. Siinä hän myöntää, että Suomessa ”periaatteessa” maksetaan samasta työstä sama palkka. Hän kuitenkin jatkaa:

Jos palkkaeron selittäjäksi hyväksytään vain puhe täsmälleen samasta täsmälleen samassa asemassa tehdystä työstä, häivytetään näkyvistä työelämän rakenteet, joissa miehet vakinaistetaan nopeammin, miehet etenevät nopeammin ja jossa miehet päätyvät lopulta korkeampiin ja kovapalkkaisempiin asemiin.

Tässä Koskela siis olettaa, että työelämässä olevat sukupuolierot johtuisivat rakenteista. Kirjasta ei selviä, millä perusteella hän on tähän päätynyt.

   Sukupuolten mukaan jakautuneista ammateista Koskela kirjoittaa: 

Kukaan ei ehkä ’pakota’ tyttöjä lastentarhanopettajiksi ja poikia rekkakuskeiksi, mutta jos lapsille pienestä saakka toitotetaan, että tytöistä kasvaa hoivaajia ja pojista arjen mekaanikkoja, niin toitotus tekee lopulta tehtävänsä. Lopputuloksen voi lukea esimerkiksi voimakkaasti sukupuolittuneista työmarkkinatilastoista.

Koskelan lausunto on epärehellinen ja hän luultavasti tietää sen. Työpaikkojen jakautuminen ei nimittäin ole pätevä todiste syrjivistä rakenteista tai syrjivästä kasvatuksesta. Työpaikkojen eriytyminen todistaisi syrjinnästä vain, jos sukupuolet olisivat samanlaisia. Mutta koska sukupuolet ovat erilaisia, tasa-arvoisessa ja vapaassa yhteiskunnassa sukupuolia päätyy eri määrä eri ammatteihin ja eri asemiin myös ilman toitotusta ja syrjintää. Toisin sanoen epätasa-arvo lopputuloksissa ei ole todiste siitä, että myös lähtökohdat olivat epätasa-arvoisia. Koskela luultavimmin ymmärtää tämän, vaikka hän antaa ymmärtää muuta.

   Miehet ja naiset ovat siis erilaisia tavalla, joka näkyy työelämässä. Tämä ei ole argumentti, että syrjintä olisi kadonnut tai että naisten vuosisataisella syrjinnällä ei olisi vaikutusta. Pointti on se, että syrjintä tulee osoittaa pätevämmillä menetelmillä kuin työpaikkojen sukupuolisella eriytymisellä. Vastaava pätee yksilötasolla. Osa ihmisistä esimerkiksi haluaa vähentää työtuntejaan (eli pienentää tulojaan) nauttiakseen lisääntyvästä vapaa-ajasta. Pelkät palkka- tai statuserot eivät tällaisessa tilanteessa riitä todisteeksi syrjinnästä.

   Liiallisen toiston uhalla: vaikka kaikenlainen syrjivä kasvatus poistettaisiin, naisia ja miehiä olisi edelleen eri määrä useimmissa ammateissa. Keskipalkatkaan eivät olisi identtisiä. Etenkin työpaikat, joissa aggressiivisesta energisyydestä ja kilpailullisuudesta on etua, olisivat vapailla työmarkkinoilla miesvaltaisia. Näiden seikkojen toteaminen ei ole konservatiivisuutta tai halua kaventaa naisten mahdollisuuksia. Vastaavasti sen selittäminen, miksi miehet kuolevat naisia nuorempina, ei ole toiveen esittämistä, että kuolisivatpa vanhat miehet pois.

Koskela puhuu myös ”pakottavista” heteronormeista, mutta hän ei käytännössä lainkaan valaise sitä, kuka tai mikä normien takana on. Eräässä kohdassa Koskela tosin tarkentaa ajatteluaan siitä, mistä käyttäytymisnormit hänen mukaansa ehkä tulevat. Se on kohta, jossa hän arvioi lasten leikkien olevan merkittäviä: ”Olemme ehkä kotileikeissä oppineet toistamaan tiettyjä käytösmalleja.” Tässä Koskela on oikeassa; leikeissä usein matkitaan aikuisia. Hän kuitenkin antaa ymmärtää, että leikit selittäisivät ”patriarkaalisia” ”normeja” (kuten todettua, hän ei määrittele kumpaakaan termiä). Tällainen väite vaatisi vahvoja perusteluita eikä vain yliolkaisia heittoja. On myös huomattava, että jos kasvatuksen vetovastuu on äideillä, kuten Koskela esittää, syyllistäminen kohdistuu juuri heihin. Jää epäselväksi, ovatko perheenäidit patriarkaatin pahantahtoisia kätyreitä vai sen tahdottomia sätkynukkeja.

   Perheensisäisestä työnjaosta Koskela kirjoittaa: ”vaikka sujuva arki on ihanaa, niin vielä ihanampaa olisi, jos sen sujuvoittamiseen osallistuttaisiin perheissä tasapuolisesti”. Virke kertoo tasa-arvotaistelun nykytilasta: feministin mielestä olisi ihanaa, jos kaikki menisi tasan. Ensinnäkin ainakin alle 50-vuotiaiden parissa elää vahva oletus, että kodinhoitoon osallistumisen tulisi olla tasapuolista. Toiseksi perheensisäinen työnjako saattaa nimenomaan tehdä arjesta sujuvaa ja ihanaa. Kolmanneksi on havaittu, että moni asia – muun muassa työelämän sukupuolijako – menee epätasaisempaan suuntaan nimenomaan sellaisissa yhteiskunnissa, joissa painotetaan yksilönvapauksia ja tasa-arvoisia lähtökohtia.

  Hupaisimmasta päästä on Koskelan huomio, että ”nykypolitiikka pönkittää heteronormatiivista perhemallia, joka ei suinkaan ole ainoa tapa lisääntyä, perustaa perhettä tai lisätä Suomen väkilukua”. En ota kantaa, mihin nykypolitiikan tulisi keskittyä, mutta on helppo nähdä, että jos politiikan tarkoitus on kasvattaa suomalaisten lukumäärää, heteroperheisiin panostaminen olisi kertaluokkaa tehokkaampi tapa kuin panostaminen seksuaalivähemmistöihin.

  Paikoin Koskelan poseeraaminen muistuttaa itseironiaa: ”meidän on pidettävä huoli, että länsimaisten kuluttajien hyvinvoinnin maksimointia ei revitä kehittyvien maiden naisten ja tyttöjen selkänahasta.” Onko joku eri mieltä? Joidenkin feministien identiteetti näyttää tällä tavoin perustuvan pelkkään poseeraamiseen, tosiasioiden kiistämiseen (esim. sen sivuuttamiseen, että köyhyys on radikaalisti vähentynyt maailmasta) tai intersektionaalisen uhrimielialan levittämiseen - aivan kuin he näin pyrkisivät luomaan markkinoita itselleen ja kirjoilleen. Tämä on yksi syy, miksi en lopulta osaa olla intersektionaalisuuden luomasta eripurasta ja lokeroitumisesta huolissaan. Teorian vaikutukset todellisten naisten ja miesten käyttäytymiseen jäänevät väistämättä vähäisiksi.

   Meritokratiasta Koskela kirjoittaa: 

Mikäli miellymme liiaksi meritokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan eteneminen ja palkankorotukset määräytyvät meriittien ja kyvykkyyden mukaan, katsomme poispäin niistä mekanismeista, joiden takia miellämme tietynlaiset ihmiset lähtökohtaisesti muita kyvykkäämmiksi.

Lausunto on kiinnostava mutta epäselvä. On esimerkiksi eri asia kannattaa meritokratiaa tai ajatella, että jo elämme meritokraattisessa järjestelmässä. Jää epäselväksi, kumpaa Koskelan mainitsema ”mieltyminen” meritokratiaan tarkoittaa. Hän ei myöskään tarkenna, mitä hän tarkoittaa ”mekanismeilla”, jotka saavat meidät pitämään tiettyjä ihmisiä muita kyvykkäämpinä. Tarkoittaako hän sitä, että tilastollisesti tietyt ihmiset ovat toisia kyvykkäämpiä ja että ihmiset näiden tilastojen perusteella tekevät yksilöitä koskevia yleistyksiä? Koskelan arviot jäävät pitkin kirjaa epätarkoiksi ja keskeneräisiksi.

Minua on joskus syytetty sananvapauden vastustajaksi, koska olen esittänyt, että sukupuolentutkimuksessa esitetään ja opetetaan näkemyksiä, jotka eivät kuulu yliopistolle. Syyllistynkö siis kaksoisstandardiin? Suon ihmisille oikeuden loukkaavaan ilmaisuun, mutta samalla toivon joidenkin näkemysten poistuvan akatemiasta?

   Otetaan toinen esimerkki. Yhdysvalloissa oli taannoin tarjolla konversioterapiaa niille, jotka halusivat muuttua (tai joiden vanhemmat halusivat lapsensa muuttuvan) homosta heteroksi. Terapiamuoto on vastenmielinen ja sen antaminen tulisi mielestäni kieltää. Syyllistynkö tässäkin kaksoisstandardiin? Haluanko rajoittaa ilmaisun- ja elinkeinovapautta vain, koska en pidä kyseisestä toiminnasta? Päätelmä on väärä sekä konversioterapian että sukupuolentutkimuksen kohdalla.

   Voidaan perustellusti vaatia, että hoiva-alan ammattilaisella ei tule ammattinsa puolesta olla oikeutta esittää, että homous on tauti, joka tulee ja joka voidaan parantaa. (Moni terapia saattaa herättää turhia toiveita, mutta terapia itsessään ei sellaiseen saa perustua.) Vastaava perustelu on pätevä yliopistolla. Tieteen ammattilaisella ei tule olla oikeutta opetuksessaan ja tutkimuksessaan olla noudattamatta tieteen eettisiä periaatteita, kuten esimerkiksi queer-teoreetikoilla on ollut tapana. Homojen eheytysterapian kieltäminen laillistetulta terapeutilta tai epätieteellisen indoktrinaation häätäminen yliopisto-opetuksesta eivät ole sananvapauden rajoittamista.

Koskela toivoo kirjassa tukea kanssasisariltaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Tieteen maailmaan hymistelevä sopuisuus ei kuitenkaan kuulu. Se saa aikaan tieteelle vierasta vaikenemista ristiriidoista, esimerkiksi siitä, että sukupuolen väitetään perustuvan yksilön omiin valintoihin ja performatiiveihin, vaikka valtaisa biologinen ja antropologinen todistusaineisto kertoo muuta.