|
Katso tämänkaltainen huijaus Laatikko nro 3. |
Alla oleva melko negatiivinen kirja-arvioni ilmestyi Skeptikko 4/2017 -lehdessä (ilman oheista piirrostani, viittä muuta kuvaa, alkusitaatteja tai jälkikirjoituksia).
Tämä on pisin Skeptikossa ollut
arvio, mistä en ole ylpeä, päinvastoin. Tiedevastaisuus, etenkin sen
akateeminen versio, on kuitenkin tärkeä aihe eli huolellinen käsittely pitkine
sitaatteineen saattaa olla perusteltu. Skepsiksen kunniapuheenjohtaja Ilpo
Salmi sanoi kerran, että yhdistyksen ei tule puuttua yliopiston toimintaan,
sillä se olisi astumista yksittäisten tutkijoiden varpaille. En näe sellaisessa
ongelmaa. Tiede on avointa ja julkista, ja puutteellisia perusteluita tai
vääriä päätelmiä on kaikkien voitava vapaasti kritisoida. Ja tieteilijän tulee
olla valmis ottamaan vastaan kritiikkiä ja tarvittaessa muuttamaan
näkemyksiään.
Mummojen mietteitä ja akateemista huuhaata
Marja-Liisa Honkasalo ja Kaarina Koski toim. (2017): Mielen rajoilla – Arjen kummat kokemukset.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
En katsonut enää tavallisen kukan
rakennetta. Näin sen, mitä Aatami näki luomisen aamuna – näin ihmeen, hetki
hetkeltä jatkuvan alastoman olemassaolon.
Aldous Huxley meskaliinikokemuksestaan
Hän ei huomaa tai muista toteutumattomia
ennustuksiaan, mutta ennuste, joka toteutuu, saa hälytyskellot soimaan.
Tapahtumien yhteyksiä havainnoiva mittari huutaa: Totta! Aivan niin! Pitää
paikkansa!
Stephen Macknik & Susana
Martinez-Conde
Marja-Liisa Honkasalon ja Kaarina Kosken toimittaman Mielen rajoilla -teoksen pohjana ovat
kirjeet, joita reilu sata ihmistä lähetti tutkimusprojektille. Kirjeiden
lähettäjät kertovat tapauksista ja kokemuksista, joiden he tulkitsevat kertovan
paranormaaleista ilmiöistä. Teoksen tutkijat käyttävät termiä ”kumma”.
Kyseinen termi on
tarkoitettu lievemmäksi ja vähemmän arvottavaksi vastineeksi sanalle
”yliluonnollinen”. Honkasalon mukaan ”kumma” viittaa arkikokemuksista
poikkeaviin kokemuksiin joko toisista todellisuuksista tai selittämättömistä
ilmiöistä. Näin määriteltynä käsite on ongelmallinen, sillä ei ole selvää,
millainen on toisiin todellisuuksiin viittaava kokemus. Ainakin kaikki teoksessa
esitellyt kokemukset voidaan selittää helpommin jollakin muulla kuin
rinnakkaistodellisuuksilla. Myös sana ”selittämätön” on turha. Harva osaa
selittää, miten vaikkapa vetoketju tai vessanpönttö toimivat, mutta ne eivät
silti ole ”kummaa”. Jos termillä taas tarkoitetaan selittämättömissä olevaa, se on käytännössä sama kuin
yliluonnollinen.
Tiede pitää mahdollisena, että on ”aineettomia
olentoja”, jotka vaikuttavat tai ottavat yhteyttä materiaaliseen maailmaan tavalla,
jonka vain kyvykkäimmät yksilöt voivat havaita tai ymmärtää. Kirjeiden
kirjoittajissa tällaisia erityislahjakkuuksia oli useita, ja osa heistä väitti
myös aktiivisesti kehittäneen herkkyyttään. Tieteessä yksilön kokemus ei kuitenkaan
ole pätevä tiedonlähde. Niin kauan kuin yksilön uskomus, tulkinta tai kertomus on
ainoa ”aineettomiin olentoihin” viittaava seikka, olennot eivät ole
varteenotettava hypoteesi ”kummia” kokemuksia selittämään.
Jos taas tarkastellaan
ihmisten kertomuksia näistä ”aineettomista olioista” systemaattisesti, hypoteesit
henkimaailmatodellisuudesta alkavat näyttää surkuhupaisilta. Esimerkiksi ennusmerkit
tai yhteys kuolleisiin tulevat yleensä vanhan talon ullakolta kuuluvien
kolahdusten, erikoisten lintuhavaintojen tai muun vastaavan kautta, eivät
koskaan rivonmakaaberisti vaikkapa lemmikkikissan pierun muodossa. Lähimmäs
tätä pääsee kirjoittaja, jonka ”kumma” kokemus on se, että koiran kuivamuona
asettui kaadettaessa ristin muotoon lautaselle.
|
Tämä sarjakuva ilmestyi sen jälkeen, kun olin kirjoittanut kissanpieruista. Sattumaako? |
”Kummaa” koetaan myös eniten
joko unen rajamailla, elämänmullistuksissa (avioero, läheisen sairastuminen
yms.) tai silloin, kun mieli on pitkään askarrellut yksin, vailla
ärsykkeitä ja sosiaalista palautetta. Erään tutkimuksen mukaan jopa 82
prosentilla leskiksi jääneistä oli ensimmäisen kuukauden aikana ”kummia”
kokemuksia, lähinnä havaintoja puolisosta.
Yksinäisyys ei toki ole
edellytys ”kummalle”. Myös ryhmäsuggestio tuottaa aisti- ja ajatteluvinoumia.
Pahimmillaan puhutaan joukkopsykoosista. ”Kumman” kokeminen sosiaalisessa
tilanteessa näyttää useimmiten kuitenkin vaativan esivalmisteluja, sosiaalista
painostusta tai kohdeyleisön teknistä petaamista oikeaan tunnelmaan.
Käytännössä ihmisten erikoiset
kokemukset ja niille annetut vielä erikoisemmat tulkinnat riippuvat kahdesta
asiasta: mielen luonnollisista toiminnoista ja huuhailua suosineesta lähi- tai
kasvuympäristöstä. Honkasalolle tämä ei kelpaa. Hänen mukaansa tutkimushankkeen
tavoitteena on ”esittää kirjeissä esitetyt kokemukset koetinkivenä nykyisten
mielen teorian valtavirtojen sisältämille ajatuksille”. Honkasalo toisin sanoen
vihjaa, että kirjeissä olevat kertomukset voisivat kumota ihmismieltä koskevia
tieteellisiä teorioita. Aloitetaan tarkastelu kirjeaineistosta.
Hauskempaa kuin Pahkasika?
Eräs kirjeen lähettänyt uskoo yötaivaan kertovan jotakin
tärkeää:
Isäni kuolemasta oli kulunut
jo kuukausia, kun menin parvekkeelle katsomaan tähtitaivasta, pyysin taivaalle katsoessani
merkkiä isän olemassaolosta. Siinä samassa taivaalla näkyi kaunis tähdenlento,
olin pitkästä aikaa onnellinen ja helpottunut ja vakuuttunut siitä, että
tuonpuoleinen on olemassa ja isällä kaikki hyvin.
Kirjassa kerrotaan myös Eilasta, jonka luona hänen kuollut
miehensä käy. Eila saattaa kuulla puolisonsa puhuvan, mutta vastatessa tämä
yhtäkkiä katoaa. Tutkijan mukaan ”Eila ei pidä kokemusta missään määrin
pelottavana, vaikka se selittämätön onkin”. Tällaista myötämielisyyttä kirjassa
riittää. Miten niin kokemus on selittämätön? Asia on pikemminkin päinvastoin: olisi
kummallista, jos meille vuosien ajan läheinen ihminen ei asuisi unissamme ja
kuvitelmissamme jopa siinä määrin, että välillä kuulemme hänen ääntään.
Tahatonta komiikkaa
on Tapion kertomuksessa siitä, että häntä oli pitkään vaivannut painostava mielikuva
pienkoneen lentämisestä liian matalalla. Myöhemmin hän tosiaan näki matalalla
lentävän koneen, kun samaan aikaan joku Anna-Liisa soitti hänelle. Tapion
tulkinta: ”Humauksessa tajusin, että tämä liittyi ennalta aavistukseeni ja
jotakin loksahti ajatuksissani paikalleen. Otti aikansa ymmärtää, etteivät
kaikki viestit ole selkeitä.” Tässä kohdin aloin epäillä, että kirjeiden
kirjoittajissa on huumorilehti Pahkasikaa
lukeneita teinejä tekemässä pilaa tutkijoiden kustannuksella. Kukaan ei tietääkseni
ole vielä ilmoittautunut.
Kirjeissä esitellään
myös tuiki tavallisia kokemuksia vaikkapa huonosta omastatunnosta, kuumista
aalloista, vilunväristyksistä tai muista vastaavista. Esimerkiksi isänsä
kuolemaa surrut Maija näyttää kuvaavan kyynelten vaikutusta stressin
lievittäjänä:
Lauantai-iltana kääntyilin
sängyssä itkeskellen, oli kuin rautavanne olisi ollut rinnan päällä. Aivan
kamala olo. Ja sitten, yhtäkkiä, tunne alkoi päästä ja siirtyi asteittain
vartalolla alaspäin ja rautavanne poistui ja minä haukoin henkeä kuin kala
kuivalla maalla, helpotuksesta ja onnesta.
Monelle muullekin isä tuntui tärkeältä hahmolta. Anne
kirjoittaa:
Kyllä oli erikoinen tapaus.
Kolme pientä tapahtumaa kaikki peräjälkeen muutaman minuutin sisällä. Tai
sitten se oli jotain jostain maailmasta, mistä emme tiedä mitään, joka näyttää
vain merkkejä. Mielelläni ajattelen, että isäni, lähtiessään matkalle jonnekin
lopullisesti, kävi jättämässä minulle jäähyväiset, sillä sen jälkeen en enää
ole kokenut vastaavaa.
Anu taas tunsi huonoa omaatuntoa panttaamalla kuolleen isänsä
vihkisormuksen. Hänen mukaansa isä suuttui tästä ja hajotti tyttärensä
medaljongin.
Jollekin yliluonnollisuudeksi
riittää se, että kännykästä katoaa tekstiviesti tai että valokuvassa näkyy
vaalea ympyränmuotoinen jälki, niin kutsuttu enkelipallo. Valokuvauspiireissä kyseisestä
valoilmiöstä käytetään teknisempiä termejä, kuten pölyhiukkanen. Kirjeistä
paljastuu myös ihmisen loputon usko suotuisaan kohtaloonsa tai henkien
hyvyyteen:
Oli satanut ja loivassa
ruohoisessa rinteessä menetin tasapainoni ja ehdin ajatella, että ’ei, taas
menee nivelsiteet’ kun tunsin kevyen kosketuksen uumillani ja työntö eteenpäin
sai tasapainon palautumaan. Haukoin henkeä aika kauan tämän tapahtuman jälkeen.
Miten aineettomalta voi tulla konkretiaa? Huh huh mutta ihanaa silti.
Tämän kirjoittajan optimismia on pakko ihailla: ”Telepatian
kautta tapahtuneita on valtava määrä. Eli meihin vaikutetaan ja saadaan
toimimaan. Vuosia pidin niitä ’sattumina’ mutta nyt jo tiedän, että meitä
ohjaillaan – ja aina parhaimpaan!” Jumalakin tunnetusti saa kiitokset
vastatuista rukouksista, mutta ei moitteita vastaamattomista.
Kaikkien mielestä
henget eivät ole yhtä hyväntahtoisia: ”Mielestäni tietyt tunnelmat tai
’energiat’ voivat houkutella tietynlaisia henkiä paikalle. Varsinkin pelko
houkuttelee havaintojeni mukaan paikalle kiusanhenkiä, jotka pyrkivät
säikyttelemään ihmisiä.” Mitä tähän voi sanoa? Pelokas ihminen kokee uhkaa ja
säikähtää helposti, ja ihmiset projisoivat omia mielialojaan ympäristön
ominaisuuksiksi. On ihmeteltävä, miten kukaan voi pitää tällaisia seikkoja henkimaailman
ilmiöinä. Eräs kirjoittaja jopa tulkitsee rauhallisen mielen tulevaa matkaa
ajateltaessa enteeksi siitä, että matka tulee sujumaan hyvin.
”Kummia” tulkintoja
tekevät ihmiset näyttävät tällä tavoin olevan ääri-intuitiivisia tai anti-analyyttisia.
Intuitiivisuus sellaisenaan ei toki tarkoita ”kummia” kokemuksia, vaan kuten
todettua, ne tarvitsevat huuhaata ruokkivan ympäristön. Kirjeen lähettänyt Laura
kertoo juuri tästä:
Avioliiton ongelmat saivat
minut paneutumaan entistä enemmän henkisiin asioihin ja etsimään ratkaisuja ja
syitä sieltä katsoen. Menin pranic healing -kurssille ja tajusin olleeni aina
selvänäköinen – näin chakrat ja sen, missä on energialikaa (esim. kipeä vatsa).
Menneiden elämieni selvänäkö avautui kun tein paljon hoitoja.
Osalla halu uskoa
on todella vahva: ”Onhan merkillistä, että niin kauan kuin ihminen elää, hän on
täysin olemassa, mutta heti kun hän on kuollut, häntä ei ole olemassa
ollenkaan. Tämä oli se mysteeri, jonka kohtasin veljeni kuolemassa.” Mitä tuon
kirjoittaja mahtaa ajatella ajasta ennen veljen syntymää? Oliko veli olemassa
jo silloin? Ja jos ei ollut, missä vaiheessa henki häneen asettui ja miksi?
Tällaisten kysymysten esittäminen ei ole pilkallisuutta, vaan se on olennainen
osa normaalia kanssakäymistä. Meidän pitäisi kaikissa kysymyksissä uskoa niitä,
joilla on pätevimmät todisteet.
Todisteiden
pätevyyden arvioimista voitaisiin itse asiassa opettaa jo ala-asteella. Viimeistään
yläasteella voisi olla oppitunteja aiheesta ”Näin sinua huijataan”. Ongelmaksi
voisi tosin muodostua se, että tiedon levittäminen ihmismielen johdateltavuudesta
ei ole valtionkirkkomme eikä usein edes opettajakunnan mieleen.
Toisaalta nykyinen
koulujärjestelmä taitaa jo tehdä jotakin oikein, sillä nuorissa on selvästi
vähemmän paranormalismin kannattajia. Nuoret puuttuvat myös Honkasalon
aineistosta. Tätä selitetään kirjassa seuraavasti: ”Yhteiskunnan
moniarvoistumisen ja arvojen yksilöllistymisen myötä nuoria ei mahdollisesti
huolestuta omien kokemustensa poikkeaminen valtavirtaisesta maailmankuvasta.” Selitys
tuskin pitää paikkaansa. Nuorisoporukoissa vallitsee pikemminkin armeijamainen
kuri ja kyttääminen, joka teineissä synnyttää pelonsekaista halua olla
yhdenmukainen.
Uskominen nähdään
eräässä kirjeessä inhimillisenä tarpeena: ”Itse asiassa olisin pettynyt, jos
asian voisi selittää rationaalisesti. Luulen, että salatieteiden vetovoima on
juuri tässä ihmisen tarpeessa säilyttää elämässä selittämätön, kuin
päämääränä.” Tutkimusten mukaan tällaista tarvetta ei ole. Ihmismieli haluaa havainnoida,
ymmärtää ja ennustaa ympäristön tapahtumia. Mutta se ei tarkoita paranormaalin tarvetta.
Tai jos yksilöllä sellainen tarve on, se luultavammin syntyy siitä, että ilmiöiden
selitykset ovat vaikeasti ymmärrettäviä ja vaativat paljon pohjatietoja. Toki
vaikuttavana tekijänä saattaa olla myös edellä mainittu avoimuuteen ja
intuitiivisuuteen taipuvainen persoonallisuus.
Usein oma kokemus
halutaan nähdä yliluonnollisen aiheuttamaksi siitä huolimatta, että tapahtumat
olivat tavallisia ruumiintoimintoja:
En myöskään voi jättää tätä
kokemusta taakseni, koska se on kaikki totta, kaikki fyysiset reaktiot mitkä
siihen liittyivät; säikähdys, sydämen hakkaaminen, pelko ja ihokarvojen nousu
käsivarsissa. Muistelen sitä usein ja olen vain onnellinen, sillä jos se oli
jotain henkimaailmasta, olen silloin tavallaan ’etuoikeutettu’, jos kaikki
ihmiset eivät koe tällaista. - - Olen alkanut hyväksyä sen, että muutakin kuin
tämä näkyvä elämä voi olla olemassa.
Seikka löytyy monesta kirjeestä: kirjoittaja ei ole
kiinnostunut tieteen tai edes maalaisjärjen antamista selityksistä. Omasta näkemyksestä,
aistien herkistymisestä ja etuoikeuden kokemuksesta pidetään tiukasti kiinni. Jos
esimerkiksi edellä olevalle kirjoittajalle kertoisi kaikesta siitä, mitkä
seikat ovat aisteille näkymättömiä – ihmiset (tai tiettävästi muutkaan nisäkkäät)
eivät näe vaikkapa UV-säteilyä – hän tuskin silti muuttaisi mielipidettään. Tosin
haluan uskoa, että jos esimerkiksi meedio ei enää saa toiminnastaan taloudellisia
tai sosiaalisia palkintoja, hän vähitellen alkaa nähdä (itse)petoksensa läpi.
Koskettavimman
kirjeen palkinto menee Hannelelle, joka suggeroi itsensä – tai sähköminänsä –
meditatiiviseen transsiin:
Värähtelytaajuuteni on
huomattavasti suurempi kuin ihmisillä yleensä ja on käsittääkseni sen vuoksi
suurempi, koska kuljen vaivattomasti tässä ajassa ja myöskin
universaalitodellisuuden energeettisessä olomuodossa. Värähtelytaajuuteni on
siis yhteensopiva universaalikentän energeettisen värähtelytaajuuden kanssa.
Toki ihmisen sähköminän molekyylirakenne ja värähtelytaajuus on myöskin universaalikentän
sähköenergeettisen aineen kanssa yhteensopiva, mutta eri tavalla kuin omani. -
- Silmäni muutetaan kestämään universaalitodellisuuden valot, jotka ovat
huomattavasti energialtaan hienojakoisempaa sähköenergeettistä ainetta kuin
telluksen sähkövalojen karkeamolekyylinen sähköenergia, joten silloin kun olen
menossa silmäni eivät laisinkaan kestä sähkövalon karkeaa energiaa. Se sattuu
silmiin, mutta universaalin todellisuuden sähköenergeettiset valot näen hyvin
eikä silmiin satu lainkaan.
Hannelen lopetukseen ei ole lisättävää: ”Kuriositeettina
mainittakoon, että positiivisen kentän kaiken kattavan ja pyyteettömän
rakkausenergian värähtelytaajuus on 200000 ja ihmisen pyyteettömän
rakkausenergian värähtelytaajuus on 200.”
Skepsiksen entinen puheenjohtaja
Jukka Häkkinen kirjoittaa tuoreessa Voiko
se olla totta? -kirjassa osuvasti: ”Mitä enemmän kuuntelin kertomuksia
oudoista kokemuksista, sitä selkeämmältä vaikutti, että ne ovat yliluonnollisia
uskomuksia ylläpitävä mekanismi. Kun oma kokemus tuntuu vahvistavan
yliluonnollisen olemassaolon, on muiden yliluonnollisten ilmiöiden hyväksyminen
helpompaa.”
Epätieteellistä
poljentoa
Honkasalon tavoite on ollut ottaa kirjoittajat vakavasti.
Hänelle tämä tarkoittaa ”aikalaiskritiikin laatimista yhdessä kirjeiden
kirjoittajien kanssa heidän kokemuksiinsa perustuen yhtäältä siten, että luemme
kirjeitä henkilökohtaisten selontekojen ohella kulttuuridokumentteina tämänpäiväisestä
elämästä Suomessa”.
Virke paljastaa tätä
kirjaa ja yleisemmin joitakin akateemisia suuntauksia vaivaavan ongelman:
tyhjänpäiväisen sanaleikittelyn. Tässä perässä on kymmenen sattumanvaraista otetta.
Jätän lukijan arvioitavaksi, onko ongelma minussa vai tekstin sisällössä, kun
en löytänyt näistä uusia tai merkityksellisiä ajatuksia. Nämä ovat siis
tutkijan kynästä, eivät kansalaisten lähettämistä kirjeistä:
Voimme kysyä, miten
toimijuutta syntyy arkisen toiminnan, käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden
uumenissa ja pohtia, mitä toimijuutta kumma kokemus aikaansaa, mistä toiminnasta
on silloin kyse ja millaista tietämisen tapaa tuolloin viritetään ja luodaan.
Yhteiskunnallinen elämä on
keskeinen alue, jonka piirissä vaikutuksia ja ilmaantumisia sekä niiden
risteymiä ja näistä syntyneitä käytäntöjä on olemassa yllin kyllin. Tässä mielessä
kumma elää yhteiskunnallista elämäänsä.
Immanentti maailmankuva
mahdollistaa tavat ajatella rationaalisuutta, toimijuutta ja vapautta siten,
että ne eivät uhkaa uskon rajoja. Siten tulee ymmärrettäväksi se, että ihmisiä,
jotka olettavat toimijuutta siellä, missä muut eivät sitä näe, pidetään outoina
ja hämmentävinä.
Aikaisemmista asukkaista ja
heidän tavaroistaan, huonekaluistaan, remonteistaan jää jäljelle jälkiä, jotka
luovat suhteita ja samalla tilalle elettyjä merkityksiä myös nykyisen asukkaan
kanssa.
Tila käsitteenä voidaan
ymmärtää usealla tavalla. Geometrinen ja fysikaalinen käsitys tilasta olettaa
sen ihmisestä riippumattomaksi ja ulkopuolella olevaksi. Tila voi kuitenkin
olla myös prosessi kuten kummien ilmiöiden kohdalla, jolloin tila on eletty ja
liikkeessä ja siihen osallistuvat kokonaiset toimijoiden ryppäät.
Sairaus ikään kuin asuttaa
tilaa ja muodostaa sille samalla taustaa, maiseman, joka on monikerroksinen ja
syvä, muistojen kyllästämä. Liike jättää vanan ja luo tilaa, sekoittuu toisiin
liikkeisiin ja kyseenalaistaa rajoja.
Kun voimat, toimijat joutuvat
uudenlaisiin välityksiin keskenään, niiden välinen suhde saattaa muuttua ja
samalla toimijoiden väliset suhteet ja niiden moninaisuus muuttuvat. Tekijyyttä
tai toimijuutta ei voi tietää ennalta, vaan se ilmenee toimijaverkoston
liikkeessä syntyvien suhteiden välityksellä.
Kumma määrittää tilaa
uudelleen. Tilasta tulee aivan konkreettisesti prosessi, jonka liikkeessä
esineillä on merkittävä osuus. Kumma toimija määrittyy aikaansaannoksissa, ei
intentionaalisuuden kautta: verkoston liikkeessä tapahtuu jotain, toimija on
suhteessa muiden liikkeeseen.
Toiminta toteutuu
eräänlaisena solmuna, useiden asioiden, tapahtumien ja toimien suhdekertymänä,
jonka avaaminen edellyttää tutkijalta yksityiskohtaista selvitystyötä ja
tutkimusta. Solmu on varsin havainnollinen käsite, koska se kuvaa toiminnan
yllätyksellisyyden ja ennalta-arvaamattomuuden lisäksi myös sen yhdessä
tapahtumista, sitä, ettei toiminta toteudu yksin. Solmun toimijoille ei
myöskään oleteta ominaisuuksia valmiiden olemusten merkityksessä vaan suhteessa
muihin toimijoihin sellaisen yhteisen tilan puitteissa, joissa moninaiset
toimijat vaikuttavat toisiinsa. Käsitteistö, jossa myös suhde, kytkentä ja
käännös ovat keskeisiä, havainnollistaa väitettä ei-inhimillisten toimijoiden
merkityksestä toimijaverkostossa.
Yhteiskunnallisessa yhdessä
toimimisessa on kyse jatkuvasta liikkeestä, johon osallistuvat ihmistoimijoiden
lisäksi teknotieteelliset laitteet, diskursiiviset käytännöt sekä esimerkiksi
kumppanilajit.
Tieteellisissä tutkimuksissa on käytettävä ilmaisuja, jotka
vaativat vihkiytymistä. Populaareissakin julkaisuissa tällaisia ilmaisuja saa
olla jonkin verran. Mutta löperöiden käsitteiden näennäissyvällinen viljely ei
kuulu kumpaankaan, ei edes runonlausuntailtamiin. Akateemisilta ihmisiltä on
lupa odottaa selkeää ja yksiselitteistä ilmaisua ja merkityksellisiä ajatuksia.
Mitä on esimerkiksi
Honkasalon korostama ”toimijaverkoston suhteisuus”, jossa ”kumma” on aktiivisena
osapuolena? Tässä tutkija näyttää korostavan ihmisten, heidän kokemustensa ja
ympäristön vuorovaikutusten mutkikkuutta siinä tarkoituksessa, että tutkija
voisi olla kiinnostumatta syysuhteista.
On selvää, että ihmisten maailma on verkostojen ja suhteiden maailma ja että
ihmisten tulkinnat heidän kokemuksistaan vaikuttavat ympäristöön. Mutta nämä eivät
ole päteviä syitä hylätä selitysten ja kausaliteettien etsimistä. Siinä
vaiheessa, kun emme ole enää kiinnostuneet syysuhteista, olemme menettäneet
yhteyden myös lähimmäisiimme.
________________________________
Laatikko 1:
Honkasalo ja haamuraajat
Niin kutsuttuja haamuraajakokemuksia
tavataan ihmisillä, joilta käsi tai jalka on esimerkiksi kasvaimen tai onnettomuuden
vuoksi amputoitu. Haamuraajanimitys tulee siitä, että ihmiset saattavat tuntea
kutinaa tai kipua raajassa, jota ei enää ole. Ilmiön selitys yksinkertaistettuna
on seuraava: amputoinnin jälkeen raajaa vastaavat aivokuoren alueet eivät enää
saa signaaleja, mutta ne edelleen ”vaativat” syötteitä. Usein käy niin, että esimerkiksi
kättä vastaavat aivoalueet alkavat ottaa vastaan syötteitä viereiseltä,
kasvojen ärsykkeistä vastaavalta alueelta.
Eräs kyynärpäästä amputoitu potilas esimerkiksi tunsi kylmän ja
lämpimän veden haamusormessaan, kun hänen kasvoilleen tiputettiin erilämpöisiä vesipisaroita.
Kun hän nosti kädentynkänsä ylös, hän jopa fysiikanlakien vastaisesti tunsi
veden valuvan sormea pitkin ylöspäin. Vierekkäin sensorisella aivokuorella ovat
myös sukuelimet ja jalat. Moni jalkansa menettänyt kokeekin ”haamujalassa”
tuntemuksia silloin, kun he stimuloivat sukuelimiään. Eräässä tapauksessa
miehen orgasmit muuttuivat valtaviksi, sillä hänen jalkansakin ”osallistui”
niihin. Myös tuntemus haamuraajan liikkumisesta ja jopa haamuraajan
halvaantumisesta voidaan selittää neurologisesti.
Mitä Honkasalo sanoo haamuraajoista? Hänen mukaansa länsimaisessa
ajattelussa on kaksi valtavirtaa, empirismi ja intellektualismi, joista kumpikaan
ei ole pätevä tarkastelemaan haamuraajoja:
Empirismin
tarjoama kausaalinen selitys ei tavoita havaintokokemusta, koska se jättää
analyysin vaille havainnon kokijaa. Intellektualismi puolestaan tavoittaa
kokijan havainnon takaa, kuitenkin sellaisena, joka ei ole maailmassa vaan
pikemminkin on sen ehto. - - Kokemus ja kokija ovat ruumiillisesti maailmassa,
joka on kokemuksen ehto. Tullakseen ymmärretyksi tieteessä, ruumiillisuus
elettynä edellyttää sille ominaisten piirteiden, kuten yhtäaikaisuuden,
”hämäryyden”, huomioimista. Eletty ruumiillisuus on yhtä aikaa läsnä oleva ja
poissaoleva ja sellaisena edellyttää toisenlaista teoretisointia kuin mihin
aikaisemmat ovat pystyneet.
Honkasalo jatkaa myöhemmin:
Menetetyn
ruumiinosan, kuten haamuraajan, tuhoutuneiden esineiden tai kaupunkien tai
esi-isien vaikutus elämään on kiistaton ja tieteellisesti kiinnostava.
Poissaolo näyttäytyy esineiden ja paikkojen välityksellä, sillä se on olemassa
suhteessa niihin.
Voiko kiinnostavaa
haamuraajailmiötä tuota etevämmin mystifioida ja mitätöidä? Veikkaan, että Honkasalo ei ole lukenut
ensimmäistäkään neurobiologista tutkimusta aiheesta. Muutoin edesottamuksia on
vaikea selittää.
_____________________________
Sanaleikittelyn lisäksi kirjassa on tutkijalle sopimatonta kritiikittömyyttä.
Sosiaaliantropologi Susanne Ådahl kirjoittaa:
Aistitiedon laajentaminen on
osa intersubjektiivista prosessia, jossa yksilö on luovassa yhteydessä toisen
kanssa tämän toisen ollessa henki tai jokin muu olento toisesta
todellisuudesta. Parantajat ja terapeutit käyttävät aistejaan ja potilaittensa
aistireaktioita tutkiessaan potilaan kehoa ja tämän kehollisia olotiloja.
Esoteerisissa käytännöissä parantajat käyttävät kehoaan kanavana, joka välittää
tietoa toisista todellisuuksista. Tässä yhteydessä kumma aistikokemus ikään
kuin toimii tärkeän informaation lähteenä, joka auttaa korjaamaan potilaan
kehon.
Miten Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura ja sen nimeämät asiantuntijat ovat päästäneet läpi
tällaista epämääräisyyttä? Kertooko parantajan ”kumma” kokemus potilaan tilasta
vai ei? Ja millä perusteella? Ådahl jatkaa, että ihmisten hengellisyliaistillisia
kykyjä on mahdollista kehittää mielen taitojen tietoisella työstämisellä. Mutta
onko joku todella saanut lisää kykyjä, ja miten se ilmenee? Kuinka tehokkaaksi
parantaja voi kehittyä? Näitä meille ei kerrota. Pääasia on esoteerisintuitiivisen
hengellisyyden juhlistaminen.
Päätelmäni
joistakin akateemisista suuntauksista ei ole kovin ylevä. Jos tutkija
raporttinsa alussa kertoo harrastavansa laadullista sisältöanalyysia ja
aikalaiskritiikkiä, voidaan luoda melkoisella varmuudella toteutuva ennuste:
saadut tulokset ovat päivänselviä, ympäripyöreitä, testaamattomia tai jopa virheellisiä.
Yleissääntö näyttää olevan se, että mitä vähemmän tutkimusaineistosta voidaan
päätellä, sitä enemmän syntyy ympäripyöreää verbaalista kikkailua. Näin
esimerkiksi kulttuurihistorioitsija Kirsi Kanerva:
Kummasta ja joskus hyvin
fyysisiksi koetuista tunteista ja tuntemuksista kommunikoitaessa ei-verbaalinen
kokemus joudutaan sanallistamaan tietyssä symbolijärjestelmässä eli kääntämään
kielelle. Tällöin erilaiset tunteiden ilmaisun tavat, kuten esimerkiksi
metaforat, voivat osoittautua mentaalisiksi strategioiksi, jotka helpottavat
ymmärtämistä ja kantavat mukanaan erityisinformaatiota itse kokemuksesta,
esimerkiksi siihen liittyvistä kehollisista tuntemuksista. Kummia kokemuksiaan
kuvatessaan kirjoittajat ovat joutuneet toimimaan kulttuurimme tarjoamien
tunnediskurssien puitteissa. Nämä tunnediskurssit tarjoavat kokemuksen
kuvaamisen kielen, mutta voivat myös vaikuttaa tunnekokemukseen esimerkiksi
muuttamalla sitä. Voidaan sanoa, että tunneilmaisut ovat emotiiveja.
Kanerva jatkaa, että ”kehollinen historiamme voi pitää
sisällään myös kaukaa menneisyydestä, usean sukupolven takaa tiedostamatta
periytynyttä, tunteisiin liittyvää kehollista tietoa, joka toteutuu omissa
tunnekäytännöissämme”. Jää epäselväksi, tarkoitetaanko tässä epigenetiikkaa,
kulttuuristen tapojen periytymistä vai kenties jotakin tieteelle entuudestaan tuntematonta
periytymismekanismia.
Kannatan sivistysyliopistoa,
jossa kukkasten on tilaa kukkia. Sellainen kuitenkin edellyttää rikkaruohojen perkaamista
ja jalostamista kriittisellä silmällä. Seuraava ote Honkasalolta ei ole osuvimpia
esimerkkejä akateemisesta rikkakasvista, mutta se ansaitsee arvostelevan
kommentin:
Aineettomuus tai näkymätön
liitetään erityisesti empirismiin perustuvissa luonnontieteellisissä
totuuskäsityksissä ja niihin nojaavassa arkipuheessa sellaiseen, mikä ei ole
totta, mistä ei ole näyttöä, evidenssiä. Aineettomat olennot mielletään
uskomuksiksi.
Suorien havaintojen vaatiminen ei kuulu tieteellisiin
totuusteorioihin. Honkasalokin taatusti tietää, että luonnontieteet tutkivat
pitkälti näkymätöntä. Kun tutkija yrittää ymmärtää, miten vaikkapa pölyttäjähyönteisen
ja kukan suhde on miljoonien vuosien aikana syntynyt, hän joutuu väistämättä
nojaamaan johonkin muuhun kuin omiin suoriin kokemuksiinsa/havaintoihinsa.
Vastaavasti fyysikko ei voi ottaa hyppysiinsä elektronia ja tarkastella sen
liikettä. Fyysikon tehtävä on luoda kokeita ja niiden avulla koota epäsuoria
todisteita elektronien käyttäytymisestä. Epidemiologit taas tutkivat tautien
esiintyvyyttä, vaikka eivät koskaan olisi nähneet vilaustakaan viruksesta. Tieteelle
on tyypillistä, että se pyrkii epäsuorien todisteiden kautta ymmärtämään
näkymätöntä. Marjaana Lindemanin sanoin: ”Aistein havaitsemattomuus, välittömän
aineellisen vastineen puute tai mittaamisen vaikeus eivät riitä perusteeksi
sille, että asiaa ei voida tieteellisesti tutkia.”
Kiertelemätöntä tiedevihamielisyyttä
Mielen rajoilla -kirja
on postmodernin totuusrelativismin, freudilaisuuden ja mannermaisen
hömppäfilosofian lapsi. Honkasalo lainailee Derridaa, Kristevaa ja Latouria.
Marxinkin haamu on mukana siinä, miten kyse on vallasta ja sorrosta: ”Ilman
vallan ja tiedon välisten suhteiden huomioimista ei kummasta voida saada
riittävää ymmärrystä.”
Teos on häkellyttävän
tiedevastainen. Osa kirjeitä lähettäneistä esimerkiksi toivoo, että
neurotieteet osaisivat selittää heidän kokemuksensa. Näitä toiveita kirjassa
vähätellään avoimesti. Tällaiset ihmiset kuulemma käyttävät ”neurotieteistä
lainattuja kulttuurisia resursseja rakentaakseen kumman kokemuksesta legitiimin
kuvan” ja pyrkivät saamaan kokemuksilleen ”uskottavuutta ja hyväksyntää”. Honkasalo
jatkaa, että tämänkaltainen neurotieteisiin pohjautuva ajattelutapa seuraa
”luonnontieteistä, ihmisruumiista ja psykotieteitä samanaikaisesti
hyödyntävistä kirjoituksista, joista ihmiset ovat hankkineet tietoa”. Näin kepeästi
Honkasalo sivuuttaa ihmisten kiinnostuksen luonnontieteellisiä selityksiä
kohtaan. Vain paranormaali kelpaa.
|
Eniten toistettu asia kirjassa lienee se, että kumma kokemus voi olla kielteinen tai myönteinen. |
Useimmat teokseen
kirjoittaneet tutkijat eivät halua yrittää ”kummien” kokemusten selittämistä.
Tässä ei sinänsä ole mitään väärää. Mutta he olisivat silti voineet kertoa
esimerkiksi sen, miten paljon mistäkin ”kummatyypistä” kirjoitettiin. Kuinka
paljon oli yhteensattumia, kuinka paljon oli unihalvauksia, minkä verran oli aistiharhoja?
Saamme lukea, että osa kirjoittajista oli ollut kiinnostunut jo pitkään parapsykologisista
kysymyksistä, mutta asiaa ei valoteta tarkemmin. Ikäjakaumastakaan ei anneta
tarkempaa tietoa kuin se, että valtaosa kirjeiden lähettäjistä oli yli
60-vuotiaita. Sukupuolijakaumasta taas kerrotaan vain, että naisia oli enemmän.
Aineisto toki on liian pieni ja epäedustava, jotta siitä voitaisiin tehdä
päätelmiä suomalaisten huuhaa-uskomuksista, mutta tilastoanalyysi olisi silti
ollut paikallaan.
Tiedevastaisina
voidaan pitää myös joitakin Susanne Ådahlin ajatuksia: ”Kummien aistikokemusten
piilottaminen ja yhteiskunnan vaatimus kokemusten luonnontieteellisistä,
varmoista todisteista heikentää avarakatseisemman näkökulman kehittymistä näitä
ilmiöitä kohtaan.” Avarakatseisuus on kuitenkin nimenomaan luonnontieteiden
ansio. On epärehellistä esittää vihjailuja luonnontieteiden umpimielisyydestä, sillä
juuri ne tarkastelevat asiaa joka kantilta ja pyrkivät mahdollisimman tarkkaan
tietoon. Ajatus siitä, että ”yhteiskunta vaatii luonnontieteellisiä todisteita”,
taas ei tarkoita mitään, ellei määritellä, mikä taho tarkkaan ottaen on
vaatimuksen takana.
Teoksessa on myös
tieteen suorasukaista vääristelyä: ”Modernille tieteelle dikotomiat ovat
tärkeitä, ja niiden vaaliminen on tieto-opin ja politiikan keskeinen tehtävä” ja
”Luonnontieteet ovat jo vuosisatojen ajan kiistäneet kategorisesti tieteen
selityskapasiteetin ylittävät ilmiöt”. Väitteissä ei ole mieltä. Tiede ei kategorisesti
kiistä ilmiöitä, varsinkaan sellaisia, joille se ei vielä ole löytänyt
selitystä. Tiede päinvastoin vaatii saada tutkia tällaisia ilmiöitä. Dikotomioiden
eli kahtiajakojen vaaliminen taas ei ole tieteen tehtävä, eikä tiede sellaiseen
myöskään kannusta, ellei siitä ole tutkimuksellista hyötyä. Jos käynnissä on
jonkinlainen kahtiajako, kyse ei ole tieteen dikotomiapyrkimyksistä vaan ihmisten
suhtautumisesta tieteeseen. ”Suhde tietoon, ennen kaikkea tieteen tuottamaan
tietoon, luo tällä hetkellä monenlaisia jakolinjoja ihmisten kesken”, kuten
Tiina Raevaara (2017) toteaa.
Postmodernismin
vaalima ajatus, että eri kansojen parissa vallitsevat näkemykset ovat yhtä
tosia ja arvokkaita, lausutaan teoksessa muun muassa seuraavasti: ”Kaikkialla –
ainakaan länsimaiden ulkopuolella – kaikkea ei mielletä selittämisen eikä
tieteellisesti tulkittavan tiedon kohteeksi.” Tämä on totta. On kansoja, jotka
eivät tunne tiedettä ja tieteellistä menetelmää. Ja on kansoja, jotka eivät
halua tai uskalla etsiä selitystä ilmiöille. Vanhakantaisissa kulttuureissa
tabuja riittää. Juuri siksi kannattaa tutkailla, miten edistyneitä ja inhimillisiä
tällaiset kansat muilla tavoin ovat, vaikkapa väkivaltaisten konfliktien
määrässä, elinajanodotteessa, naisten asemassa ja niin edelleen. Tällainen kulttuurien
välinen vertailu ei anna imartelevaa kuvaa totuusrelativistisista aatteista.
Postmoderni
humpuuki jatkuu: ”Tärkeänä kiistakysymyksenä on intuitiivisesti kokemuksen
kautta saavutettu tieto suhteessa järkeilemällä saavutettuun tietoon. Tämä
ongelma on relevantti myös tänä päivänä tieteen ja ’henkisyyden’ välisessä
valtakiistassa.” Tieteellisen tiedon näkökulmasta tällaista valtakiistaa ei ole.
Kyse on kahdesta eri asiasta, joiden ei pidä antaa sekoittua. Tuhatkaan anekdoottia
henkiparanemiskokemuksesta ei ole pätevä todiste.
Kirjassa annetaan
myös ymmärtää, että tiede ja moraaliset pohdinnat eivät sopisi yhteen:
”...ihmiset tarvitsevat tieteellisen maailmankuvan rinnalle välineitä
moraalisten kysymysten miettimiseen, mysteeriin – ja lumoon.” Tieteellinen
maailmankuva antaa ylivertaisia välineitä myös oikean ja väärän pohtimiseen ja
siitä kumpuavaan päätöksentekoon, mysteereistä ja lumoutumisesta puhumattakaan.
Esimerkiksi kotieläinten elinolosuhteita on mahdollista parantaa tietoisuus- ja
käyttäytymistutkimuksen perusteella. Carl Saganin sanoin: ”Tieteen menetelmiä –
kaikessa epätäydellisyydessään – voidaan käyttää parantamaan sosiaalisia,
poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä.”
Osa teoksen
kirjoittajista näyttää suhtautuvan ihmisten kertomuksiin kuin ne olisivat
vakavasti otettavia todisteita aineettomista olennoista. Ådahl kirjoittaa:
”Aineisto osoittaa, että osa näistä [erikoisista] aistikokemuksista ei perustu
aineelliseen ärsykkeeseen.” Mistä Ådahl voi tämän tietää? Vai tarkoittaako hän,
että kokemukset eivät perustu aivojen
ulkopuolisiin ärsykkeisiin? Niin tai näin, aivojen itsensä luomat aistikokemukset
ovat yhtä aineellisia kuin muu aivotoiminta.
Ådahl jatkaa:
”Länsimaisissa yhteiskunnissa vedetään tarkka raja normaalin todellisuuden ja
yliluonnollisen todellisuuden välille.” Väitteessä ei ole mieltä. Jos ilmiö on
yliluonnollinen, sitä ei ole mahdollista selittää. Tästä Ådahl lienee yhtä
mieltä. Mutta ennen kuin voimme sanoa, että ilmiötä ei ole mahdollista selittää,
meidän tulisi tietää ilmiöstä kaikki. Ja tällöin se ei enää olisi
yliluonnollinen. Toisin sanoen yliluonnollinen todellisuus asustaa vain ja
ainoastaan tietämättömyydessä.
Ådahlin mukaan
aineisto osoittaa, että aistien tavanomainen jaottelu – silmät näkevät, korvat
kuulevat ja niin edelleen – ei ole pätevää: ”Usein aistit sekoittuvat toisiinsa
aistikokemusten aikana. Nämä kokemukset voivat olla luonteeltaan hyvin
epämääräisiä, vaikeasti tavoitettavia, pakenevia ja vaikeita paikantaa yhteen
tiettyyn aistinelimeen.” Tämä on totta. Ihmisen aistit vastaanottavat ohikiitävien
ärsykkeiden sekamelskan, jonka perusteella aivot rakentavat kömpelöä
tilannearviota. Aistimukset luonnollisesti ovat ”pakenevia” ja niitä on vaikea
”paikantaa”. Seikalla ei kuitenkaan ole tekemistä yliluonnollisen todellisuuden
kanssa.
Ådahl siteeraa
hyväksyvästi erästä haastattelututkimusta, jonka mukaan Briteissä ja
Pohjois-Amerikassa toimineilla vaihtoehtoisparantajilla ”oli intuitiivinen
tietoisuus siitä, mikä vaivasi heidän potilaitaan”. Tieto tuli parantajille,
kun he ”selasivat potilaiden ’energiakehoa’, jossa energia toimi
viestintämenetelmänä”: ”Tämä tietoisuus toimi aistien kautta käsissä, näkyinä
mielessä sekä kehollisina tuntemuksina, kuten kipuna tai hajuna, jotka
kuvastivat potilaiden oireita, tai vain ’sisäisenä tietämisenä’.” Näin kritiikitöntä
”tutkimusta” lienee mahdoton kritisoida rakentavasti.
Sukupuolentutkija
Varpu Alasuutari jatkaa: ”Kuolema ja se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ovat
ihmisten tietojen ja ymmärryksen saavuttamattomissa.” Tämäkin väite oikeastaan
pitää paikkansa. Ehkä kuolleet ratsastavat nakuna yksisarvisilla, ehkä osalle annetaan
housut ja osa saa satulan. Mutta onko tällaisesta ”kaikki on mahdollista” -agnostisismista
jotakin hyötyä? Mielikuvitus on rajana, mitä kaikkea saattaa tapahtua tai olla
olemassa. Siksi ei kannata nostaa käsiä ilmaan ja sanoa ”emme voi ymmärtää
tätä”. Sen sijaan tulee tutkia todisteita. Viittaako jokin siihen, että
kuoleman jälkeen tapahtuu jotakin muuta kuin ruumiin vähittäinen hajoaminen?
Onko omaisen kuulema ääni ainoa todiste? Ja kuinka pätevänä todistetta voidaan
pitää?
Se, että tutkijat
eivät pyri ”kummaa” selittämään, selitetään seuraavasti: ”Emme etsi tässä
teoksessa teoriaa, joka selittäisi kumman. Se ei ole kulttuurintutkimuksen
tehtävä.” Olen kuullut kyseisen vetoomuksen ennenkin: ”Mutta kun tämä on
kulttuurintutkimusta, eikä mitään psykologiaa tai biologiaa!” Kuten todettua, tieteen
tehtävä on ilmiöiden selittäminen. Vetoaminen siihen, että nyt tutkitaan
kulttuuria, ei ole pätevä, mikäli samalla halutaan olla tieteellisiä.
Kulttuurinen tutkimusaineisto
ei tietenkään anna mahdollisuutta luonnontieteille tyypilliseen eksaktiuteen, mutta
myös kulttuurintutkimuksessa tulee luoda testattavia ja kumottavissa olevia
ennusteita ja sitä kautta löytää selityksiä. Muutoin vaarana on, että koko
arvokas ala ja tutkimuskohde muuttuu kuvaileviksi mielipiteiksi ja
sanataiteiluksi. Ihmisten kokemuksilleen antamia merkityksiä ei tule
romantisoida, vaan niiden syitä ja mahdollisia vaikutuksia pitää tutkia
systemaattisesti ja laajoilla aineistoilla. Tukeutuminen muutamaan
muistelevaan mummoon on älyllistä laiskuutta.
Vastaavasti
esimerkiksi Kiina vierasti pitkään luonnontieteitä, koska sille muka riitti
sisäänpäin kääntynyt pitäytyminen oman kulttuurin- ja mielenkokemuksissa. Kiina
ei kaivannut länsimaisia vaikutteita ja tieteellistä menetelmää, ja maa maksoi
siitä 1800- ja 1900-luvuilla kovan hinnan. Itse asiassa maailmanhistoriassa
tuskin on jätetty käyttämättä suurempaa tieteellistä ja kulttuurista
potentiaalia kuin Kiinassa. Kulttuurintutkimukselle ei saa käydä samoin.
On toki
mahdollista, että vakavasti otettava kulttuurintutkimus on mahdotonta. Maanviljelyn
aloittamisen jälkeen ihmisen elinympäristöissä tapahtuneet muutokset ovat olleet
valtavia, jokaisella ihmisyhteisöllä on oma ainutkertainen historiansa ja
ihmismieli mukautuu vallitseviin tapoihin. Tieteen kriteerit täyttävä syy- ja
seuraussuhteiden tutkiminen saattaa olla kertakaikkisen mahdotonta. Moni
kulttuurintutkija tuntuu tiedostamattaan ajattelevan näin. Tämänkaltainen antautuminen
tutkimuskohteen mutkikkuuden edessä ei kuitenkaan ole tieteeseen kuuluva
asenne.
Tiede ei myöskään saa
olla vain sanojen määrittelyä ja ilmiöiden käsitteistämistä. Tieteen on
lisättävä ymmärrystämme maailmasta. Ihmisten tulkintojen kerääminen ja niiden
kuvailu ovat tällöin tutkimuksen lyhyitä ensivaiheita, jonka jälkeen seuraa syysuhteiden
selvittäminen. Pelkkä talkshow-emännän rooli ei sovi tutkijalle. Hänen on tehtävä
ennusteita, etsittävä kumottavissa olevia hypoteeseja ja hiottava koejärjestelyitä.
Tiede on olemassa ja tekee kokeita, jotta se voisi antaa selityksiä, jotka
eivät riipu tutkijan ennakkoasenteista.
Uhrikilpailua ja akateemisia
salaliittoteorioita
Kirjan kolmas ongelma on salaliittoilu. Honkasalo
esimerkiksi kirjoittaa, että maallistuminen ”pakottaa” ihmiset tieteellisten
normien varaan rakentuvaan maailmankuvaan ja moraaliin, mutta että ”tätä
moraalitarinaa yliluonnolliset kokemukset uhkaavat”. Hänen mukaansa ”aivoja
painottavat käsitteellistykset lainaavat uskottavuuttaan selityksille ja
normeille, sille, millaisia olemme ja miten meidän tulisi elää”.
Honkasalon mukaan
jopa yksilönkehityksen häiriöt toimivat ”vipusimena
lääketieteellis-teknologiselle biokompleksin kasvattamiselle”. Ja lopulta ”kehityshäiriö
’irtaantuu’ biologisesta perustasta, ja siitä muodostuu teknotieteellisten,
taloudellisten ja poliittisten toimijoiden hybridi”. Motiivikin on Honkasalon
mielestä ilmeinen: ”kyse on viime kädessä vallasta ja hallinnasta, jonka avulla
poikkeaviksi luokitellut saadaan kurin ja järjestyksen piiriin.”
Kummalliset
kokemukset/tulkinnat eivät tietenkään ole uhka moraalisuudelle tai
moraalitarinoille. Kokemusten tulkitseminen paranormaalin kautta on seurausta monesta
asiasta, muun muassa psykologiatieteen kehittymättömyydestä ja väestön
tietämättömyydestä. Syytökset normatiivisbioteknologislääketieteellisestä kompleksista
kuulostavat älyttömiltä siksi, että juuri ihmismielen systemaattinen tutkimus kykenee
hälventämään outoihin kokemuksiin liittyviä pelkoja, itsesyytöksiä ja
virhetulkintoja. Honkasalo jatkaa:
Sekulaarisuus – ja moderni –
on normatiivista ja pakottavaa, eräänlainen moraalinen imperatiivi, joka
edellyttää hyvän elämän, joka pohjautuu tieteellisten normien varaan
rakentuvaan maailmankuvaan ja yksilön vastuuseen siitä sekä itsestään. Ja juuri
sitä kumma uhkaa.
Tämä on monessa mielessä tyypillinen salaliittoteoria: termejä
ei määritellä (mitä ovat ”tieteelliset normit”?), eikä syytöksiä kohdenneta
tarkoin. Ja lopulta esitetään vihjauksia omasta moraalisesta ylemmyydestä.
Honkasalo koettaa esimerkiksi tehdä paranormalismin vaalijoista uhreja: ”kumman
kokijat leimataan ja suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle, kuten useat saamamme
kirjeet osoittavat.” Honkasalo menee uhriuttamisessa niin pitkälle, että kirjeiden
rinnalle hän nostaa juutalaisten kansanmurhasta kertovat todistukset. Kirjassa
ei kuitenkaan esitellä ulossulkemisesta kertovia kirjeitä, joten jää
epäselväksi, mitä tällä yhteiskunnan ulkopuolelle sulkemisella tarkoitetaan.
Käsittääkseni ”kumman” kokijat saavat esimerkiksi kansaneläkettä ja asumistukea
siinä missä muutkin.
Honkasalon vaalima
uhrin moraalinen ylpeys on vaarallinen strategia. Se saattaa johtaa
eristäytymiseen ja joissakin yhteyksissä muuttua vapauksien rajoittamiseksi. Jos
siis haluaa suojella paranormaaleja tulkintoja tekevää vähemmistöä, ei kannata
tukeutua ”kummaan” identiteettiin. Sen sijaan on nojattava yleisperiaatteisiin
inhimillisestä kohtelusta ja pätevästä tiedosta.
Kirjan mukaan ”kummista
kokemuksista kerrotaan harvoin muille, koska kokijat tietävät, että modernissa
yhteiskunnassamme on tavallista epäillä kokijoiden todellisuudentajua tai
mielenterveyttä”. Lause pitää pitkälti paikkansa, mutta sen sanoma on pielessä.
Esimerkiksi keskiajalla ihmistä, joka olisi selittänyt tauteja näkymättömän
pienillä mikrobeilla, olisi pidetty kahjona paranormalistina. Mitä enemmän
tietomme siis ovat lisääntyneet, sitä perustellummaksi on tullut epäillä valtavirrasta
poikkeavia tulkintoja. Kokemuksen outous tai harvinaisuus on myös eri asia kuin
kokemukselle annettu selitys. Selitys on joko oikea tai väärä, ja selittäjän todellisuudentaju
joko on tai ei ole kohdillaan.
Kirjoittajien
joukossa on niitäkin, jotka ovat kokeneet myönteiseksi kummista kokemuksista
kertomisen: ”Kukaan, jolle olen kertonut asiasta, ei ole vähätellyt sen
merkitystä, vaan se on ollut monen hyvin syvällisen keskustelun pohjana.” Uhriaseman
vaaliminen on ajallemme tyypillistä, mutta tässäkin tapauksessa se siis ampuu
yli. Voidaan jopa ajatella, että jos ”kumman” kokijat kokevat saaneensa
häpeäleiman, se on lähtöisin heistä itsestään. Häpeä ei toisin sanoen
välttämättä tarvitse muiden aktiivista
osallistumista, vaan siihen saattaa riittää ajatus kilpailevasta ja
perustellummasta näkemyksestä. Tietoisuuden voidaan ajatella muodostuvan tällaisista
keskenään kilpailevista ajatuksista ja minuuksista.
__________________
Laatikko 2:
Tieto unihalvauksista vähentäisi paranormaaleja
tulkintoja
Moni yliluonnolliseksi tulkittu
kokemus on seurausta niin sanotusta unihalvauksesta. Mistä ilmiössä on kyse?
Aivoissa on suojamekanismeja, jotka hillitsevät yksilön liikkumista unen
aikana. Unissakävelyssä mekanismit eivät toimi riittävän hyvin, ja nukkuva voi
päätyä vaaratilanteisiin. Unihalvauksessa mekanismit taas toimivat väärään
aikaan ja liian hyvin. Yksilö on herännyt riittävästi ollakseen tietoinen
itsestään, tunteistaan ja ympäristöstään. Lisäksi yksilö kykenee muodostamaan muistikuvia.
Mutta hän ei silti pysty liikkumaan. Tällainen voi ymmärrettävästi pelästyttää
tietämättömän, ja hän saattaa kuvitella olleensa selittämättömien henkivoimien
uhri.
Mikäli tieto unihalvausten taustalla olevasta periaatteesta leviäisi,
niitä tuskin enää tulkittaisiin ufojen, demoneiden tai enkeleiden vierailuiksi.
Unihalvauksia koskeva valistus lieneekin helpoimpia tapoja vaikuttaa paranormaaleihin
uskomuksiin. Tiedon lisääntyminen saattaisi lopulta tehdä demoniselityksen
antajasta ihmisten mielestä epäpätevän tekemään päätöksiä muiden puolesta, siis
toimimaan poliitikkona.
Oman alan osaamisen lisäksi poliitikoilta – ja lääkäreiltä,
lakimiehiltä, tutkijoilta ja monilta muilta asiantuntijoilta – yleensä odotetaan
sitoutumista järkiperäiseen ja pätevien todisteiden ohjaamaan ajatteluun. Harva
uskaltaisi mennä sellaisen kirurgin operoitavaksi, joka säännöllisesti näkee
menninkäisiä. ”Kummia” kokeneet pääsevät leikkeihin mukaan siinä missä muutkin,
mutta tärkeimmissä asioissa ihmiset syystä odottavat rationaalista
elämänasennetta. Kirjassa monesti esitetty huoli siitä, että ”kummia” kokeneita
pyritään ”hallitsemaan ja sulkemaan ulos”, on tässä mielessä aiheeton. (Moni
luultavasti myös toivoo, että läheisten ihmisten antamat tulkinnat osuisivat
yksiin todellisuuden kanssa. Tämä on eri asia kuin kokemuksen epäily.)
________________________
On siis
epäilyttävää puoliväkisin ja näin pienen aineiston perusteella tehdä ”kummia”
kokeneista yhteiskunnan stigmatisoimia uhreja. Etenkin kun kyse näyttää olevan
vain siitä, että ympärillä olevat ihmiset pystyvät objektiivisemmin ja
selväjärkisemmin tarkastelemaan yksilön tunnepitoisia näkemyksiä. Omakohtainen
perspektiivi on monesti kapea, vinoutunut tai täynnä hybristä. Älyllistä
nöyryyttä on vaikea soveltaa omaan elämään, ja harva pystyy jatkuvasti kysymään
itseltään, entä jos olen väärässä, ehkä kaipasin vain lohtua, ehkä aivoni siksi
rakensivat sattumanvaraisesta tapahtumasta ennusmerkin.
Omien tulkintojen
epäily voi ensin tuntua nololta, mutta lopulta se voi olla vapauttava ja
voimaannuttava kokemus. Ehkä minun ei tarvitse uppoutua ja investoida vain omiin
uskomuksiini tai omaan näkökulmaani. Ehkä voin tarkastella napaanikin
rauhallisen rationaalisesti ja ulkopuolisen silmin. Ehkä jopa uskallan
kyseenalaistaa sellaisten toisia todellisuuksia koskevien väitteiden
mielekkyyden, joita ei ole mahdollista tutkia tai kumota. Ja lopulta: innostuisinko
sittenkin eksakteista tieteistä, eivät kai ne niin vaikeita voi olla...
Kuten todettua, teoksessa
käsitellään vain sivumennen kysymystä siitä, miksi osa ihmisistä päätyy
selittämään poikkeavia kokemuksiaan selittämättömyydellä. Miksi ihmisiä siis tukeutuu
rajatieteellisiin selityksiin? Tai hienovaraisemmin: kategoriavirheisiin? Kaarina
Koski ja Jyrki Korkeila selittävät: ”Kun kumma kokemus tunnetaan vahvasti
todeksi siitä huolimatta, ettei se vastaa kulttuurinmukaisia odotuksia
todellisuudesta, kokija joutuu käyttämään valtavirrasta poikkeavia selityksiä.”
Selitys on käytännössä kehäpäätelmä: joidenkin ihmisten kokemukset eivät vastaa
valtavirran käsitystä todellisuudesta, joten he etsivät selitystä valtavirran
ulkopuolelta.
Toisenlaisia selityksiä
löytyy tiedebarometristä kymmenen vuoden takaa. Kyseinen barometrikysely on
aineistona ylivertainen: vastaajia on kymmenen kertaa enemmän ja esitetyt kysymykset
ovat systemaattisia. (Silti sen perusteella Heikki Ervastin tekemä paranormalismin
syihin pureutuva tutkimusraportti on vain kahdeksansivuinen eli 45 kertaa
lyhyempi kuin paranormaaliuskoa käsittelevä kirja, josta syiden pohdinta käytännössä
puuttuu.)
Tiivistettynä
Ervastin päätelmät kuuluvat: yliluonnollisia uskomuksia on eniten vähiten
koulutetuilla ja vanhoilla naisihmisillä sekä alimmissa ammattiasemissa
olevilla. Ervastin mukaan tilastoanalyysi viittaa siihen, että ”tiedeasenteet
ovat voimakkaimmin yliluonnollisten uskomusten vaihtelua selittävä tekijä”. Ylimpien
ammattiryhmien myönteinen asenne tiedettä ja teknologiaa kohtaan selittäisi
siis heidän vähäistä innostustaan paranormaalia kohtaan.
Osaselitys paranormalismin
suosioon vanhusten parissa saattaa Ervastin mukaan löytyä siitä, että nykyiset
yli 60-vuotiaat viettivät nuoruuttaan hippiliikkeen parhaimpina päivinä.
Tuolloinhan paranormalismia käytettiin sukupolvikapinan välineenä. Ervasti myös
toteaa, että psykologisissa tutkimuksissa on ”löydetty selvää näyttöä
yliluonnollisten uskomusten ja heikon elämänhallinnan yhteydestä”. Lisäksi väestötasolla
näyttää siltä, että yliluonnolliset uskomukset liittyvät muuhun
uskonnollisuuteen. Paranormaali ei tämän mukaan ole korvaamassa perinteistä
uskonnollisuutta, kuten toisinaan pelotellaan.
Toistettakoon, että
tieteen tehtävä on antaa selityksiä ja vastauksia – myös ”perimmäisiin”
kysymyksiin. Miksi ihmislajilla ylipäätään on taipumuksia uskoa
yliluonnolliseen? Lisääntyivätkö esivanhemmistamme ne, jotka muodostivat
nopeimmin kuvan ympäristöstä, vaikka kuva joskus olikin virheellinen? Vai onko parempi
selitys se, että aivot joutuvat tarttumiskykyisen ja rationaalista harkintaa
haittaavan paranormaalimeemin valtaan? Tällaisiin kysymyksiin vastaamisessa ihmisten
kertomuksilla on usein vain kuriositeetinomainen rooli. Ihmisten kokemukset ja
tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta se tie on nopeasti ja vähin ponnisteluin
kuljettu loppuun.
Kirjan myötä suhtaudun
entistä empaattisemmin ”kumman” kokijoihin, mutta samalla suhtaudun entistä kriittisemmin
akateemiseen lepsuiluun, tietokirjallisuuden sisältämään toistoon ja huuhaalla
rahastamiseen. Skepsisläisille tärkeä kysymys kuuluu: miten ehkäistä ei
ainoastaan nuorten vaan kaikenikäisten tiedollisrationaalista syrjäytymistä?
Aivan kuten talouspolitiikkaa ei voida erottaa sosiaalipolitiikasta, Skepsiksen rationaalisuustavoitteissa on
sosiaalipoliittinen puolensa. Toinen viestini skepsisläisille on: älkää
antako stigmatisointisyytteiden hämätä. Kukaan ei kärsi siitä, että etsitte
järkiperäisiä selityksiä ja kritisoitte selityksiä, joiden takana ei ole
todisteita. Tietämättömyys on harvoin häpeällistä ja harvoja ihmisiä
voidaan syyttää heidän tietämättömyydestään. Mutta jos joku tietämättömyyttä
omilla toimillaan ruokkii, kritiikkiä on turha säästellä.
Ei ole kauaa siitä,
kun sairastumista tai onnettomuuksia selitettiin uhrien tekemillä synneillä.
Homoseksuaaleja taas rankaistiin heidän luonnollisten taipumustensa vuoksi.
Autistien äitejä puolestaan syyllistettiin lastensa neurologisesta häiriöstä.
Emme enää tee niin. Mitä enemmän ymmärrämme aivojen toiminnasta ja
geneettisistä taustatekijöistä, sitä paremmin osaamme selittää myös aistiharhoja
ja ajattelun vinoumia. Ja sitä inhimillisemmäksi maailma tulee.
Oudot kokemukset nähdään
usein myönteisinä
Voimakkaat kokemukset, esimerkiksi oman lapsen kuolema tai
kuolemankielissä suoritettu synnytys, tulevat usein osaksi ihmisen
identiteettiä ja omakuvaa. Sama pätee ”kummiin” kokemuksiin. Lopputulos riippuu
pitkälti siitä, millaisia lähtökohtia yksilöllä on käsitellä ja tulkita kokemuksiaan.
Jos yksilö on lähinnä lukenut Raamattua
tai Kirkko ja kaupunki -lehtiä,
kokemus tulkitaan helposti uskonnollisten kertomusten kautta. Jos yksilö taas
on osallistunut keräilijäheimonsa shamaanin rituaaleihin, täsmälleen samanlainen
kokemus saa varsin toisenlaisen merkityksen. Outo kokemus voi olla myönteinen
ja pysäyttävä, vaikka yksilö olisi perehtynyt neurotieteisiin ja aivojen oikuttelevaan
tapaan rakentaa kuva maailmasta. (Vastaavasti uskonnollisessa ympäristössä
kasvanut yksilö saattaa kokea nousuhumalan ahdistavaksi kontrollin
menettämiseksi.)
Joidenkin
tutkimusten mukaan voimakkailla kokemuksilla on masennusta tai muita mielenoireita
lieventäviä vaikutuksia. On jopa alustavaa näyttöä, että mitä rankempi kokemus on,
sitä myönteisempiä vaikutuksia se joillekin tuo. Eräässä kirjeessä asiaa
kuvataan näin: ”Minulle se oli suurenmoinen kokemus ja todella voimakas –
täydellinen mielen ja uusien käsitteiden avautuminen, koko elämää koskettava
uudistuminen.”
Kyse saattaa
neurologisella tasolla olla siitä, että harvinaislaatuinen kokemus – johtuipa
se nautituista kemikaaleista tai aivojen omista metkuista – muuttaa
tiedonkäsittelyä ja aivoalueiden välisiä yhteyksiä plastisemmiksi (Petri ym.
2014). Emme koe ulkomaailmaa suoraan, vaan aivot sinnikkäästi tulkitsevat sitä,
mitä maailmassa tapahtuu. Yleensä vaihtoehtoisia tulkintatapoja on vaikea
saavuttaa, etenkin jos ei ole tottunut tieteelliseen hypoteesien muodostamiseen.
Erityisen hankalaa on irrottautua yksinäisestä ja masennuksen täyttämästä
arjesta. Tällöin mikä tahansa voimakas kokemus saattaa avata jumiutuneita
ajatusrakennelmia ja urautunutta minäkuvaa. Niistä kirpoaminen on palkitsevaa,
vaikka kyse lopulta olisikin silkasta mielikuvituksesta.
Psykedeelisistä
aineista tiedetään, että toisinaan ne saavat ihmisen katsomaan itseään ulkoa
päin. Toisinaan ne taas auttavat pääsemään henkiseen yhteyteen maailman kanssa.
Yksilö saattaa kokea olevansa osa jotakin itseä suurempaa. Kaikki tällaiset kokemukset,
myös ”kummat”, ovat tärkeitä ammatinvalinnan ja elämänuran kannalta. Moni
kirjeiden kirjoittaja kertoikin aloittaneensa toiminnan henkiparantajina tai
meedioina. Näin Ådahl: ”Joidenkin ihmisten kohdalla syvällisen muutoksen
aiheuttavat kokemukset ovat johtaneet heitä julkisiin rooleihin, joissa he
käyttävät kykyjään ja välittävät saamiaan viestejä ja viisautta eteenpäin.” En
kuvaisi viisaudeksi sitä, että joku hankkii elantonsa ruokkimalla ihmisten
tietämättömyyttä ja johdateltavuutta; moraalittomuus olisi tässä osuvampi termi.
Myös moni
tieteilijä on uransa alkuvaiheessa kokenut jonkinlaisen herätyksen. Oma ego on tilapäisesti
hävinnyt ja tilalle on tullut vahva tunne älyllisen kodin ja intohimon
löytymisestä. Tiedeherätys eroaa kuitenkin ratkaisevasti huuhaa-havahtumisesta.
Tiedemeemiin kuuluu nöyrä epäily ja jatkuva omille näkemyksille vastakkaisten
todisteiden etsiminen. ”Kumman” kokijoilla tällainen on yllättävän harvinaista.
Esimerkiksi Veijo kirjoittaa: ”Tunnen itseni ’Valituksi’, joksikin, jolle on
uskottu paljon ja joka nostaa ja kantaa ja tukee minuuttani.”
Kaikki haluavat
kuulla olevansa tärkeitä ja että asiat kääntyvät parhain päin. Tällainen vakuuttelu
tai lohduttaminen ei sinänsä ole väärin, mutta yhteiskunnan on vedettävä joku
raja siihen, millä tavoin katteettomilla ja ympäripyöreillä lupauksilla –
taivasosuudesta tai uuden ihmissuhteen löytämisestä – saa ihmisiä rahastaa. Vähimmillään
valtion on turvattava olosuhteet, joissa kaikkia ajatuksia saa vapaasti kritisoida.
1500-luvulla
ilmestyi kirja The Discoverie of
Witchcraft. Teos pyrki osoittamaan, että taikuudessa ei ole kyse
yliluonnollisuudesta ja että noitia ei ole – joten noitavainotkin ovat turhia.
Samankaltaista asennetta toivon ”kumman” yliopistotutkijoilta, uhriuttamisen ja
salaliittoilun sijasta. Kuten muistakin luonnonilmiöistä, ”kummasta” voi
nauttia enemmän ja syvällisemmin, jos osaa (tai edes yrittää) selittää, mistä
ilmiö kumpuaa. Selittämättömyyden akateeminen juhliminen vie kohti
noitavainojen aikaa.
_____________________
Laatikko 3:
Sattumaa vai telepatiaa?
Teoksen mukaan kirjeiden
lähettäjistä lähes ”puolet kertoo samanaikaisuuksista ja sattumista, jotka ovat
olleet liian osuvia ollakseen sattumaa”. Mutta kuka kykenee päättämään, mikä on
liian osuvaa? Otetaan esimerkiksi kellon pysähtyminen kuolinhetken aikana.
Vuonna 2016 Suomessa kuoli melkein 54 tuhatta henkilöä eli lähes 150 päivässä
eli noin 6 ihmistä tunnissa. On mahdoton arvioida, kuinka moni lähellä kuolemaa
vetää kellonsa (vanhoilla ihmisillä oletettavasti on enemmän vedettäviä
kelloja), mutta on helppo ennustaa, että jonkun kello todellakin on joskus
pysähtynyt kuolinaikaan.
Parempi esimerkki on monessa kirjeessä tarkasteltu ”telepaattinen”
yhteys. Suomessa on miljoonia ihmisiä. Olisi ihmeellistä, jos näin suuressa
populaatiossa ihmiset eivät jatkuvasti saisi soittoja ystävältä, jota he juuri
olivat ajatelleet. Kukaan ei vain muista tapauksia, joissa soittoa ei kuulu tai
soittaja onkin puhelinmyyjä. Sattumista innostuneet ihmiset eivät ilmeisesti
osaa kiinnittää kokonaiskuvaan huomiota tai sitten heillä yksinkertaisesti on
halu tulkita tapauksia yliluonnollisiksi.
Telepatiasta puhuttaessa kannattaa myös huomata, että ihmiset ovat
herkkiä aistimaan lajitovereidensa tuntemuksia. Tässä mielessä olemme kaikki
aitoja ajatuksenlukijoita. Jos siis haluat salata puolisoltasi tai esimieheltäsi
jotakin, on parempi, ettet ajattele salaisuuttasi. Eleesi, äänesi ja katseesi
saattavat paljastaa sen. Vielä parempi on uskoa, että lintsaaminen, syrjähyppy
tai mikä syntisi ikinä olikaan, ei ollut oma syysi. Ja parhaiten vältyt
paljastumiselta, jos aidosti uskot, että mitään väärää ei edes tapahtunut.
Evolutiivinen kilpavarustelu ajatusten lukemisen ja ajatusten salaamisen
välillä on luultavimmin vaikuttanut siihen, että aivoille ei kehittynyt intressiä
luoda todellista kuvaa edes sosiaalisesta maailmasta. Mielemme pikemminkin
maalaa kuvaelmia, jotka auttoivat esivanhempiamme lisääntymään. Aivot ovat
uskomuksia tuottava elin, kuten Esko Valtaoja toteaa.
Teoksen mukaan kirjeaineistoon ”ei ole jostakin syystä kirjoittanut kuin
muutama ufo-ilmiöiden kokija”. Veikkaan, että TV-ohjelmien tarjonta – siis ufo-ohjelmien
vähäisyys – selittää suuren osan ufohävikistä. Tiedetään, että esimerkiksi Manaaja-elokuvan myötä demonikokemukset
lisääntyivät Yhdysvalloissa ja että Salaiset
kansiot -sarja taas lisäsi ufo-kokemuksia. Toinen selitys saattaa olla
se, että miehille, jotka perinteisesti ovat yliedustettuna ufo-huuhaassa, on
nykyään tarjolla paljon todellisempia teknologisia salaliittoja.
Häiritsevimpiä kirjassa esiteltyjä tapauksia on seuraava: ”Meediotilaisuuteen
osallistunut Patrik toivoi saavansa yhteyden itsemurhan tehneeseen tyttäreensä,
mutta meedion kautta miestä puhuttelikin hänen jo vuosia aiemmin edesmennyt
äitinsä.” Huijaus haiskahtaa kauas. Meedio pystyi kohdetta vaihtamalla
välttämään kipeän aiheen käsittelyn ja näin hänen oli helpompi olla oikeassa.
Ikään kuin Patrik-parka ei olisi jo kokenut tarpeeksi kovia.
__________________________
Katoaako esoteria?
On ymmärrettävää, että tutkijat haluavat korostaa omaa
tutkimusaihettaan. Honkasalo tekee näin esimerkiksi väittämällä paranormalismin
määrän lisääntyneen: ”Esoterian ja okkultin alueen toimintojen määrä ja muodot
ovat kasvaneet, kansainvälistyneet ja monipuolistuneet tavattoman paljon.” Onko
okkultismi tosiaan tullut suositummaksi, ja jos on, millä perusteella?
Honkasalo vastaa: ”Tästä on osoituksena vuosittain toistuvat suuret tapahtumat
Hengen ja tiedon messut sekä Rajatiedon messut, jotka keräävät vuosittain yhä
enemmän kävijöitä”, ja jatkaa: ”Helsingissä vuosittain järjestettävien Hengen
ja tiedon messujen kävijämäärät ovat järjestäjien mukaan kasvaneet
säännöllisesti vuodesta 1983.”
Kysyin asiaa
messujärjestäjiltä. Saamani vastaus ei osu yksiin Honkasalon lausunnon kanssa. ”Kirjallisia
tilastoja ei Rajatiedon Yhteistyö ole Hengen ja Tiedon messujen kävijämääristä
koskaan tehnyt”, mutta kävijämäärät kuulemma ”saavuttivat huippunsa 1990-luvun
puoliväliä lähestyttäessä”. Niin tai näin, kävijämäärät eivät sellaisenaan edes
kerro huuhaan suosiosta. Osa vieraista saattaa esimerkiksi hakeutua paikalle masokistisuuttaan.
Jos esoterian ja
okkultin piiriin taas lasketaan evankelisluterilaisuus, kuten on perusteltua,
trendi on varsin selkeä: sekulaari rationaalisuus valtaa kantaväestön
ajattelua. Voimakkainta suuntaus on nuorten kaupunkilaismiesten parissa. Honkasalon
luettelo muutamasta vuotuisesta huuhaa-tapahtumasta – jopa Jooga-festivaali on
laskettu mukaan – luokin uskoa yhä rationalistisempaan tulevaisuuteen. Koulutus
ja modernisaatio rapauttavat henkimaailmahumpuukin suosiota hitaasti mutta
varmasti.
Parhaimmillaan
niiden määrä, jotka eivät usko jumalien olemassaoloon, on Suomessa jopa kaksinkertaistunut
muutamassa vuodessa. Australiassa uskonnottomien määrä kaksinkertaistui noin
kymmenessä vuodessa yli 30 prosenttiin. Jopa Yhdysvalloissa uskonnottomat on
nopeimmin kasvava katsomuksellinen ryhmä. Vastaava trendi on käynnissä äärikristillisessä
Irlannissa. Skeptikolta eivät työt silti lopu. Rationaalistieteellinen ajattelu
ei suju ihmiseltä luonnostaan ja huuhaa saa uusia muotoja.
* * *
Jos taikuri on harjoitellut temppunsa riittävän hyvin, hän
saattaa itsekin ihmetellä sormiensa näppäryyttä. Hän on pystynyt suuntaamaan
muualle ei ainoastaan yleisön vaan omankin huomionsa. Tämä ei ole ihmeellistä.
Vastaavasti ei ole ihmeellistä, että taitavan kirjoittajan sormet ”tietävät”
näppäilleensä virheen ennen kuin kirjoittaja ”itse” sitä huomasi. Valtaosa mielen/aivojen
toiminnasta on tällä tavoin tietoisuuden katveessa.
Jo peruskoulussa
olisi syytä käydä läpi tämänkaltaisia esimerkkejä. Kokemukseni mukaan ala-asteikäiset
ovat kiinnostuneita esimerkiksi optisista illuusioista. Vanhuksen päätä lienee
vaikeampi kääntää skeptisismin suuntaan, eikä sen yrittäminen usein ole
mielekästäkään. Valistukseen käytettäviä resursseja on vähän ja nuorison on
oltava etusijalla. Harva myöskään haluaa mummonsa kuolinvuoteella julistaa, että
taivaanriemuja tai helvetintulia ei ole olemassa. Uskonnollinen nuorisotoiminta
sen sijaan ansaitsee nuhteemme. Seurakunnat muokkaavat maaperää ja kylvävät
huuhaan siemeniä niin, että esoteeristen meedioiden ja muiden
humpuukimaakareiden on helpompi kerätä satoa. Kirkonmiehet ja -naiset taitavat
jollakin tasolla tietää tämän itsekin. Tuskinpa näitä vanhurskaita muutoin
olisi niin paljon vaikkapa Skepsiksen
Facebook-sivujen seuraajina.
Totuus on aina
ollut ja on aina oleva hyökkäysten kohteena. Joskus kyse on systemaattisesta
valtiollisesta propagandasta, joskus yksilön mielikuvituksesta ja intuitiosta. Maa
esimerkiksi näyttää litteältä, ja viruksen kappaleita tuntuu typerältä
ruiskuttaa kudokseen. Näppituntuma ja ensivaikutelma ovat kuitenkin usein
väärässä. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät testaamisen ja
systemaattisen ajattelun merkityksen. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka ovat
valmiita ankaraan työhön ajattelun vinoumia vastaan.
Visuaaliset
illuusiot osoittavat, miten helppo totuutta on venyttää. Ongelma on ikuinen:
miten saada ihmiset kiinnostumaan todisteista sen sijaan, että he luottavat
perstuntumaan ja ideologiseen johdatukseen? Pitääkö rationaalista puolta
houkutella tunteilla? Pitääkö jo lapsille kertoa, miten huijarit toimivat?
Yleensähän huijari ensin herättää luottamusta ja myötätuntoa, kunnes kohteen epäilevä
ja rationaalinen puoli hiljenee, ja petkutus voi tapahtua. Usein uhrina on huijari
itse.
Kirjallisuutta:
Ervasti, H. (2006): Suomalaisten yliluonnolliset uskomukset. Yhteiskuntapolitiikka. 71:3. 259–268.
Petri, G. ym. (2014): Homological scaffolds of brain functional networks. Journal
of the Royal Society Interface. 11: 20140873
Raevaara, T. (2017): Voiko se olla totta? Ursa. Helsinki.
PS. Taiteelliselle
työlle on Honkasalon mukaan ominaista se, että ”kumma” on ”tapa toimia ja
tutkia todellisuutta”. Taiteessa on hänen mukaansa ”vaikeaa edes kuvitella
taiteellista ilmaisua ilman ’kummaa’”. Tunnen kuitenkin menestyneitä
taiteilijoita monelta alalta (kuvataiteilijoita, sarjakuvapiirtäjiä,
muusikoita, kirjailijoita, sirkustaiteilijoita), ja heistä kenellekään
yliluonnolliset tulkinnat eivät ole osa luomisprosessia, pikemminkin päinvastoin.
PS2. Kirjassa on
joukko kiinnostavia huomioita, joita arvioon ei ollut tilaa laittaa.
Esimerkiksi seuraavat: ”kun vainajakokemukseen liittyy näköhavainto, kokemus ei
yleensä sisällä vastavuoroista kommunikaatiota” ja: ”näköhavainto katoaa, jos
elävä yrittää puhua kuolleelle takaisin.” Nämä seikat luultavasti johtuvat
siitä, että aivojen laskentateho ei riitä tuottamaan uskottavia ja vastavuoroisia
unikuvia kovin kauaa. Mistä sitten on kyse, kun toisinaan ihmiset väittävät kommunikoineensa
haamun kanssa jopa minuuttien ajan?
Monesti kokemuksesta on ensinnäkin jo niin kauan aikaa, että
jo itse kokemukseen on suhtauduttava epäillen. Mitä enemmän tapahtuneesta on
kulunut aikaa, sitä hatarampia muistikuvat ovat ja sitä enemmän muistot ovat
muokkautuneet. (Ihmisiin on varsin yksinkertaisissa kokeissa pystytty
istuttamaan valemuistoja esimerkiksi ruokamyrkytyksestä.) Toiseksi omissa ajatuksissa
käyty vuoropuhelu saattaa myöhemmissä muisteluissa alkaa vaikuttaa oikeasti
käydyltä keskustelulta. Aivot saattavat käsitellä jopa fantasioita koskevia
muistoja osin samalla tavalla kuin oikeiden tapahtumien muistoja.
PS3.
Honkasalon näkemystä pahasta lääketieteellisteknologisesta biokompleksista
kannattaa verrata psykiatri Ilkka Taipaleen kantaan. Hänen mukaansa ”mielisairaudet
pitää mieltää kunnon aivosairauksiksi” (HS
14.12.2017).
PS4. Kulttuurintutkimuksen
tieteellisiin vaikeuksiin liittyen löysin sitaatin Bertrand Russellilta. Hän
kirjoittaa syy-seuraussuhteiden nykyisestä (1958) moninaisuudesta, samalla mainiten
organisaatioiden vallankäytön. Ihmisluonto -kirjassani tarkastelen laajemmin tätä
instituutioiden intressiä muokata ihmisten käyttäytymistä. Näin Russell:
Causation in the modern world is more complex and remote in its
ramifications than it ever was before, owing to the increase of larger
organizations; but those who control these organizations are ignorant men who
do not know the hundreth part of the consequences of their actions.