Muslimin matka uskosta järkeen

Oheinen kirjoitukseni ilmestyi Skeptikko 2/2022 -lehdessä (ilman tässä olevaa alaviitettä).

                                  * * *

Muslimi vailla uskoa?

Mainitse jokin uskovan moraalinen teko tai uskovan moraalinen lausunto, jota ei-uskova ei pysty tekemään tai lausumaan. 

Christopher Hitchens

 
 
Rizvi, Ali A. (2016): The Atheist Muslin – A Journey from Religion to Reason. St. Martin’s Press. New York.
 

Allahu Akbar. Mitä tästä sanaparista tulee mieleen? Terroristi ja itsemurhapommittaja? Vai seksuaalivähemmistöjen sortaminen? Ainakin ne olivat erään katolta heitetyn teini-ikäisen homoseksuaalin viimeiseksi kuulemansa sanat.

Saudi-Arabiassa ja Pakistanissa kasvanut ja Kanadaan päätynyt Ali A. Rizvi kertoo kirjassaan, miten tärkeä tämä pahaenteinen lause – kirjaimellisesti ”Jumala on suuri” – hänelle joskus oli. Rizvi on yksi niistä miljoonista, joiden korvaan lause kuiskattiin vastasyntyneenä. Polku uskosta rationalismiin ei ollut hänellekään helppo.

Entisestä kotimaastaan Saudi-Arabiasta Rizvi kertoo, miten hallinnon kritisointi voi johtaa vankeuteen tai jopa kuolemaan. Medioissa on yksinkertaisesti mahdoton käydä vapaamielistä keskustelua. Rizvin mukaan on kuitenkin yksi paikka, jossa ihmiset voivat olla avoimempia: moskeija.

Arabidiktaattoreille tämä paradoksaalinen järjestely on sopinut. He ovat rohkaisseet perjantaisaarnojen jälkeisiä ”avoimia” keskusteluita juuri sen verran, että (mies)väestö on saanut osallistumisen kokemuksia. Mutta kun kaikki yksilöiden ja perheiden huolet ja turhautumiset on kanavoitu samaan paikkaan, Allahu Akbarin alaisuuteen, hallinto on samalla kyennyt kontrolloimaan kansalaisiaan. Näin on esimerkiksi ylläpidetty ulkoryhmiin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Rizvikin kuvailee henkeäsalpaavaa kauhistumistaan, kun hän tajusi ensi kertaa jutelleensa hänelle pahuutta edustaneen juutalaisen kanssa.

Moskeijan yhteiskunnallinen asema on johtanut myös siihen, että hallintoa vastustava oppositio on muodostunut lähinnä uskonnollisista ryhmittymistä. Erityisesti islamistit ovat aktiivisesti pyrkineet täyttämään valtatyhjiötä, joka on syntynyt diktaattorin heikentymisestä. Rizvi jatkaa:

Niissä osissa muslimimaailmaa, joissa kasvoin, uskonto on enemmän kuin uskomusjärjestelmä. Se on läheisesti kietoutunut ihmisten kaikkiin elämänalueisiin. Se on keskeinen perusta, jolle perhe, yhteisö ja moraali rakentuvat. Ja kenties merkittävintä on uskonnon sulautuminen yhteen yksilön identiteetin kanssa.

Viimeksi mainittu seikka, identiteetin ja uskon yhdistyminen, selittää, miksi uskonnosta luopuminen ja jopa vain uskonnon mielekkyyden pohtiminen on musliminuorelle niin järkyttävää. Nuoret tietävät, että he saattavat menettää perheensä, ystävänsä, yhteisönsä ja turvallisuudentunteensa. Monesti uskosta luopuminen tuo myös systemaattista kiusaamista, jopa kidutusta. Maailmassa on edelleen maita, jossa islamista luopumista pidetään kuolemanrangaistuksen arvoisena rikoksena.

Monelle on tullut yllätyksenä, miten myös lännessä kasvanut muslimi voi kokea uskonnon kyseenalaistamisen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Tuorein esimerkki on huhtikuulta 2022, kun joukko ruotsalaisia musliminuorukaisia raivostui tanskalaispoliitikon aikeista polttaa Koraani. Mellakointi johti omaisuuden tuhoamiseen ja kymmenien poliisien loukkaantumiseen.

Rizvin mielestä se, että uskonnon kritisointi voi järkyttää uskovan koko olemusta, ei kuitenkaan ole pätevä syy pidättäytyä kritisoimasta tai satirisoimasta islamia. ”Mutta jotta se olisi tehokasta, on tiedostettava, minkä kanssa on tekemisissä”, Rizvi jatkaa.

Länsimaissa elävistä muslimiterroristeista Rizvi kirjoittaa, että heidän toimiaan selitetään usein taloudellisella eriarvoisuudella ja huonommilla mahdollisuuksilla. Heistä puhutaan syrjäytyneenä nuorisona, joka vastustaa vähemmistöjä sortavaa kolonialistista valtaa. Eräs suomalainen poliisijohtajakin selitti Ruotsin mellakoita maan alhaisella sosiaalisella liikkuvuudella [1]. 

Rizvin mukaan eriarvoisuusselitys on pielessä: ”Yhä uudelleen olemme nähneet, että asiat eivät mene noin. Amerikkalaisten muslimeiden koulutustaso on korkeampi kuin melkein millään uskonnollisella ryhmällä, toisena juutalaisten jälkeen. - - Yleisesti ottaen Amerikan muslimeilla menee hyvin.” Perään Rizvi luettelee yhdysvaltalaistaustaisia muslimiterroristeja, joilta ei puuttunut koulutus- tai muita mahdollisuuksia ja jotka näihin mahdollisuuksiin myös tarttuivat. Jotkut heistä jättivät menestyksekkään työuransa ja muuttivat Lähi-itään sotimaan.

Rizvin mielestä erityisen kummallisia ovat muslimit, joiden mukaan Koraani on tarkkaa jumalansanaa, mutta jotka silti väittävät edistävänsä maltillista islamia. Näin Rizvi: ”Olipa maltillisuus sinulle tukeutumista vain joihinkin tiettyihin, erehtymättömänä itseään pitävän doktriinin osiin tai olipa se heikompaa sitoutumista täydellistä alistumista vaativaan doktriiniin, molemmat lähestymistavat ovat ristiriidassa uskon perustavien sääntöjen kanssa.” (korostukset lisätty)

Tämä on olennainen, kaikkiin uskontoihin liittyvä kysymys. Miten pitkälle uskonnollisista teksteistä saa poimia mieluisimmat? Ja kuka sen saa päättää? Entä milloin oppien valikointia on tehty niin paljon, että yksilö on muuttunut uskonnottomaksi? 

Rizvi kysyy: ”Jos yksilö voi olla feministinen muslimi, tai LBGT-muslimi, eikö yksilö voi olla myös maallistunut muslimi, jopa ateistimuslimi?” Ainakin maailma olisi parempi paikka, jos olutbaarissa braatvurstia ramadanin aikaan popsivaa ateistimuslimia ei enää pidettäisi kummajaisena.

Koraani kannustaa väkivaltaan

Sananvapaus on – sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon ohella – aihe, joka väistämättä nousee esiin islamia käsiteltäessä. Rizvi toteaa, että sananvapaus on nimenomaan oikeutta käyttää loukkaavia ilmaisuja: ”Ilman oikeutta loukata, mikä on sananvapauden tarkoitus?” 

Kuten todettua, Rizvi vietti lapsuutensa maissa, joissa islamin kritisointi saattaa viedä vankilaan. Niinpä hän myöhemmin vannoi, että päästyään ilmaisunvapautta kunnioittavaan maahan, hän pitäisi vapaudestaan kiinni.

Pohjois-Amerikassa asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Rizvi ihmettelee, miksi naisvihan ja homokammon tuomitsemista pidetään lännessä vapaamielisyytenä, kun taas islamin – jonka osia misogynia ja homofobia ovat – kritisointia pidetään fanatismina ja islamfobiana. (Käytän mieluummin islamfobia-termiä kuin kankeampaa käännöstermiä islamofobia.) Rizvi myös kysyy, ”miksi kotiväkivaltaa pidetään sopimattomana kaikissa sivistyneissä yhteiskunnissa, mutta sen faktan toteamista, että Koraani kannustaa vaimon pieksemiseen (jae 4:34), pidetään vähemmistön loukkaamisena?”

Sama ihminen saattaa siis tuomita evankelisten kristittyjen homofobian sekä siitä muistuttamisen, että arabimaissa tapahtuva homojen surkea kohtelu nojaa islamilaisiin oppeihin. Jopa profeetta Muhammedin lapsiavioliiton mainitsemista saatetaan pitää epäkunnioittavana kiihkoiluna ja islamfobiana.

Rizvin kanta tällaiseen näennäisliberaaliuteen on selkeä. Hänen mielestään islamfobian kaltaiset syytökset, joita käytetään poliittisiin tarkoituksiin estämään islamkritiikkiä, loukkaavat islamin vihaajien todellisia uhreja. Heitäkin on olemassa. (Tosin tässä mittakaava on syytä pitää mielessä: ne muslimien kärsimykset, jotka johtuvat heidän uskostaan, ovat valtaosalta seurausta muiden islaminuskoisten, pikemmin kuin läntisten rasistien ahdasmielisyydestä. Muslimeita tapetaan lähinnä islamin puolustamisen nimissä.)

Islaminuskon puolustajat vetoavat usein siihen, että Koraanin epäilyttävimpien jakeiden irrottaminen asiayhteydestään saa ne näyttämään vielä pahemmilta. Rizvi vastaa tähän toteamalla, että suotuisilta kuulostavien jakeiden laittamisella asiayhteyteen on samanlainen vaikutus. Hän jopa vertaa Koraanin kaltaisia ”pyhiä” tekstejä Hitlerin kirjaan:

Muutama hyvä ajatus Taisteluni -teoksessa ei tee koko kirjasta hyvää. Vastaavasti muutama huono ajatus ei tee hyvästä kirjasta huonoa. Tämä dynamiikka muuttuu teoksissa, joiden väitetään olevan jumalansanaa tai edes jumalan inspiroimia. Jos meidän tulisi uskoa, että jokin kirja on erehtymättömän jumalan tuotos, virheille ei ole sijaa.

Lisäisin tähän sen, että aivan kuten kaikki islamistit eivät ole lukeneet Koraania, harva SS-mies tai keskitysleirin vartija oli lukenut Hitleriä. Mutta silti kirjassa esitellyillä ajatuksilla oli tuhoisat seuraukset.

Rizvin mukaan maltilliset muslimit ovat luonnollisesti tietoisia, että Koraani on ongelmallinen eikä sellaisenaan sovi nykymaailmaan. Juuri tässä hän näkee muutoksen mahdollisuuden. Ensin olisi hylättävä dogmit, jonka jälkeen voidaan päästä muutokseen: maallistumiseen ja valistukseen. Tavoitteistaan Rizvi esittää vertauksen, että hän ei yritä saada tupakoijaa lopettamaan. Pikemminkin hän yrittää estää nuoria tarttumasta tapaan alun perinkään.

ALAVIITE

[1] Ruotsin mellakoita kommentoi poliisin Ennalta ehkäisevän toiminnan johtaja Jari Taponen. Hänen mellakoinnille antamaansa selitystä – taloudellinen eriarvoisuus ja mahdollisuuksien puute – kritisoitiin runsaasti. Moni myös moitti Taposta poliisille sopimattomasta twitter-politikoinnista.
   Yksi kritisoijista oli kansanedustaja Atte Kaleva (kok), jolle Taponen vastasi vaatimalla todisteita poliittisesta viestinnästään: ”Näytä poliittisesti värittyneet twiittini” (22.4.2022). Tätä seuranneessa keskustelussa nousi esiin muun muassa seuraavia esimerkkejä:
 
- Taponen ylistää hallitusvastuussa olevaa poliitikkoa (hän poisti twiitin myöhemmin).
- Taponen linjaa, että henkilöitä loukkaavat sanat eivät ansaitsisi sananvapauden suojaa (Taponen selittelee lausuntoaan myöhemmin: ”tarkoitin perusoikeuksien loukkaamista”).
- Taponen kertoo, millaiset mielipiteet islamista ovat islamfobiaa ja vihjaa, että vain vähemmistöihin kohdistuva puhe olisi vihapuhetta.
- Taponen ottaa epäsuorasti kantaa Päivi Räsäsen meneillään olevaan tutkintaan: ”ei ole ihan sama, mitä päättävässä asemassa olevat puhuvat näistä asioista” (seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä).
- Taponen esittää, että yksityisen yrityksen makeisbrändi lisäisi ennakkoluuloja.
 
Taponen ei käynyt esiin tulleita esimerkkejä läpi eikä siis myöntänyt yhdenkään mielipiteensä olevan poliittinen. Sen sijaan hän väisteli aihetta toivomalla, että Twitter olisi ”mahdollisimman turvallinen keskustelualusta kaikille”.
   Ennustan, että seuraus tästä syyttelykierteestä – Taposen kritisoijia syytettiin nettikiusaamisesta – on se, että poliittissävytteiset viestit tulevat poliisijohtajien virkatileiltä vähenemään, ja viestintä tullee tarkemmin pysyttelemään poliisin perustoiminnoissa, sosiaalipoliittisen spekuloinnin jäädessä vähemmälle.
 
 

Kilpaurheilu ja sukupuoli-identiteetti

Biologinen sukupuolen määritelmä on täsmällinen ja yksiselitteinen. Sukupuoli, jolla on isommat sukusolut, on naaras. Ja se, jolla sukusolut ovat pienemmät, on koiras. Määritelmä pätee kaikkiin suvullisesti lisääntyviin lajeihin, myös kasveihin.

1960-luvulla ihmiskoiras ja -naaras alettiin tietyillä humanistisilla ja sosiaalitieteellisillä aloilla nähdä toisin. Tämän postmodernin näkemyksen mukaan miehet ja naiset vain performoivat – siis esittävät – mieheyttä ja naiseutta. Ja mieheys ja naiseus puolestaan ovat stereotypioita, jotka ovat merkityksellisiä ainoastaan siksi, että niitä performoitiin aina uudelleen. Suomalaisessa sukupuolentutkimuksessa puhuttiin sukupuolesta toistotekoina.

2020-luvulle tultaessa tilanne muuttui. Joukko trans-aktivisteja oli alkanut vaatia, että yksilön tulee saada itse määritellä sukupuolensa, nimenomaan juridinen sukupuolensa. Vaatimusten takana oli osin samoja järjestöjä, jotka olivat aiemmin menestyksellisesti ajaneet homoseksuaalien oikeuksia.

Kyse ei enää ollut itse-identifioitumisesta vaan vaatimuksesta, että kanssaihmisten ja yhteiskunnan pitää identifioida yksilöt juuri heidän haluamallaan tavalla. Aktivistit kaipasivat vahvistusta muilta.

Kyseinen vaatimus vaikuttaa sinänsä viattomalta. Siinä on kuitenkin joitakin käytännön ongelmia, jotka kenties selvimmin tulevat esille kilpaurheilussa (käsitteellisistä ongelmista, ks. Skeptikko 4/2019). [1]

Yleisesti ottaen suomalaiset ajattelevat sukupuoli-identiteetistä varsin maltillisesti ja perustellusti: kaikkien on saatava elää täyttä elämää, turvassa ja arvokkaasti sukupuolikokemuksestaan riippumatta. Ja jokaisella aikuisella tulee olla oikeus ruumiilliseen ja henkiseen itsemääräämiseen. 

Mutta jos yleinen asenneilmapiiri on tällä tavoin joustava ja vapaamielinen – ”kukin identifioitukoon kummaksi sukupuoleksi hyvänsä tai ei kummaksikaan” – miksi kilpaurheiluun osallistuneita trans-naisia on paheksuttu niin paljon?

Ensinnäkään kilpailevien trans-naisten paheksunnassa ei juuri koskaan ole kyse siitä, että ihmiset haluaisivat kaikkien olevan samanlaisia. Ihmiset eivät myöskään halua estää trans-urheilijaa urheilemasta tai olemasta oma itsensä. Kyse on pikemminkin siitä, mikä on trans-naisille oikea kilpakategoria ja mihin verrata naisurheilijan miespuolisena läpikäymäänsä murrosikää. Onko se esimerkiksi rinnastettavissa suoritusta parantavaan lääkekuuriin?

Mahdollisia yksittäistapauksia lukuun ottamatta miehet eivät halua naiseksi vain kilpamenestyksen takia. Siinä mielessä tilanne eroaa suoritusta parantavien lääkeaineiden käytöstä. Tämä on kuitenkin sivuseikka sen olennaisen kysymyksen kannalta, onko trans-naisilla oleva kiistaton kilpailuhyöty reilua. Se on se kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista.

Eräs ratkaisu reiluuskysymykseen voisi olla se, että kilpasarjat jaetaan kahtia niille, jotka kokevat olevansa miehiä ja niille, jotka kokevat olevansa naisia. Ratkaisun ongelma on se, että suorituskyky ei ole kiinni yksilön kokemasta sukupuolesta – eikä etenkään yksilön ilmoituksesta omasta sukupuolestaan.

Naisten sarjat on luotu erillisiksi miesten sarjoista tai avoimista sarjoista nimenomaan siksi, että naiset saisivat kilpailla rehdisti toisia naisia vastaan eikä ylivertaisia miehiä vastaan. Tavoite siis on, että poikkeukselliset lahjakkuudet – myös naisissa – saavat ansioidensa mukaan. Vastaavasti kamppailulajeihin on luotu painoluokat, jotta kilpailuasetelma säilyisi riittävän reiluna.

Se ei siis tee sinusta trans-vihamielistä konservatiivia, jos pidät naisurheilun reiluutta tärkeämpänä lähtökohtana kuin trans-naisen halua tulla hyväksytyksi naiskilpailijana.

ALAVIITE

[1] Vaatimukset itse-identifioinnin tunnustamisesta eivät ole ongelmallisia evoluution takia, kuten joskus kuulee väitettävän. On totta, että yli 200 miljoonan vuoden aikana yksikään nisäkäs ei ole vaihtanut sukupuoltaan. Tämä seikka ei kuitenkaan sellaisenaan kerro, miten identifioitumiskysymystä tulisi käsitellä. Yhtä lailla on totta, että ihmislajilla on sellaisia evolutiivisesti kehittyneitä, etenkin parinvalintaan ja muuhun lisääntymiskäyttäytymiseen vaikuttavia sukupuolieroja, jotka eivät noin vain katoa sosiaaliskulttuurisella kikkailulla. Kuten edellä, sukupuolierojenkaan evoluutio ei kerro, miten identifioitumisvaatimuksiin tulisi suhtautua.